Part 2
-- Kuulkaas nyt, pater Padilla! Sanon teille sanan, vieläpä kaksikin, ja te saatte ne sitten vaikka sanoa kuninkaalle, jos mieli tekee, koska olette hänen rippi-isänsä. On kyllä ihmisiä, joilla on monta jumalaa ja monta kuningasta, miten milloinkin parhaiten sopii, mutta Iivari Pärttylinpojalla on vain yksi Jumala, yksi kuningas ja yksi isänmaa. Olen ottanut ollakseni teille tulkkina ja talonkoirana, jommoista saatatte tarvitakin tässä maassa, mutta tuohon kauppaan olen käynyt vain sillä ehdolla, että te nousette täällä maihin saattamaan jälleen voimaan laillisen järjestyksen ja että käyttäydytte kiltisti. Siihen asti minä haukun ja puren, milloin vain hyväksi näette, mutta en tee rahtuakaan enempää; sen minä sanon teille suoraan. Mutta jos te aiotte rakennella täällä polttolaivoja ja muita mokomia laitoksia, saatuanne vallan käsiinne, niin on paras, että laittaudutte suoraa päätä Puolaan takaisin, samaa tietä jota olette tullutkin. Niin, niin, pehmoinen käpälä ensin ja kynnet sitten -- ei sovi! Kyllä minä muistan, mitä te teitte protestanteille Thornissa. Ennenkuin minä toimitan teidät Suomen mantereelle -- sillä nämä silakkakarit eivät ole muuta kuin takamaita vain -- tahdon tietää, aiotteko pitää kuninkaan sanan.
Pater Padilla, jossa me jo hänen ruskean nuttunsa alta tunnemme katolisen kirkon ja Sigismundin uskaliaimpia pohjoismaisia salalähettejä, tiesi varsin hyvin etevämmyytensä tuon raa'an soturin rinnalla eikä sen vuoksi pitänytkään suurta lukua hänen uhkaavista sanoistaan. Hänen mielestään oli kumminkin parasta säästää hyödyllinen ase toistaiseksi, ja siksi hän vastasi kylmästi:
-- Kuningas tarkoittaa aikeillaan ainoastaan Suomenmaan parasta, ja minullahan ei saata olla muita aikomuksia kuin kuninkaalla. Kertokaa minulle mieluummin jotakin näistä rannikoista ja kansasta, jonka keskelle myrsky on meidät heittänyt. Te luullakseni tunnette olot täällä?
-- Hiukan sentään, kunnianarvoinen isä, koskapa olen näillä tienoin syntynyt, ja siitä saattaa olla hyötyä teille, vaikka vaarallista se on minun kaulalleni. Kyllähän maa mukiin menee, ja on siinä sekä vettä että mallasta juoda kuivan kulkun. Kansa näissä rantamaissa on talttunut ja malttunut herrain palveluksessa, mutta osaa se muristakin, jos sille kalikkaa näyttää. Kelpo ratsumiehiä saatte täältä pestata, äkeää väkeä, mutta jos hevoskauppoihin käytte, niin katsokaa vain, etteivät petkuta teitä. Jos ei ole pattia, niin on kupulatauti. Parasta on, kun ostatte varsan ja opetatte sen itse. Herraskartanoita täällä on tarpeeksi, ja viisitoista vuotta takaperin merkitsi se samaa kuin että kuninkaan puoluelaisia oli tarpeeksi, mutta nyt on toinen puol käynyt haarniskaan ja sotisopaan herttuan sikiöiden puolesta. Raaseporin Sten herra oli ennen vanhaan tuima mies...
-- Leijonhufvudien sukuhan oli ennen meidän puolellamme?
-- Ennen, niin. Raasepori on rasvainen pala; muurit siellä on paksut ja härät turkasen lihavia. Sten herralla on nyt toisia toimia; hän ei juuri muuta ajattele kuin Tammisaaren kaupungin tullia ja pitää sen puolta, jolta hän saa rauhassa ruoskia talonpoikiaan.
-- Eikö täällä ole ensinkään muita pappeja kuin niitä, jotka ovat joutuneet Lutherin harhaopin saastutukseen?
-- Pappejako? Hui, hai! Juhana kuninkaan aikana oli meillä pappeja, jotka osasivat tehdä ristinmerkin alttarin edessä ja puhua asianmukaisella kunnioituksella Neitsyt Mariasta ja pyhistä miehistä. Tunsin minä nuorena miehenä Olavi mestarin, joka saattoi ripittää kunnon sotamiestä kolme kertaa puolesta markasta ja antaa hänelle synninpäästön siitä, että ripitettävä oli halkonut jommoisenkin joukon harhauskoisia pääkalloja. Mutta toisinpa nyt ukset ulvahtelevat Upsalan plakaatin jälkeen, ja kellä uskon meiningit toisin päin käyvät, se saa rukousnauhaansa näpelehtää housuntaskussa. Turun vanha Eerik piispa ei uskalla hiiskua sanaakaan liturgiasta, ja lieneekö Naantalin luostarista enää sukkapuikkojakaan jäljellä... Mutta, nytpä johtuu mieleeni jotakin. Kerrotaanhan, että Tammisaareen on viime vuosina tullut kirkkoherraksi muuan oppinut herra, Sigfrid mestari.[2] Hän ei suinkaan liene Kaarlo herttuan herttaisimpia ystäviä, koska hänen oppineet jäsenensä ovat olleet ojennettuina piinapenkissäkin herttuan käskystä, ja sanotaanpa sitä paitsi Sigfrid mestarin harrastavan tähdistäennustamista. Älköön minun jalkani jalustimeen käykö, ellei siinä miehessä syki katolilainen sydän luterilaisen messupaidan alla!
-- Sepä hyvä. Sigfrid mestari saa asettaa horoskooppimme. Te tiedätte, miten meidän on menetteleminen. Minä olen Wittenhergistä lääketieteen tohtori, jolla on suuriruhtinaan passi ja joka hakee palvelusta Ruotsin sotaväessä. Tulkkini on hevoskauppias.
-- Ymmärrän. Te parannatte kerettiläisiä, minä hevosia. Teillä on reseptit piilossa tuon ruskean nutun alla. Mutta olkaa varuillanne: työtä saatte ja kovaa. Kun Jumala loi ensimmäisen suomalaisen, niin hän otti siihen tarpeeseen härän pään ja karhun kämmenet. Onko teillä amulettia, joka suojelee noidan töiltä?
-- Jos _te_, Iivari, pelkäätte, niin annan teille palasen pyhän Henrikin luuta: se suojelee sekä miekalta että noituudelta. Ja ylipäänsä minä luotan teihin, urhoollinen Iivari! Hupsupa olisittekin, jos hylkäisitte kuukausipalkan, sata Unkarin kultarahaa, ja kuninkaan tallimestarin viran, puhumattakaan sielunne autuudesta. Niin, niin, Iivari, onpa teissä ollut hurjaa poikaa nuoruuden päivinä; nuo luterilaiset ne lähettävät teidät ensinnä hirteen ja sitten ... kyllä tiedätte minne. Meidän kirkkomme yksistään voi antaa teille synninpäästön.
-- No ihan niin, kunnianarvoinen isä. Niinhän minäkin itsekseni arvelen, kun teidän kultaiset kolikkonne joskus hyppysiäni polttavat. Iivari, sanon minä, Pärttylinpoika! On tässä moni muu parempikin mies pitänyt Sigismund kuninkaan puolta, ja vaikka minä mieluummin ratsastaisin lippukunnan eturivissä herttuan sikiöitä vastaan kuin näin varkain hiivin maahan, niin pitäähän minun ottaa lukuun ja laskuihin se, että pyhät miehet ja naiset ovat meidän puolellamme. Äitini oli nuoruudessaan nunnanopissa Naantalissa, mutta silloin oli siellä asiat jo niin ja näin, joten muori vainaja pyörähti ympäri ja otti hunnun sijaan isäni. Kyllähän eukko katui sitä sittemmin ja näki unissaan pyhän Birgitta rouvan, joka hänelle puhui ja sanoi: tulkoon pojastasi pappi! Mutta katsokaas, kunnianarvoinen isä, se oli vastoin luontoani se, ja senpä vuoksi minä näin omalla tavallani palvelen pyhiä miehiä ja naisia. Jos se on päin mäntyyn, niin te saatte vastata siitä, mutta menetelkää varovasti tässä maassa, kun valtaan pääsette! Nurin päin on minulla olot ja elot ja nurin päin kilpi myös. Jumala paratkoon, mutta veri, nähkääs, on aina vettä sakeampaa.
-- Olkaa huoleti ja katsokaa, onko vene jo vesillä!
Sam pojan kiharainen pää pilkisti samassa ovesta, ja hän ilmoitti, että kaikki on valmiina. Hän ei muistanut kertoa, mitä kaikkea hän itse oli jo ennättänyt toimittaa sinä aamuna. Kissa oli nimittäin tullut häntäänsä lyhemmäksi, täysi vesisaavi oli kumossa, takkaan oli ajettu lastuja niin paljon, että liekki leimahteli ulos savupiipusta, ja lopuksi oli Sam pitänyt salaisen talonkatselmuksen ja löytänyt lukitsemattomasta kaapista talon ainoan viilipytyn, jonka hän arvattavasti paikalla oli vetänyt nahkaansa. Samilla oli aivan päteviä syitä jouduttaa lähtöä, ennenkuin noista kepposista oli raportti annettu; mutta koska niistä jo toinen puoli, nimittäin vesisaavi ja nokivalkea, oli sitä laatua, ettei emäntä saattanut olla niitä huomaamatta, niin oli Sam, kahden etevämmän vieraan astuessa makuuhuoneesta, ilmi sodassa talonväen kanssa. Majoitusmestari tuli juuri sinä arveluttavana hetkenä, jolloin Agneta muori, merimiesten suureksi huviksi, ahdisti pahantekijää luudalla. Pian oli kumminkin Sam nykäissyt luudan irti varresta ja piti sitä nyt kilpenä edessään vihollista vastaan. Sotilaan mahtava ääni asetti melun, ja sitten alkoi Samille sangen epäedullinen tutkimus, jonka päätökseksi tilattiin koivurieskaa, jota ilomielin hankittiin ja käytettiin siihen hyödylliseen toimeen, mihin luonto näkyy määränneen mainitun antimensa.
Näin oli kotirauha jälleen palautettu. Maan tavan mukainen suuruspala haukattiin hätäisesti ja talon vieraanvaraisuus korvattiin nahkaisesta kukkarosta. Kun ei muuta pelastettua tavaraa tiedusteltukaan kuin oluttynnyriä, niin on luultavaa, että toföläisten ihmisrakkaus oli sillä kertaa ollut varsin tuottavaa. Myrsky oli tällöin tyyntynyt ja taivas kirkas, joten isäntä ja vieraat piankin istuivat hyvinä ystävinä isossa nuottaveneessä, matkalla Tammisaaren kaupunkiin.
3. TAMMISAAREN-MATKASTA JA KRUUNUN LAIVASTA.
Siitä miehestä, joka saisi markan jokaiselta järveltä, mitä Suomessa on, tulisi varmaankin varakas, mutta se, joka saisi markan jok'ainoalta saarelta, luodolta ja kalliolta, olisi varmaankin miljoonamies. Tammisaaren saaristo on Ahvenanmaan saaristoon verrattuna kuin palanen tähtikarttaa Linnunradan rinnalla tai kuin immen helminauha kuningattaren jalokivien rinnalla. Mutta vaikka tätä saaristoa tuskin saattaa sanoa toiseksikaan järjestyksessä, niin pujahtelee kumminkin pursi täällä niin lukemattomien metsäisten saarten ja harmaitten kallionienten ohitse, niin lukemattomia kapeita salmia ja lehtojen reunailemia lahtia myöten, ettei mikään muinaisajan rakennusmestari olisi voinut keksiä taidokkaampia harhakäytäviä labyrinttiinsä. Nykyaikoina ovat topografit karkeilla siveltimillä vedelleet salaisia mittausopillisia kuvioita vuorten kylkiin viitoiksi sotalaivoille, jotka kulkevat näillä eksyttävillä vesillä. Meidän kertomuksemme aikaan sitä vastoin oli harvoin meriviittoja, tuskin kareillakaan mitään merkkejä. Mutta sittenkin löysi niillä seuduin syntyneen kalastajan vene, silloin kuten nytkin, helposti suorimman ja turvallisimman väylän. Mies näyttää ohjaavan venettään suoraa päätä vuoren seinämää kohti, mutta äkkiä aukenee uusi sola, uusi tuulenpuuska kallistaa venettä ja uusi merenselkä levittäytyy hänen eteensä kimaltelevine aaltoineen. Ulkosaaristossa kestävät ainoastaan havupuut meren ankaria tuulia, mutta lähempänä mannerta yhtyy tammi, lehmus, vaahtera, saarni ja jalava muitten lehtipuitten joukkoon. Tuntuu kuin tulisi veden vihaisen väen luota lempeihin lahdelmiin, missä sisäjärven armaat aallottaret karkeloivat lumpeitten keskellä. Jylhä, harmaakivinen kovuus katoaa rantamaan luonteesta, ja sen sijaan lempeämpien värien runsaus hivelee silmää.
Tätä luonnon näyttämön äkillistä muutosta eivät saattaneet olla huomaamatta muukalaiset, jotka nyt ensi kertaa olivat laskemaisillaan maihin Suomen rannoille. Lehtimetsät olivat juuri siihen vuodenaikaan pukeutuneet kirjavaan morsiuspukuun, joka on aivan liikuttavan kaunis, sillä se on kesän jäähyväishymyilyä ja näyttää ennustavan uutta ja tuntematonta kevättä, vaikka sen kuihtuneet lehvät kuitenkin tietävät pitkää, jäistä talvea. Iivari Pärttylinpoika huomautti sitä hyväksi enteeksi, että metsät ovat koristuneet lipuilla heidän tullessaan, ja siihen liitti Simo, että Tammisaaressa saadaan muka nähdä vähän enemmänkin, nimittäin humalistoja. Samassa vene kääntyi erään niemen nenitse, ja muuan tavaton esine veti heidän huomionsa puoleensa. Mantereen puolella Hvitsandin luotoa oli iso kolmimasto, ja merimiesten tarkka silmä tunsi siinä heti Ruotsin sotalaivan. Toföläisten veneen piti kulkea tämän harvinaisen ja mahtavan vieraan ohitse, joka luultavasti oli eilen tullut sinne suojaan myrskyltä, Kaikki katselivat uteliaasti jättiläisen korkealle nousevaa peräkeulaa, tykeillä täytettyä kylkeä, suunnatonta köysien paljoutta ja kaikkia noita märssykoreja, ulkonemia ja koristuksia, joista siihen aikaan espanjalaista ja hollantilaista mallia seuraten kruunun linjalaivat saivat niin eriskummallisen muodon. Vaikka peräpeilin kolme kullattua kruunua eivät olisikaan selvästi osoittaneet laivan arvoa ja nimeä, olisi sittenkin ollut varma, että Tammisaaren satamalla oli ollut kunnia vastaanottaa eräs Ruotsin sotalaivaston parhaista aluksista.
-- Tuo on _Kolme kruunua_; minä olen nähnyt sen pahuksen ennen Tallinnassa, huudahti majoitusmestari, jossa tämä odottamaton näky oli synnyttänyt epämieluisan hämmästyksen sen tehtävän vuoksi, mihin hän oli ryhtynyt. -- Ei se turhan tähden ole merelle lähtenyt näin syksyllä; niin, kunhan ei vain olisi monien upseerien joukossa tuolla peräkannella joku kuninkaallinen henkilö.
-- Prinsessa siellä on hovineitosineen, sen minä näen, huusi ilosta käsiään taputellen Sam, jonka terävä silmä saattoi erottaa kärpäsenkin kirkontornin huipusta.
-- Ole aloillasi, nulikka! kuiskasi majoitusmestari tehden uhkaavan liikkeen. -- Käykää te, pater, veneen pohjalle, ja te, ukko -- lisäsi hän ruotsiksi Tofön miehelle -- lainatkaa minulle kalanuttuanne; tuuli on kylmä.
Näitten varovaisuustoimenpiteitten jälkeen jatkettiin matkaa ja kuljettiin Samin suureksi mielipahaksi niin loitolla kuin mahdollista sotalaivan tykeistä; mutta koska sataman suu oli kapea, ei välimatka sittenkään ollut enempää kuin sata tai sataviisikymmentä kyynärää. Se toivo, että he olisivat päässeet huomaamatta tuon ylhäisen Hvitsandin syvillä vesillä olevan vieraan ohitse, raukesi äkkiä, sillä laivasta annettiin torvella merkki ja veneen käskettiin pysähtyä. Kun ei sitä merkkiä toteltu, lähti laivan kyljestä vene nuolen nopeudella liikkeelle.
Tofön veneen käskettiin kruunun nimessä odottaa toista purtta, joka heti oli lähtevä sotalaivasta, ja sen jälkeen hiljakseen purjehtia edellä perässä tulevan veneen oppaana tuossa kivisessä väylässä, joka vie kaupungin satamaan. Käskyä täytyi totella. Neljännestunnin kuluttua näkyi muutamia miehiä ja naisia astuvan laivasta lähtövalmiiseen purteen; opas lähti liikkeelle, laivavene seurasi, ja kumpikin saapui onnellisesti kaupungin sataman laituriin.
Tammisaari, joka siihen aikaan oli noin sadan vuoden vanha, oli asettunut kauniille ja edulliselle paikalle syvälle pistävän Pohjan lahden suulle, mutta Raaseporin herrat ja kruunun hyväntahtoiset kauppasäännöt olivat pitäneet huolta siitä, että Tammisaari tuskin vieläkään oli muuta kuin keskinkertainen kauppala. Sen pienet alukset kävivät Tallinnassa ja Tukholmassa, ja kaupunki oli alinomaisessa riidassa mahtavain Leijonhufvudien kanssa, jotka näinä aikoina pitivät Tammisaarta jonkinlaisena sienenä, joka muka oli luotu puserreltavaksi ja usein tyhjän kreivillisen raha-arkun täyttäjäksi. Vuonna 1614 oli kaupunki saanut kylän läänityksenä kuninkaalta, joka armollisen suosiollisesti myös kielsi Tukholman kaupustelijoita luvattomasti kalastelemasta kaupungin vesillä, ja samoin kiellettiin Turun ja Tallinnan tavaranostajia harjoittamasta maakauppaa kaupungin läheisyydessä. Mutta mitäpä tästä hyötyä herui, koska kuninkaallinen kirjoitus samaan aikaan kehoitti pormestaria ja raatia hankkimaan kaupunkiin, jossa oli neljäkymmentäneljä perhekuntaa, räätäleitä, suutareita, nahkureita, seppiä, sorvareita, leipureita, teurastajia ja muita senkaltaisia kaupungin menestykselle välttämättömiä kansalaisia. Jo silloin unohduksiin joutuneen linnan jäännökset kohosivat kaupunkia korkeammalle linnanmäellä. Vähäinen, mitätön puukirkko, joka pian toisen Leijonhufvudin anteliaisuudesta oli sijaansa saava arvokkaamman kivikirkon, näkyi mäen rinteellä kohoten tuskin sanottavasti korkeammalle matalia, malkakattoisia puutaloja. Mutta noiden matalain huoneitten välissä kaupungin seitsemäntoista kadun varrella levittäytyi niin monta kaunista puutarhaa ja upeata humalistoa, että niiden vaihtelevat värit kirkkaana syyspäivänä soivat tälle mitättömälle seudulle erittäin ystävällisen ja rauhallisen näön.
Oli sunnuntai, noin kello kahdentoista aikaan päivällä, kun veneet laskivat kaupungin laituriin, missä ei ollut yhtään ihmistä. Tammisaarelaiset, jotka eivät tienneet, että niin ylhäisiä vieraita oli tullut Ruotsin laivastosta, olivat vielä miehissä koolla kirkonmäellä keskellä kaupunkia. Siellä oli kirkkoherralla tapana lukea tärkeitä kuulutuksia ja myöskin ilmoittaa valtiollisia uutisia kokoontuneelle ihmisjoukolle jumalanpalveluksen jälkeen. Kaikeksi onneksi eivät kuninkaallisessa laivaveneessä olevat vieraat sen enempää välittäneet luotseistaan, vaan annettuaan Tofön veneen perämiehelle muutaman hopeataalarin, menivät kaupunkiin ja majoittuivat asumaan Rechardt Bögmanin luo, joka oli kaupungin etevimpiä porvareita ja jonka talossa ylhäiset matkustajat tavallisesti asuivat. Sillä välin kuin toföläiset hankkivat vierailleen asunnon eräässä pienemmässä porvaristalossa, lähti Iivari Pärttylinpoika kahden seuralaisensa kera kirkolle tarkastelemaan maastoa, kuten varovainen sotapäällikkö konsanaankin, ja tutkimaan mielialaa, ennenkuin he ryhtyvät mihinkään tehokkaampaan toimeen.
Mestari Sigfrid Aronus Forsius, Tammisaaren kirkkoherra viidenkymmenen jyvätynnyrin palkkoineen, oli kumminkin tähän aikaan jo mennyt kotiinsa yksinkertaiselle aterialle, mutta kirkkoväestä oli osa vielä jäänyt kirkonmäelle, ja nyt täällä vilkkaasti keskusteltiin äskeisistä tapahtumista. Siihen aikaan ei vielä ollut kieleviä sanomalehtiä panemassa maailmaa liikkeelle, ja päivän uutisista saatiin kuulla kirkossa tai kirkolla sunnuntaisin. Tänään oli kirkkoherra lukenut kuninkaallisen julistuksen, jossa niiden seutujen kansaa käskettiin varomaan uskosta luopuneen Puolan kuninkaan valheellisia tarjouksia ja petollisia lupauksia ja jokaista rehellistä alamaista kehoitettiin järkähtämättömään uskollisuuteen oikeata kuningasta ja esivaltaa kohtaan. Vastikään oli myös saatu kuulla, että kuningas, joka suurella sotavoimalla oli itse lähtenyt sotaan moskovalaisia vastaan, par'aikaa oli piirittämässä Pihkovan kaupunkia, ja että kautta maan kuuluisa suomalainen sankari Evert Horn oli saanut siinä piirityksessä surmansa yhdessä Lindved Hästeskon kanssa. Kun lisäksi vielä lähemmältäkin taholta kerrottiin semmoista, että pelätty ja vihattu Raaseporin Sten kreivi oli viime viikolla panettanut kaksi arvossa pidettyä talonpoikaa rautoihin ja heitättänyt heidät linnan vankikomeroihin ja että hän aikoi lähettää huovinsa Tammisaareen ottamaan uutta laitonta heinä- ja humalaveroa kaupungilta, joka jo muutoinkin oli köyhtynyt, niin saattaa käsittää, miten kiihkeässä mielentilassa kaupungin porvarit samoin kuin suuri joukko läheisten, tiheästi asuttujen seutujen maalaisia keskustelivat kaikista näistä uutisista.
Vaikka Iivari Pärttylinpoika ja hänen seuralaisensa eivät saattaneetkaan olla aivan tyynellä mielin kuultuaan, mitä kuninkaallinen julistus sisälsi, näytti toisaalta kansan mieliala tällä hetkellä edulliselta heidän aikeilleen. Puhelias majoitusmestari oli pian puuttunut pakinoihin yhden ja toisen kanssa ja saanut tietää, että kansan mieli oli kuohuksissa vihasta, ei tosin kuningasta, vaan sitä enemmän Sten kreiviä kohtaan. Lausuttiin uhkaavia sanoja; lausuttiinpa ääneen, että Raasepori, vanha sudenluola, on hajoitettava maan tasalle, ja jotkut rohkeimmat ehdottivat, että pitäisi heti lähteä sinne kurittamaan Sten herraa ja vapauttamaan vangit.
Jos moisia sanoja olisi puhuttu jossakin kokouksessa Pohjanmaalla, sen tarmokkaan ja vapautta rakastavan kansan keskuudessa, niin ei siellä sanasta olisi ollut pitkä matka tekoihin, mutta Uudenmaan mies oli ollut liian kauan herrain palveluksessa eikä sen vuoksi heti kyennyt rikkomaan perittyjä tapoja vastaan. Muutamat tahtoivat, monet epäilivät, kaikki huutaa melusivat yht'aikaa, kunnes kuninkaallisen sotalaivan tulosta levinnyt huhu teki lopun kansanjoukon kapinallisista ajatuksista. Toföltä tulleilla vierailla ei ollut tilaisuutta heittää nuottaansa tähän apajaan. Majoitusmestari oli tosin uskaltanut hiiskahtaa Sigismundin onnellisesta hallituksesta, jolloin kansaa muka eivät mitkään herrat rasittaneet, mutta pianpa hän sai syytä katua hätiköintiään.
-- Kuka tässä Sigismundista puhuu? kysyä tiuskaisi vanha talonpoika Tenholasta. -- Kuusi oli minulla poikaa: kaksi vei Suitian Klaus, kaksi vei Arvid herra, kaksi vei Aksel Kurki, ja sille tielleen he jäivät joka mies, ken Liivinmaalle, ken Turkuun, ken Viipuriin. Korpin ruokaa heistä tuli, ei kristitty pappi heidän haudallaan siunausta lukenut, ja minä olen nyt yksin talossani. Mutta vaikka minulla olisi vieläkin kuusi poikaa, niin sanoisin armolliselle nuorelle kuninkaalle näin: ota heidät ja aja maasta jok'ainoa kissakin, joka nauahtaa Sigismundille, sillä ei ennen rauhaa maahan tule.
-- Ja minulla oli neljä soreaa tytärtä, puuttui puheeseen vanha vaimo Karjaan pitäjästä. -- Kaksi joutui puolalaisten ratsumiesten saaliiksi, niitä kun silloin majaili meidän kylässämme; surua siitä seurasi ja kurjuutta. Kolmannen vietteli Pentti herran vouti Brödtorpin kartanossa, ja tyttö hirtettiin; neljäs pääsi pakoon Hämeeseen ja säilyi, koska oli vielä lapsi. Kuka tässä sellaisia aikoja kehuu?
-- Meille pani Sigismund pappeja, joitten piti opettaa meille katkismusta takaperin, arveli muuan inkoolainen eukko. -- Pappi messusi latinaksi ja tahtoi ihmisiä salaripille, ennenkuin Herran ehtoolliselle päästi, ja joi sitten suihinsa viinin, niin ettei meikäläinen kristitty parka saanut maistaakaan.
-- Mutta Juhana kuninkaan aikana oli meillä hyvät päivät; silloin myytiin paljon humaloita Tukholmaan, väitti eräs porvari.
-- Niin myytiin! Entäs kun Kaarle kuningas hirtätti kolme voutia yhtenä päivänä, Jumalan siunattu mies! kuului toinen ääni väkijoukosta.
-- Malttakaas, kun Kustaa kuningas vain saa rauhan solmituksi ryssän ja Puolan kanssa, niin hän tekee kyllä saman tempun herroille; tekee aivan saman tempun; kyllä hänessä on siihen miestä! huudahti joku Sten herran alamaisista.
-- Niin, kyllä hänessä on siihen miestä, toisti parikymmentä ääntä yhtä haavaa.
Lujaa luottamusta ja kamalaa kostonhalua oli tässä kansantunteen purkauksessa. Miespolven kestänyt sorto ja rasitukset pyrkivät ilmoille.
-- Eläköön Kustaa kuningas! huusi silloin joku, ja pian toisti sata ääntä samat sanat. Olihan tämä ainakin taistelukintaan heitto aatelille, kun ei miehissä ollut rohkeutta eikä päättäväisyyttä itse hankkia oikeutta.
-- Mutta kuka se olikaan, joka tässä Sigismundia ylisteli? kysyi joku.
-- Se oli Kyyhkyn Olavi, joka on palvellut paavilaisten puolella, vastasi toinen.
-- Eipäs ollutkaan, hän on saanut turvakirjan ja tehnyt valan kuninkaalle, huomautti kolmas.
-- Joku se vain oli. Pistetäänpäs mies mereen, oikein supi suomalaiseen suolaveteen!
Katseltiin joka haaralle, mutta syyllinen oli kadonnut. Väkijoukko alkoi hajaantua; maalaiset alkoivat tehdä kotiinlähtöä, kaupunkilaiset lähtivät töllistelemään Rechardt Bögmanin talossa olevia korkeita vieraita. Silloin äkkiä kuului ääni huutavan kenenkään tietämättä mistä: _Sigismundus vivat!_ Eläköön Sigismund! Kaikki katsahtivat toisiinsa, ja heti sen jälkeen joutuivat nuo tyynet suomalaiset luonteet tavattomaan raivoon. Huutaen "puolalaisia! puolalaisia!" syöksyi osa sinne, toinen tänne maankavaltajaa etsimään, mutta sepä oli turhaa työtä. Sam poika, ymmärrettyään ihmisten keskusteluista sen verran, että puhe oli molemmista kilpailevista kuninkaista, oli kiivennyt kirkontorniin ja sen luukusta huutanut nuo kavaltajan sanat. Pian hän oli jälleen maassa ja pistää sujautti, kunnoton, palavan taulanpalasen erään maalaisukon lähellä seisovan hevosen korvaan. Eläin tunsi kovan kivun korvassaan ja syöksyi hurjistuneena rattaineen väkijoukkoon. Siitä syntyneen melun ja hälinän aikana osasi pahantekijä pian korjata itsensä turvaan.
4. TÄHTIENSELITTÄJÄ.