Part 5

Talven uninen aurinko meni sillä hetkellä mailleen lounaiseen ja purppuroi illan taivaan. Punainen loiste; jossa ilovalkeita oli toinen puoli ja verta toinen, levisi yli lumisen maiseman, mustan kosken, pihalla seisovan väkijoukon ja ratsumiesten liikkumattomien rivien. Kuninkaan vartalo, joka näkyi kaikkialle siltä joen rannalla olevalta mäeltä, mistä hän oli tarkastellut sotajoukkoa, verhoutui purppuraan, ja hänen katseensa loisti. Hän oli tullut vihollisen maasta ja tunsi nyt jälleen olevansa keskellä luontoa, jota hän ymmärtää, ja keskellä kansaa, joka rakastaa häntä. Mielihyvä välähti hänen nuorilla, miehekkäillä kasvoillaan. Sotilas ja kuningas oli yksikolmattavuotias; hänen mielensä ei ollut vielä kovettunut, niin etteivät lempeät vaikutelmat olisi siihen koskeneet, niin, eipä hän elänytkään niin kauan, että se olisi milloinkaan kovettunut. Mutta sittenkin oli hän kauttaaltaan kuningas. Ei hän tuhlaillut sanoja. Äänetönnä hän sulki ajatuksensa nuoreen rintaansa, viittasi merkiksi, että katselmus oli päättynyt ja palasi taloon.

Monien katselijain joukossa oli rannalla myös neiti Kirsti Fleming Maiju tyttönsä kera, tuntemattomana ja huomaamattomana. Illan taivaan purppuraheijastus, joka valaisi sankarikuningasta, näytti vielä kirkkaammin punaavan nuoren immen poskia. Hän kuuli väkijoukon ihastuksen huudot; hän näki Maijunsa taputtelevan käsiään riemuissaan, mutta hän itse oli äänetönnä niinkuin sankarikin, jota kohti kaikkien katseet olivat kääntyneet. Mietteissään hän palasi muitten mukana taloon ja äitinsä kanssa voudin yksityisiin huoneisiin, jonne matkustavaiset olivat siirtyneet antaakseen tilaa kuninkaan seurueelle.

Heidän olonsa siellä tuli kumminkin pian huomatuksi, ja vähän ajan kuluttua Henrik Fleming toi sanoman, että kuningas tahtoo nähdä heidät illallispöydässä, joka katetaan kello seitsemältä. Ainoastaan muutamia korkeimpaan päällystöön kuuluvia henkilöitä oli käsketty illalliselle, ja kuningas sanoi toivovansa, ettei Anna rouva panisi pahakseen, vaikka ateria olisikin sangen yksinkertainen sotilaan tapojen ja matkan kiireen tähden. Olipa kumminkin juottovasikka ja muutama kana saanut ennen aikojaan lopettaa nuoren elämänsä Kymin rannoilla tyydyttääkseen matkalla olevain sotilaitten kelpo ruokahalua. Mutta sotaretkillä tottuu arvostelemaan ajan kalleutta, ja niinpä kuningaskin nousi pöydästä tuskin puolen tunnin kuluttua, sanoen, ettei hän tahdo olla suomatta muille vierailleen lepoa, jota he varsin hyvin tarvitsevat, mutta että hänestä olisi hupaista, jos naiset vielä soisivat hänelle miellyttävää seuraansa. Kuningas lisäsi, ettei hän pitkään aikaan ollut saanut puhua muusta kuin pelkistä sota-asioista, minkä vuoksi hänestä tuntuisi virkistävältä, jos armolliset naiset kertoisivat hänelle jotakin huvittavampaa Tukholmasta tai Turusta.

Nuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin herttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin leikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin tapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman hovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna rouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä yhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden läheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista, joitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi kohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan vaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli oleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle tyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole merkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi leskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein sydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota ei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen raolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä odottamassa.

-- Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas, jolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.

-- Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.

"Majesteetti" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa tilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain vanhaan tapaan yksinkertaisemmin "armollinen herra".

-- Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä tunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään semmoista?

-- Enpä tiedä... Kenties.

-- Mitä tekisitte sellaisessa asemassa?

-- Velvollisuuteni tekisin, jos olisin mies.

-- Mitä sitten _naisen_ pitäisi tehdä?

-- Samaa, armollinen herra. Aina velvollisuutensa.

Kuningas katseli häntä leikillisesti.

-- Tiedättekö, ettei monikaan teidän iässänne ajattelisi teidän tavallanne. Te puhutte kuin mies, mies kolmenkymmenen iässä; mutta tunnenhan minä Flemingien luonteen. Te ette pelkää, te. Turun linnan palossa 1614 näin, kuinka te yhä vain seisoitte tornissa, sillä te tahdoitte pelastaa pienen tytön tulen liekeistä. Isänne sukulainen Klaus Fleming ei myöskään muusta tiennyt kuin velvollisuudestaan, ja siksipä tuli hänestä kuningas vainajan verivihollinen, ja kuitenkin oli kumpikin samanlaista rautaista, lujaa luonnetta, ja he olisivat yksissä neuvoin perustaneet suuren valtakunnan. Onneksi _me_ olemme ystäviä, ja siksipä saatan kysyä teiltä suoraan: eivätkö sydämen oikeutetut vaatimukset ole korkeimmat kaikista velvollisuuksista?

-- En tiedä, mitä tarkoitatte sydämen oikeutetuilla vaatimuksilla, armollinen herra. Mutta jos minä olisin kuningas, niin...

-- Jatkakaa!... Jos olisitte kuningas, niin...

-- Niin en milloinkaan uskollisuuttani rikkoisi. Sanani olisi kuninkaan sana, ja valani olisi minulle valtikkaani kalliimpi, vastasi Kirsti neiti hiljaisella äänellä, mutta niin rohkeasti ja lujasti kuin ainakin Fleming.

Kuninkaan kummasteleva katse synkistyi.

-- Puhukaa selvemmin! sanoi hän.

-- Minä en milloinkaan hylkäisi naista, jonka omaksi olen sydämeni antanut ja jonka sydämen olen omakseni saanut. Ja jos minulle sanottaisiin valtakunnan onnen vaativan sanani rikkomista, niin vastaisin, että uskollisuudessa on valtakuntain menestys eikä uskottomuudessa.

-- Vai niin! Sitäkö tarkoitittekin? huudahti kuningas, ja hänen katseensa kirkastui äkkiä, niin että se melkein säikäytti Kirsti neitiä. -- Jopa tosiaankin luulin teidän joutuneen _toiselle_ alalle, ja minähän en tahtoisi _teitä_ vihollisekseni, vaikka saisin linnan Venäjällä. Te olisitte peloittavampi kuin kokonainen armeija.

-- Pyydän armoa, jos olin liian suora. Minä olen ylpeä siitä kunniasta, että olen _hänen_ ystävänsä, hänen, jonka nimeä alamainen kunnioitukseni estää minua mainitsemasta. Mikä sydän hänellä onkaan, armollinen herra ... niin ylevä, niin jalo, niin lemmekäs ja niin kärsivällinen! Toista vuotta jo on kauhea epätietoisuus kalvanut häntä. Hän itkee harvoin, hän ei valita milloinkaan, mutta hän rukoilee paljon. Minä tiedän, mitä tuskia hän kärsii. Eikö ole mahdollistakaan lopettaa tuota epätietoisuutta?

Kuningas käveli lattialla edestakaisin, pysähtyi viimein ja sanoi:

-- Sanotteko näin itsestänne, vai onko joku pyytänyt teitä sitä sanomaan?

-- Ei kukaan, ja vähimmin kaikista hän! Jos olen pahoin tehnyt, niin olen yksinäni syypää.

Jälleen kirkastui kuninkaan synkkä otsa, ja hän jatkoi entiseen leikilliseen tapaansa.

-- Älkää nyt, liian vilpitön viholliseni; ei siinä ole mitään moitittavaa, että noin rakastettavasti sanoo kuninkaalle totuuden. Kernaammin kuulen nuhteita teiltä kuin opettajaltani, vanhalta Skytteltä. Olin jo luulla eräänä hetkenä teitä petturiksi, ja petturi kenties olettekin sydämen asioissa, mutta siinähän olette omalla alallanne, kuten naiset ainakin. Ja koska olette liian hyvä luterilainen, kenties vähän liian nuorikin, ollaksenne rippi-isänäni, niin puhukaamme nyt mieluummin teistä itsestänne. En näe täällä harppuanne. Jäikö se Tukholmaan?

-- Se on Louhisaaressa, armollinen herra.

-- Vahinko! Minä muistan vielä, kuinka minä kerran kevätiltana tulin synkkänä ja allapäin neuvoshuoneesta. Kaikki oli käynyt vastoin toivoamme. Kovanonnen sanomia oli tullut Liivinmaalta, valitusvirsiä Taalainmaasta, maksettavia oli viljalti ja maksukeinoja puuttui. Synkkämielisenä kuin Saul astuin herttuattaren huoneeseen, mutta siellähän olikin Davidini. Teidän kielisoittimenne sulatti sydämeni. Vast'ikään olin mielestäni ollut köyhä ja heikko; sinä hetkenä tunsin olevani rikas ja voimakas. Minä ajattelin muinaisia bardeja, jotka isillemme lauloivat ja tekivät heistä jaloja sankareita sodassa. Teidän pehmoinen kätenne näytti minusta leikkivän kielillä saaden aikaan saman ihmeellisen vahvistavan vaikutuksen, ja niin tuntui minusta kuin te olisitte Ruotsin ja Suomen valkyyria, jonka on astuttava kuninkaan edellä taistelussa. Usein olen sitä ajatellut. Viimeksi ajattelin sitä turhaan rynnätessäni Pihkovan lujia muureja vastaan. Sotilas ei saa ajatella sitä, mikä säilän tempaa hänen kädestään ja riistää rohkeuden hänen rinnastaan. Mutta on hetkiä, jolloin käsi on uupunut, jolloin rohkeus horjuu, mikä onkin inhimillistä, ja silloin on hyvä kuulla voiton laulua. Teissä on jotakin voiton ajatusten tapaista; te tulette sukuunne.

Kirsti neiti ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut? Äänetönnä hän istui, katsoen alas; vain vähäinen, melkein huomaamaton ylähuulen vavahtelu tiesi myrskyä, joka hänen sydämessään riehui. Se, joka tuntee syviä virtoja, tietää kyllä, että pinnan vähäinen kare useinkin merkitsee voimakasta virtaa.

Kotvasen kuluttua sanoi kuningas:

-- Pyytäkää minulta jotakin armonosoitusta!

Kirsti neiti piti hansikasta kädessään; hän ei huomannut, että hän kymmenen minuuttia aikaisemmin oli repinyt sen palasiksi. Kuningas otti ylös toisen hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle, ojensi sen hänelle hymyillen ja sanoi:

-- No niin?

-- Kirjettä!

-- Ettekö itsellenne mitään?

-- Kiitän, armollinen herra. Minä olen palkintoni saanut.

-- Ette edes pyydä laulua harpullanne soitettavaksi?

-- Kirjettä! Kirjettä vain!

Kuningas tarttui hänen käteensä ja tunsi sen vapisevan, mutta ylpeät, loistavat ruskeat silmät katsoivat lujasti häntä silmiin. Kuningas yritti sanoa jotakin, mutta samassa seisoi Anna rouva ovessa.

-- Jo on aika, sanoi Anna rouva.

-- Niin, jo on aika! kuiskasi ääni Kirsti Flemingin tykkivässä sydämessä.

7. YÖ JA AAMU KYMENKARTANOSSA.

Kuningas Kustaa II Aadolf oli nuoresta pitäen tottunut ankaraan työhön, ja se, mitä ei päivällä ehditty tehdä, tehtiin usein yöllä. Aikakirjat eivät kumminkaan kerro hänen viettäneen tätä yötä Kymenkartanossa hallitustoimissa. Hänen uutteran sielunsa kykyä, tahtoa ja ajatuksen voimaa oli kuukausimäärin tarvittu toiselta puolen ankarassa, vieraalla maalla käydyssä sodassa ja toiselta puolen sisällisessä valtakunnan hallinnossa monen ahdingon ja eripuraisuuden taakan alla. Ruumis ja sielu olivat olleet yhtä kovassa ponnistuksessa; harvoin oli päivä ollut levollinen tai yö ilman murheita. Kun ihminen on yksikolmattavuotias, kantaa hän kylläkin iloisesti tuommoisen taakan, sillä silloin levittäytyy hänen eteensä toivojen rajaton maailma; elämä näyttää loppumattoman pitkältä ja menetetty päivä mitättömän lyhyeltä. Nuoruuden rohkeuden salaisuus on siinä, että me alinomaa saatamme heittää hetken huolet äärettömän tulevaisuuden helmaan, joka on edessämme ja joka saattaa korvata kaiken, koska siinä ei ole mikään mahdotonta.

Mutta jotakin on mahdotonta lujimmallekin työntekijälle, totisimmallekin valtiomiehelle, etevimmällekin ajattelijalle, ja se on -- yhdenkolmatta vuoden iässä luopua kaikista elämän onnen vaatimuksista. Onni pukeutuu vain erilaisiin muotoihin nuoruudenunelmissa. Tavallisesti se astuu nuorukaisen silmäin eteen ensinnä naisen muodossa, sittemmin laakeriseppelein kruunatun kunnian hahmossa. Suuret henget eivät ole tästä poikkeuksena hekään, sillä todellinen suuruus on inhimillistä suuruutta eikä mikään marmorikuva. Kuningas Kustaa Aadolfinkin ensimmäisenä nuoruuden ihanteena oli ollut nainen, mutta tuo nainen oli erottamattomasti yhdistetty voiton ja sankarimaineen unelmaan. Tunnettua on, ja itsekin hän siitä kirjoittaa, että hän teki ensimmäiset urotyönsä Ebba Brahen kunniaksi ritarillisella romantiikallaan, mikä oli hänelle ominainen. Ja kunnia kuitenkin vähitellen voitti tuon unelman, joka oli ihanin ja puhtain hänen nuoruutensa unelmista. Sen naisen, josta olisi saattanut kerran tulla suuren kuninkaan ansiokas puoliso, täytyi vihdoin astua syrjään, eivätkä tähän olleet niin suuresti syynä esteet, vastustus ja hovivehkeet kuin erilläänolo, pitkä välimatka, sota ja voitonajatukset. Mitä ylemmäksi nuoressa sankarissa kuningas kohosi sitä taamma poistui Ebba Brahe, hänen suortuviensa morsiushuntu hälveni kuin aamuiset usvat nousevan auringon edestä, hänen hahmonsa kalpeni kalpenemistaan, ja vihdoin oli siitä jäljellä enää vain kaukainen rakas muisto. Tunnettua on, että kuninkaan ja hänen lapsuutensa ystävän ja nuoruutensa morsiamen välinen kirjeenvaihto lakkasi syksyllä vuonna 1614. Sen jälkeen kuninkaallisen nuorukaisen tunteet hakivat jotakin päämäärää itselleen, löytämättä mitään -- tai ainakaan kyllin arvokasta. Ja juuri näinä aikoina hän esiintyy kertomuksessamme.

Jos hän samoihin aikoihin olisi löytänyt jonkun arvoisensa päämäärän tunteilleen, niin se olisi epäilemättä ollut mitä lähimmässä yhteydessä kunnian ja voittojen kanssa. Se olisi ollut nainen, kylliksi luja ja ylevämielinen voidakseen innostaa häntä suuriin sankaritekoihin. Tuon naisen olisi pitänyt vetää vertoja hänelle nerokkuudessa ja voimassa, joskaan ei syntyperän ylhäisyydessä; mutta hänessä olisi täytynyt myöskin olla samaa ritarillista romantiikkaa, jonka äsken sanoimme olleen kuninkaan luonteen huomattavimpia piirteitä, ja hänen olisi naisena pitänyt käsittää tuo kunnian ja sankaritöitten rakkaus vielä innostuneempana ja paljoa haaveellisemmin kuin kuningas itse, voidakseen valtavasti häneen vaikuttaa. Historia ei tiedä hänen löytäneen sellaista naista. _Jos_ hän siis kuitenkin sellaisen löysi, niin oli heidän kohtauksensa vain lyhyt hetkinen, jonka jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. On tosiaankin olemassa jokunen viittaus siihen, että niin on käynyt.

Kirsti Fleming vietti unettoman yön Kymenkartanossa. Kun nuori ja ritarillinen ruhtinas astuu valtaistuimelle, niin silloin tuhannet immet odottavat häneltä kaikkea ja haaveillen häntä ihailevat. Mutta Kirstin kiintymys oli paljoa syvempää laatua: se oli alkanut jo lapsuuden päivinä saaden aivan päinvastaisia vaikutelmia vihasta, jota Flemingin suku kantoi Kaarle IX:tä vastaan, tämän epäsuosio kun kaikessa ankaruudessaan oli kohdannut Kirsti neidin isää ja setää. Voimakkaissa sieluissa saattaa viha muuttua rakkaudeksi samasta luonnonpakosta, joka yön muuttaa aamuksi. Turussa, Tukholmassa, Örebrossa oli nuori Louhisaaren neiti oppinut pitämään arvossa nuoren ruhtinaan yleviä ominaisuuksia, mutta aina hän oli seisonut Ebba Brahen korkean varren varjossa ja seisonut siinä niin kokonaan kateutta tuntematta, niin omista tunteistaan tietämättä, kuin koskaan pysyttäydytään varjossa rakasta ystävää ihailemassa. Ja nyt, hetkessä, kuin taikavoimasta, aukeni hirveä kuilu siihen, missä siihen saakka oli uhkunut kukkeuttaan tuon hehkuvan sielun viaton, puhdas ja uhrautuva uskollisuus kahta jaloa ja ylevämielistä henkilöä kohtaan, joita Kirsti Fleming oli tottunut pitämään eroamattomina ja joiden liiton puolesta hän jo kauan oli lähettänyt palavia rukouksia Luojan luo -- ja nuo kaksi olivat kuningas ja hänen kihlattu morsiamensa. Nyt olivat nuo kaksi erotetut -- ainaiseksi erotetut, eikä siihen eroon ollut syynä kuningattaren kovuus eikä valtakunnan valtiotaito, vaan paljoa enemmän jokin aivan odottamaton kuninkaan tunteiden muutos. Ja kuka oli heidät erottanut? Kuka? Hän itse, hän, joka olisi antanut henkensä nähdäkseen heidät onnellisina Ruotsin valtaistuimella! Voi, hän ei tiennyt, kokematon tyttö, kuinka aika, etäisyys, urotyöt ja nuorukaisen veri anastavat valtaansa sankarinkin sydämen! Yön hiljaisuudessa hän satoja kertoja toisti itsekseen kysymyksen: kuka on heidät erottanut? -- ja joka kerta leimahtivat hänen muistoonsa tulisin piirtein kuninkaan sanat ja katse sellaisina kuin ne olivat olleet tänä onnettomana iltana. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että oli hänet väärin käsittänyt, että se, mikä häntä kauhisti, oli ollut pelkkää pilantekoa, oikkua, joka jo huomenna on unohdettu; mutta hän ei _voinut_ tulla siitä vakuutetuksi: hän oli nainen, ja hän oli älykäs nainen, joka ei saattanut silmät ja korvat ummessa pettää itseään.

Minkä rikoksen hän siis oli tehnyt, poloinen, kun näin oli tullut pettäneeksi ystävänsä? Milloin ja missä hän oli vastoin tahtoaan saavuttanut tuon kuninkaallisen suosion, jota hänen täytyi pitää ystävyyden pettämisenä? Hän ei voinut muistaa muuta kuin tuon turmion hetken, jolloin hän oppi loihtimaan niin ihania säveleitä harppunsa kielistä. Niin, tuon harpun hän murskaa palasiksi, hän ei enää ikinä kosketa sen kieliä. Hän lankeaa Ebba Brahen jalkoihin ja sanoo hänelle: en minä, en minä ole ryöstänyt sinulta hänen sydäntään! Ja sitten hän matkustaa kauas, kauas Puolaan, Espanjaan, Amerikkaan, minne hyvänsä, päästäkseen vain enää näkemästä tuota ihailtua sankaria, joka saattoi olla niin uskoton ja -- hän ei voinut kieltää sitä -- niin vaarallinen hänen rauhalleen!

Niin, vaarallinen kuitenkin, voi kuinka vaarallinen! Hän pani liikkeelle koko lujan tahtonsa voiman, mutta hän ei sittenkään voinut unohtaa valkyyriaa, joka oli taistelussa kulkeva Ruotsin ja Suomen kuninkaan edellä. Mikä intohimoinen viehätys tuossa ainoassa sanassa! Niin, hän tunsi, vaikka hän kuinka taisteli sitä vastaan -- hän tunsi syntyneensä kuningattareksi, mutta ei Margareta Leijonhufvudin kaltaiseksi, ei Katarina Stenbockin eikä Gunilla Bjelken laiseksi -- kuinka monta aatelisneitiä olikaan jo noussut Ruotsin valtaistuimelle! Hän tunsi olevansa syntynyt joksikin muuksi; hän tunsi itsessään unionin Margaretan voimaa ja Katarina Jagellonican rohkeutta kieltäytyä kaikesta. Voi julkeita unelmia! Hän karkoitti ne pois kuin Macbethin noidat, ne palasivat jälleen, ja uudelleen hän ajoi ne pois. Vihdoin ei unelmain kuningattaresta ollut jäljellä muuta kuin itkevä tyttö, joka kyynelillään kasteli päänaluisensa.

Kello kuuden aikaan aamulla, kun vielä oli pimeä, kuului pihalta ääniä, hevosten korskuntaa, kulkusten helinää. Kuningas oli lähtemässä edelleen Helsinkiin päin. Kirsti huokasi helpotuksesta: hänen ei siis tarvitse nähdä kuningasta nyt, ja hän on pitävä huolta siitä, ettei hän näe häntä milloinkaan.

Kynttilä sytytettiin, ja seuraavassa tuokiossa istui äiti hänen vuoteensa vieressä. Anna rouvakin oli perinyt esi-isiltään, Kankaisten Horneilta, ylevän mielen, mutta lisäksi myös sydämen lempeää tunnetta paljoa enemmän kuin jyrkältä ja taipumattomalta Flemingin suvulta oli totuttu odottamaan. Luultavaa on sen vuoksi, että Kirsti Flemingissä yhtyivät parhaat puolet noista molemmista suvuista, jotka ovat antaneet Suomelle ja Ruotsille monta sankaria ja suurta valtiomiestä.

Äidin tutkiva katse huomasi heti tyttären itkeneen ja viettäneen levottoman yön.

-- Etkö ole nukkunut tänä yönä? kysyi hän.

-- En oikein hyvin, vastasi tytär.

-- Mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?

-- Ei ainakaan sitä, jota mieluimmin olisin suonut kuulevani. Hän puhui harpustani.

-- Sitä pelkäsin. Mitä hän sanoi?

-- Minä uskalsin muistuttaa hänelle Ebbasta, ja hän sanoi minun olevan liian nuori hänen rippi-isäkseen. Heidän välillään on kaikki lopussa; sen ymmärsin liiankin hyvin; ja se on suuresti pahoittanut mieltäni.

-- Älä tuota niin kovasti sure, rakas lapsi; kenties se on onnellisinta heille kummallekin. Moiset kuninkaan ja alamaisen välillä solmitut liitot saavat parhaassa tapauksessa aikaan eripuraisuutta valtakunnassa. Bjelket ovat saaneet kokea sekä kunniaa että kateutta sen vuoksi, että Gunilla yleni kuningattareksi. Älköön mikään äiti ikinä, ellei hän ole ruhtinatar, toivoko tytärtään Ruotsin levottomalle valtaistuimelle. Puhuiko kuningas vielä mitään muuta sinusta itsestäsi?

-- Puhui, äiti. Mutta minä pyydän sinua, äiti, älä kysele!

-- Sitä minä, lapseni, sinussa eniten rakastan, että olet aina ollut suora ja totuudenmukainen. Neljän vuoden iässä rakastit sinä isääsi mitä hellimmin; mutta kun isä pakeni herttuata ja vainoojat kysyivät sinulta, tiedätkö, minne hän on piiloutunut, niin sinä sanoit tietäväsi, sillä et osannut valehdella. Ja taas, kun he tahtoivat sinua ilmoittamaan piilopaikan, vuoroin peloitellen sinua suurella vitsalla, vuoroin makeisilla miellytellen, niin eivät saaneet sanaakaan suustasi. Olisit ennen vaikka kielesi palasiksi repinyt. Nyt en kysele sinulta muista, vaan ainoastaan itsestäsi: mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?

Tytär toisti itkien ne sanat, joita hän ei voinut unohtaa.

-- Lapseni -- sanoi Anna rouva tyynesti tarttuen Kirstin käteen -- minun mielestäni ei ole varsinaista syytä olla rauhaton noiden hetken kohteliaisuuksien tähden, joita ruhtinas välistä jakelee ilman mitään tarkoitusta läheisyydessään oleville nuorille ja jotka hän luultavasti jo huomenna on unohtanut. Kuninkaan sanoissa ei ole mitään, mikä voisi loukata oikeutettua itsetuntoa, ja jos on ketään, jolla on oikeutta valittaa kuninkaan sinua kohtaan osoittamaa suosiollista kohteliaisuutta, niin lähinnä voi valittaa neiti Brahe. On selvän selvää, että hän nyt saattaa pitää itseään vapaana liitostaan; hänen sydämensä kärsii siitä, sitä en epäile, mutta minä onnittelen hänen ymmärrystään. Kuninkaan iässä on liiallista odottaa ikuista uskollisuutta, varsinkin hänen ollessaan sotaretkillä kaukaisissa maissa. Uskon mielelläni, että kuninkaan kiintymys neiti Braheen on ollut todellinen ja vilpitön; sitä tyhjemmän sijan se on jälkeensä jättänyt. Suokoon Jumala, että ruhtinaallista sukua oleva asemansa arvoinen puoliso piankin täyttäisi sen tyhjyyden, mutta kunnes se on tapahtunut, korvaavat todellisten tunteitten puutteen iltapuhteen lemmityiset, joutavat pakinat pikkuisten, ihastuneitten, herkkäuskoisien hovineitosten kanssa ja sotilaan avosydämiset pilapuheet. Mitä sinuun tulee, lapseni, tiedän sinut viisaaksi ja älykkääksi tytöksi, joka et vähällä pidä kultana kaikkea mikä kiiltää; mutta sinussa on taipumusta näkemään kaikki asiat suuressa mittakaavassa ja sen lisäksi taipumusta haaveilemiseen, ja senpätähden nuori, ritarillinen kuningas saattaa olla vaarallisempi sinulle kuin sinä hänelle. Siksi lienee parasta, ettet aivan pian näe jälleen ruhtinasta, jolle luonto on lahjoittanut niin runsaasti loistavia ominaisuuksia.

-- En tahdo nähdä häntä milloinkaan enää, äiti ... en milloinkaan!

-- Pelkäät siis omasta puolestasi?

-- Niin, niin, en tahdo nähdä häntä milloinkaan!

-- No niin, pannaanpa sitten tämä "milloinkaan" merkitsemään vuotta tai kahta. Sinulla on nyt jonkin aikaa lomaa herttuattaren palveluksesta, ja se vapaus saadaan pidennetyksi. Henrik on tuonut kirjeen Klaus veljeltäsi. Hän toivoo pääsevänsä jonkin viikon perästä Helsinkiin. Me palaamme nyt Pernajaan. Sieltä lähdettyämme on Klaus tekevä meille saman palveluksen kuin Silfversparre tulomatkallamme ja saattava meidät jälleen Louhisaareen. Miten sinua miellyttää Silfversparre?

-- Niinkuin riu'un päässä oleva viirikukko. Minua väsyttää tuo loppumaton pyöriminen samassa paikassa.

-- Hän on kuitenkin ylevää sukua, ominaisuuksiltaan varsin kelpo mies, ja tulevaisuus lupaa hänelle paljon. Hän on vilpittömästi kiintynyt sinuun, sen tiedät.

-- Niin, paha kyllä. En voi sietää häntä.

-- Emme sitten puhu siitä sen enempää... Långström, käskekää valjastaa hevoset!