Part 10

-- Minä näin heidät Suitiassa ja täällä Turussa. Uljaampia ritareita ei ole istunut hevosen selässä joukkoja johtamassa. Verisen lopun he saivat Viipurissa, mutta he olivat miehiä, nuori herra, ja heidän oli kannettava kohtalonsa julmassa sisällisessä sodassa. He eivät olleet viattomia lapsia, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet.

-- Sanokaahan: jos mieheltä, jonka edellinen kuningas on mestauttanut, on jäänyt poika, ja tämä poika palvelee uutta kuningasta, joka on hänen isänsä surmaajan poika -- tekeekö hän oikein vai väärin?

-- Siihen minä saattaisin sanoa, ettei moiseen kysymykseen vastata kenelle hyvänsä näinä aikoina. Jos te olette Sten Iivarinpoika Tavastien sukua, niin älkää sellaisia asioita kyselkö Flemingin väessä palvelleelta.

-- Minä olen hänen nuorempi veljensä Pentti Iivarinpoika ja olen tullut tänne Turkuun pyrkimään kuninkaan palvelukseen, jos se muutoin on kunnian ja omantunnon mukaista, vastasi nuorukainen luottavasti.

-- No se oli suoraa puhetta, se. Kuinkahan olinkaan niin tuhma, että luulin teitä hurjaksi Sten herraksi? Koska te kysytte minulta kunnian ja omantunnon nimessä, niin minä vastaankin teille, että ihmisten mittapuu on toinen kuin Jumalan. Kirjoitettu on, että Jumala saattaa kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta tämä on hänen maailmanhallintoaan, jota me emme voi tutkia. Meille hän on antanut sen lain, että meidän pitää rakastaa vihollisiammekin; vielä vähemmän on meillä oikeutta lukea lasten syyksi, mitä isät ovat rikkoneet. Menkää, nuori junkkari, ja palvelkaa rauhallisin tunnoin uutta kuningasta! Hän on kunnon nuori herra ja tarkoittaa maan parasta; sen sanoo teille se, joka on palvellut hänen isänsä vihollisia ja jolta entisen kuninkaan väki on polttanut talon.

-- Kiitoksia, vastasi nuorukainen ja puristi ukon kättä. -- Te tiedätte minun nimeni; sanokaahan minulle omanne.

-- Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on vaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan silmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja uutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?

-- En milloinkaan.

-- Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen olleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai hän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän mentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio on minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.

Nuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät päästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä, paloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten pilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin auringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä, sillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista, joissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen vuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin kuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää, ylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan majesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa täytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan istuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä ilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli meidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit olivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet pyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet ne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on löydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei ollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen jalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä kulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja siunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi tai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä, joita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.

Kirkko oli melkein tyhjä. Muutamissa perhepenkeissä vain istui aatelisrouvia ja -neitejä, jotka olivat jo hyvissä ajoin tahtoneet hankkia itselleen paikat. Tottien hautakuorissa paloi lamppu, ja siinä oli muuan surupukuinen, harson verhoama nainen, polvillaan kylmällä kivilattialla.

-- Kuka tuolla kuorissa yksinään rukoilee? kysyi nuori Pentti herra seurakumppaniltaan.

-- Se on Tottin Sigrid rouva, joka rukoilee äitinsä, Kaarina kuningattaren, haudalla.

-- Tunsitteko kuningatar Kaarina Maununtyttären?

-- Sotamies parka, joka jos jossakin on vaeltanut, tuntee toki ainoan tässä maassa asuneen kuningattaren. Siihen aikaan en kertaakaan tullut Liuksialaan ilman, että tuo siunattu rouva ensin kestitsi minua kelpo lailla väentuvassa ja kutsutti minut sitten luokseen kertomaan entisistä ajoista. Ei ollut sitä köyhää monen penikulman alalla, joka ei olisi siunannut Kaarina rouvaa sekä aamuin että illoin rukoillessaan, ja yhtä lempeä hän oli kaikille, ylhäiselle ja alhaiselle, ystävälle ja vihamiehelle, jopa itse Olavi herrallekin, Stenbockille, joka aikoinaan oli ollut niin julma Eerik kuninkaalle. Muistan minä vielä sen päivän, jolloin Stenbock oli mennyt Kaarle herttuaa piiloon ja ammuttiin kurjana karkulaisena metsässä; muistan, kuinka Kaarina rouva silloin haetti hänen ruumiinsa ja haudatutti hänet siunattuun maahan, palkiten siten pahan hyvällä... Niin, paljon olisi siitä juttelemista. Jumala tuntee omansa; kyllä hän tiesi Kaarina rouvan salaiset hyvät työt. Minulle hän oli erittäinkin suosiollinen, minä kun nuorena olin ollut Eerik kuninkaan jousimiehiä. Siitä minä sain hänelle kertoa useasti. Ja neljä vuotta sitten satuin juuri tulemaan Liuksialaan, kun Kaarina rouva oli kuolinvuoteellaan. Minä sain tulla hänen vuoteensa ääreen ja sanoa hänelle hyvästit, minä, niinkuin muukin talonväki. Ei hän enää jaksanut puhua, viittasihan vain Sigrid rouvaa lukemaan hänelle Johanneksen ensimmäisestä epistolasta, joka puhuu valosta ja rakkaudesta, ja kun Sigrid rouva oli tullut toiseen lukuun ja luki seitsemännestätoista säkeistöstä, että maailma katoaa ja hänen himonsa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iankaikkisesti, silloin me kaikki näimme, kuinka tuon armaan vanhan rouvan silmäluomet hiljalleen painuivat kiinni, ja sillä hetkellä hän sai autuaan lopun. Niin kävi Kaarina rouvan, ja tytär, joka tuolla kuorissa rukoilee, tulee äitiinsä. Poikaa minä en tuntenut. Hän vaelsi maita, maailmoita, Juhana kuningasta paeten. Mutta tyttärenpoika, nuori Aake herra, taitaa tulla ukko vaariinsa, äitinsä isään, ollen huimapäinen ja kovaluontoinen herra, kelpo taistelija, ja niinhän se koko Tottien sukukin on vankimpia tässä maassa.

-- Kukas tuo ylhäinen rouva on, joka istuu yksinään penkissä tuolla lähinnä alttaria ja jonka penkin ovella seisoo kamarijunkkari.

-- Se on maaherra Juhana de la Gardien emäntä, Kaarina Oxenstjerna, ylhäisin Turun kaupungissa. Hovipalvelija, joka nyt lähestyy penkkiä, ilmoittaa kaiketi surusaaton olevan tulossa.

Tahvo ukko oli arvannut kohdalleen, sillä kohta sen jälkeen asettui kaksi airuetta isolle ovelle, ovet avattiin ja saattojoukko tuli näkyviin. Varsinaiset hautajaiset oli vietetty kuninkaan läsnäollessa Hornien sukutilalla Kankaisten kartanossa Maskun pitäjässä lähellä Turkua, mutta oli myös ryhdytty erikoisiin toimiin, että niin kuuluisa sotaherra kuin Eevert Horn, kuninkaan sotataidonopettaja, tuotaisiin asianmukaisella komeudella perintökartanosta hautaansa Turun tuomiokirkkoon. Ruumissaatto oli pitkä ja loistava. Ensimmäisenä kulki sotaväki, sen verran kuin sitä omassa maassa oli saatu kokoon armeijan ollessa sotaretkellä; sen jälkeen tuli joukko vainajan alustalaisiin kuuluvia talonpoikia, sitten Turun kaupungin porvaristo ja suuri parvi Suomen aatelismiehiä. Heitä seurasi airut- ja lipunkantajajoukko, sitten tuli ruumisarkku, jota upseerit kantoivat, ja arkun jäljessä Eevert Hornin leski, Margareta Fincke ja hänen ainoa poikansa Kustaa, joka oli imettäjän sylissä, sekä kaikki kotona olevat Horn-suvun, niin Kankaisten kuin Joensuunkin haaran jäsenet. Heitä seurasi piispa pappeineen, sitten maaherra ja vihdoin kuningas itse monilukuisine, loistavine seurueineen, ja kaikki olivat surupuvuissa. Vartiajoukko ja kaksi airutta kulki viimeisenä.

Kansaa tulvi sen jälkeen sisään ja se täytti kirkon.

Hautajaismenot olivat temppelissä kuitenkin lyhyet, jo ennen mainituista syistä. Surumarssi soitettiin, messu laulettiin, piispa piti lyhyen puheen pääalttarin edessä, johon arkku oli asetettu mustalle sametille, ja sen jälkeen kuningas aloitti, kuten taistelutantereellakin, rakkaan sota- ja voitonvirren "Jumala ompi linnamme", johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Monen silmät kyyneltyivät, ja kuninkaan katseen kostea loiste osoitti, kuinka rakas vainaja hänelle oli ollut, hänelle niinkuin koko isänmaallekin.

Koko meno kesti tuskin tuntiakaan. Ruumis laskettiin hautaholviin, ei kumminkaan Hornien sukuhautaan, vaan Pyhän Ruumiin kuoriin; ympärille oli pystytetty ne liput, jotka urhoollinen sotapäällikkö itse oli aikoinaan anastanut vihollisilta. Siellä on uljas Eevert Horn levännyt hamaan tähän päivään asti, ja siellä hän on lepäävä tuomiopäivään saakka, yhä silloinkin, kun Turun tuomiokirkko itse on jo kauan aikaa ollut pohjolan ikuisten lumien alla. Hänen ja hänen puolisonsa marmoriin veistetyt kuvat ovat melkein turmeltumatta kestäneet tulenliekkien ja ryöstäväin vihollisten hävitykset. Suomenmaa, joka ei enää palvele pyhimysten jäännöksiä, katselee vieläkin kunnioittaen jalon sankarin lepokammiota.

Kuningas lausui muutamia lempeitä sanoja leskelle, Margareta rouvalle, ja Sigrid Tottille, puristi heidän kättään ja lähti pois jälleen ryhtyäkseen valtakunnan asioihin valppaasti ja tarmokkaasti; sitä todistavat tavattoman monet kirjeet ja asetukset, jotka hän antoi kolmikuukautisen Turussa-olonsa aikana.

14. KUN KUNINGAS OLI ISÄNSÄ POIKA.

Seuraavana päivänä oli maaherra Juhana de la Gardie esittelyllä kuninkaan luona linnassa. Kuningas oli suutuksissaan monen monista valituksista, joita yhä tuli hänelle. Milloin voudit valittivat, että talonpojat niskoittelevat eivätkä tahdo maksaa vielä jäljellä olevia Elfsborgin lunnaita ja muita veroja, milloin taas talonpojat valittivat voutien luvatonta kiskomista. Se oli sekavan sekava sorron ja epäjärjestyksen vyyhti, joka saattoi tehdä lopun enkelinkin pitkämielisyydestä ja näytti mahdottomalta selvittää. Maaherra sai käskyn tarkasti tutkia, kuka on oikeassa, kuka väärässä; mutta siinäpä se vaikein temppu olikin. De la Gardie päätti ohjata kuninkaan suuttumuksen toisaalle, missä se saisi purkautua oikeutetumpaan suuntaan.

-- Armollinen herra -- virkkoi hän -- te tiedätte kyllä, että Sigismund kuninkaan lähettämät miehet ovat yllytelleet talonpoikia Mynämäessä ja useissa muissakin kihlakunnissa ja että talonpojat ovat tehneet ilmeistä vastarintaa voudeille.

-- Sen kyllä tiedän, Jumala paratkoon -- vastasi kuningas tuimasti -- eikä se suinkaan tuota teille erinomaista kunniaa.

-- Minun on Ahvenanmaalla onnistunut saada kiinni eräs näistä läheteistä, ja hänet tuotiin eilen illalla tänne linnaan. Mitä on miehelle tehtävä?

-- Tutkikaa ensin ja hirttäkää sitten!

-- Olen tutkistellut häntä, ja nuoran hän on ansainnutkin, mutta hän näkyy valitettavasti olleen vain varsinaisen hirtehisen kätyrinä, ja tuo pääroisto on päässyt karkuun. Tämä kiinnisaatu mies puhuu puuta heinää, mutta on itsepäisesti ilmaisematta sitä, mikä olisi tärkeintä tietää. Käytänkö kidutusta?

-- Tuotakoon mies tänne!

Maaherra antoi käskyn, ja pian kuljetettiin sisään vartiain keskellä vanhanpuoleinen ratsumiehen puvussa oleva, raskaisiin rautoihin kahlehdittu mies. Kuningas oli luullut saavansa nähdä hiipivän, kierosilmäisen konnan, mutta sen sijaan hän näkikin herkulesmaisen miehen, jonka kasvoista kuvastui ujostelemattomuus ja hilpeys. Ja kun kruunut ovat kysymyksessä, niin sattuu joskus, että kuningas itse tutkistelee.

-- Nimesi?

-- Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari kuninkaallisen majesteetin palveluksessa siihen aikaan, kun Klaus Fleming herra tässä maassa hallitsi, mutta sittemmin armon saanut monen muun kelpo pojan keralla silloin, kun teidän majesteettinne nousi valtaistuimelle.

-- Vai niin? Ja minun armoani sinä olet käyttänyt salaa vehkeilläksesi minun hallitustani vastaan. Sinä olet täällä ajanut puolalaisten asiaa yllytellen kansaa ja levitellen kavaltavia julistuksia maassa?

-- Sallikaa, majesteetti: tämän asian laita on aina sen mukaan, millä silmin sitä katselee. Köyhällä miehellä ei ole varaa pitää muuta kuin yksi Jumala, yksi kuningas ja yhtä nuttua. Minä olen kruunun koira; kun minulle sanotaan "ota kiinni", niin en siinä sen enempää viisastele.

-- No niin. Koirana sinut hirtetäänkin. Kuka oli päämiehesi salavehkeissä?

-- Niin, siinäpä sitä juuri ollaankin, majesteetti. Eilen vielä olisi vaikka kielen saanut nykäistä suustani, enkä olisi hänen nimeään ilmaissut, mutta viime yönä minä makasin linnan tornissa, ja kylmä siellä oli niin että puistatti; siinäpä minulla oli aikaa miettiä ja tuumailla. Iivari, sanoin minä, Pärttylinpoika, mitä helkkunan kiitosta sinä siitä olet saanut, ettäs olet ollut Sigismundin juoksukoirana? Rosvon lailla olet salaa samoillut maata ristiin ja rastiin ja kovaa kokenut, ja mitä sinä olet siitä hyötynyt? Hui, hai! Tyhjää vatsan täydeltä ja tyhjää kukkaron täydeltä. Sata kultakolikkoa sinun piti saada kuukaudessa etkä ole saanut viittäkymmentä puoleen vuoteen. Ja tallimestari sinusta piti tulla Varsovaan, eikä sinulla ole niin hevoskonia; jalkaisin vain olet saanut juosta hölkytellä soita ja rämeitä. Hirsipuun sinä palkaksesi saat, Iivari Pärttylinpoika. E-hei, kyllä on sentään parempi, että palvelet Kustaata, jos hän tarvitsee vanhaa poikaa, joka on ruutia haistellut viisikolmatta vuotta; sillä katsokaas, mitä siihen suureen kunniaan tulee, että minustakin tulisi pyhimys, en minä huoli koko komennosta, kiitos vain, kyllä minä sen kunnian suon niille, joille se paremmin sopii.

-- Pysy asiassa, mies! Kuka oli päämiehesi?

-- Vai niin, luvallanne, koska te, majesteetti, olette niin armollinen ja kysytte, niin kyllä minä rehellisesti vastaankin. Enkö minä ollut hänelle uskollinen kuin kahva miekalle? Enkö minä olisi sata kertaa voinut pelastaa nahkani ja jättää hänet kiikkiin, kun kuljeskeltiin maita mantereita ja kanervissa ryömittiin nimismiesten talojen ohitse? Mutta pakanan tavalla hän vain minun uskollisuuteni palkitsi, senkin kettu. Tiedättekös, majesteetti, millä tavoin minä jouduin kiinni Ahvenanmaalla? Tämmöinen oli seikka. Kaikki oli jo valmistettu, me olimme palkanneet jaalan, jolla meidän piti lähteä Riikaan; jaala olikin jo valmiina redillä, ja me olimme juuri lähtemässä sinne veneellä. Olimme jo veneessä, niin tuossapa muistinkin, että minulta oli jäänyt taloon pikku oluttynnyri, ja semmoinen juoma kyllä on tarpeen merellä kevätkylmillä, ja minä noutamaan purakkoani. Mutta sinnepä hitto lennätti pitkäkoipisen nimismiehen, joka oli saanut vihiä meistä; minä pakoon, hän perässä. Rannalle tultuamme minä huusin: vene hohoi! ja kyllä me kaikki kolme olisimme vallan hyvin ennättäneet päästä pakoon, mutta älähän vain! Vene oli laskenut rannasta, heti kun oli huomattu, että piru oli merrassa, ja niin ne pettivät minut, pakanat, pettivät ja jättivät. No, vähät minä siitä, että Sam poika, ryökäle, näytti minulle päälle päätteeksi pitkäänenää, sillä hän oli vähää ennen saanut selkäänsä, mutta se pappi -- jaa-a, majesteetti, kyllä hän siitä hyvästä vielä saa matona kiemurrella kiirastulessa. Vai niin, mikäkö hänen nimensä? Olkoon menneeksi; pater Padilla hänen nimensä oli Varsovassa, ja sanottiin hänen olevan Sigismundin rippi-isä. En minä sitä niin tarkoin tiedä, mutta Roomasta hän vain tuli, se on varma; siitä oli hänellä kirjeitä todisteina.

Kuningas virkkoi muutamia sanoja de la Gardielle latinaksi.

-- Meille on tapahtunut se kunnia, että paavi on usuttanut kimppuumme parhaimman vainukoiransa. Tuo Padilla on saattanut böömiläiset epätoivoon ja säikäyttänyt kaikki Saksanmaan protestantit. Rasvaisen palan teidän nimismiehenne päästi käsistään. Se seikka, että paavi juuri hänet lähetti meitä kääntämään, todistaa, että verkon langat käyvät Roomasta saakka yli koko Euroopan. Tuo mies, hänen kätyrinsä, on syötti vain, joka ei asioita sen syvemmältä ymmärrä, mutta kenties hän tietää jotakin, mistä saattaa olla hyötyä. Antakaa hänen vielä olla hirttämättä, vartioikaa häntä hyvin ja antakaa hänen puhua minkä haluttaa. Ja sinä -- lisäsi kuningas kääntyen vangin puoleen -- marssi takaisin torniin, ja sano, etteivät anna sinun palella siellä. Henkesi riippuu siitä, puhutko totta.

-- Jos minä olisin tahtonut valheella vapautua, niin olisin kai parempaakin keksinyt enkä olisi seisonut tässä tämmöisissä rannerenkaissa, vastasi vanki astuessaan vartiainsa välissä ulos, eikä ollutkaan miehen rohkea puhe vastenmielistä hänen ankaralle tuomarilleen. -- Kyllähän minä olen käynyt monen lurjuksen koulua, mutta Iivari Pärttylinpoikapa onkin ollut liian tuhma oppiakseen heidän temppujaan. Jos, majesteetti, tahdotte osoittaa armoanne vanhalle soturille, joka on taistellut isäänne vastaan, niin pankaa kuusi miestä riviin ja niille kelpo musketit kouraan ja käskekää niiden tähdätä tarkasti Iivari Pärttylinpojan leveään rintaan. Nuorasta en minä ole milloinkaan oikein pitänyt.

Viimeiset sanat eivät enää tulleet majesteetin korviin. Hän oli jo saanut tarpeekseen vangin lörpötyksistä.

-- Onko teillä muuta ilmoitettavaa? kysyi kuningas de la Gardielta.

-- Muuan nuori mies, joka sanoo olevansa Pentti Iivarinpoika Tavast, Kurjalan herroja, pyrkii teidän palvelukseenne, armollinen herra, aateliseen lippukuntaan.

-- Iivarinpoika, Kurjalan herrojako? Kyllikseni olen jo saanut hänen veljestäänkin, Stenistä. Hurjaa verta tuo Tavastien veri.

-- Tämä nuori mies näyttää vähän kesymmältä, vastasi maaherra hymyillen. Hänen sukunsa on tämän maan vanhimpia, ja Tavasteilla on paljon vaikutusvaltaa.

-- Enkö minä ole koettanut poistaa sitäkin verivelkaa? sanoi kuningas vastenmielisesti. Tuokaa sisään hänet!

Pentti Iivarinpoika astui sisään. Hänen poskensa olivat valkoiset kuin lumi, ja kuningas ymmärsi väärin syyn nuorukaisen kalpeuteen.

-- Kuinka? sanoi hän tuimasti. Sotamieheksikö aiot ja kalpenet sen kuninkaan edessä, joka on johtava sinut taisteluun?

Nuori mies ei voinut vastata sanaakaan.

-- Mene! jatkoi kuningas yhtä tuimasti. -- Minun sotamiesteni täytyy uskaltaa katsoa itse perkelettäkin silmästä silmään. Miehiä minä tarvitsen enkä lellipoikia.

-- Suvaitkaa kuulla minua, änkytti nuori maalaisherra, joka kumminkin, kun häntä pelkuruudesta syytettiin, tunsi tarpeeksi paljon Tavastien verta kuohuvan suonissaan.

-- Mitä sinulla on sanomista minulle?

-- Jos kalpeakin lienen -- jatkoi Pentti, jossa suuttumus jo alkoi päästä voitolle luontaisesta kainoudesta -- jos kalpeakin lienen, niin älkää minua halveksiko sentähden, että muistan isiäni.

-- Ymmärrän. Isäsi ja isäsi isä ovat kuolleet kavaltajan kuoleman. Jos heitä muistelet, miksi olet tullut tänne? Miks'et odota Kurjalassa ensimmäistä täällä syntyvää melskettä, joka on pelastava maan minun hirmuvallastani ja julistava esi-isäsi pyhimyksiksi?

-- Suvaitkaa vielä kerran kuulla minua, majesteetti! nuorukainen puhkesi uudelleen sanomaan, posket suuttumuksesta hohtavina. -- Minun esi-isäni saivat kavaltajan kuoleman, vaikka olisivat ansainneet toisenlaisen palkan laillista hallitsijaansa kohtaan osoittamastaan uskollisuudesta -- ja siinäpä syy, miksi minä seison tässä. On niitäkin, jotka sanovat, ettei minun, isieni pojan, sovi kohdata teitä, majesteetti, muulla tavoin kuin vihollisena ja paljas miekka kädessä taistelutantereella. Jos tietäisin, mitä nuo veriset haamut ajattelevat siitä, niin olisin tullut tänne keveämmin mielin. Mutta, majesteetti, minä tulen uskollisena alamaisena, koska teillä ei ole mitään osaa siinä, mikä on tapahtunut, ja minä pyydän nöyrimmästi saada tarjota vähäpätöisen palvelukseni teille, jottei ainoastaan isieni muisto minussa puhdistuisi, mitä he eivät tarvitse, vaan jotta myöskin te, majesteetti, minun uskollisuuteni tähden antaisitte heille takaisin kunnian, koska heille ei enää voi henkeä antaa takaisin.

Kuningas Kustaa Aadolf oli sekä luontaisen lempeytensä johtamana että viisaana valtiomiehenäkin koettanut poistaa isänsä verisiä jälkiä, mutta kovin herkästi koski häneen vähinkin, mikä loukkasi hänen isänsä muistoa. Nuorukaisen sanat eivät häntä miellyttäneet; hän oli ennestäänkin jo ärsytetty; nyt hän kuohahti.

-- Tuomiolleko sinä käyt kuninkaasi kanssa, mieletön poika? Kuninkaallesiko tahdot opettaa, mikä muka on oikeata ja mikä väärää? Mene, kiitä nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi, etten anna sinulle selvempää tietoa alamaisen velvollisuuksista! Minä olen jo saanut kyllikseni teistä, hurjat Tavastit. Isäni, jota te solvaatte, antoi sulasta armosta teille takaisin Kurjalan kartanon, jonka omistamisen oikeuden olitte menettäneet. Varokaa, etten minä ota hänen lahjaansa takaisin.

Hetkiä oli, jolloin lempeä Kustaa Aadolf muistutti rautaista isäänsä; harvinaisia ne olivat, mutta tämä oli niitä hetkiä. Nuorukainen, joka jo oli notkistamaisillaan polvensa ankaran valtiaan edessä, peräytyi, puolittain masentuneena, puolittain vihan vallassa. Linnan pihalla hän vasta toipui, ja loukattu ylpeys sai hänet purskahtamaan itkuun.

-- Voi äiti, vaikeroi hän, oikeassa sinä sittenkin olit! Mitäpä hän huolii _minun_ isieni tuomiosta, kun asia koskee _hänen_ isänsä verivelkoja? Ja on kumminkin ollut aika, jolloin Tavastit olivat aivan samanarvoisia kuin Vaasat. No niin, päätökseni on tehty. Minä tarjoan palvelustani Sigismundille. Oikeutta on minun saatava täältä tai sieltä.

-- Etsikää oikeutta siltä tuomarilta, joka yksin tuomitsee oikein ihmisen aivoitukset! lausui hänen takanaan tuttu ääni. Vanha Tahvo seisoi linnanpihalla ja oli kuullut hänen katkonaiset sanansa.

-- Pitääkö siis kaiken oikeuden maan päällä joutua poljetuksi? huudahti nuorukainen kiivaasti.

-- Ja mistä minä oikeutta sain, kun minut kahdesti karkoitettiin omasta kodistani? Herraan Jumalaan minä luotin ja rakensin tupani kolmannen kerran. Siellä minä jälleen kärsin väkivaltaa, mutta miksi olisin ollut epätoivoissani? Apu tuli hädän hetkenä, ja niin se aina tulee. Tänään olen valittanut kuninkaalle voutien kiskomisesta. Kuningas on luvannut tutkituttaa asiani, mutta en minä luottamustani pane ruhtinaihin, minä turvaan kuningasten kuninkaaseen. Näettekös, nuori herra, noita muukalaisia vankeja, jotka korjaavat linnan muuria kaksi vuotta takaperin sattuneen tulipalon jälkeen? Mitähän lienevätkään väkeä?

-- Olen kuullut sanottavan, että täällä on puolalaisia, Liivinmaalta saatuja sotavankeja.

-- Niin, niitä ne kai lienevät. Mihinkähän luulette noitten vankirukkain luottavan ja turvaavan ollessaan täällä vieraalla maalla?

-- Siihen kai, että heidät vaihdetaan pois, kun rauha tulee.

-- Mutta ennenkuin rauha tulee, saattaa puolet heistä kuolla vieraalla maalla. Katsokaa, niin vähän merkitsee maallisiin asioihin luottaminen. Mutta pankaa te turvanne parempaan, niin oikeus on lähellänne silloin kuin sitä vähimmin ajattelette.

Samassa tuli adjutantti Pentti Iivarinpojan luo, tuoden käskyn, että nuori herra palaisi maaherran luo, jolla on jotakin sanomista hänelle. Nuorukainen meni, ja vanha Tahvo jäi katselemaan vieraan maan vankeja. Hetken perästä Pentti herra palasi iloisempana.

-- No, mitäs minä sanoinkaan? virkkoi vanha Tahvo hymyillen. -- Joko on oikeus lähellä? Aikaisinhan se tulikin.

-- Maaherra on meille sukua äitini puolelta ja sanoo lepyttäneensä kuninkaan vihan. Vähään aikaan en saa vielä tulla kuninkaan näkyviin, mutta juhannuksen maissa, niin hän arvelee, minä pääsen varmaan aateliseen lippukuntaan.