Part 4
Anna emännän viisaat ja ystävälliset silmät olivat jo noiden muutamien sanojen aikana ennättäneet tarkastaa vieraat, ja pelon, joka hänessä ensin oli herännyt niin ylhäisten vieraitten tullessa heidän köyhään pappilaansa, oli nuoren neidon miellyttävä olemus jo kokonaan hälventänyt. Kirsti Fleming näytti enemmän viattomalta lapselta, joka astuu ensimmäisiä askeleitaan maailmassa, kuin tytöltä, jolla on jo kaksivuotinen kokemus hovielämästä, mikä kokemus ei aina ollut onnellisia kokemuksia. Kasvultaan hän oli pikemmin pienempi kuin suurempi keskikokoa, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat, kasvonpiirteitä ei saattanut sanoa kauniiksi, niissä kun ei ollut riittävästi säännöllisyyttä; mutta hänen silmissään oli loiste, voimakas kuin päivänsäde, ja täyteläisillä huulilla väikkyvä, toisinaan veitikkamainenkin hymy oli niin hyväntahtoinen, ettei olisi luullut hänen tietävän vielä mitään maailman surusta ja murheesta. Ainoa, mikä hänessä tiesi aatelisnaista, oli arvokas, miellyttävä ja vapaa käytös ja suurempi huolellisuus puhetavassa kuin mitä siihen aikaan oli totuttu odottamaan Flemingin suvulta, ainakin sen miespuolisilta jäseniltä. Sitä vain ei Anna emäntä voinut saada selville, oliko tuo nuori neitonen nähnyt kuusitoista kevättä vaiko kaksikymmentä tai kenties pari enemmänkin; sillä vaikka hänen lapsellinen hymynsä oli kuusitoistavuotiaan, osoittivat suuret, kirkkaat ja ajattelevat silmät kahtakymmentä vuotta.
-- Mestari Sigfrid -- sanoi nuori neiti tervehdittyänsä kunnioittavasti huoneeseen tulevaa -- olen teille kiitollisuudenvelassa niistä hyödyllisistä opetuksista, joita hyväntahtoisesti annoitte minulle Tukholmassa kaksi vuotta takaperin. Mies, jolla on suuria ja tärkeitä asioita ajateltavana, ei saata muistaa niin mitätöntä seikkaa kuin vähäinen ymmärtämätön tyttö on, mutta minä puolestani pidän suurena kunniana sitä, että olen lähes kuusitoista kuukautta saanut olla teidän oppilaanne. Luuletteko minun unohtaneen kirjanne "Sielusta" ja sen, mitä opetitte minulle unien merkityksestä?
-- Kirsti neidillä on varmaankin ollut suunnattomasti hyötyä teidän opetuksistanne, sillä hän uneksii sekä valveilla että nukkuessaan, puuttui nuori upseeri hymyillen puheeseen.
-- Älkää uskoko sitä, hyvä mestari! Harvoin minä nyt muulloin uneksin kuin puolivalveillani, ja silloin on mielestäni hauskinta nähdä unia semmoisista asioista, jotka päivällä käyvät yli ymmärrykseni. Mitä sanotte unesta, joka on nähty juuri teistä?
-- Unet ovat kahta laatua, armas neitiseni, vastasi mestari tuntien heltyvänsä niin paljosta hyvyydestä, mihin yhtyi tuollainen sulo. -- Osa unia tulee verestä, ja semmoiset ovat tavallisesti vastenmielisiä, kuten liiallisen syömisen jälkeen; toiset taas tulevat sydämen liikutuksista, jotka osaksi luemme sieluun kuuluviksi, ja ne ovat vuoroin surullisia, vuoroin iloisia. Uniin ei saa kumminkaan liian suuria perustaa; sillä vaikka Jumala saattaakin lähettää unia, jotka jotakin merkitsevät, niinkuin Raamatusta näemme ja omasta kokemuksestamme tiedämme, niin on kumminkin suurinta osaa pidettävä usmana tai tuulena, joka maan ylitse vaeltaa ja jolla ei ole vakinaista asuinsijaa.
-- No selittäkää sitten uni, jonka näin teistä viime yönä, kun vielä olin tuntevinani laivan liikkuvan aalloilla. Näin unta, että te istuitte korkeassa tornissa, jalkainne alla oli maa ja päänne päällä taivaan tähdet, loistavana, sinisenä, kullalla kirjailtuna vaippana. Te olitte nuori, te olitte rikas, teillä oli mitä kauneimmat tieteenne tutkimusvälineet, ja minä istuin jalkainne juuressa oppien teiltä viisautta. Äkkiä te sanoitte minulle: katso tänne, minä olen löytänyt uuden planeetan Saturnuksen takaa, ja siellä on se autuaitten asunto, joka kerran annetaan meille! Minä katsoin kiikariinne ja näin taivaalla onnen saaren, ja siitä lähti joka haaralle kuolemattoman elämän säteitä. Katso, sanoitte te, tämän planeetan voima on tehnyt minut nuoreksi jälleen, ja minä voin tehdä iankaikkisesti nuoreksi sinutkin. Ei, minä vastasin, Juhana kuningas toi mukanaan Englannista ihanan marmorikuvan, joka monta vuotta sitten oli löydetty Roomasta ja oli vanhoilta pakanuuden ajoilta. Ja vaikka nyt tuo kuva on iankaikkisesti nuori, niin enpä tahdo minä olla sen kaltainen; mieluummin kukoistan minä lyhyen aikani kuin ruoho maassa ja lakastun sitten. Silloin te suutuitte minuun, otsanne synkistyi ja te kasvoitte suureksi kuin taivaan ukkospilvi, mutta samassa minä heräsin. Selittäkää nyt tämä uni minulle, hyvä mestari!
Näytti siltä kuin mestari olisi näiden sanojen aikana itsekin vaipunut unelmiin. Hän ajatteli nuoruutensa päiväin kunnianhimoisia toiveita: hänkin oli itselleen toivonut valoisaa ja kunniakasta tulevaisuutta; ensi menestys oli rohkaissut häntä raivaamaan tietä kaikkien esteitten läpi senaikuisen tieteen ylimmille asteille. Oli ollut hetkiä, jolloin hän oli tuntenut olevansa ylpeä ja rikas kuin äärettömien avaruuksien kuningas ja katsonut alas tietämättömien ja taidottomien joukkoon kuin joukkoon, joka kumartaa kuningastaan. Nyt hän oli köyhä, vanha, ja häneltä puuttui tutkimuksiinsa tarpeelliset apukeinot. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen kuninkaan istuimella, ja hänen ainoa, hänen uskollinen alamaisensa oli nainen, köyhä ja unohdettu kuten hän itsekin. Mutta nytpä oli eilen tullut muukalainen, tullut ja kuvaillut hänelle, että hänen salaisen kaipauksensa päämäärä on saavutettavissa, ja nyt saapui lapsi, leikkivä lapsi, sanomaan hänelle samaa oikullisten uniensa muodossa. Mitä se merkitsi? Kiusaustako se oli? Vai oliko se uuden, loistavan menestyksen enteenä? Hän mietti hetkisen ja vastasi:
-- Unet, jotka jotakin merkitsevät, tuovat muassaan tavallisesti aivan päinvastaisia tapauksia, niinkuin kyllä omin silmin saatatte par'aikaa nähdä, armollinen neiti. Kuitenkin on minun myönnettävä, että Jumala joskus vertauksilla ilmoittaa meille, mitä vast'edes on tapahtuva, niinkuin Farao kuninkaalle unessa, jonka Josef selitti. Jos niin kävisi, että Jumala lähettää minulle, vanhalle ja köyhälle miehelle, jonkin aavistamattoman onnen tässä maailmassa, mikä tuskin on luultavaa, vaikk'ei sentään mahdotonta, koskapa Jumala voi muuttaa kaikki inhimilliset asiat, niin on siihen pikemmin luettava syyksi nuoren ja armollisen kuninkaamme erinomainen opin ja viisauden suosiminen, jotka nyt alkavat vaurastua hänen hallituksensa aikana. Mutta vähätpä minusta, kallehin neiti! Kertokaa minulle sen sijaan jotakin omista opinnoistanne opin ja hyödyllisten taitojen tiellä.
-- Jospa minä uskaltaisin puhua neidin sijasta, koska hän on sangen kaino omia ansioitaan luettelemaan -- puuttui ratsumestari puheeseen -- niin kertoisinpa teille, hyvä isä, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole toista, joka harppua niin ihanasti soittelee kuin Kirsti neiti. Illalla kerran viime keväänä armollinen kuningas istui ainakin tunnin ajan ja kuunteli soittimen helkytystä, unohtaen kaikki ryssäin pauhaavat sotapasuunat. Ja ellei neiti Ebba Brahe jo olisi se, mitä hän on, niin saisipa leskikuningatar pian uusia huolia valtakunnan tulevaisuudesta.
Ellei Sigfrid mestari olisi ollut tottuneempi katselemaan kaukaisia taivaan tähtiä kuin maallisia virvatulia, niin hän olisi kenties noita sanoja lausuttaessa havainnut nopeasti haihtuvan, unelman tapaisen välähdyksen Kirsti Flemingin loistavissa silmissä. Ennenkuin punastuksen punaiset aallot olivat vielä ennättäneet nousta puolitiehenkään hänen neitseellisille poskilleen, hän vastasi närkästyneenä:
-- Ei ole kellään, sotilaalla kaikkein vähimmin, lupaa puhua soimaussanoja kuninkaastaan. Jospa Yrjänä Tegel vielä olisi vallassa, niin olisitte paremmin oppineet kieltänne hillitsemään. Mestari kulta, uskokaa minua, en ymmärrä enempää kuin harakka semmoisista asioista, joissa en ole saanut teiltä opetusta. Niin, olenpa jo unohtanut melkein kaiken, mitä minulle opetitte metalleista ja kivistä.
-- Eikö olisi semmoista kiveä, joka karkoittaa pahat unet? kysäisi jälleen Silfversparre ivallisen totisena.
-- Timantti lienee siihen paras keino, vastasi Sigfrid mestari viattomasti. -- Sen kun sitoo vasemmalle sivulleen, niin se suojelee vihollisilta ja riidalta ja toralta ja raivotaudilta ja painajaiselta. Muuten -- jatkoi hän huomaamatta, kuinka Kirsti neiti uhaten ojensi timanttisormuksensa ratsumestaria kohti -- muuten on kallis safiirikivi hyödyllisin kaikista, sillä se vahvistaa koko ruumiin, pitää ihmisen tyytyväisenä ja tuo häneen hurskaita ajatuksia. Sanottu on myöskin kullasta, että kun sitä hienoksi jauhaa ja juo, niin se auttaa sydämen ahdistuksissa ja sydäntaudissa, ja siitä myöskin ihmisessä vilkkaan tunteen henki virvoittuu. Sillä kullalla on vähän auringon luontoa. Tätä kukin itse kohdastansa koetelkoon; minä sanon vain, mitä entisen ajan ihmiset ovat sanoneet. Niinpä safiirista sanotaan, että se, joka sitä suussaan pitää, saattaa ennustella.
-- Mestari, saanko pyytää teiltä jotakin kahden kesken?
-- Jos suvaitsette, kaikkein rakkahin neiti, astua viheliäiseen huoneeseeni, niin saan kuulla, mikä se on, vastasi vanhus tuntien melkein samaa kuin sammaltunut honka, kun visertelevä lintunen istahtaa sen ryhmyisille oksille.
-- Sanoitte jotakin safiirista, alkoi Kirsti neiti hyvitellen, suljettuaan tarkasti oven kiinni. -- Niin viisas mies kuin te ei tarvitse safiirikiviä osatakseen ennustaa tulevia asioita. Te näette ne tähdistä ja ... käsistä.
-- Tähdet ovat olleet olemassa hamasta maailman alusta ja noudattavat järkähtämättömiä lakeja, mutta juovat ja piirrot neitojen käsissä ovat tyynen veden pinnalla karehtivia väreitä, jotka ensi tuulenhenkäys puhaltaa pois.
-- Oh, mestari, kyllä te tiedätte paremmin kuin minä, että ihmiskäden juovat noudattavat samoja lakeja kuin tähdetkin. Olettehan itse sanonut minulle, ettei Jumalan edessä ole mikään suurta eikä mikään pientä. Mutta koska pidätte enemmän tähdistä, niin kas tässä on horoskooppini, jonka itse kirjoititte paperille minua varten Tukholmassa. Te ette tahtonut selittää sitä silloin, koska olin niin nuori, mutta nyt olen kahta vuotta vanhempi. Se on velkakirja, teidän on lunastettava se.
-- Jättäkää nyt se, rakkahin neiti! Ei ole ihmisen hyvä tietää tulevaisuuttaan.
-- Mutta ennustittehan te hovineitosille Örebrossa! Sitä ette saata kieltää.
-- Jos niin teinkin, tapahtui se heidän ylenpalttisen uteliaisuutensa tähden. Istuessani Örebron linnan tornissa minä sain monta makupalaa naisväeltä, he kun mielellään kyselivät minulta siitä, ketä he eniten rakastavat. Semmoista ei teidän tarvitse tiedustella; hän tulee, kun Jumala tahtoo.
Kirsti neidin silmä iski tulta.
-- Minä en mielitiettyä tiedustele, vastasi hän ylpeästi. Tahdon tietää, mitä kaikki nuo ihmeelliset viivat ja numerot merkitsevät. Ei, mestari, oma syynne se on. Te olette antanut minulle arvoituksen arvattavaksi, tässä se on, minä pyydän teitä selittämään sen. Sanokaa minulle, mikä tähti elämääni vallitsee!
Mahdotonta oli olla ottamatta tuota kellastunutta, eläinradan merkkejä täyteen piirrettyä paperilippua, kun sitä tarjosi hieno, pehmoinen immen käsi. Mestari tarkasteli lippua huolellisesti ja sanoi epäröiden:
-- Älkää kyselkö minulta enää!
-- Ja te luulette naisen säilyttävän sellaista paperia vuosikausia tahtomatta kuulla sen selitystä. Haluatteko siis, että pidän taitoanne vain pilantekona?
-- Niin paljon voin sanoa -- jatkoi merkkienselittäjä -- että teidän syntymähetkenänne on ollut merkillisiä merkkejä taivaalla. Te olette syntynyt jalopeuran tähdistön vaikuttaessa. Se ei ihmetyttäne ketään sellaista, joka on teidän sukuanne.
-- Ei suinkaan, mestari.
-- Jalopeura antaa yleviä ajatuksia, mutta ei pitkää ikää. Vain harvalle se antaa ikää viisikymmentä vuotta.
-- Mitä sanottekaan, viisikymmentä vuotta! Siinä on kaksinverroin enemmän kuin olen toivonut eläväni. Entä mitä muuta siinä on?
-- Mars hallitsee erään _firmamentumilla_, taivaanlaella, olevan mustan kohdan edellä ja sen jälkeen, eikä se ole kaukana. Siinä kohdassa, on Jupiter niin lähellä teidän tähteänne, että se on miltei kummallista. Hyvä neiti, varokaa! Kun planeettien kuningas vallitsee taivasta, on se kaikille vaarallinen. Sen, joka ei antaudu sen valtaan, se tavallisesti sammuttaa tai murskaa.
-- Ette peloita minua. Sitä voidaan vastustaa.
-- Niin, Jumalan voimalla, joka on suurempi sen voimaa. Tavallisesti aina jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka Jupiteria vastustaa. Mutta kunhan vain sielu raukka pelastuu, on muu vähäarvoista. Sen mustan tai pikemmin loistavan kohdan takana on vielä paljon pieniä tähtiä. Toiset selittävät niitä jälkeläisiksi...
-- Olen siis syntynyt sotaisten tähtien alla, kuten koko sukuni. Minulla on joku vihollinen...
-- Sitä en ole sanonut.
-- Vastustaja sitten, jos se teitä enemmän miellyttää. Minun täytyy vankasti vastustaa häntä, hän ei ole antava minun kauan elää, mutta lopulta saan levon tähtien joukossa. Sitäkö tarkoititte, mestari?
-- Minä tarkoitin -- vastasi Sigfrid mestari -- että Jumala hallitsee kaikkia luotujaan, ja planeettien kuningas on yhtä varmaan hänen rinnallaan vain tomua kuin se on kaikkien taivaankappalten keskus ja kiinnike. Me kierrämme auringon ympäri, ja aurinko kiertää Jumalaa. Vain hänessä on kaiken lepo.
-- Mitä, mestari? Oletteko tekin niitä, jotka uskovat tuota uudenaikaista satua, että maa muka kiertää auringon ympäri eikä päinvastoin?
-- Se ei ole mikään satu, hyvä neiti. Jumalan sanaa lähinnä se on kaikesta varmasta varminta. Enkö ole kertonut teille viisaasta puolalaisesta Copernicuksesta? Mutta jätetään se. Te tahdoitte, että minä ennustaisin kädestänne. Minä en sano muuta siitä kuin että se on hyvän ihmisen käsi. Jumala siunatkoon teitä. Teissä on kotkaa jos on kyyhkyäkin. Te voitte antaa elämänne totuuden puolesta, jollette anna sitä sille, jota rakastatte.
Ja niin sanoen mestari nosti nuoren oppilaansa käden kuihtuneille huulilleen.
Kirstineiti punastui, otti timanttisormuksen sormestaan ja painoi sen mestarin kurttuisen nimettömän sormen nenään.
-- Ottakaa tämä vähäpätöiseksi muistoksi kiitolliselta oppilaaltanne, sanoi hän sydämellisesti. Minä olen muistava teidän varoituksianne, ja vast'edes, tultuani ymmärtäväisemmäksi, ajattelen olevani kihloissa itse viisauden kanssa. Jumalan haltuun! Jääkää hyvästi!
Vieraat lähtivät pois. Silloin vasta saattoi Anna emäntä kysyä, mitä jo kauan oli halunnut.
-- Tiedätkö -- sanoi hän -- mistä hinnasta sinulle eilen tarjottiin kunniaa ja rikkautta?
-- En tiedä, vastasi mestari Sigfrid. Ellei minua kutsuttu palvelemaan meidän omaa armollista kuningastamme, niin tuo tarjous tuli kai Tanskan kuninkaalta tai joltakin Saksanmaan evankeliselta ruhtinaalta.
-- Erehdyt, vastasi hänen vaimonsa tyynesti. -- Kunniata ja rikkautta tarjottiin sinulle sillä ehdolla, että palvelisit Sigismundia ja paavin oppia.
-- Voi tähtiäni! Voi nuoruuteni unelmia! huokasi vanha mestari, ja kirkas kyynel vierähti hänen laihtuneelle, kellastuneelle poskelleen.
6. TAIVAANLAEN VAARALLINEN KOHTA.
Noin kolme kuukautta Tammisaaressa-käynnin jälkeen, kylmänä talvipäivänä tammikuussa 1616, tapaamme jälleen neiti Kirsti Flemingin ja hänen äitinsä, maaherra Lauri Hermaninpoika Flemingin lesken, vapaasukuisen rouva Anna Hornin, joka oli toisissa naimisissa Tönne Yrjänänpoika Gyllenbögelin kanssa. Ylhäiset naiset olivat tehneet vuodenaikaan nähden hyvinkin pitkän ja vaivalloisen matkan Pernajan kartanoon itäiselle Uudellemaalle läsnäolollaan kunnioittaakseen Käkisalmen maaherran Hannu Stålhandsken ja vapaasukuisen neiti Elina Wildemanin häitä. Viimeksimainittu oli kuuluisan amiraali Henrik Tönnenpoika Wildemanin tytär ja Kirstin lapsuudenystävä. Wildemanit olivat Hornien kautta sukua Flemingeille, ja matkustajamme olivat viettäneet vastanaineitten kanssa niin hauskat joulupyhät kuin noina rauhattomina aikoina oli mahdollista. Kymen kuninkaankartanoon ei ollut pitkälti Pernajasta, ja koska Kirsti neidin orpana, uljas eversti ja sittemmin maamarsalkka Henrik Fleming, Lajusten herra, saatuaan lyhyeksi ajaksi virkavapautta Venäjän kanssa käynnissä olevista rauhanneuvotteluista, oli halunnut keskustella Anna rouvan kanssa tärkeistä perheasioista, niin oli päätetty yhtyä Kymenkartanossa.
Ylpeä ja valtava Kymi, entinen rajajoki, joka leveässä uomassaan kantaa monien satojen järvien vedet Suomenlahteen, jakaantuu ennen laskuansa kahteen päähaaraan, joista itäisempi vuorostaan taas haaraantuu kahdesti. Näistäkin itäisempi on se, jonka varrella Kymen kuninkaankartano vielä tänäkin päivänä sijaitsee, lähellä avaria, nykyjään jo tarpeettomia linnoitusvaruksia. Tämä kartano oli jonkin aikaa Sturein suvulla, mutta meidän kertomuksemme aikana oli se kruunun hevoskartanona ja ratsuväen katselmuspaikkana. On olemassa Kustaa II:n Aadolfin omakätinen kirje, joka käskee silloista voutia Antti Niilonpoikaa pitämään huolta, että Kymenkartanon hevosilla on hyvät laidunmaat. Sillä erää majaili siinä kaksisataa vasta varustettua aateliston ratsumiestä Matti Olavinpojan päällikkyyden alaisina, valmiina kohdakkoin lähtemään armeijaan Venäjälle. Pihalla vilisi siis noita nuoria sotilaita, jotka taluttivat hevosiaan tilavista talleista juomaan alas koskelle, jota eivät tammikuunkaan pakkaset olleet saaneet kahlehdituksi. Muuan matala, mutta pitkä yksikerroksinen puurakennus, joka usein oli suonut majaa ylhäisille vieraille, tarjosi kuitenkin tälläkin kertaa tarpeeksi tilaa Henrik Flemingin ja hänen matkallaolevien sukulaistensa kohtaamista varten.
Kello oli kymmenen aamulla, ja yhä viipyi odotettu vieras. Kirsti Fleming meni kosken partaalle ja mietteihinsä vaipuneena katseli sen pauhaavia aaltoja, jotka lumisia rantoja vasten näyttivät melkein mustilta. Hän oli syntynyt Louhisaaren kartanossa, ihanan merenlahdelman rannalla Suomen lounaiskulmassa, ja oli siis aina lapsuudestaan saakka ollut aaltojen ystävä ja oppinut niitä rakastamaan. Mutta nuo mustat vedet näyttivät hänestä synkiltä; ne kuohuivat ja elämöivät vielä silloinkin, kun koko luonto oli talviseen uneensa vaipunut; ne olivat vapaita ja valtavia ja uhmaisia vesiä, mutta ne eivät aikaansa tienneet; ne olivat kummituksia kesän ajoilta, niillä ei ollut enää oikeutta elää. Kirsti neidin mielessä synnytti tuo ylivoimainen uhma pikemmin ahdistusta kuin rohkeutta, ja siksipä hän loi katseensa iloisempaan kuvaan, kosken toisella rannalla liikkuviin ratsumiesryhmiin, mutta samassa lähestyi häntä asuinhuoneelta päin kiireisin askelin hänen pikku Maiju palvelijattarensa ja toi hänelle sanoman, että hänen oli heti riennettävä takaisin kartanoon.
-- Tuliko hän?
-- Tuli, neiti! Hän sekä Henrik herra.
-- Kuka hän?
-- Kuningas.
Kirsti neiti ei rientänyt, hän lensi. Hän oli kuin metsäkana, jonka keveät askelet tuskin jättävät jälkiä talven hankeen.
Hän pujahti asuntoon sivu-ovesta. Koko talo oli liikkeellä. Tiedettiin kyllä, että kuningasta oli odotettu Suomen valtiopäiville Helsinkiin; tiedettiin hänen useampia päiviä aikaisemmin tulleen Viipuriin, mutta eipä tiedetty, ennättäisikö hän sillä matkallaan poiketa Kymenkartanoon ja milloin. Kustaa II:lla Aadolfilla, kuten hänen isälläänkin Kaarle IX:llä nuorena ollessaan, oli tapana tulla äkkiä, jotta hän tapaisi voutinsa valmistautumattomina, eikä se aina tuonut voudeille mielihyvää ja kuninkaallista suosiota. Hän sanoi leikillään, että sen, joka on kuusi vuotta ollut voutina, saa hirttää suoraa päätä tutkimatta, sillä kyllä mies silloin jo on tarpeeksi ansiokas. Ja erittäinkin Suomessa, jossa jo monet kuninkaalliset säännöt turhaan olivat koettaneet hillitä petoksia ja kiskomista, oli tämä leikkipuhe valitettavasti hyvinkin oikeutettua.
Kymenkartanon vouti Antti Niilonpoika näkyi olevan harvinaisia poikkeuksia. Kuningas oli tullut äkkiarvaamatta, keveässä reessä, kaksi hevosta edessä. Mukanaan hänellä oli ainoastaan Henrik Fleming ja kamaripalvelija; seurue tuli tuntia myöhemmin. Heti kohta hän otti itse selon sotaväen luvusta, muonasta ja varustuksista, kuninkaankartanon tilasta ja voudin tileistä. Hänen tarkka silmänsä huomasi pian kaikki puutteellisuudet, eikä niitä suinkaan ollut varsin vähän. Ratsumiehet asetettiin jäälle kosken alapuolelle, ja ne saivat kestää ankaran katselmuksen. Missä hylättiin kelvottomia keihäitä, pyssyjä, pistooleja, miekkoja, missä taas rikkinäisiä haarniskoja tahi huonoja saappaita, missä taas kurjia, satulanlyöttämiä hevosia, joita oli herraskartanoista lähetetty ratsupalvelukseen, ja niin edespäin aina heinä- ja olkitileihin saakka. Mutta tarkasteltuaan kaikki ja kuultuaan monta puolustusta "ajan tilan" tähden, niinkuin siihen aikaan mielellään sanottiin, suvaitsi armollinen kuningas sanoa sotaväelle, että heidän maanmiehensä olivat uljaasti taistelleet venäläisiä vastaan ja että hän toivoi uusien rekryyttienkin tekevän samoin, ja siihen kajahti äänekkäänä huuto: _eläköön kuningas!_ ja tämä huuto uudistui kahta voimakkaampana, kun kuningas oli suomeksi lisännyt: _Jumala varjelkoon teitä, pojat!_ Hän tunsi suomalaisensa; olihan hän jo lapsena käynyt isänsä kanssa Suomessa ja monen pitkän talven kuluessa tutustunut tähän maahan. Nuo nuoret, leveähartiaiset, huonosti varustetut ratsumiehet yllä suomalaisten "moukanryysyt"[4] laihain, mitättömän näköisten hevostensa selässä, ne olivat kumminkin sitä terästä, jolla Kustaa II Aadolf voittonsa voitti, ja viidentoista vuoden kuluttua oli kenties harvennut joukko noita samoja nuorukaisia, silloin monet kovat kokeneina sota-uroina, seisova lujana muurina Breitenfeldin taistelussa tai kiipeävä Würzburgin valleille tai kaatuva Lützenin kentällä rakkaan kuninkaansa kanssa. Juuri se seikka, että kaikki nuo voitot ja onnen kohtalot vielä olivat tulevaisuuden kätkössä, kuten ikihongankin alku piilee vähäisessä vesassa, jonka käsi saattaa taittaa ja jalka tallata, juuri se, että niin paljon kunniaa, niin paljon suuruutta vielä oli pelkkänä tulevaisuuden unelmana, toiveena, kaukaisena kangastuksena, juuri se seikka sai niin omituisen tunteen heräämään noissa sotilaissa, jotka ensi kertaa tekivät kivääreillään kunniaa nuorelle sankarikuninkaalleen. Heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei sinä silmänräpäyksenä hänen johtamanansa olisi tuntenut voimaa koko maailman valloittamiseen. He olivat suomalaista ratsuväkeä, siis tyyntä, maltillista, valmiina aikaansa odottamaan; he eivät intoilleet, he eivät liikahtaneet rivissään, kuvapatsaina he istuivat satuloissaan, mutta jokainen heistä tunsi sydämessään, että moisen kuninkaan puolesta saattoi kuolla. Ja hän ymmärsi heidät niinkuin hän aina ymmärsi sotilaansa.
Hän kääntyi päällikön puoleen ja sanoi:
-- Matti Olavinpoika, pidä hyvää huolta tuosta väestä; kelpo alku. Harjoita heitä rivissä joka päivä. Katso, ettei heidän ravinnostaan puutu mitään, mutta jos he talonpojille tekevät pahaa, niin lue laki lyhyeen. Hevoset ovat huonosti ruokittuja, osa huonosti opetettuja, pukineista on tarkempi vaari pidettävä. Se on korjattava niin pian kuin mahdollista. Kaikessa muussa olen tyytyväinen tähän väkeen... Stålhandske!
Nuori, kuninkaan ikäinen upseeri ratsasti esiin seuruejoukosta.
-- Katso tätä miestä, Matti Olavinpoika, hän on upseeriksi kohonnut pelkästä sotamiehestä. Hän tuntee meidän uudet ratsupyssymme. Stålhandske, ratsasta huomenna Viipuriin käskyjäni viemään ja valitse linnan asevarastosta parhaimmat pyssyt. Ne tulevat sinun väellesi, Matti Olavinpoika. Hanki taitavia maaseppiä, joita tässä maassa kyllä on, ja teetä pyssyjä tämän uuden mallin mukaan. Miesten pitää osata ampua vapaalta kädeltä, se on tahtoni.