Part 9

Mutta ei, lukiomme oli _oikea_, toisin sanoen, juuri sellainen, kuin korkein päällystö vaati. Johtaja, joka typerän maineestaan huolimatta ei itse asiassa ollutkaan viisas, -- oli kuitenkin osannut puhdistaa lukion hiukankin raikkaammista aineksista, ja opettajat olivat kaikki välinpitämättömiä, koneellisia ihmisiä, jotka unisesti selvittivät seuraavaa läksyä, veltosti kuulustelivat oppilaita, merkitäkseen heille arvolauseen ja huomattavan suurella tyydytyksellä paiskasivat päiväkirjan kiinni ja nousten kiireisesti istuimiltaan, poistuivat kellon soidessa.

Panen pääni pantiksi siitä, ettei yksikään heistä välittänyt meistä, ettei yksikään heistä pitänyt toimestaan ja että kaikki toimivat ainoastaan palkan ja ylennyksen vuoksi.

He eivät sentään olleet ilkeitä, kovettuneita, ikävystyttäviä ihmisiä. Heillä oli perhe, tapasimme heitä seurassa, jossa he käyttäytyivät tavallisten, keskinkertaisten ihmisten tavoin, joille kaikki inhimilliset tunteet olivat ominaisia. Mutta kouluun kulkivat he kuin työläiset tehtaaseen, samoin kuin junailija junaan, jossa hän jo puolet ijästään päivästä päivään on matkustellut; ei ollut olemassa mitään yhteyttä heidän persoonallisuutensa, yksityiselämänsä ja koulutyön välillä.

Jatkan kertomustani. Minua itseänikin vaivaa, kun täytyy kertoa vain rumia asioita. Mutta ottaessani kynän käteeni ja ryhtyessäni kertomaan nuoruustarinaani lupasin tehdä sen totuudenmukaisesti. Onko minun syyni, että nuoruuteni oli likarapakko, johon olin vajota ja hukkua miltei kokonaan... Oli kulunut muutamia päiviä siitä kun liian myöhään olin saapunut kotiin. Se oli kauhea päivä, lukiossa ollessani olin hajamielinen, vastailin väärin opettajien kysymyksiin, toverieni seurassa olin äreä ja tein heille vääryyttä. Tuo alkoi aamulla vuoteelta noustessani, kasvoi lukioon mennessäni, kiihtyen siitä yhä yltyvällä voimalla.

Kotiin palasin hermostuneena, ja nähtävästi oli kasvoissani joku huomattava muutos, koska Nikodim Kondratjevitsh sekä täti, päivälliselle tultuani yhteen ääneen kysyivät:

-- Voldemar, oletko terve?

Rypistin kulmiani.

-- Mistä syystä arvelette, etten olisi terve? Enhän valita...

-- Olet kalpea... Olet laihtunutkin.

-- Teistä vain näyttää siltä. Olen aivan terve. Mutta koko päivällisen aikana he eivät rauhoittuneet. Minulla oli huono ruokahalu. Sietämätön mieliala ilmeni jokaisessa liikkeessäni. Vaikenin itsepintaisesti, ja jos minulta kysyttiin jotain, vastailin katkonaisesti ja ärtyneesti.

Siitä huolimatta annettiin minulle tämä ensimäinen päivä anteeksi. Mutta mieliala yhä paheni. Nikodim Kondratjevitsh tarkkaili minua. Hän näki minun jostain kärsivän, että silmiini ilmaantui ikäänkuin epätoivoinen ilme, että väliin olin kovin rauhaton.

Toisinaan hän huomasi kasvoillani ruumiillisten kärsimysten oireita. Kärsin todellakin suuresti, mikä kärsimys kasvoi yhä, kun en voinut siitä kenellekään puhua.

Mutta enemmän minua vaivasi tieto, että aivan pian, millä hetkellä tahansa saattaa uskollinen sieluni vartija Nikodim Kondratjevitsh hyökätä kimppuuni ja alkaa ystävällisesti tiedustella.

Oh, olin päättänyt olla järkähtämättömän luja. Loin mieleeni kuvan kaikista hänen yrityksistään, kiertoteistään ja kaarteluistaan ja valmistauduin niiden varalle. Mutta minä en huomannut yksinkertaisinta. Ja siinä jouduin häviölle, mutta, kuten osottautui, edukseni. Eräänä iltana kiireellisesti silmäiltyäni läksyjäni makailin vuoteellani, tuntien itseni heikoksi. Ovelleni kolkutettiin. Arvasin heti, että se oli Nikodim Kondratjevitsh.

-- Kuka siellä? -- kysyin nousematta sängystä.

-- Saako tulla?

-- Kyllä, setä. -- Aloin vaivaloisesti nousta vuoteelta, mutta hän oli astunut huoneeseeni tavallista nopeammin ja lähestyi sänkyäni.

-- Ei tarvitse, ei tarvitse, makaa vaan... Kun haluttaa, niin pitää makailla... ja koskettaen olkapäihini hän asetti minut takaisin sänkyyn istahtaen itsekin siihen.

-- Häiritsenkö tulollani ja istumisellani? -- kysyi hän.

-- Ette suinkaan, setä... Teillä on varmaan jotain sanottavaa minulle?

-- Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?

-- Ei mitään erikoisempaa...

-- No, sitten sanon minä. Näetkö, Voldemar, olen itse ollut nuori ja tyhmä... ja olen kärsinyt paljon, -- mutta en nuoruuteni vaan tyhmyyteni vuoksi. Näetkö, nuoruus on sellainen ihana asia, että jos ihmiset nauttisivat siitä järkevästi, niin he olisivat onnellisia kuin jumalat, ja jumalat, ymmärrätkö, ovat mustasukkaisia, minkä vuoksi nuoruuteen tuli yhdistetyksi välttämätön tyhmyys... Minä tietysti lasken leikkiä. Saattaahan; olla järkevä ja sittenkin kärsiä... Mitä? Onko vaikea kääntyä? Luullakseni olet neuvotellut "kokeneiden" toverien kanssa ja tehnyt vieläkin suurempia tyhmyyksiä? Eikö niin? Niinhän se aina on... Muistan, että minullekin tapahtui sellaista.

-- Mitä te puhutte, setä -- huudahdin hämmästyneenä ja katseessani kuvastui nähtävästi enemmän ihmettelyä hänen tarkkanäköisyytensä vuoksi kuin tietämättömyyttä.

-- Rakas... Me olemme kaikki luodut samasta savesta, ja ken tuntee tuon savenpalasen ominaisuudet, hän tuntee myös kaiken saven, olkoonpa sitä kuinka paljon tahansa. Minä jo silloin, kun tulit kotiin kello kaksi, ymmärsin... ja surin, surin kauheasti. Kuulin, miten sinä pitkään, pitkään aikaan et voinut rauhottua ja nukkua. Niin, ystäväiseni, meidän alkuperäinen puhtautemme nousee meissä aina vastarintaan, mutta sitten... elämä tasottaa kaiken... Niin. Niin, että heitä pois kaikki vaikenemiset ja mene mitä pikemmin lääkärin luo... Ei, odota: minulla on tuttu lääkäri, sangen hyvä ja vaatimaton... Lähetän heti häntä hakemaan...

-- Setä! -- lausuin vastustaen, vaikka sangen heikosti, hänen noustuaan sänkyni laidalta.

-- No, riittää jo... Mitä tyhmyyksiä. Siveellisestä puolesta puhumme sitten. Kaikella on aikansa. Sinun täytyy tietää, että ennen kaikkea olen ystäväsi, ja sitten vasta setäsi. Kun -- suo anteeksi vertaukseni -- varas, yrittäessään vaaralliseen paikkaan, on loukannut päänsä, niin sidotaan hänen haavansa ensin ja sitten vasta tuomitaan... Minä kirjotan täällä luonasi, ja tätisi ei tule saamaan siitä mitään tietoa. Suostutko?

-- Miten vaan haluatte, setä!

Olin voitettu, ja kun en enään tarvinnut häpeääni peitellä, niin iloitsinkin, että asia oli saanut näin oikean käänteen.

Kirjelappu oli kirjotettu, setä antoi sen palvelijalle jääden sänkyni laidalle istumaan puhellen koko ajan. Hän puhui kauhean paljon, viisaasti ja ikävästi. Puhui siitä, miten ihmiset kokemattomuutensa perusteella ja harkitsevaisuuden puutteesta muuttavat kärsimykseksi parhaimman, minkä omaavat -- nuoruuden.

-- Ja se johtuu siitä, ystäväni, etteivät nuoret luota vanhempiin. Jos olisit rehellisesti, luottavasti kysynyt minulta neuvoa, et nyt kärsisi. Sinun täytyy olla avomielinen minulle, Voldemar, ja tämä sattuma, toivon, saa sinut siitä vakuutetuksi.

Lääkäri saapui. Seurasi häpeällinen tarkastus, tavanmukainen pään pyörittäminen ja lohdullinen tieto, ettei mitään vakavaa ole olemassa ja lupa olla joutumatta epätoivoon. Määrättiin parantamiskeinoja ja ruokajärjestelmä.

Puolen tunnin kuluttua lääkärin poistumisen jälkeen astui täti sisään ja alkoi todellisesti huolestunut ilme kasvoillaan lääkitsemään minua vatsataudin vaikeuttamasta influenssasta. Minun täytyi kestää kaksinkertaista lääkitsemistä.

Seuraavana päivänä kirjotti setä omakätisesti lukioon kirjeen sairastumisestani ja minä en koko viikkoon ollut lukiossa.

Minun täytyi ajatella, että setä oli pitänyt sanansa. Kuten näytti, antoi hän tädin olla erehdyksessään, sillä koko viikon hän ainakin tunnollisesti ahtoi minuun kiinapulveria ja muita kotoisia lääkkeitä. En tiedä vain, mitä kohtaan hän tunsi sääliä, minun itserakkauttani vai tätini hyvyyttä kohtaan.

Mutta hän erehtyi ajatellessaan minun neuvotelleen toverien kanssa. Rogansky yksin tiesi minua kohdanneesta onnettomuudesta, kenellekään muille en ollut siitä kertonut. Yleensä oli lukiossa yli kuudentoista ikäisten oppilaiden kesken tapana puhua vapaasti näistä asioista. Melkein kaikki olivat joko Tshuprenkon kautta tai omintakeisesti tutustuneet "Balahny"-nimiseen paikkaan. Ja luokassa oli melkein varmasti aina joku, joka sai kärsiä epämiellyttävistä seurauksista. Mutta sitä ei kukaan hävennyt vaan päinvastoin useat ylpeilivät ja kerskailivatkin.

Minulla ei ollut vähintäkään halua kertoa kenellekään elämästäni. En ollut huono toveri, mutta kuitenkin sydämeni syvyydessä halveksin luokkaani, joka enemmistöltään ei kuulunut kaupungin "parempaan säätyyn". Heidän keskuudestaan valitsin ystäviä vaativaisesti. Sinä aikana en ollut kenenkään kanssa läheisissä suhteissa paitsi Roganskyn, mutta ystävyytemme hänenkin kanssaan oli jonkinlaista kylmää ja sovinnaista.

Kerran pyhänä, tädin lähdettyä kotoa vieraskäynneille, Nikodim Kondratjevitsh lausui minulle.

-- Tapasin eilen lääkärimme, ja hän ilmoitti, että sinä pääsit onnellisesti pälkähästä. Keskustelkaamme nyt.

-- Mistä, setä?

-- Mistäkö? No, niin sanoakseni, asian siveellisestä puolesta.

-- Mutta setä, jos te haluatte nuhdella minua, niin vakuutan, itse tehneeni sen jo...

-- Miksi nuhdella, ystäväni? Se on hyödytöntä, ja minä vihaan sellaista. Tahdon vain, että voisit käyttää hyväksesi elämänkokemuksiani. Minkä tähden sinun tulisi kiusaantua oppiakseni elämään, kun voit käyttää hyväksesi toisten kokemuksia. Oppikirjoja, ystäväni, ei kirjoteta jokaiselle oppilaalle, vaan yksi kaikkia varten. Katso, minä otan tämän asian järkevältä kannalta, siis terveesti. Alkeellisimpina aikoina elämän ollessa yksinkertaisen, ihmisetkin toimivat yksinkertaisesti: kun nuorukainen miehistyi ja astui täysikasvaneena nuorukaisijän rajan yli, kun verensä alkoi osata syttyä, ja sydämensä värähdellen lyödä neitosen hunnun nähdessään, niin hänelle etsittiin neito ja hänet naitettiin. Mutta meidän aikanamme on elämä käynyt tavattoman mutkalliseksi. Tullakseen itsenäiseksi ihmiseksi, eivät riitä pikku viikset ja parta, eivät edes isot viikset tai iso partakaan. Ei riitä, että tuntee verensä kuohuvan, täytyy ensin päättää lukio, sen jälkeen yliopiston tai jonkun muun oppilaitoksen oppijakso sekä ryhtyä ansaitsemaan leipäänsä. Sanalla sanoen, täytyy olla vakava maaperä jalkojen alla. Tällä tavoin on naimaikä siirtynyt noin kymmenen vuotta eteenpäin, mutta luonto ei ole muuttunut hituistakaan. Yksikään sen ominaisuuksista ei ole siirtynyt, se kulkee rataansa järkähtämättömästi, minkä sinä juuri olet meille osoittanut seitsemäntoista ikäisenä. Tunnustaakseni on se hiukan aikaista, mutta se on tosiseikka, ja sen vuoksi varteen otettava.

Istuuduin pöydän luo hänen vastapäätään koettaen asettua mukavimpaan ja rauhallisimpaan asentoon, sillä kokemuksesta tiesin, että setä tulisi kauvan nauttimaan omasta kaunopuheliaisuudestaan. Kysymys vereni syttyväisyydestä oli jo selvitetty sekä perin pohjin pohdittu. Mutta hän puhui vielä kauvan samasta aiheesta. Esittipä latinalaisia lausuntoja ja viittasi keskiaikaan ja vanhaan Kreikkaan.

Vihdoin oli kysymys hänenkin mielestään tullut selväksi ja hän siirtyi eteenpäin. Niinpä hän lausui:

Nyt siirrymme toiseen. Näiden asianhaarojen vuoksi on valtio tullut pakotetuksi sietämään eräänlaisia laitoksia, jotka olemukseltaan ovat ristiriidassa siveyden ja uskonnon kanssa. Hyväksyen niiden olemassaolon se tässä tapauksessa välttämättömyyden pakosta ja niin sanoakseni suuremman pahan välttämiseksi, asettuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Mutta vaikka tämä laitos on, niin sanoakseni, tullut lain suopeudella pyhitetyksi, tulee kunnon ihmisen siitä huolimatta kaikin keinoin välttää sen palvelusta hyväkseen käyttämästä, ja tuskin voinetkaan minulle osottaa sen välttämättömyyttä. Minkätähden? jos olisit joku synkkämielinen, kurja erakko, vailla seuraa, tuttavuuksia... Mutta sinulla on laaja seurapiiri, on menestystä naisten kesken, -- olkaamme avomieliset. Minähän valvon sinua ja näen: Olen nähnyt miten useampi kuin yksi pari ihania silmiä syttyy sinua katsellessa. Sivuutamme tietysti jo ennakolta tytöt. Heidän koskemattomuutensa on pyhä. Sen tapaiset mieltymykset johtavat raskaisiin seurauksiin... Mutta, Voldemar, et saattane olla tietämätön siitä, että meidän piirimme naimisissa olevat naiset eivät aina ole niin järkähtämättömiä... Minä, ystäväni, en kehoita sinua enkä anna liioin mitään ohjeita sinulle. Se alue on yksityinen, johon ei kenelläkään ole oikeutta tunkeutua, -- se on, niin sanoakseni, pyhimmästä pyhin, johon on pääsy vain uskotulla. Minä puhun vain ylimalkaisesti. Tahdon vaan osottaa, että sinun asemassasi olevalle nuorelle miehelle on sulaa hullutusta sellainen teko, mikä toiselle saattaa käydä välttämättömäksi. Ymmärräthän minua... Jättäkäämme asia tähän. Mutta sanon sinulle, etten siedä minkäänlaisia kotoisia rettelöltä joidenkin sisäkköjen tai muun palvelusväen kanssa yleensä. Se on sivistymätöntä ja rumaa. Sivistynyt ihminen ei koskaan laske asioitaan siihen asteeseen menemään, että ne muodostuisivat häväistysjutuiksi. Ymmärräthän nytkin minua... Ah, ystäväni, kaikissa asioissa tarvitaan järkeä, kun sitä vaan on, ei muusta ole väliä... Toivon, että olet käsittänyt minut täydellisesti. Nyt kuuluu soitto. Tätisi sieltä varmasti tulee. Se, josta puhuimme, ei tietysti koske häntä.

Täti tuli sisään ja heti ilmeni uusia puheenaiheita. Mutta keskusteluni Nikodim Kondratjevitshin kanssa ei haihtunut minulta jäljettömiin. Hän avasi minulle uuden näkökohdan.

Olin luonnollisesti tietoinen siitä, että nuoret, jopa elähtäneemmätkin naiset seurapiiristäni eivät aina olleet miehilleen niin ankaran uskollisia, mutta katselin sitä lapselliselta kannalta poikkeustapauksena ajatellen, että kunnon ihmiset ja sellaiset siveyden opettajat kuin setäni, ehdottomasti tuomitsevat sen. Nyt osottautuikin, että hän suhtautuu siihen köykäisesti, melkein leikillisesti, ottaen tuon seikan aivan vakavasti huomioon laatiessaan suunnitelmaa nuoren miehen käytöstä varten. Tuo oli minulle aivan uutta.

Ja kun minä tämän keskustelun jälkeen esiinnyin seurassa, katselin kokonaan toisilla silmillä nuorten rouvien kiemailua ja silmäyksiä, ja jos synnynnäinen kainouteni naisia kohtaan ei olisi ollut estämässä, on tietymätöntä, mihin minut kaikki tuo olisi johtanut.

Mutta kohta tein uuden havainnon, joka saattoi minut kokonaan ymmälle. Oli nimittäin syntynyt joku väärinkäsitys sisäkön kanssa, ja hänet erotettiin. Tämä jo jossain määrin minua ihmetytti. Sisäkkö oli jo kauvan, monta vuotta palvellut talossa, oli hiljainen ja nöyrä. Hän oli ruma ja omasi nunnamaisia taipumuksia. Lueskeli uskonnollisia kirjoja, jokaisen tilaisuuden sattuessa kävi kirkossa kärsien sävyisästi herrasväen oikut ja vääryydet.

Täti aina puhui siitä, että Dunja on hänet hemmotellut, jonka vuoksi lakkaamatta kiitteli häntä. Erikoisemmin oli hän liikutettu Dunjan ystävällisyydestä hänen pikku koiraansa kohtaan; mutta äkkiä eroitettiin Dunja jonkun turhan seikan takia.

Tädin luona alkoi nyt käydä sisäköksi pyrkijöitä. Hän puheli heidän kanssaan kauvan, tarkkaili heitä, tutkien mitä huolellisimmin heidän luonnettaan, elämänkäsitystään, pysähtyen vihdoinkin erääseen, jonka kutsui sunnuntaina lopullista vastausta kuulemaan.

Oli pyhäaamu, verrattain varhainen. Nikodim Kondratjevitsh oli jo juonut aamuteensä, lukenut lehtensä ja lopetteli parhaillaan jotakin työtään työhuoneessaan. Pyhäpäivinä makailin vuoteellani myöhempään. Minua odottamassa kiehui teekeittiö ruokailuhuoneessa koko ajan. Tällä kerralla nousin jostakin syystä hiukan aikaisemmin ja istuin jo ruokailuhuoneessa. Sinne tuloani ei nähtävästi kukaan ollut huomannut. Täti oli omassa kammiossaan, joka oli toinen huone ruokailuhuoneesta.

Ruokailuhuoneen läpi meni sedän miespalvelija, vanha Artera, joka samalla toimi kotisanansaattajana, mutta hän ei mennyt Nikodim Kondrajevitshin, vaan tätini luokse.

Kuulin kaikki, mitä talossa tapahtui. Hän ilmotti, että sisäköksi pyrkivä tyttö oli tullut kuulemaan lopullista vastausta.

-- Vai niin, hyvä on, virkkoi täti. -- Tulkoon tänne. Artem meni keittiöön palaten sieltä hetken kuluttua, mutta ei yksin, vaan häntä seuraavan sisäkkötarjokkaan kanssa. Tarkastin häntä tietenkin.

Hänen ulkomuotonsa oli huomiota herättävä. Pitkäkasvuinen, komea ja sisäköksi liian hienosti puettu. Tosin täti vaati, että sisäkön oli ulkonaisesti oltava sopusoinnussa asunnon valikoidun sisustuksen kanssa ja oli siitä arvatenkin jo ilmottanut hänelle.

Mutta sen lisäksi oli hänellä miellyttävät kasvot -- ne eivät olleet kauniit -- pikemmin päinvastoin, mutta ne olivat miellyttävät omituisine piirteineen, uhmailevat, iloisine, melkein nauravine silmineen. Noilla silmillään hän nopeasti tarkasti minut, siirtäen samassa katseensa pois. Minusta näytti, kuin olisivat hänen huulensakin keveästi hymyilleet.

Artem osoitti hänelle tädin huoneen ovea ja palatessaan ruokailuhuoneen läpi, kuiskasi minulle:

-- Siinäpä vasta on riikinkukko! Ei olekaan jumalisen Dunjan kaltainen!

Hänen mentyään alkoi tädin huoneessa keskustelu, jonka kuulin kokonaisuudessaan sanasta sanaan.

-- Mitä sanotte, rakkaani? kysyi täti.

-- Tulin tietämään päätöstä! sanoi sisäkkö vahvalla, päättäväisellä mutta hiljaisella äänellä.

-- Niin, niin, minä lupasin teille... Mutta minun täytyy ensin puhella teidän kanssanne... Tiedot teistä olen saanut. Ne ovat mukiin meneviä. Te olette palvellut Zablotskyllä?

-- Niin... Minä palvelin heillä kolme vuotta. Rouvavainaan aikana jo.

-- Minkätähden te lähditte sieltä pois? Minä puhuin vanhimman neidin kanssa... Hän oli sangen tyytyväinen teihin eikä käsitä, miksi te jätitte heidät.

-- Se on hyvä rouva sellainen asia, ettei siitä viitsi puhua.

-- Niin, niin... Ymmärrän kyllä. Kainoutenne on teille eduksi. Saiko se alkunsa vasta rouva Zablotskyn kuoleman jälkeen?

-- Niin juuri, ei ollut puolta vuottakaan kulunut.

-- Niin, miehet ovat kaikki samanlaiset... Te olette siitä päättäen kovin ankara?

-- Olen velvollinen teille, rouva, ilmottamaan... Vaikka olen tyttö, niin on minulle sattunut onnettomuus...

-- Teillä on ollut lapsi... tiedän kyllä... Mutta se ei liikuta minua.

-- Niin, minä vaan sen vuoksi kun sattuu, että herrasväki saa tietää ja soimaa. On sellaisiakin, että laittavat pois paikasta...

-- Mutta eihän Zablotsky eroittanut teitä paikasta!

-- Ei, päinvastoin hän teki minulle kaikennäköisiä ehdotuksia.

-- Entä sitten?

-- Näettekö rouva, minä en välitä hänestä... Hän on jo vanha ihminen. Hänellä on tyttäriä... Vanhin on jo kahdenkymmenenviiden ikäinen... Minkä vuoksi sitten? Maineeni on kyllä tahrattu, mutta minullakin on ylpeyteni.

-- Siitä päättäen te vain mieltymyksestä suostuisitte?

-- Mitäpä mieltymystä meikäläisellä sisäköllä saattaa olla? Tiettyähän on, että kun ihmisestä pitää, niin antaa hänelle mitä ikinänsä! Mitä mieltymykseen tulee, niin ei meillä ole siihen aikaa.

-- Niin, niin... Te harkitsette asioita, rakkaani, se minua miellyttää... Mutta minun täytyy sanoa, ettei minulla ole tapana sekaantua palvelijan yksityiselämään. On herrasväkeä, jotka vaativat palvelijoilta nunnamaista elämää, mutta minä en sitä vaadi. Palvelijan täytyy täsmällisesti täyttää tehtävänsä, se riittää. Saattaahan sattua yhtä ja toista! Meillä talossa on nuori mies. Nuorilla on aina romaaninsa... Ajatellaan nyt, että teillä hänen kanssaan sukeutuisi romaani. Minua se ei liikuta. Varoitan vaan, ettei saa tehdä mitään juttuja.

-- Hyvä rouva, mitäpä juttuja...

-- Niin, niin, tarkoitan juuri samaa. Näettekö, rakkaani, -- ehdot tunnette nyt, jos ne miellyttävät teitä, niin voitte tulla palvelukseeni.

-- Kyllä rouva. Onko jo tänään tultava?

-- Voitte tulla huomennakin, miten vaan haluatte.

-- Ymmärrän.

Sen jälkeen ilmestyi uusi sisäkkö uudelleen ruokailuhuoneeseen. Nyt hän katsoi minuun jo jonkunlaisella uteliaisuudella. Tuo katse synnytti minussa hämmennystä.

Kuvittelin mielessäni, mitä hän nyt ajattelisi minusta sen jälkeen, kun täti oli huomauttanut hänelle "talossa asuvasta nuoresta miehestä". Mielestäni täytyisi hänen halveksia minua. Olihan tädin huomautuksen tarkoitus niin ilmeinen. Uutta sisäkköä ikäänkuin kehoitettiin osoittamaan erikoista suopeutta "talossa asuvaa nuorta miestä" kohtaan.

Tämä kaikki tuli minulle yllätyksenä. Olin jo tottunut Nikodim Kondratjevitshin huolehtimisiin tunneasioistani, mutta että tuo kysymys huolestuttaisi tätiäkin, sitä en ollut aavistanut.

Mutta yllätys seurasi toistaan. Täti nousi ja hiljaisin, melkein kuulumattomin askelin meni vierashuoneen läpi työhuoneeseen. Taas kuulin keskustelua.

-- Sain jo sisäkön, lausui täti.

-- Niinkö? Tuon kauniinko?

-- Niin, niin... Ajattelehan, asia oli siten kuin arvelinkin... Tuo Zablotsky oli ahdistellut häntä... Hän, näes, ei halua muuten kuin mieltymyksestä... Hänellä on todellakin ollut lapsi, kuten neiti Zablotsky minulle kertoi. Hän miellyttää minua. Harkitsee kaikkea... En tiedä, mutta minua hiukan pelottaa...

-- Mikä?

-- Tuo poika.

-- Olethan sinä ottanut hänet kasvattaaksesi?

-- Ei... mutta nyt ei ole siitä kysymystä. Ajattelehan, jos... No, jos Voldemar esimerkiksi... ja siitä seuraisi lapsi...

-- Joutavia... Voldemar ei lainkaan ole niin kevytmielinen. Voinhan sitäpaitsi puhua hänelle siitä...

Näiden sanojen jälkeen kuului työhuoneesta liikettä kuin olisivat kumpainenkin olleet sieltä poistumassa. Mistään hinnasta en olisi halunnut tulla keksityksi ruokailuhuoneessa. Sen vuoksi nousin nopeaan ja lähdin kuuluvin askelin työhuoneeseen astumaan.

-- Oho, miten myöhään sinä tänään tulet!... lausui täti.

-- Niin, lausuin tervehtiessäni heitä: -- nukuin tänään hiukan kauvemmin.

-- Annanko teetä sinulle?

-- Kaadan kyllä itse, täti, älkää vaivautuko.

Sen sanottuani palasin heti ruokailuhuoneeseen ja järjestin kiireesti kaikki siihen kuntoon kuin vastikään olisin käynyt aamiaiselle.

Ajatuksen aihetta olin tänä aamuna saanut ylenmäärin. Äkkiä avautui kaikki eteeni uudessa valossa.

Sedän puhdasmielinen ankaruus oli jo aikaisemmin alkanut horjua. Mutta täti... täti! Mistä hän huolehtikaan? Minulle selvisi nyt, että heidän oli täytynyt keskustella asiasta.

Nyt selvisi minulle toinenkin. Olin saanut vastauksen kysymykseeni: minkä vuoksi eroitettiin Dunjasha, tuo erinomainen sisäkkö, josta niin paljon oli pidetty? Hänestä ei ollut siihen tehtävään, joka, vaikka ei juuri ollut määrätty, mutta kuitenkin oli sallittu... Tädin puolelta se tietenkin oli todellista uhrautuvaisuutta. Olen vakuutettu, että alote oli kotoisin Nikodim Kondratjevitshin viisaasta päästä. Kukaan muu ei olisi voinut keksiä noin hurjaa ajatusta.

Jos tähän saakka en olisi ollut varmasti vakuutettu heidän itseuhraavaisuuteen saakka menevästä rakkaudestaan minuun, niin tämän jälkeen ei siitä voinut enään olla epäilystä. Mutta miten omituisessa muodossa ilmeinkään tuo heidän rakkautensa ja huolenpitonsa, jouduin sen edessä kokonaan neuvottomaksi...

Nyt selvisi minulle sekin, että Nikodim Kondratjevitsh oli hyväntahtoisuudessaan valehdellut vakuuttaessaan, ettei täti tulisi tuosta tapahtumasta mitään tietämään. Täti tiesi kaikki, mutta salasi sen erittäin taidokkaasti. Pienintäkään viittausta ei hän ollut antanut. Mutta ei ollut epäilystäkään, että hän tiesi kaikki.

Ryhtyäkseen noin äärimäiseen ja erikoiseen toimenpiteeseen kuin syyttömän Dunjashan eroittamiseen ja "sopivan" sisäkön ottamiseen, täytyi heidän todellakin olla levottomia minun tähteni.

Ja miten tunnontarkasti täti valikoi! Kokonaisen viikkokauden kulki hänen luonaan halullisia joko välityskonttorien lähettäminä tai sanomalehti-ilmotusten johdosta, ja jollei hänellä olisi ollut tuota harvinaista ajatusta, olisi hän jo aikoja sitten voinut toimittaa vaalinsa. Mutta hän tarkasti, tutki, koetti päästä luonteesta perille. Hän etsi "tyttöä, jonka maine oli tahrattu". Tuo tahra oli hänelle välttämätön. Ja nyt hän löysi vihdoinkin etsimänsä. Hänen nimensä oli Liisa.

Seuraavana päivänä saapui Liisa, ryhtyen suorittamaan sisäkön tehtäviä.

4.

En väitä, etten olisi kiinnittänyt huomiotani Liisaan. Hän miellytti minua veitikkamaisen ulkonäkönsä, solakkuutensa sekä luonteensa puolesta.