Part 8

Mutta se ei ollut muuta kuin huonotapaista kielenkäyttöä. Nuo sanat olivat tavallisia raakuuksia, joita kuuli kaduilla ajurien, torikauppiaiden, lastaajien ja kantajien keskuudessa satamassa, ollen ne epäilemättä rumia, mutta niiden tarkoitus, usein itse lausujallekin käsittämätön, ei ollut missään yhteydessä hänen puheensa tai hänen ympäristönsä kanssa.

Se oli samallainen tapa kuin joillakin, jotka liittävät usein puheeseensa: "tuota", "näet", "ymmärrätkö" j.n.e. Itse noiden sanojen käyttäminen oli ilmaus jonkunlaisesta huonokäytöksisestä miehekkyydestä.

Mutta pääkannustimena niihin oli, että nuo sanat eivät olleet sallittuja, että päällystö oli kieltänyt niiden käytön, jonka vuoksi niiden lausuminen osoitti tavallaan vapaamielisyyttä. Päällystö oli osannut asettaa niin hyvin asiat, että lukiolaisten ja sen välillä oli aina olemassa hiljainen, salattu vihamielisyys. Aina muodostivat he kaksi vihollisleiriä. Sen vuoksi oli lukiolaisen suurin nautinto tehdä sitä, minkä päällystö kielsi.

Minulla oli toveri Melentzov, josta myöhemmin tuli ystäväni. Hänellä oli puhdas, kaino, naisellinen sielu, jonka syvyyksiä ympäristön loka ei voinut saastuttaa, ja joka pysyi sellaisena koko elinijän. Toisten lailla käytti hänkin siihen aikaan noita saastaisia sanoja. Hän lausui niitä epäröiden, silmissään joku omituinen anteeksianova syyllisyyden ilme. Ehkä hänen sielussaan joka kerta kohosi vastustuksen ääni, mutta hänellä ei ollut voimaa poiketa yleisestä tavasta.

Mutta tässä oli aivan toinen asia. Tshuprenko oli ruokoton tietoisesti. Aivan pirullisella taidolla hän asetti jokaisen puheenalaiseksi joutuneen irstaiseen asemaan jonka jälkeen maiskutellen kuvasi hänet. Erinomaisen taidokkaasti sujui se häneltä silloin, kun kuvattavana oli nainen. Hänen mielikuvituksensa näytti kadottaneen kyvyn ajatella naista hänen elämänsä säädyllisinä hetkinä, kun hän puettuna kävelee, rukoilee tai ottaa vieraita vastaan. Hän ajatteli vain likaisia ja rivoja hetkiä.

Kaikki tuo virtasi hänen huuliltaan kuin itsestään ja värit vahvistuivat sitä mukaa, kun hän vähitellen ryypiskeli viinaa. Viina vaikutti häneen erikoisemmalla tavalla. Se kiihoitti hänen aivojaan. Hänen puheensa kävi äänekkäämmäksi, tulisemmaksi ja inhoittavammaksi, mutta hänen liikkeensä jäivät ikäänkuin koskemattomiksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat raittiit, sen vuoksi häntä ei kukaan koskaan nähnyt juopuneena, vaikka hän todellisuudessa oli juovuksissa joka ilta. Minulle se selvisi erikoisesti, kun hän kello kahdentoista aikana yöllä, tyhjennettyään pullonsa ja nuhdeltuaan meitä, että emme kahden kesken olleet juoneet edes puolta pulloa bessarabialaista huonoa viiniä, nousi ja ystävällisesti selkään meitä taputellen, lausui:

-- No, entä nyt, nuoret ystäväni, nyt saamme mennä suoraan Balahnyyn!

Kokemattomuudestani huolimatta tällä alalla, me Roganskyn kanssa tiesimme, mikä Balahny oli. Se oli kaukainen kaupungin osa, jossa sijaitsivat likaisimmat laitokset. Tiesin lukiolaisten siellä käyvän. Olin kuullut heidän kertovan siellä saamistaan vaikutelmista, tiesin senkin, että usea heistä oli noihin laitoksiin tutustunut juuri Tshuprenkon kautta. Mutta sittenkään en odottanut hänen ehdottavan sitä meille ja etenkin minulle, joka vasta äsken olin täyttänyt viisitoista vuotta. Rogansky oli vuotta vanhempi minua, mutta ruumiillisesti oli hän heikommin kehittynyt kuin minä. Hän näytti vielä lapselta.

Mutta Tshuprenko ikäänkuin ei nähnyt meitä -- kahta kypsymätöntä nuorukaista, jotka hänen edessään istuimme. Tuntui kuin olisi hänellä ollut laadittu tuonsuuntainen hurja keskusteluohjelma, josta tämä muodosti yhden osan.

En käsittänyt, miksi hänen ehdotuksensa vaikutti minuun tympäisevästi. Huolimatta siitä, että omasin tietoja näistä asioista ja olin monessa suhteessa turmeltunut, oli minussa vielä nähtävästi jäljellä paljon puhtautta.

Roganskyssä luullakseni ei tuo ehdotus herättänyt samoja tunteita. Hän katsahti minuun ja virkkoi hiljaan:

-- Se on huvittavaa... Vastasin hänelle vuorostani hiljaan:

-- Minä en lähde.

Hän yhtyi heti ajatukseeni, joten kieltäydyimme molemmat.

-- No niin, huomautti Tshuprenko, -- menkää te sitten papukkaa lyömään! Sen sijaan, että kutsuin teidät tänne, olisikin minun täytynyt merkitä nimenne päiväkirjaan lukiosääntöjen rikkomisesta... No, menkää kotiinne, äitinne saattavat tulla rauhattomiksi. Minä jään vielä tänne. Näettekö tuon sohvan? Nukahdan usein siinä aina aamuun saakka...

Me lähdimme. Tunsin häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä. Se, mitä hän puhui, ei ollut minulle uutta. Mutta seurapiirini oli enemmän tai vähemmän sivistynyt ja hienostunut, eikä siellä käytetty Tshuprenkon puhekieltä, vaan pidettiin raakaa ja alastonta ruokottomuutta loukkaavana.

Roganskyvn hän teki syvän vaikutuksen, huomasin toverini olevan harvinaisen hermostuneen. Pelkäsin Tshuprenkon ruokottomien paljastusten herättäneen hänessä eläimen, joka piakkoin näyttäytyikin ja oli turmella hänet.

Tulin kotiin kello yhden aikaan yöllä, jonka johdosta tätini oli sangen levoton.

-- Missä olet ollut?

-- Kaupungin puistossa.

-- Hyi... Etkö häpeä, Voldemar?... Onko sinulla niin alhainen maku?

-- Ei, tapasin toverin...

-- En tahdo, että käyt siellä. Siellä käy huonoja naisia, ja sinä olet liian nuori sellaiseen seuraan.

2.

Kiiruhdan pikemmin sivuuttaakseni nämä vuodet. Viides ja kuudes luokka olivat minulle jonkinmoista väliaikaa. Olin kasvanut, mutta en vielä täysin kehittynyt. Minusta tuntui, että koulussa ja kotona eivät olleet selvillä, miten suhtautua minuun. Kuolettava ikäkausi, jolloin sielu samoin kuin ruumiskin on vailla selväpiirteistä yksilöllisyyttä. Jokaisen tunnin kuluessa vaihtuvat siinä mielialat ja elämänkatsomus, jokainen sivusta tullut vaikutus jättää siihen jäljen, tarttuu siihen ja voimaperäisyytensä mukaisesti joskus vallitseekin siinä.

Tuo ikäkausi on kuin luotu sitä varten, että taitava ja syvällinen ihmissielun tuntija tekisi nuorukaisesta ihmisen, antaen hänelle varman suunnan vastaista elämää varten. Jos kasvattajamme omaisivat edes hiukkasen verran tuota suurta, tavallista, arkipäiväistä, käytännöllistä elämää varten tarvittavan ymmärryksen yli kohoavaa kykyä, -- hituisen luovaa kykyä, -- niin voisivat he ilman vaivannäköä muodostaa ihmisiä niistä tuhansista nuorista sieluista, joitten kehitystä joutuvat ohjaamaan.

Mutta he eivät tunne mitään, eivätkä näe mitään. Tuo ikäkausi on heille vain "epämukava", koska se aiheuttaa niin paljon puuhaa. Tuossa ijässä on nuorukainen taipuvainen sääntöjen rikkomiseen, hairahduksiin. Hän on epävakaa, röyhkeä, häntä täytyy ankarammin valvoa, nuhdella, rangaista, ja se häiritsee opettajain rauhaa, mielialaa sekä hyvää ruokahalua.

Toukokuussa pääsin seitsemännelle luokalle. Se kesä muodostui erikoisemmaksi. Ulkonaisiin oloihin nähden se ei eronnut edellisistä. Sama meri, sama kesähuvila, sama seura, joka oli kasvanut samoinkuin minäkin.

Mutta tänä kesänä saavutti ruumiillinen kehitykseni ikäänkuin kypsyytensä. Loppupuolella kesää olin miehistynyt. Ääneni, joka viime kuukausina murtui niin hullunkurisesti, vakaantui, muodostuen jokseenkin vahvaksi miellyttävän soinnukkaaksi baritooni-ääneksi. Ylähuuleen ilmestyi mustia untuvia, jotka aivan huomaamatta kasvoivat viiksiksi. Ruumiini suhteettomuudet olivat kadonneet. Olin tullut kookkaaksi ja näytin nuorelta mieheltä.

Kun toverini syyskuulla kokoontuivat, huomasin useassa heissä tapahtuneen saman muutoksen. Olimme melkein kaikki saman ikäiset. Kaikki olivat miehistyneet, tulleet aikuisiksi.

Luokalla oli nyt jonkinlaista arvokkuutta. Aivan itsestään katosivat lapselliset hassutukset. Me tunsimme tuulahduksia jo sangen lähellä olevasta tulevaisuudesta -- lukion lopettamisesta ja edessä olevasta omintakeisesta elämästä.

Minä muutuin kauniiksi nuoreksi mieheksi. Sen ohella, mitä kuvastin minulle siitä osoitti, vahvisti sitä myös seurapiirini neitosten suhtautuminen minuun. He olivat myöskin kasvaneet isoiksi, ja käyttivät pitkiä hameita ja kuosinmukaisia hattuja. Syyskauden ensi illoista lähtien olin kymmenkunnan rakkausjutun keskipisteenä. Minua ihailtiin, minuun rakastuttiin ja melkein kosittiinkin.

Mutta tunsin heidät vallan hyvin, -- tyhmistä tyttösistä olivat he silmissäni muuttuneet tyhmiksi naisiksi, jotka minua eivät vähääkään huvittaneet.

Keskitalvella juhlittiin minun seitsentoistavuotisjuhlaani ja pian sen jälkeen tapahtui seikka, joka antoi elämälleni uuden suunnan.

Minua ihailivat niin hyvin neitoset kuin vanhemmatkin naiset; moni heistä jäädessään kahden kesken kanssani lausui keskustelussa viittauksia, joista olisin voinut tehdä eräitä määrättyjä johtopäätöksiä. Tiesin noiden rouvien pettävän miehiään. Minulle mainittiin heidän sankariensa nimet, sillä näistä asioista puhuttiin, peittelemättä.

Toverinani oli pysyväisesti Rogansky. Hän oli kasvatukseensa, seurapiiriinsä sekä käsityksiinsä nähden suuresti kaltaiseni nuorukainen. Välillämme oli yksi ainoa eroavaisuus: hän oli huvitettu kirjoista, joita oli paljon lukenut jo lapsuudestaan saakka, minä luin tuskin yhtään. Tutustuimme illanvietoissa ja tanssiaisissa sekä pikku juomingeissa, joita joskus järjestimme. Mutta emme olleet ystäviä. Sydämellisiä siteitä ei välillemme syntynyt, mikä oli sitäkin omituisempaa, kun melkein joka päivä aina jossakin tapasimme toisemme ja olimme yhdessä.

Rogansky ei koskaan halunnut minulle osoittaa henkistä etevämmyyttään, pikemmin hän salaili sitä, ettei olisi saattanut minua epämukavaan asemaan ja puhui minulle ainoastaan käsityskykyni rajoissa olevista asioista.

Eräänä päivänä tapasimme taas Tshuprenkon kaupungin puiston läheisyydessä sijaitsevan ravintolan luona, jolloin hän samoin kuin ensimäiselläkin kerralla vei meidät "hiljaiseen sopukkaan". Toistui taas viina- ja viinipullojuttu ja taaskin tulvi ylitsemme kahden tunnin aikana ruokottomuuksien ja häpeällisten paljastusten tulva.

Muistellessani sitä, ajattelen tuon ihmisen olleen aivan yksinkertaisesti sairaan. Ehkä oli hän mielenvikainenkin, mutta sitä ei kenkään huomannut, sillä mielenvikaisuuttaan hän osoitti siellä hiljaisessa sopukassa, jonka tunsivat ainoastaan lukiolaiset, jotka kunnioittaen hänen luottamustaan eivät antaneet mitään ilmi.

Mutta minä en jaksa käsittää, että henkisesti terve ihminen viehättyisi niin säännöllisesti monien vuosien kestäessä joka päivä puhumaan ruokottomuuksia ja kuvailemaan irstaisia asioita. Entä sitten tuo itsepäinen halu saastuttaa nuorta, tahratonta sielua, ilman että siitä oli hänelle mitään etua, ilman oman voiton pyyntiä... Oliko tuo terveiden aivojen ilmaisua? Näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen tietäessään, että joku hänen kasvattamistaan lukiolaisista ei vielä ollut lähestynyt naista.

Hän muisti kieltäytymisemme edellisellä kerralla ja tiedusteli heti suhtautumistamme tuohon kysymykseen. Päästyään selville kokemattomuudestamme, hän alkoi nauraa meille, mikä nauru vaikutti minuun sangen ärsyttävästi. Salainen uteliaisuus oli jo aikoja sitten herännyt minussa, se kiusasi minua, häiritsi usein untani. Tiedän varmasti sen olleen sulaa uteliaisuutta: vereni oli rauhallinen. Mutta sittenkin muodosti se otollisen maaperän, johon Tshuprenko menestyksellä saattoi kylvää siementä ja tällä kerralla johti se toiseen tulokseen kuin ensi kerralla.

Vaikka tahdon olla totuudenmukainen ja seikkaperäinen, en voi kertoa kaikkea, mitä tapahtui enkä etenkään sitä, minkälaisena tekijänä Tshuprenko oli. Sen kuvaamiseen ei löydy sanoja, joita voisi kirjottaa. Nyt käsitän selvästi, että ihminen, jonka huostaan sielumme välittömästi olivat jätetyt, oli mielipuoli. Hänessä oli nuorukaisten sielujen tarkoitukseton turmelemisvimma. Hän oli ollut opettajana jo viisitoista vuotta ennen minun tuloani lukioon, ja oli siinä virassa vielä kauvan sen jälkeenkin. Häntä pidettiin yhtenä parhaimmista opettajista, sillä hän tuli oppilaiden kanssa hyvin toimeen, eikä hänen milloinkaan huomattu poikkeavan säännöistä. Hänen taipumuksensa juoppouteen oli kyllä tunnettu, mutta ketä olisi liikuttanut hänen yksityiselämänsä etenkin kun hän lukiossa aina esiintyi raittiina.

Sinä iltana tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja kun täti sekä setä tiesivät, että en ollut kenenkään tuttavan luona, olivat he sangen rauhattomia. He valvoivat molemmat, vaikka säännöllisissä oloissa, kotosalla ollessaan, he paneutuivat makuulle jo ennen kello yhtä.

Heti tultuani alkoi sadella kysymyksiä: -- Missä olit? Kenen kanssa? Mitä teit? Miksi näin myöhään? En ollut päihtynyt, mutta en aivan selväkään. Se oli kuitenkin pikku seikka. Olin ennenkin juonut viiniä ja palannut kotiin hiukan liikutettuna, mutta olin osannut suoriutua siitä hyvin.

Tällä kerralla sekoittautui viiniin jotain, mikä minulle oli aivan uutta. Olin siihen määrin tapahtuman johdosta masennuksissa, että en kyennyt itseäni hillitsemään.

Kohtelin aina tätiä ja Nikodim Kondratjevitshiä kunnioittavasti ja lempeästi. Heidän liiallinen huolenpitonsa joskus painosti minua, mutta käsitin sen johtuvan heidän sydämellisyydestään ja siitä, että he olivat minuun suuresti kiintyneet. Heillä ei ollut lapsia ja minä olin heillä pojan asemassa.

Tällä kerralla heidän vaatimuksensa saada tietää jokainen askeleeni jostakin syystä sai minut raivostumaan, joten vastasin jokseenkin epäkohteliaasti: -- Mutta setä... minä... en ole mikään poika. En voi tehdä tiliä jokaisesta askeleestani.

-- Mitä? huudahti Nikodim Kondratjevitsh suuresti ihmeissään. Hän ei nähtävästi käsittänyt vastaustani. Täti loukkaantui -- punastui, tuiskahti ja poistui huoneeseensa. Mutta setä luontaisella perusteellisuudellaan halusi saada asiasta selvän.

-- Ystäväiseni, sinä et käsittänyt meitä oikein. Me emme halua kahlehtia sinua valvonnalla, mutta me olimme levottomat sinun tähtesi.

-- Minulle ei voi mitään tapahtua. Tahdon nukkumaan.

-- Hyvä on, mene nukkumaan. Huomenna olet ehkä kohteliaampi.

-- Hyvää yötä, setä!

Menin huoneeseeni, jonka oven äänekkäästi ja mielenosotuksellisesti lukitsin. Olin mitä huonoimmalla tuulella. En muista tarkemmin eritellä ja selittää sitä. Mielessäni on pysynyt sen tausta: loukkauksen, alentumisen tai jonkun korvaamattoman tappion syvä tunne. Muistelin katkelmia Tshuprenkon puheista, joilla hän "todisteli" minulle. Vaikka en vastustellut häntä, lienee hän sittenkin huomannut minussa epäröimistä ja vastustusta. Juotuaan viinaa, hän otti minua vyötäisistä kiinni ja puhui:

-- Runous? Kaikki se on lörpötystä. Runoilijoiden keksimää. Kun heillä ei ollut aiheita, mistä kirjoittaa, rakensivat he kauniita paperilinnoja... Ei ole mitään runoutta olemassa, yksi on, veliseni olemassa -- eläintiede... Mitä runoutta on aamiaisessa tai päivällisessä? ja sehän on aivan samaa... Nälkäinen, terve ihminen syö yksinkertaisesti punajuurikeittoa, puuroa sekä palan lihaa, mutta ihminen, jonka elimistö on kehittynyt, tai toisin sanoen turmeltunut, herkuttelee, keksii hienoja ruokalajeja, nauttii niistä ja tuntee runollisesti... Niin, niin, veliseni! Sanon sinulle, että runous itse asiassa on vain irstailua, sillä runoilijat juuri pukevat kaiken jokapäiväisyyden, luonnollisen ja välttämättömän kauniisiin muotoihin ja sillä välin kun tavallinen ihminen turvautuu siihen tarpeen mukaan, hekumoivat he runoissaan päivin sekä öin. Minä, veliseni, kirjoittelen itse runoja... Tiedän siis...

Olin siinä ijässä, jolloin kaikki, mitä vielä en tietänyt ja mikä minulle oli uutta, viehätti ajatuksiani, jotka silloin vielä olivat perin köyhät ja puutteelliset. Tshuprenkon teoriat olivat mielestäni niin omituiset, rohkeat, kun ne poikkesivat kaikesta siitä, mitä elämän tuosta puolesta olin kuullut ja lukenut.

Mutta nyt ollessani yksin huoneessani, kohosivat sielussani ikäänkuin kätketyt voimat, ja minä olin kuulevinani, miten sieluni nyyhkytti.

Muistan, miten se tapahtui, ja kysymykseeni, olisinko kyennyt jatkamaan alkamaani, jos olisin ollut yksin, oman ohjaukseni varassa, -- olen pakoitettu vastaamaan: en milloinkaan.

Sinä iltana nousi rinnassani hetkittäin vastustuksen ääniä, jolloin olin valmis en vain lähtemään, vaan jopa suinpäin poisjuoksemaan. Mutta minua hallitsi ja tahtoani tukahdutti vanhempi -- Tshuprenko. Epäilyksiini vastasi hän Mefiston pilkkahymyllä, joka loukkasi kokemattoman mieleni järjetöntä itserakkautta. Pelkäsin hänen pilkkaansa ja arvosteluansa.

Mutta nyt olin vapaa. Kukaan ei hallinnut minua -- ei setänikään, josta minua suojeli lukittu oveni -- ja mielialani oli, kuin olisin houkutuksesta ollut ottamassa osaa ryöstöön tai murhaan.

Minkä tähden, mihin tarkoitukseen ja kenelle se oli tarpeellista? Käsittäisin ja antaisin sille oikeutuksensa, jos minulla olisi ollut halua siihen. Toisethan tavallisesti tuntevat siihen halua ja menevät sinne kuluttaen aikansa hupaisesti. Minä sitävastoin, varhaisista tiedoista ja mielikuvituksen alituisesta työskentelemisestä huolimatta, tunsin inhoa siihen. Sellaista lokaa, saastaa, loukkaavaa alhaisuutta, sellaista häväistystä. Oli, kuin olisin siirtynyt toiseen maailmaan, jossa kaikki oli vastakohtaani ja vihamielistä minulle, ja jossa joistakin, minusta riippumattomista seikoista, jouduin paljastamaan salatuimmat ihmisominaisuuteni. Enkä tuntenut muuta kuin häpeää, inhoa ja kidutusta.

Kauheinta tuossa kaikessa oli, että tunsin itseni ikäänkuin toiseksi ihmiseksi. Jotain oli tapahtunut minussa, joku perusteellinen muutos. Jotain parhainta, kalleinta, mitä minulla oli ollut, olin kadottanut. Jouduin epätoivoon.

Kuljin kauvan huoneessani uskaltamatta laskeutua vuoteelleni, sillä pelkäsin kiduttavaa unettomuutta. Olisin halunnut puhua mielentilastani jollekin, selittää, uskoin, että se olisi helpottanut. Mutta sellaista ihmistä ei ollut luonani. Ei ollut koko kaupungissa.

Sellainen ystävä, kuin Rogansky, ei ollut siihen sopiva. Hän oli ystäväni illoin, illanvietoissa, pikku tanssiaisissa ja ehkä vielä pikku juomingeissakin. Mutta sellaiselle ystävälle en mistään hinnasta olisi avannut sieluani.

Äkkiä tietämättäni -- en voi käsittää, miksi juuri sinä iltana ja tuollaisena hetkenä -- eteeni ilmestyi tuttu, läheinen mutta melkein unhotettu Marinkan kuva. Niin, olin jälleen unohtanut hänet. Näinä kahtena vuotena ei mikään ollut muistuttanut hänestä, ja nyt sinä hetkenä, jolloin ehkä ensi kerran tunsin todellista surua, hän ilmestyi minulle.

Näin hänet selvästi. Kiihottunut mielikuvitus loihti hänet sellaisena, kun hän oli viime lähtöni aamulla kaataessaan minulle teetä; muistin hänen sanansa: "Sinä yksin tulet minulla olemaan... minä olen aina sinua varten." Niin oli hän lausunut. "Sinä unohdat minut, mutta ei se haittaa..."

Todellakin, ei se "haitannut", sillä olinhan unohtanut hänet, mutta nyt, kun minulle oli tapahtunut onnettomuus, muistin hänet heti. Hän on aina minua varten. Nytkin juuri on hän minua varten.

Nuhtelin tietysti itseäni siitä, etten kertaakaan kahteen vuoteen ollut hänelle kirjottanut. Ajattelin, että jos hän olisi ollut siinä, luonani, olisin hänelle kertonut kaikki, salaamatta mitään, en olisi hävennyt kertoa hänelle kaikkein inhottavimpia pikkuseikkojakaan. Siellä, lammen rannallahan, "meidän raitamme" alla... Enemmän tuskin saattaa loukata niin puhdasta olentoa, kuin hän oli. Eikä hän osannut muuta sanoa kuin: "kuinka onneton sinä olet"!

Se oli ennustusta. Hän käsitti vaistomaisesti, että silloin osottamani luonteen piirre oli johtava minut onnettomuuteen. Ja nyt olenkin, enkä enään sen kynnyksellä -- olenhan astunut sen yli.

Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan. Pinnistin mielikuvitustani, tahdoin ikäänkuin pakoittaa Marinkan kuvan puhumaan minulle jotain, mutta se oli tyhjä toive. Istuuduin pöydän luo ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjotin kirjettä Marinkalle. Kirjotin kuumeisesti, hermostuneesti, nopeaan. Ajatukset riensivät suurella vauhdilla kynäni edellä. Kirjotin:

"Marinka, kallis, ainoa ystäväni koko maailmassa! Olen syyllinen edessäsi, mutta sinä annat kaikki anteeksi. Olen tänään suuresti onneton, ja sanottuani sen sinulle, tuli minun helpompi olla. En tiedä miksi, mutta tunnen olevani pakoitettu kertomaan sinulle kaiken, sivuuttamatta yhtäkään piirrettä. Kuule siis..."

Ja niin kerroin, eläen vielä kerran inhon ja kauhun tunteet. Kirjotin seikkaperäisesti, peittelemättä, ikäänkuin rangaisten itseäni, ja kun olin lopettanut, lisäsin:

"Ystävä rakas, ehkä joskus me käsitämme, miten suuri onnettomuus oli meille molemmille, että meidän ennen yhtenä ollut sielumme eroitettiin kahdeksi. Ehkä sinulle se ei olekaan, mutta minulle... Jos sinä olisit ollut luonani en milloinkaan olisi langennut tuohon syvään kuiluun."

Niin, todellakin, kirje rauhotti minua. Ajattelin jo nukkumista, aloin riisuutua, paneuduin makuulle ja vihdoin itsepintaisen unettomuuden jälkeen onnistuin nukahtamaan.

Aamulla minua ruokailuhuoneessa odotteli Nikodim Kondratjevitsh. Tapansa mukaan hän luki sanomalehteä, joka oli ainoa henkisen ravintonsa lähde. Hän otti minut vastaan, kuten minusta näytti, liiotellulla ystävällisyydellä. Hän piti itseään ihmis- ja erikoisesti näin nuoren sydämen tuntijana. Kasvattaessaan minua hän oli taipuvainen tuudittamaan itseään siihen erehdykseen, että oli kehittänyt minut kunnolliseksi nuoreksi mieheksi. Ja tuossa ystävällisyydessä minä, tottuneena hänen ajatuksiaan tulkitsemaan, huomasin piilevän tarkoituksen kohdella minua tahdillisesti ja viisaasti. Hän hillitsi itseään tavallista taidokkaammin.

-- No, -- lausui hän, -- minä tietysti en rupea kyselemään, missä sinä olit ja mitä teit? Olen vakuutettu, että on olemassa monin verroin huonompia paikkoja, kuin se, mistä sinä eilen tulit. Mutta sinun pitäisi, ystäväiseni, mahdollisuuden mukaan ilmottaa meille ennakolta. Tätisi oli kauhean levoton.

-- Hyvä on, setä, tulen vastaisuudessa ilmottamaan ennakolta.

-- Ja sitten, koska sinä nyt olet jo täysi-ikäinen nuori mies, niin pidän velvollisuutenani sanoa sinulle, että eräissä suhteissa... sinä ymmärrät minua... täytyy olla sangen varovainen.

Käsitin heti, mistä "suhteista" hän puhui, mutta halusin silti osottaa, etten käsittänyt.

-- Mistä te puhutte, setä?

-- Puhun sellaisista paikoista, joihin sinua voivat toverisi houkutella. Jumalan tähden, varjele itseäsi, Voldemar. Tiedätkö, on olemassa tauteja, jotka saattavat turmella ihmisen koko elämän. Ymmärrätkö minua?

-- Kyllä, setä, ymmärrän?

-- Varo siis. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Eikä hän löytänyt mitään muita perusteita, kuin tuon. Tauti! Jollei olisi muita vaaroja, ehkä hän olisi minua kehottanutkin...

Koko sen päivän ajattelin, että lähettäisin Marinkalle eilen kirjoittamani kirjeen. Mutta tunti tunnilta, sitä mukaa kuin eiliset vaikutelmat hälvenivät, tulin välinpitämättömäksi tuon päätöksen suhteen.

Kirje jäi lähettämättä. Mutta jostain syystä en sitä kuitenkaan hävittänyt vaan panin sen pöytäni laatikkoon.

3.

Minua voidaan moittia siitä, että katselen taukoamatta tätä yhtä puolta nuoruudestani. Se on kuitenkin parhaiten säilynyt muistossani. Minuun on syöpynyt vaikutus, kuin kaikki, joiden minusta piti huolehtia, eniten olisivat kiinnittäneet huomiotaan olemukseni tähän puoleen.

En tiedä varmasti, millä keinoin he sen saavuttivat, mutta muistan varsin hyvin, miten melkein kymmenvuotiaasta saakka, kaikki ympärilläni ylläpitivät minussa sekä tovereissani jonkinlaista eläintieteellistä ajatuksen juoksua. Tshuprenko vain laittoi tuohon rakennukseen sen arvolle sopivan katon.

Pinnistän ajatustani, koetan johtaa muistiini: olisiko joku opettajista vaikka viittauksella halunnut herättää järkeni ja joitakin sivuteitä myöten koettanut osottaa minulle sitä korkeinta maaperää, missä sielu jo itsestään alkaa ahnaasti imeä itseensä tietoja haluten laajentaa näköpiiriään. Ehkä olen sivuuttanut sen huomaamatta?