Part 10

Ja taas kerjäsin samaa, taas puuttui onneni täydellisyydestä vain hänen katseensa, aivan kuin hän ei olisi lapsuuteni ajoista asti vielä kertaakaan minuun katsahtanut.

Mutta sen päivän edellisenä päivänä, jolloin paronitar ja Holger supattelivat keskenään meistä, oli sattunut tässä suhteessa jotakin tavatonta.

Minä olin, Klaaran ollessa alhaalla mankelissa, saanut tehtäväkseni suorittaa aamiaistarjoilun. Paronitar, joka istui pöydän päässä, keskusteli Holgerin kanssa, jonka paikka oli vasemmalla puolella pöytää. Bjarne, joka istui Holgeria vastapäätä paronittaren oikealla puolella, ei ottanut osaa keskusteluun. Puhelunsa vuoksi paronitar ei malttanut ottaa keitosta tarjottimelta, jota minä pidin hänen kohdallaan, vaan ainoastaan asetti vasemman kätensä kevyesti tarjottimen reunalle ikäänkuin sanoakseen, että minun oli vähän odottaminen, ja jatkoi puheluansa. Silloin tunsin selvästi, että Bjarne katsoi minuun, mutta kun paronitar rupesi juuri ottamaan, en voinut kääntyä sinnepäin nähdäkseni, oliko niin. Vielä Holgerillekin tarjotessani tunsin yhä, että hän katsoo. Kun vihdoin sain tilaisuuden vilkaista Bjarneen päin, loi hän katseensa kohta alas, ja -- punehtui kovasti, ilmeisesti tietäen, että minä näin hänen punehtumisensa. Ei auttanut silmäin rypistys, ei mikään. Minä olin nähnyt, mitä tahdoin, minä riemuitsin sielussani suurta riemua: se ei ollut sellainen katse, josta minä en välittänyt, se oli juuri sellainen, jota minä alusta saakka olin tahtonut jo siellä mökillämme, vilpittömän lapsekas, vähän ujo, vähän kiitollinen, vähän hellä, vähän iloitseva... Siellä ja silloin se olisi merkinnyt samaa kuin jos olisimme äkkiä lakanneet rakentamasta ja aiheettomassa ilon puuskassa ottaen toisiamme kädestä juosseet yhdessä kauas -- kauas. Nyt, täällä paronittaren korkeassa ruokasalissa, se merkitsi, että ihmissielut, uhmaten kaikkein mahdottomimpiakin luokkaerotuksia, jossakin niitä syvemmällä sittenkin ovat yhtä.

Jos paronitar olisi huomannut Bjarnen punehtumisen tai voinut nähdä minun riemastukseni, ei sekään olisi ollut vielä vaarallista.

Mutta tapahtui pahempaa.

Samana iltana, minun jo laitellessa vuoteita nuorten herrain makuuhuoneessa, Bjarne tuli kaupungilta joistakin päivälliskesteistä, joissa oli juotu paljon. Näin kohta, että hän on kaikkein vallattomimmalla tuulellaan ja varmasti aikoo kostaa aamullisen punehtumisensa.

Huoneeseen tultuaan hän heittäysi päällystakki yllään vuoteelle, ojensi minulle molemmat kätensä ja sanoi: -- Tule tänne! Kun minä rupesin lähtemään pois, hyppäsi hän ylös ja alkoi tavoitella minua kiinni. Minä väistin, ja välillämme syntyi taas rytäkkä. Sen pahimmillaan ollessa, kun hän jo oli saanut kätensä vyötäisteni ympäri, minä kuiskasin nopeasti hänen korvaansa: -- Paronitar!

Hän kilpistyi kohta minusta ja minä juoksin tyrmistyneenä välikäytävään.

En vielä tänäpäivänäkään tiedä, kuka oli aukaissut salinoven ja katsahtanut makuuhuoneeseen. Sekä paronitar että Holger olivat kumpikin kotona, sillä he olivat juuri vähää ennen soitelleet vierashuoneessa nelikätisesti.

Oli miten oli, minä en voinut koko yönä nukkua kauhuissani ajatellen, miten olin turmellut koko asemani, ainiaaksi kadottanut paronittaren luottamuksen ja siis tämän pitkän ajan turhaan ponnistellut hänen rakkautensa saavuttamiseksi.

Kun seuraavana aamupäivänä sitten kuulin hänen ja Holgerin supattelevan keskenään ja selvästi erotin, että puhe oli Bjarnesta ja minusta, en enää ollenkaan epäillyt, vaan päätin itsekseni, että vaellukseni tässä talossa oli ainiaaksi päättynyt ja minun kaikki sivistymisen haaveeni tehneet auttamattoman haaksirikon.

Piikain kamarissa minä häpeissäni panin piiloon romaanit ja muutamat Bjarnen entisistä koulukirjoista, joita olin öisin lueskellut, ja poltin vihot, joihin olin kirjoitellut käsialaharjoituksia. Kun viimeinenkin oli hiiltynyt, itkin minä hiljakseen noita menneitä ilojani. Ja esiliina oli vielä silmäini päällä, kun Klaara tuli käskemään paronittaren puheille.

-- Nyt hän tilittää minut, ajattelin mennessäni ja kaikki vereni hyytyivät.

Mutta kohta ensi silmäyksellä näin, ettei paronitar ehkä sittenkään tietänyt mitään eilisestä.

Hän alkoi aivan ystävällisesti puhua kokonaan toisista asioista, kysyen lopuksi, missä olin oppinut niin hyvin ompelemaan. Minä kerroin hänelle, että saksalaisessa perheessä palvellessani he olivat toimittaneet minut ompelu- ja leikkauskurssille ja että sitten olin siinä perheessä ommellut kaikki, useita pukujakin neideille. Nyt sanoi paronitar, että jotakin sellaista hänkin oli ajatellut kanssani tehdä, ja ehdotti, että hän yhdessä muutamien sukulaisperheiden kanssa ostaisi minulle tarvittavat koneet ja vuokraisi kaupungilta kaksi huonetta ja keittiön käytettäväkseni. Siellä saisin sitten pitää ompeluliikettä, kuitenkin semmoisella ehdolla, että hän ja nuo sukulaiset olisivat etuoikeutetut työhöni, ja syrjästä saisin ottaa töitä vain mikäli aikaa riittäisi.

Ehdotus oli tosin pudonnut eteeni kuin pilvistä, mutta heti ensi kuulemalta se suuresti miellytti minua. Ensiksikin, enhän minä tulisi mitenkään erotetuksi tästä perheestä, vaan saisin ompeluksien tähden alituista asiaa täällä käydäkseni. Toiseksi pääsisin aina uhkaavasta vaarasta joutua erotetuksi palveluksesta Bjarnen vallattomuuksien tähden. Kolmanneksi, -- asua omissa huoneissa, olla toisin suittuna, toisin puettuna, lukea kirjoja, valita tuttaviaan, -- eikö tämä ollut ensimmäinen porras, jota myöten saattoi vähitellen päästä pois piikojen kirjoista, haaveitteni toteutumisen pääesteestä, siitä nöyryyttävästä asemasta, joka kyllä asettaa ylä- ja alaluokan ulkonaisesti vierekkäin samoihin huonehiin, läheisimpään ruumiilliseen kosketukseen, mutta joka juuri tämän läheisyyden vuoksi tekee välttämättömäksi rajan selvänä pitämisen ja mahdottomaksi todellisen inhimillisen kosketuksen.

Mitä enemmän tätä uutta tuumaa ajattelin, sitä enemmän se minua hurmasi. Yhä selvemmin aloin käsittää, että palvelijana olo, jonka olin kuvitellut keinoksi tämän perheen yhteyteen päästäkseni, itse asiassa erotti minut siitä ylitsepääsemättömän kuilun taakse.

Ja minussa heräsi ajatus, jota en tosin itsekään uskaltanut täysin tietoisesti harkita, koska se olisi liian valtaavasti sykäyttänyt sydäntäni, jos se olisi ollut tosi, ja taas olisi saattanut minut omissa silmissäni naurunalaiseksi, jos se oli pelkkää kuvittelua. Nimittäin sellainen ajatusten värähdys, että paronitar oli mahdollisesti joskus huomannut Bjarnen katseen, tuon toisenlaisen, oikean, ja nyt itse viittasi minua tielle, joka olisi saattanut johtaa minut pois pahimpien mahdottomuuksien umpikujasta.

XVIII.

Muudan syrjästä päin lankeava varjo sekaantui kuitenkin siihen riemuun, jonka paronittaren odottamaton ehdotus oli minussa herättänyt.

Se varjo lankesi minuun Sannasta.

Hänestä olin viime aikoina ollut kokolailla vieraantunut. Tiemme olivat menneet niin kokonaan eri suuntiin. Toden sanoakseni, olin ruvennut ikäänkuin häpeämään hänen seuraansa, nyt kun yhä edistyin uskossani "parempiin ihmisiin", kun olin ikäänkuin tietoisesti ruvennut hänen aina ennen ivaamakseen "hyväksi", kun olin ruvennut käymään kirkossakin, istuen hattu päässä ensimmäisillä penkeillä ja tarjoten virsikirjaani yhteiseksi usein hyvinkin hienoille ihmisille.

Kaikesta jumalisuudestani aivan erikseen minua oli aika ajoin vaivannut omatunto sen johdosta, että olin jättänyt Sannan, vaikka hän oli luvannut muuttaa elämäntapansa. Sanna ei minun tietääkseni ollut missään suhteessa muuttunut, vaan eli entisessä asunnossaan entistä elämäänsä. Miten olisikaan nyt, jos silloin olisin suostunut hänen tuumaansa ja asettunut hänen kanssaan ompelijaksi? -- tuon kysymyksen kaiveleminen teki minulle kipeätä, ja osaksi ehkä juuri siitä syystä vältin Sannaa ajattelemasta.

Mutta nyt, kun tuli tämä paronittaren uusi ompelija-tuuma, vieläpä aivan samalla tavalla kysymykseen huoneen vuokraaminen ja muuttaminen kuin Sannankin ehdotuksesta, en voinut olla yhtämittaa muistelematta Sannaa, enkä ainoastaan muistelematta, vaan syvälti ajattelematta häntä.

Tähän vaikutti seuraava sielullinen tila:

Varkain kuulemistani paronittaren puheista olin päässyt perille, että hän uskoi jumalalliseen johtoon kaikissa ihmisasioissa. Sitä hän puhui sisarellensa, rouva Charlottelle, joka oli silmät kovasti itkettyneinä tullut purkamaan sydäntänsä sattuneen perheonnettomuuden johdosta. -- "Pitää vain osata katsoa" -- oli hän lohdutellut. -- "Pitää osata nähdä asioita sisältäpäin. Ulkoa näyttää kaikki olevan pelkkää luonnonlakia, mutta sisältä on maailma täynnä ihmeitä ja Jumalan johtoa. Pitää vain osata katsoa." Nämä sanat painuivat syvälle mieleeni, sillä sehän oli sama kysymys, joka minulle jo lapsena oli tullut eteeni, kun pelastuin putoamasta kaivoon. Aloin "katsoa", olikohan minunkin elämässäni jotakin sellaista johtoa. Sitä en silloisella tasolla ollessani löytänyt muualta kuin mistä sitä niin erikoisesti, melkeinpä väkisin _tahdoin_ löytää, nimittäin vasta tästä viimeisestä onnestani, jonka luulin viittaavan minulle tien parempien ihmisten kirjoihin.

Jos nyt tämä todella oli Jumalan johtoa, niin sitä suuremmalla syyllä minun olisi pitänyt ottaa lukuun omantuntoni vaatimus Sannaan nähden, esimerkiksi tarjoamalla hänelle tilaisuuden muuttaa kanssani noihin huoneisiin. Mutta se taas ei ollenkaan sopinut yhteen minun pyrkimykseni kanssa päästä parempien ihmisten kirjoihin, sillä "mitä ihmiset olisivat sanoneet"!

Tämä asia ei kuitenkaan lakannut minua vaivaamasta, joten vihdoin päätin omantuntoni rauhoittamiseksi ainakin käväistä Sannan luona ja tunnustella, vieläkö hän oli taipuvainen muuttamaan elämäntapaansa, sillä eihän asia muulla ehdolla voinut tulla kysymykseenkään. Syvemmällä, itseltäni salaa, toivoin, että hän varmaan oli jo unohtanut koko ajatuksen elämäntapansa muuttamisesta.

Menin Sannan luo pimeän aikana, jolloin ihmiset eivät huomanneet, mutta kuitenkin niin varhain, että tiesin hänen vielä olevan kotonaan. Ja tapasinkin hänet.

Sannan huoneeseen paistoi katulyhty, joten siellä saattoi oleskella ilman muuta valoa, kun ei erikoisesti valoa kaivannut. Minä kielsin sytyttämästä lamppua.

Sanna otti minut vastaan vieraantuneesti hänkin, aivan kuin olisin hänen suhteensa todella ollut jo menossa parempien ihmisten puolelle.

-- No, Sanna -- minä sanoin, -- nyt on minulla hauska uutinen sinulle.

-- Vai niin, -- sanoi hän pitkään, ja kääntyen minuun päin, asettui taaksepäin nojalleen pöytää vasten. -- Millainen se on? kysyi hän mittaillen minua katseillaan.

Minä kerroin, mitä paronitar oli ehdottanut ompelijaksi rupeamisesta.

Sanna tahtoi tietää tarkemmin, millä ehdoilla tarjous oli tehty, ja minä jo pelästyin, että hän ilman muuta ajattelee itsekin asettua noihin huoneisiin, jotka paronitar aikoi minulle vuokrata.

Sanna ei tahtonut mitenkään tyytyä minun selityksiini, vaan kyseli, millä sanoilla paronitar oli puhunut. Minä toistin sanasta sanaan, niinkuin muistin.

-- Vai niin, vai niin, sanoi hän ja katseli silmät rypyssä sormiensa päitä. Sitten, aina vain yhtä pitkään puhuen, hän kysyi, maksettaisiinko ompeluksista erikseen, vai laskettaisiinko maksua huoneitten vuokrasta.

Minua alkoi Sanna jo harmittaa. -- Tietysti maksettaisiin erikseen, -- sanoin minä, vaikka en ollutkaan tätä asiaa sen tarkemmin ennen ajatellut.

Sanna rypisti otsaansa vieläkin enemmän ja nosti sormensa yhäkin lähemmäksi silmiä. -- No ... sanoi hän, -- mistähän hyvästä ne ilmaiset huoneet sitten tulevat? Sanna paiskasi kätensä takaisin pöytään, rävähtihe ojoksi ja vastaustani odottaen katsoi suoraan minua kohti.

Minä suutuin ja sanoin, ettei Sanna ollut vielä ikinä nähnytkään niin hienoa ihmistä kuin paronitar oli.

Sanna sylki inhonsa ilmaisemiseksi, alkoi sitten viskellä esineitä, mitä vain käsiinsä sai, ja tällöin hän kiroili ja lasketteli suustaan sellaisia rivouksia, ettei koko hänen puheestaan juuri mitään voi paperille kirjoittaa. "Enkö minä sanonut sinulle, enkö minä varoittanut sinua!" huusi hän lopuksi. "Etkö sinä ymmärrä, aasi, että hän tahtoo tehdä sinut sussuksi omille pennuillensa!"

Sannan ajatus ei ensikuulemalta vaikuttanut minuun juuri ollenkaan. Olipa vain kuin olisi minua pyyhkäisty jollakin kylmällä otsaan ja päälaelle. Sitten alkoi samoissa paikoissa kuumottaa ja pistellä kuin kuusen neulasilla. Ja minä luulin olevani vain kovasti vihastuksissani.

Mutta tuo ajatus palasi mieleeni yhä ja yhä uudestaan, ja niin mahdottomalta kuin se ensin olikin kuulostanut, enpä osannutkaan enää selvittää itselleni, miksi se juuri niin peräti mahdoton olisi ollut. Päinvastoin, olinhan paronittaren vanhoista kirjeistä, joita Klaara minulle näytti, itse lukenut, miten he olivat pitäneet neuvoa jostakin sellaisten asiain "järjestämisestä" Holgerille. Ja Bjarnea paronitar rakasti vielä kovemmin kuin Holgeria. Miksi ei siis voisi ajatella, että hän, Holgerin kohtaloa peläten, mietti keinoja Bjarnensa varjelemiseksi samalta onnettomuudelta.

Lukemattomat kerrat minä viskasin inhoten luotani sellaiset ajatukset, mutta ne palasivat yhä todennäköisempänä takaisin. Lopulta en jaksanut keksiä enää mitään vastasyitä, vaan uusia todennäköisyyksiä ilmaantui lakkaamatta ja selityksensä sai nyt sekin huomioni, että paronitar oli ollut ikäänkuin hämillään minun kiitollisuuden purkauksistani ja koettanut niistä päästä, jota asiaa en silloin osannut ymmärtää.

Koetinhan minä parhaani mukaan lieventää paronittaren tekemää loukkausta omaa itseäni vastaan. Ajattelin näinkin: -- Minä rakastin paronitarta enkä siis olisi voinut tehdä hänelle, mitä en olisi suonut itselleni tehtävän, mutta eihän paronitar puolestaan edes tuntenut minua, tuskin muisti nimeänikään. Minun ei siis ollut pakko ottaa loukkausta niin peräti henkilökohtaisesti. Hän olisi voinut tehdä saman kelle tahansa, joka vain kuului alaluokkaan.

Mutta ei ollut mitään apua siitäkään. Haetun sovituksen sijaan juuri tämä ajatus kiihoittikin mieltäni ihan äärimmilleen. Paronitar ei siis pitänyt minua edes siinä arvossa, että olisi minuakin kohtaan sovittanut tuota jumalallista lakia: -- Älä tee toiselle, mitä et suo itsellesi tehtävän! Hän ei ehkä ollut tullut ajatelleeksikaan, että sitä olisi tarkoitus sovittaa myöskin alaluokkaan. Hyvä on! Silloinpa isäni, jonka tekoa olin niin ankarasti tuominnut, ei oikeastaan ollut tehnyt muuta kuin mitä nyt paronitar aikoi tehdä minulle. Mikä kohtalon iva! Tunsin todella isän omaa, sammumatonta vihaa kaikkia säätyläisiä kohtaan. Eikä ainoastaan isän, vaan myöskin Sannan, ja kaikkien niiden, jotka vain odottivat sitä tulevaisuuden hetkeä, jolloin saisivat repiä palasiksi kaikki paremmat ihmiset!

Voi minua! Siihenkö olin suistunut!

Niinkuin kaksiteräinen tikari tuo tapaus vajosi syvälle sydämeeni. Sen pois vetäminen teki yhtä kipeää kuin paikoilleenkin jättäminen.

Voimani herpautuivat. Kaikki sammui minulta.

XIX.

Näin minä tuskailin silloin. Siitä on jo kolmattakymmentä vuotta.

Siihen tapaukseen olen aina katsonut nuoruuteni päättyneen. Ja siihen siis nuoruuteni muistelmatkin päättykööt.

Paljon on minulla tosin tarinoita koottavana myöhäisemmiltäkin ikäkausilta, mutta ne erkanevat siitä lähtien pitkiksi ajoiksi lapsuuteni kukkivien saarten kuninkaasta, ja senvuoksi niiden liittäminen samaan jaksoon rikkoisi sen kokonaisuuden, jonka hänen armas olentonsa on nuoruuteni muistelmiin luonut.

Katson myöskin kirjan alussa tekemäni lupauksen jo täytetyksi. Niille lukijoille, jotka pienen torpantytön sydämestä läksivät hakemaan avainta avaruudessa vaeltavan maapallomme perimmäiseen olemukseen, on tämä sydän puolestaan auennut, ja kysyy vain, eikö heidänkin mielestään tämän tähden oleellisin ominaisuus ole ihmisten hirmuinen, eheytymätön kahtiajako, josta kaikki verisimmät vihat, raskaimmat kärsimykset ja suurimmat onnettomuudet siihen syntyvät?