Part 7

Nuo hetket olivat kiduttavimpia hetkiäni. Tapasin aina istua ruohopenkillä portin takana ja seurata häntä katseellani hänen mennessään lammelle, ja katseeni seurasi häntä sittenkin, kun hän jo oli kadonnut näköpiiristäni. Poistuneen todellisen Marinkan sijalle synnytti mielikuvitukseni oman, toisen aivan samankaltaisen ja minä seurasin jännitettynä, miten hän siellä keltahiekalla "meidän raitamme" alla riisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen ja alastomana astui veteen, kumartui, polskutteli, vaipui laineisiin kokonaan... Silmäni samenivat silloin, ajatus sekaantui. Tämä uusiutui joka päivä siksi, kunnes Marinka palasi ja meitä kutsuttiin iltateelle.

Tällä kerralla en istunut turvepenkillä kuin kolmisen minuuttia, juuri niin kauvan, että Marinka lammelle laskeutuessaan katosi näkyvistä. Aurinko oli juuri mennyt maille ja ilman täytti äkkiä punerva hämyhohde. Tuossa ilman hohteessa oli jotain kiihottavaa. Joku hurja päättäväisyys tai oikeammin sanottuna julkeus valtasi minut äkkiä. Silmänräpäyksessä valmistui suunnitelma päässäni, joka oli niin aulis palvelemaan kiihottunutta, liian nuorta vertani. En mennyt lammelle vaan poikkesin metsikköön päin, johon kulki kylän tie. Tästä metsiköstä alkoi puisto, jossa lammen rannalla "meidän raitamme" seisoi. Tullakseni sen luo toiselta taholta täytyi minun tehdä pienehkö kierros.

Kaikki tuo tapahtui melkein tajuamattani. Punerva hämy ei täyttänyt vain ilmaa, se täytti myöskin pääni, hermoni, suoneni, soluni, luuni, koko olemukseni. Minussa syntynyt ja vahvistunut kiihko oli varttuneempi kuin vastaava ikäasteeni. Se oli rajattomasti voimakkaampi kuin järkeni ja tahtoni, se johti minua minne halusi ja minä seurasin sitä kuuliaisena.

Nyt olin jo metsikössä. Liikuntanopeuteni oli tarkoin laskettu. Minä ikäänkuin tunsin jokaisen kuluvan hetken ja kaiken sen, mitä siinä tapahtui.

Olin jo laskeutunut lammelle, astuin kuulumattomasti pehmeälle hiekalle läheten raitaa. Näin sen jo muutaman askeleen päässä mutta se varjosti niin, etten saattanut nähdä, mitä toisella puolen tapahtui. Pysähdyin hetkiseksi ja kuuntelin. Jännitetty kuuloni eroitti vaatteiden kahinan, josta levottomuuteni kasvoi mielettömästi. Äkkiä minussa heräsi pelko, vastalause tai ehkä omatunto, en tiedä mikä, mutta mikä hyvänsä, kesti se vain hetken ja nyt oli se jo kadonnut, sen mursi ja tukahdutti tuo sama kiihko. Hiljaan varovaisella käden liikkeellä siirsin raidan oksia, samassa kuului huudahdus ja sen jälkeen naurua. Marinka säikähti, mutta nähdessään minut hän heti rauhoittui nauraen säikähdykselleen.

-- Sinäkö siellä olet? Ja minä kun ajattelin herra tiesi mitä! Luulin eläimiä olevan...

-- Niin minä olen eläin, Marinka... Etkö näe?...

Mutta Marinka ei nähnyt eikä nähtävästi kuullut ääneni omituisia värähtelyjä. Hän seisoi edessäni hymyilevänä, hänen kaunis, puoleksi vielä lapsen ruumiinsa näytti tuossa salaperäisessä hämärässä punertavan läpihohteiselta. Hajalle laskettu tukkansa kisaili hänen olkapäillään, kaulallaan ja rinnallaan keveimmästäkin tuulen henkäyksestä.

-- Tuletko sinäkin uimaan?

-- En tule.

-- Minkä tähden sinä sitten tulit?

-- Muuten vaan... -- vastasin hänelle ja katkennut raidanoksa rusahteli kädessäni. -- Ilman vaan aikojani...

-- No istu sitten. Minä joudun kohta. Ja hän aikoi jo astua veteen.

-- Kuule, Marinka... Odota...

Ääneni oli niin omituinen, että käännyttyään häneltä katosi hymy.

-- Odota... Tule tänne... Luottavaisesti hän tuli luokseni.

-- No? Mitä tahdot?

Tartuin hänen käteensä, jolloin vapiseva käteni luullakseni ilmaisi hänelle jotain, sillä samassa hetkessä Marinka muuttui, saaden hämärän aavistuksen ja epäröiden, ihmetellen sekä pelokkaana hän alkoi siirtyä minusta kauvemmaksi.

-- Etkö ymmärrä... ettei noin... saa seisoa?...

-- Miten? -- virkkoi Marinka, hänen silmänsä suurenivat ja ääni kävi rauhattomaksi.

-- Noin juuri... alastomana...

-- Mitä sinä nyt, Vladja? Minä en ymmärrä... minä en tiedä... Laske... -- lisäsi hän tarttuessani toiseenkin käteensä.

-- Tiedä sitten... Olen kitunut... koko kesän.

-- Vladja, laske irti minut...

-- Ei, odota!

Vedin hänet harvinaisella voimalla kokonaan luokseni syleillen häntä vapisevin ja haparoivin käsin ja peittäen suuteloilla hänen silmänsä, kaulansa, olkapäänsä, rintansa...

Käsityskykyni oli tuon kestäessä sekaisin, mutta sieluuni painuivat hänen silmänsä. Ne ilmaisivat kauhua. Hän ei huutanut, ei vihastunut, häntä kauhistutti, ja voimakkaasti käsillään ja koko ruumiillaan vastustaen hän vihdoin riuhtasi itsensä irti minusta.

Mielettömyyteni kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta se oli niin ylivoimainen lapsen hermoilleni, että aloin horjua ja päätäni pyörrytti. Illan yhä hämärtäessä, lammen tyynen pinnan välkähdellessä, raitamme pitkien ja surullisina riippuvien oksien alla istui kaksi lapsukaista, joiden sielut olivat surun murtamia.

Laskeuduin hiekalle samalle paikalle, missä olin seisonut. Painoin pääni polviini. Olin kuin kivettynyt.

Marinka oli minusta muutaman askeleen päässä. Hän pukeutui nopeaan itkusilmin. Hän kiirehti kuin olisi hän tahtonut paeta ja se vain olisi estänyt, ettei hän ollut pukeissa. Minä en ajatellut mitään enkä juuri tuntenut mitään. Halu, joka minut niin mielettömästi oli vallannut, oli tullut ikäänkuin murskatuksi, tapetuksi. Hermoni laukesivat jännityksestään kieltäytyen toiminnasta. Aivoissani kierteli kysymys: mitä tekee hän nyt? Siihen tuli tyhmiä vastauksia, joilla ei ollut mitään yhteyttä Marinkan luonteen ja sen suhteen kanssa, joka hänellä oli minuun.

Ja kuitenkin tuli se, minkä hän teki, kokonaan yllätyksenä. Hän pukeutui, suori hiuksensa eikä paennut. Nyyhkytys taukosi. Hän kuivasi kyyneleet esiliinallaan, meni lammelle, josta kädellään kurkotti vettä ja pesi kasvonsa. Sitten hän astui luokseni kaartelematta, rohkeasti ja aivan lähelleni. Hän ikäänkuin aavisti, ettei äskeistä minääni enään ollut täällä ja ettei enään voinut toistua se, mikä juuri oli tapahtunut.

-- Vladja, -- lausui hän hiljaan, ihmeteltävän pehmeästi ja sydämellisesti, laskien kätensä pääni päälle. -- Vladja... miksi olet niin onneton?...

Nostin päätäni. Edessäni seisoi aivan kuin uusi olento: vakava, ankara, mutta samalla säälivä, hän oli nähtävästi saanut syvällisen kokemuksen. Siinä tuokiossa selvisi minulle, miten heikko olin ja tuntiessani hänen kätensä pääni päällä, purskahdin itkuun kuin pikku lapsi.

Hetkiä kului. Marinka seisoi vierelläni. Hänen kätensä lepäsi yhä pääni päällä tuon tuostakin sitä hiljalleen silitellen. Hän ikäänkuin halusi antaa minun rauhassa itkeä. Nyt lakkasi itku. Minä rauhoituin.

-- On jo aika lähteä kotiin... -- sanoi Marinka ja me läksimme vieretysten astumaan. Hän ei puhunut sanaakaan tapahtumasta ja me kuljimme vaieten sille kohdalle, josta oli noustava tielle.

-- Istu sinä, Vladja, täällä hetkinen. Minä menen yksin kotiin ja sitten tulet sinä jälestä. Eikö niin?

Nyökkäsin päälläni ja me erosimme. Minä en kuitenkaan istunut siinä vain hetkisen aikaa vaan paljon kauvemmin. En huomannut, miten pimeys laskeutui ja yö saapui. Ylläni tuikkivat jo kirkkaat tähdet ja edessäni aukeni toinen, lammen pintaan kuvastuva taivas, jossa myöskin tuikkivat lukemattomat kirkkaat tähdet. Mutta minä en huomannut enkä käsittänyt mitään tuosta. Aivoissani kiertivät taukoamatta Marinkan sanat: "miksi olet niin onneton?"

Onneton! Ensi hetkellä kuultuani nuo sanat, kajahtivat ne sielussani niin oudoilta, ikäänkuin ne olisivat olleet tuntemattomalla kielellä lausutut. Onneton! Minäkö, joka olin kulkenut niin pystypäin, joka niin ylpeilin elämänkokemuksillani! Olin mielestäni onnellinen!

Mutta sitä mukaa kun aika kului, aloin yhä selvemmin tuntea itsessäni -- en tiedä missä, tuskinpa lienee elimistössäni ollut erikoista kohtaa -- jonkinlaista kipua, joka yhä kasvoi ja muuttui kiduttavammaksi. Sieluni oli sairas, enkä tiedä mistä se johtui. Yhä enemmän ja enemmän totuin ajatukseen, että olen onneton ja kun yö oli jo saapunut ja talomme portilta kuului Oljonan ääni, joka kutsui minua iltateelle, niin ajatuksistani herätessäni ja astellessani taloa kohti, tunsin itseni todellisesti onnettomaksi. Sitä, jota minulta puuttui, elämän kokemattomuudesta johtuvaa lapsen välittömyyttä ja viatonta puhtautta, eivät lähimainkaan korvanneet saamani ennenaikaiset tiedot. Ne ahdistivat ja painostivat minua kuin vieras vaateparsi...

Tulin kotiin. Iltatee juotiin aina ruokailuhuoneessa. Minut otettiin vastaan leikillisillä huomautuksilla myöhäisen kävelyni johdosta, puhuttiin tähdistä ja minun haaveilevaisuudestani. Minä pysyin vakavana enkä ottanut osaa puheluun. Loin pöytään nopean silmäyksen. Marinka istui omalla sijallaan minun valtaamani paikan vieressä.

Tuo tyttö tunsi kaikki vaistoillaan, mikään ei ollut hänellä tietoisesti perusteltua, mutta vaistonsa olivatkin nähtävästi mitä hienoin koneisto. Hän tunsi heti, että mielialani ja käytökseni pöydän ääressä tulisivat olemaan riippuvaisia hänestä sekä siitä, mitä hän osottaisi. Ja äkkiä hämmästyksekseni kuulin vierelläni kirkkaan, iloisen äänen kertoilevan jotain kananpojista, jota seurasi sydämellinen nauru. Katsahdin häneen -- hänen silmänsä hymyilivät. Vain niiden pohjalla kuvasteli ikäänkuin läpinäkymätön varjo.

"Mikä herttainen ystävä oletkaan, rakas tyttöni!" ajattelin äärettömällä hellyydellä luodessani häneen kiitollisen katseen. Hänen ilonsa sai toisetkin iloiseksi.

Mutta poskieni kalpeus tänä iltana sai äidin kiinnittämään erikoista huomiota minuun. Hän sanoi:

-- Kyllä sinun, Vladja, on jo aika lähteä meren rannalle. Huomaan sen olevan terveydellesi välttämätöntä.

-- Kyllä, äiti, minä lähden, vastasin lujasti ja lähtöni määrättiin tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua.

Tällä kerralla herätettiin minut yhtä varhain. Isä vaan ei varustellut itseään saattamaan. Olin jo siksi iso, että kykenin yksin matkustamaan. Varhainen kesäaurinko pilkisteli puistoon. Puutarhassa oli teepöytä jo katettu.

Sinne saavuttuani kiireimmiten syödäkseni aamiaisen, oli Marinka jo siellä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli hän jo miltei sievistelevästi pukeutunut. Hänen yllään oli mekko, joka oli hänen juhlapukunsa. Hän käytti sitä melkein joka päivä mutta ihmeellistä kyllä, ei hän ollut sitä kuluttanut rikki, se sopi hänelle sangen sievästi. Hänellä oli edessään puhdas, valkoinen esiliina ja tukka oli huolellisesti palmikoitu. Poskensa olivat raikkaat ja kokonaankin oli hän sangen miellyttävän näköinen. Aivan kuin todellinen emäntä hän seisoi pöydän luona teekeittiön ääressä pyyhkien kuppeja. Ketään muita ei ollut.

-- Sinäkö -- ja näin varhain? Huudahdin.

-- Kuinkas sitten, Vladja! Sinähän matkustat pois.

Istuin ja hän kaatoi teetä. Halusin käyttää hyväkseni hetkeä, jolloin saimme olla kahden kesken ja sanoa hänelle jotain tärkeää, mieleenpainuvaa. Mutta aivoni työskentelivät huonosti aina silloin, kun niiltä ehdottomasti jotain vaadittiin.

-- Marinka, lausuin minä: Anna anteeksi ja unhoita se... tiedäthän...

Marinka katsahti minuun vakavasti. -- Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa... mutta unhoittaa en saata mitään, Vladja, eikä se ole tarpeellistakaan...

-- Eikö ole tarpeellista?

-- Ei ole... meidän kesken, Vladja, voidaan kaikki muistaa...

-- Niin, ehkä, virkoin minä.

-- Vladja, virkahti Marinka sydämellisesti. -- Kun sinä nyt matkustat... niin tahtoisin sinulle sanoa... Siellä ollessasi sinä taas unhotat Marinkan... Mutta ei haittaa vaikka unhotatkin... mutta jos joskus sattuisi... joku onnettomuus... kun minä kasvan ja missä tahansa olisinkin, niin kutsu luoksesi. Minä odotan aina sinua, Vladja. Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä... Äitini tulee tuolla... Muistathan sen!

Darja Stepanovna tuli ja alkoi puhua Marinkalle talousasioista, mutta minä kuulin vain epäselvästi. Marinkan sanat sekä niiden luoma uusi, epämääräinen tunne täyttivät sydämeni... Se oli jotain suurta, juhlallista ja äärettömän liikuttavaa.

"Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä"... toistui siellä tuhansin äänin, niin hiljaisin, niin hellin kuin Marinkalla.

Tuli äitini. Annettiin joitakin neuvoja. Hän siunasi minut ristinmerkillä samaan aikaan kun isä tapansa mukaan kiirehti, etten myöhästyisi laivalta. Jefim oli ajopeleilleen jo rappujen edustalla. Kaikki suutelivat minua toivotellen minulle menestystä ja terveyttä.

Marinka seisoi vain yhä pöydän ääressä teekeittiön luona. Vihdoin tuli hänenkin vuoronsa. Menin hänen luokseen ja kumarruin suudellakseni. Mutta äkkiarvaamatta tarttui hän päähäni molemmin käsin ja suuteli minua otsalle. Siihen rajoittuikin hyvästijättömme. Minä en suudellut häntä.

Muutaman hetken kuluttua ajoi vaunu portista ulos ja pyörät alkoivat kolista. Takanani vielä kauvan heiluteltiin liinoja ja huudettiin toivotuksia. Sitten tulimme metsään, jonka jälkeen kaikki katosi näkyvistä.

Silloin en vielä tietänyt, että lähtöni yhteydessä astuin uuteen elämänjaksoon. Kuinka olisin osannut ajatella, että olin vieraantuva siihen määrin kaikesta siitä, minkä taakseni jätin, läheisistä ihmisistä ja sydämellisen yksinkertaisen kotiperheeni lujista peruskäsitteistä? Että tuo pieni metsikkö äkkiä oli muuttuva läpipääsemättömäksi aivan kuin sadussa.

KOLMAS OSA.

1.

Vaikka nyt seurasi uusi jakso elämässäni, kuluivat sen ensimäiset kaksi vuotta ilman että olisin ollut täysin tietoinen sen merkityksestä.

Viidennelle luokalle siirtyessään joutuu lukiolainen uuteen asemaan. Häntä pidetään jo miltei aikuisena. Kun hänelle annetaan muistutuksia, niin lisätään niihin välttämättömästi: "sinähän et enää ole lapsi, olethan jo viidennellä luokalla."

Tietysti pysyvät hänen "käyttäytymisohjeensa" entisellään, vaikka muutamiin rikoksiin suhtaudutaan toisella tavalla. Niinpä esimerkiksi kun tupakanpolttoa neljällä alemmalla luokalla pidetään pöyristyttävänä rikoksena, ei se viidennellä ole muuta kuin sääntöjen rikkomista, ja jos luokanjohtaja sattuu etäältä huomaamaan lukion puiston johonkin syrjäiseen nurkkaan kokoontuneina kolme, neljä tupakanpolttajaa, ja jos nämä ovat viides- tai ylempiluokkalaisia, niin hän usein, haluamatta tehdä turhasta juttua, koettaa ohikulkiessaan katsoa toisaalle ja olla kokonaan huomaamatta.

Silmäänpistävä oli myös se seikka, että useat opettajat, jotka alussa olivat sinutelleet, alkoivat heti ensimäiseltä tunnilta viidennellä luokalla teititellä. Näiden joukossa oli punatukkainen tarkastaja, jolta kaikkein vähimmän sitä olin osannut odottaa.

Mutta tärkein havaintoni viidennelle luokalle siirtyessämme koski opettaja Tshuprenkoa. Lukiolaisten keskuudessa oli hänen maineensa sellainen, että pelkkä seurustelu hänen kanssaan oli omiaan kohottamaan heitä yleisen arvostelun silmissä. Me, vastaleivotut viidesluokkalaiset, odotimme maltittomina hänen tuttavuuttaan, mikä tietysti seurasikin.

Olin nähnyt hänet ennenkin useasti, mutta silloin oli hän ollut saavuttamaton. Eräissä suhteissa oli hän merkillinen henkilö.

Oli kokonaan käsittämätöntä, miten hän pysyi paikassaan sellaisen ankaran järjestyksen vallitessa, joka tunkeutui määräämään miltei jokaista askeltamme. Mutta hän oli ollut toimessaan lukiossa jo noin viisitoista vuotta, ja tällä ajalla tuskin koskaan lienee ollut kysymystä hänen epäkelpoisuudestaan. Hän eroittautui muista "sielujemme kaitsijoista" ruumiin rakenteensakin puolesta. Enimmäkseen olivat kaikki nälkiintyneen näköisiä, ikäänkuin he olisivat näännyksiin saakka aikanaan työnsä ääressä ahertaneet. Opintojensa päätyttyä he joutuivat säännöistä, kiertokirjeistä, ohjeista ja erikoisesti johtajan mielivaltaisista määräyksistä riippuviksi, joten heidän persoonallisuutensa ei päässyt kehittymään vaan jähmettyi epäröiväksi ja sekavaksi.

Ollen sekä heikkoluonteisia että huonojärkisiä he eivät kyenneet puolestaan sisäisesti, passiivisestakaan vastustamaan väkivaltaa, vaan muuttuivat niiksi ajatuksettomien toimeenpanijoiden perikuviksi, joita opettajatoimeen tarvittiin, saaden siitä palkkansa.

Tshuprenkolla oli nähtävästi sisua. Hän omasi taipumuksia mutta yhtä vähän hän itse kuin muutkaan tiesivät mihin. Hän piirusteli, soitteli, kirjoitti runojakin. Mutta kaikki oli muodotonta, kehittymätöntä eikä kohonnut edes keskinkertaisen harrastajan tasolle. Itse hän puhui: "olen tainnutettu" lisäten: "mutta en kuollut."

Ulkomuodoltaan oli hän roteva, muhkea ja kaunis. Hän oli isokasvuinen, kohtalaisen lihava, hänellä oli suora, komea ryhti ja kasvoissaan kuvastui eräänlaista ääretöntä rohkeutta, melkeinpä uhmailua. Päänsä, jota peitti iso musta kihara tukka, oli kaunis. Tummahkojen kasvojensa piirteet olivat miehekkäät. Hän käytti tuuheita, pitkiä kasakan viiksiä ja mustaa täysipartaa. Ulkomuotonsa miellyttävää kokonaisvaikutelmaa häiritsi suuresti vaatetuksessa ilmenevä huolimattomuus. Pukunsa oli usein rypistynyt ja täynnä tahroja, paitansakaan ei aina täyttänyt puhtauden vaatimuksia. Mutta kaikki tuo pisti silmiin vain kaupungilla, lukiossa oltiin siihen vähitellen totuttu, joten sitä siellä ei huomattu.

Hänenlaisesta ihmisestä selvän ottaminen ei ollut minulle mikään helppo tehtävä. Hän kulki vapaamielisen opettajan maineessa, mutta tuo vapaamielisyys oli aivan erikoista, aitolukiolaista vapaamielisyyttä, Luokalla ollessaan ei tavassa, jolla hän tehtävänsä suoritti, saattanut havaita vilahdustakaan mistään vapaamielisyydestä. Opettajien keskuudessa ei ollut ainoatakaan, joka niin tarkalleen olisi sääntöjä ja ohjeita noudattanut kuin hän. Hän oli tuima, kylmäkiskoinen, täsmällinen eikä häneltä saatu puserretuksi liikoja puheita. Tosin näiden tuntien aikana samoin kuin muulloinkin hän löyhki hiukan viinille ja silmissä oli erikoisempi kiilto, mutta hän osasi hallita itseään tietäen, mihin häntä velvoittivat valtion seinien, kaappien sekä penkkien läsnäolo.

Mutta hän oli kokonaan toinen kohdatessaan lukiolaisia kaupungin puistossa tai ravintolassa. Oleskeleminen näissä laitoksissa oli kielletty lukiolaisilta ja jokainen toinen opettaja tavatessaan siellä lukiolaisen, olisi merkinnyt nimen muistiin ja lähettänyt kotiin. Tshuprenko ei tehnyt mitään sellaista. Hän meni oppilaan luo, taputti häntä olalle lausuen:

-- Mennäänpä "hiljaiseen sopukkaan"!

Sellaisia sopukoita oli kaikkialla. Kaupungin puistossa, "Rotonda"-nimisen ravintolan pyöreässä talossa oli sopukka, johon yksikään ihmiskatse ei päässyt tunkeutumaan. Ja kun paikkakunnan asukkaat halutessaan viettää hauskasti aikansa tungeskelivat kesäisin tuossa puistossa ja talvisin "Rotondassa", niin vietti Tshuprenkokin täällä kaikki vapaahetkensä.

Ja täällä, tässä hiljaisessa sopukassa Tshuprenko esitti lukiolaisille kaikki ne ominaisuutensa, jotka ylläpitivät hänen vapaamielisyysmainettaan.

Kaikkein ensiksi miellytti ja viekoitteli se, että hän heti antautui toverina seuraan. Äkkiä katosivat kaikki aseman eroavaisuudet, ja lukiolainen tunsi itsensä päällikkönsä juomatoveriksi. Kokematonta se hurmasi niin suuresti, että ensikertalaisesta tuli Tshuprenkon innokas ihailija, jääden siksi pitkiksi ajoiksi. Pullon ilmestyessä pöytään ja juotuaan siitä lasin ja kaksi, muuttui tavallisesti niin harvasanainen Tshuprenko puheliaaksi.

Tällöin tuli ilmi eräs eriskummainen piirre, jota muulloin ei voitu aavistaa hänen virkatakkinsa sisällä piileskelevän: mitä hävyttömin rivous! Valikoitu, silosteltu, tietoinen. Näytti siltä, että tuo ihminen oli joksikin hetkeksi unhottanut kaikki säädylliset sanat, joita käytti lukiossa ja yksityisten henkilöiden kanssa keskustellessaan ja että hänellä oli jäljellä vain rumimmat. Ja nuo uudet puheet juoksivat virtanaan. Vertailuja, sovitelmia, sananparsia, sutkauksia, kaskuja, laadultaan mitä likaisimpia rivouksien höystäminä sateli yhä. Tuo kaikki oli hänelle nähtävästi mieleistä ja tuotti nautintoa.

Minä en tänä vuonna kertaakaan sattunut tuohon suojaisaan sopukkaan, minkä vuoksi tunsin suuresti pettyneeni Tshuprenkon suhteen. Yksityiselämäni kului piirissä, jolle kaupungin puisto ja muutkin kaupungissa olevat yleiset huvipaikat olivat vieraat. Minulla oli tähän aikaan jo laaja tuttavapiiri niin että iltoja tuskin riitti vieraillakseni jokaisen luona. Toimeenpantiin perhe-, tanssi- ja leikki-iltoja, joissa minä aina olin huomattavana suuruutena näytellen tunnettua osaani. Kaupungin puistoa sekä puistikkokäytävää meren rannalla pidettiin meidän piirissä ala-arvoisina: siellä kävelivät kaikki ja me pidimme itseämme valikoituna piirinä; mutta kuudennelle luokalle tultuani minä joskus pistäydyin kaupungin puistossa.

Kerran noin kello kymmenen tienoilla illalla kävelin puistokäytävällä toverini Roganskyn keralla, jonka kanssa siihen aikaan aloin olla lähemmin tuttava. Eräässä käänteessä me molemmat tunsimme olkapäillämme jonkun käden. Me käännyimme. Takanamme oli Tshuprenko.

-- Kas vaan, lausui hän teennäisellä ankaruudella:

-- Olemme laittomassa paikassa!

Me tiesimme hänen laskevan leikkiä ja naurahdimme. Paikka ja aika olivat todellakin laittomia, sillä lukiolaisten oli sallittu hengittää puistoilmaa vain kello seitsemään saakka. Mutta oppilaita, jotka olivat ylemmillä luokilla, katsottiin läpi sormien, ja Tshuprenko oli sitäpaitsi vapaamielinen.

-- Teitä, ystäväni, näen täällä ensi kertaa, sanoi hän. Teidän huhutaan olevan aristokraatteja, te vaan kuljette tanssiaisissa.

-- Isäni on lääkäri, lausui Rogansky.

-- Ja minun maatilan hoitaja, lisäsin minä.

-- No siitä päättäen on aristokraattisuus kaukana ja minä tyydyn teihin, virkkoi Tshuprenko.

-- Onko teillä sitten jotain aristokraatteja vastaan? kysyi Rogansky.

-- Ehdottomasti.

-- Miksi niin?

-- Mennäänhän "hiljaiseen sopukkaan" niin selitän teille. Muuten täällä puutkin kuuntelevat.

Aavistin, että nyt vihdoinkin tapahtuu minun perehdyttämiseni. Suostuimme luonnollisesti mielihyvällä Tshuprenkon ehdotukseen ja seurasimme häntä hiljaiseen sopukkaan.

Astuimme pienehköön huoneeseen, jossa oli yksi pihalle viettävä ikkuna. Yleisöstä ei kukaan käynyt tuossa likaisessa nurkassa. Siihen näkyivät myös keittiön ikkunat, joista kuului kokkien ja tarjoilijain puheet ja torailut.

Itse asiassa ei koko huoneusto liene kuulunut ravintolaan, tuntui melkein kuin olisi se ollut järjestetty yksinomaan Tshuprenkoa ja hänen nuoria ystäviään varten.

-- Nähkääs, rakkaani, täällä olen jo viisitoista vuotta kuluttanut iltani, sanoi Tshuprenko, sytyttäen tulta öljylamppuun kuin kotonaan. Istukaa ja olkaa vieraanani. Mitä me juomme? Minä juon tavallisesti viinaa... Opettajapalkkani ei salli minun käyttää hienompia juomia.

-- Minä en juo mitään, sanoin, vaikka tuo ei ollut totta. Minä join kaikkea hiukan, mutta nyt en halunnut.

-- Toisin sanoen: tähän saakka ette ole juoneet, mutta nyt rupeatte juomaan. Kun te kerran olette vieraitani, niin täytyy teidän... Minä teille tarjoan miedointa bessarabialaista viiniä... Aika hapankukkoa se on, mutta se on kuitenkin viiniä, sillä se on viinirypäleistä valmistettu.

Kellon puutteessa hän löi nyrkillään seinään. Tuota kutsua seurasi tarjoilija. Pian tuotiin viinapullo sekä pullo bessarabialaista viiniä.

Tshuprenko joi omituisesti. Mitään haukattavaa ei hänellä ollut. Pullosta hän kaatoi viheriään lasiin ja joi vähin erin mutta hyvin tiheään. Istuimme pöydän luo ja silloin laukesi opettajamme puhumaan.

En milloinkaan eläissäni ole nähnyt sellaista ihmistä enkä kuullut sellaista kieltä. Enkä vieläkään saata käsittää, kuinka sivistynyt ihminen voi muodostua niin omituiseksi.

Tuskin muistan hänen puheidensa sisältöä. -- Hän puhui myös jotain aristokraateista, johtajasta, tarkastajasta mutta eniten tarkastajan rouvasta. Ja minuun jäi vaikutus, kuin olisi hän puhunut kaikista samaa -- samaa likaa.

Hänen puheensa oli pelkkää likatulvaa. Hän näki ihmiset ainoastaan heidän saastaiselta puoleltaan. Hän kuvaili heitä heidän rumimmilla hetkillään, asetti heidät mitä hävyttömimpään tilanteeseen ja ikäänkuin heitä sitten ihaili.

Häväisijöitä olin jo eläessäni nähnyt paljon. Lukiolaisten keskuudessa oli raakuuksien puhuminen, herra tiesi mistä syystä, suuresti levinnyt. Oli sellaisia viikareita, joiden puheessa melkein joka toinen sana oli tuon luontoinen.