Part 6

Mutta tällä hetkellä en verrannut Marinkaa kehenkään, paitsi omaan kuvitelmaani. Sen jälkeen kun eilen näin hänet niin hassunkurisena lyhyehkössä, muodottomassa mekossaan, näytti hänen ruumiinsa minusta suhteettomalta. Mutta ensimäisestä katseesta tottunut silmäni kumosi tuon kuvitelman.

Marinkan ruumiinrakenne oli harvinaisen sopusointuinen, hänen jalkansa eivät nyt näyttäneet niin laihoilta kuin mekossa ollessaan, eikä hänen ruumiinsa yleensäkään ollut niin laiha, kun olin ajatellut. Hänen olkapäänsä olivat kauniit, ohut kaulansa ihastuttava. Entinen, leikattu tukka oli kasvanut pitkäkäsi. Auringon paisteessa se kuivui nopeaan, pöyhistyi ja näytti tuuhealta ja silkkiseltä. Se peitti runsaudellaan hänen olkapäänsä ja kiertyi kaulalle.

Tietämättä syytä ilostuin suuresti huomatessani, ettei Marinka ollutkaan ruma vaan aivan ihastuttavan kaunis olento.

Nyt hän oli jo "kuivannut" itsensä ja laskeutuen maahan hän alkoi vitkalleen pukeutua. Ja nyt, tarkastettuani häntä pienimpiä seikkoja myöten, minä äkkiä häpesin vaanimistani. Ei ole mitään inhottavampaa kuin tuollainen salatarkastelu. Silloin saattaa tulla sellaisten salaisuuksien todistajaksi, joita ehkä on ollut tarkoitus salata ainiaan ihmisiltä. Itse asiassa on tuollainen teko huonompi kuin asestetun hyökkäys aseettoman kimppuun.

Niin, minä häpesin, mutta tunsin sen vasta silloin kuin teko oli tehty. Nyt pelkäsin suuresti, että Marinka saisi tiedon siitä. Pelkäsin sitäkin, että joku muu mahdollisesti oli huomannut minut urkkimassa.

Suuremmalla varovaisuudella kuin sinne tullessani palasin sieltä ja etäännyttyäni melkoisesti rannasta, menin puiston kautta entiselle paikalleni, istahdin kivelle ja odottelin vakavasti Marinkaa.

Hän tuli. Huomattuaan minut hän kiirehti askeleitaan ja suuntasi kulkunsa suoraan kivelleni. Jonkun hetken kuluttua hän seisoi edessäni.

Mutta se ei ollut ollenkaan sama Marinka, jonka olin eilen nähnyt. Tarkastettuani häntä kun hän tuli luokseni huudahdin tahtomattani.

-- Oh, miten sievä oletkaan tänään!... Todellakin, oli silminnähtävää, että syynä Marinkan eiliseen hassunkuriseen ulkonäköön oli ollut vain mekko. Tänään oli huomautukseni otettu varteen ja annettu hänelle toinen mekko. Vaikka se oli juhlamekko, oli se niin vaatimattoman yksinkertainen, ettei se lähimainkaan vetänyt vertoja kaupungissa ja erittäinkin kesähuvilalla tapaamieni seuraani kuuluvien tyttöjen arkipuvuille.

Mekko oli tehty ohuesta vaaleanharmaasta villakankaasta ja kuului siihen pusero ja hame, joka viehättävissä laskoksissa ulottui polvien alapuolelle. Kaulassa oli yksinkertainen kaulus. Marinkan tukka oli lyhyellä, paksulla palmikolla.

Ja tässä uudessa asussaan hän esiintyi huomattavasti edukseen. Hän näytti kasvaneen suuremmaksi ja hänen kaunis ruumiinrakenteensa oli nyt silminnähtävä: yksinpä hänen kasvojensa viehättäväisyys oli lisääntynyt ja silmät käyneet suloisemmiksi. Eräs seikka vaan häiritsi vaikutelmaa, -- pyhäpukuaan hän suojeli liian suurella huolellisuudella, ikäänkuin joka hetki ajatellen, ettei sitä tärvelisi. Se kahlitsi hänen liikkeitään.

-- Sinä olit uimassa! Virkoin puoleksi kysyen.

-- Niin, käyn joka aamu uimassa. Muistatko raidan?

-- Tietysti...

-- Etkö sinä sitten enää käy uimassa?

-- Kyllä minä otan kylpyjä meressä. Siellä on rakennettu uimahuoneita, täällä minä en tiedä, miten...

Marinka hymyili. -- Minullakin on uimahuone -- raidan alla. Muistatko, miten kylvimme? Äsken uidessani muistin äkkiä, miten minä sukelsin, etkä sinä tiennyt, millä kohdalla nousisin jälleen. Minun tuli silloin niin hauska olla, että rupesin nauramaan.

-- Niin, me olimme silloin niin naurettavia.

-- Naurettaviako? Kysyi Marinka ja hänen silmissään kuvastui todellinen hämmästys. -- Miten me niin naurettavia olimme?

-- Niinpä vaan... Kukaan ei ota kylpyjä siten. Siellä missä olen kesäisin meren rannalla lähellä meidän kaupunkiamme, kylpevät kaikki uimapuvuissa... pienet lapsetkin.

-- Oh, se mahtaa olla kauhean epämiellyttävää, ei se ole oikeata...

-- Siihen saattaa tottua. Se onkin sitten säädyllistä.

-- Niin, kyllä... kun on tuntemattomia. Mutta kun on omien kesken, niin käyhän silloin päinsä?...

Katsahdin häneen tarkkaavaisesti: "onko hän todellakin noin lapsellinen?"

Mutta hän katsoi minuun suoraan suurilla, lähteenkirkkailla silmillään ja nuo silmät vastasivat kysymykseeni... kyllä, olen lapsellinen.

Minun tuli sääli Marinka parkaa, joka asuu maan sydämessä, on elänyt kolmeentoista ikävuoteensa, vivahtaa jo nuoreen neitoon etenkin tämänpäiväisessä puvussaan, eikä vielä tiedä kerrassaan mitään. Minun tuli halu valistaa häntä, sanoa hänelle, etten vielä ollut tavannut sellaisia tyttöjä, vaikka olinkin nähnyt paljon.

Siinä piirissä, jossa oleskelin, oli kaksi -- kolmetoistavuotinen tyttö jo kiemailija. Hän osasi jo näytellä, mitä hänellä oli erinomaisempaa, -- joko jalkaansa, kättänsä tai kaulaansa... Taiteellisesti hän kisaili silmillään, valitsi kauniita asentoja, ja keskustelussa pujahti häneltä monasti kaksimielisiä lauseita, joita hän oli kuullut vierashuoneessa, äidiltään tai vierailevalta serkultaan. Tuntemaini tyttöjen joukossa ei ollut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut rakkaustarinaa joko lukiolaisen tai kadetin kanssa. Hän osasi kärsiä vastarakkauden puutteesta, olla mustasukkainen, ei nukkunut öisin, laihtui ja kävi kalpeaksikin. Viime kesänä huvilassa ollessani syntyi minulle suhde erään tytön kanssa kehittyen säännöllisesti pitkin talvea. Monasti sain kuulla nuhteita, jopa kärsiä kohtauksiakin kyyneleineen. Kaikki tuo oli tietysti äitien, vanhempien sisarien tai tuttavien jäljittelyä, mutta se oli vallannut heidän järkensä ja sydämensä.

Oh, olisin Marinkalle voinut kertoa tulisista kädenpuristuksista, salaisista suuteloista jossain hiljaisessa sopukassa, pimeässä huoneessa, teeskentelemättömästi palavista silmäyksistä, pikku sydämistä ja vapisevista, vielä kypsymättömistä ruumiista.

Nähtyäni ja tietäissäni kaiken tuon sekä oltuani itsekin sankarina tämän tapaisissa seikkailuissa, oli Marinkan huomautus ensi hetkellä omiaan herättämään minussa epäluuloa. Mutta hänen ihmeelliset silmänsä todistivat minulle sielunsa rajatonta puhtautta. Enkä tiedä, mistä syystä jätin kaiken tuon hänelle kertomatta. Oli jotain, joka esti minua siitä.

Ehdotin hänelle, että kävelisimme. Hän suostui ja me kävimme hänen kanssaan minulle niin tutuilla paikoilla. Marinka kuljetti minua ihastuksella erilaisten puiden, pensaiden, kumpujen, ketojen luo puhellen aina kussakin paikassa joistakin muistoista.

-- Muistatko, tässä sait jalkaasi tikun, joka teki hyvin kipeää... vertakin vuoti, sinä itkit ja minäkin itkin... Tuossa me olimme piilosilla, sinä piilouduit aina tuon paksun tammen taakse ja minä tiesin, mistä sinua etsiä... Tässä me löysimme pesästään pudonneen naakan pojan. Me kiipesimme puun latvaan ja asetimme sen pesään...

Ja tuhansia muita seikkoja ja muistoja. Hänen muistinsa oli harvinainen, en tiedä säilyivätkö siinä kaikki, tai vain meitä koskevat tapahtumat niin hyvin. Hän oli vilkas, puhui ja nauroi paljon. Nähtävästi oli hän jo tottunut minuun. Kysyin häneltä:

-- Minkätähden olit eilen niin vaitelias ja vakava?

-- Oh, eilen sinä olit niin vieras...

-- Vieras?

-- Niin... Ehkä, en sano sitä... mutta minusta tuntui siltä.

Vieras... hän oli tuntenut oikein... Olin todellakin vieras. En vielä tänäänkään ollut aivan läheinen, mutta eiliseen verrattuna sittenkin hiukan enemmän, ja hän iloitsi siitä.

Huomaamattaan hän kertoi minulle, miten hän eleli. Omituisia ihmisiä olivat isäni ja äitini. He pitivät itseään Marinkan hyväntekijöinä ja rakastivat häntä, mutta minun lähtöni jälkeen eivät he olleet opettaneet hänelle mitään. Se opetus, minkä hän oli saanut, oli satunnaista ja oli hän päässyt siitä osalliseksi vain siten, että minun oli täytynyt lukea ja että hän oli läsnä kaikissa toimissani.

Sen jälkeen ei hänen järkeään oltu kehitetty. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että hänen opettamistaan jatkettaisiin. Siitä huolimatta olivat kaikki hyviä ja viisaita ihmisiä, jotka toivoivat Marinkalle parhainta.

Kyselin siitä sittemmin äidiltäni, joka minulle vastasi:

-- Ah, rakkaani, eihän Marinka sitä tarvitse. Mihin käyttäisi hän sitä? Hänen asemassaan saattaisi sivistys tehdä hänet vain onnettomaksi, hänen käsitteensä muuttuisivat, hän tulisi vaativaiseksi ja tultuaan täysi-ikäiseksi hän haluaisi sivistynyttä miestä itselleen, mikä hänen asemassaan on sangen ja miltei mahdoton toteuttaa. Hänestä täytyy tulla hyvä emäntä, ja siihen hänellä on taipumuksia.

"Hänen asemassaan"... Sitä toistettiin liian usein, -- ja isä käytti noita sanoja aina silloin, kun oli Marinkasta puhe. Ikäänkuin "asema" olisi jotain sellaista, minkä kanssa ihminen syntyy, kuin syntymäpilkku, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla voida poistaa.

Minua se ei miellyttänyt lainkaan. Ihme kyllä, osasi Marinka vielä lukea. Hän muisti hyvin minkä yhdessä kanssani oli oppinut. Mutta aivan itsestään ja luonnollisesti, eikä muuten voinut ollakaan, sillä vanhemmaksi tultuaan hän yhä enemmän alkoi askaroida taloustoimissa. Alussa oli se vain asianharrastusta: pikku kananpoikaset, vastasyntyneet vasikat, jonkun jälkiruuan valmistuksen seuraaminen keittiössä, vähäistä ompelukoneleikkiä... Mutta vähitellen alkoivat lapsen leikit käydä velvollisuuksiksi, jotka yhä lisääntyivät, ja jäi hänen huolekseen erinäisiä tehtäviä, olipa hän jo vastuunalainenkin pikkulintujen hoidosta. Hän oli oppinut ompelemaan ja usein hänelle annettiin nenäliinojen pallistamista tai muita yksinkertaisempia ompeluksia. Hän oli perehtynyt keittiöön, osasi omintakeisesti keittää punajuurikeiton ja paistaa kananpaistin. Hän tiesi mistä paikasta kellarista kunkin tavaran löytäisi, osasi kuoria kerman maidosta, valmistaa kohopiimää, sanalla sanoen, hän oli jo pikkuemäntä, jonka, pää oli täynnä taloustietoja.

Olin niihin aikoihin vielä vähätietoinen poika, sillä koulutietoja lukuunottamatta ei minulle oltu mitään opetettu. Lukiossa ei kukaan päälliköistä tai opettajistani koskaan ohjannut minua millään keinoin tietojani lisäämään. Kaikki vaativat, että osaisin läksyni hyvin, ja kun ne opin verrattain helposti, johon minua itserakkautenikin kannusti, niin olin viisaan jopa kehittyneen pojan maineessa, vaikka päässäni, herra nähköön, oli paljon tietämättömyyttä. Setäni talossa suhtauduttiin kirjoihin omituisesti, -- siellä ei ollut yhtään luettavaksi kelpaavaa kirjaa. Nikodim Kondratjevitshin työhuoneessa oli kirjakaappi mutta arvatenkin vain siksi, että se hienon ja varakkaan sisustuksen vuoksi oli välttämätöntä. Kaapin hyllyt olivat täynnä kirjoja, lasioven läpi näkyi mahtavia, loistavia kirjanselkiä, joissa kirjan nimet olivat kultakirjaimin painetut. Noiden selkien taakse kätkeytyi asioita, jotka ensi silmäykseltä jo saattoivat minut uneliaaksi, -- siinä oli "asetuksia", "päätöksiä", "selvityksiä". Setä itse ei käyttänyt niitä apunaan, hänellä olivat arvatenkin virkaan tarvittavat asiat kaikki päässään. Hän luki joka aamu sanomalehtiä eikä koskaan pitänyt kirjaa kädessään.

Kuitenkin kävi hän virassaan ja sen jälkeen kotona melkein aina iltasin työskenteli virkapapereita valmistellessaan. Täti ei tehnyt kerrassaan mitään. Heidän kotitaloutensa ei ollut suuri ja siinä työskenteli kolme palvelijaa. Hänellä oli paljon aikaa mutta siitä huolimatta ei hänellä ollut halua lueskelemaan. Ikävissään hän puheli sisäkön tai minun kanssani, kävi kauppaliikkeissä, oli ajelulla, viime tingassa ompeli tai neuloi jonkun aivan tarpeettoman esineen. Hänen yksinomaisena huvituksenaan oli pikkuinen, musta, sievä mutta tyhmä rotukoira. Se istui aina tädin makuuhuoneessa pehmeillä patjoilla ja sai osakseen mitä huolellisinta hoitoa. Sen nimi oli Nix.

Toverieni joukossa oli lueskelevia, kehittyneitä, vakavia poikia, mutta minä kohtelin heitä jostakin syystä ylimielisesti nimittäen heitä toisten yhtä typerien kanssa kuin itsekin "panttaajiksi", "työmyyriksi", "imupilleiksi" ja monilla muilla nimityksillä, joiden tarkoituksena oli ilmituoda halveksumista.

Sittenkin oli päässäni Marinkaan verrattuna kokonainen varasto. Siellä oli tietoja elämästä, tuhansista tuokiokuvista -- tositapauksista, seurapiirin mielipiteistä ja sitäpaitsi olin itsekin kokenut paljon sellaista, josta Marinka ei osannut uneksiakaan. Sen vuoksi oli minulla täysi oikeus puhua Marinkan kanssa opettavassa sävyssä ja neuvoa häntä kaikin tavoin. Sinä päivänä me palasimme kotiin ystävinä.

4.

Päivät kuluivat. Täti oli luvannut minun viipyä täällä vain vähän aikaa. Vaikka oli silminnähtävää että olin lujasti omaksunut uudet käytösohjeet ja että palaamiseni entiseen kesyttömään olotilaani ei enään ollut mahdollinen, pelkäsivät holhoojani siitä huolimatta, että pitkällinen oleskeluni maalla saattaisi karistaa minusta sen kiiltävän kuoren, niillä he niin uutteraan neljän vuoden aikana olivat sieluani verhonneet. Jo kahden viikon kuluttua sai isä kirjeen tädiltä. Hän kirjoitti:

"Toivoakseni ette tule vaatimaan että poika viipyisi siellä kauvemmin kuin yhden kuukauden. Tunnustan hänen tarvitsevan sydäntälämmittävää omaisten rakkautta, mutta toisaalta ei hän saa taantua. Kasvatamme hänestä mieheni kanssa tulevaa jäsentä yhteiskunnalle, jossa hänen tulee elää. Mieheni sanoo, että ihminen edistyy yhteiskunnassa vain silloin, kun tuntee siihen kuuluvansa. Sitäpaitsi on Voldemar tottunut vahvistamaan itseään merikylvyillä ja jos me nyt kieltäisimme ne häneltä, niin kävisi hänen vaikeaksi kestää talvikautta."

Sanalla sanoen täti pani liikkeelle kaikki väitteensä irroittaakseen minut maalaisvaikutuksilta ja palauttaakseen minut luokseen. Isä luki kirjeen äidille, joka lausui ankaran mielipahansa sen johdosta.

-- Kuinka? Yhden kuukauden? Sehän olisi kerrassaan jumalatonta! Neljään vuoteen emme ole häntä nähneet ja vain yhden kuukauden --! Vladja, ikävöitkö sinä jo?

Kiirehdin vakuuttamaan tuon arvelun perättömyyttä.

-- Oh, en, en yhtään! Päinvastoin on minun oikein hyvä olla.

-- No, sitten viivytkin kauemmin. Kyllä tätisi vielä ehtii sinua katsella.

Isä vastusti lievästi: -- Mutta ystäväni, älä unhoita kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me Vladjan vuoksi olemme sisarelle.

-- Oh, herranen aika, -- huudahti äiti syvästi huokaisten. -- Minä olen aina pelännyt hyväntekeväisyyttä. Se tulee usein liian kalliiksi.

Minä esitin sovitteluehdotuksen. Sanoin, että itse kirjoitan tädille ja pyydän häneltä lupaa viipyäkseni maalla hiukan kauvemmin, mikä ehdotus miellytti isää sekä äitiä.

Tädille lähettämäni kirje tyydytti häntä luullakseni täydellisesti, jopa herätti hänessä voitonriemuakin. Olemalla vanhempiani kohtaan täysin rehellinen sekä haluten itse asiassa viipyä maalla minä kuitenkin kirjoitin samassa äänilajissa, jota tätikin käytti maalaisoloista ja kaikista sikäläisistä tuttavuuksista puhuessaan:

'Rakas täti, arvannette, ettei maalaiselämä minua miellytä, ja että mieluummin kylpisin meressä kuin polskuttelisin lätäkössä, jota nimitetään lammeksi, sekä nauttisin seurapiiristä, joka illoin kävelee isolla käytävällä meremme rannalla. En tahdo väittää, että minun olisi täällä paha olla. Ei suinkaan, minua täällä rakastetaan suuresti ja koetetaan saattaa oloni mahdollisimman miellyttäväksi. Minä pidän kuitenkin enemmän niistä huveista, joita ei tarvitse luoda, kun ne ovat itsestään olemassa -- tietysti meren rannalla sekä meidän ihanassa kesähuvilassamme, teidän läheisyydessänne.

Mutta, rakas täti, omatuntoni estäisi minua nauttimasta noista huvituksista, jos loukkaisin sydämellisiä vanhempiani, ja juuri tuo omatuntoni, näettekö, pyytää teitä pidentämään minun maalaisvankeuttani ja lupaamaan, että saan olla täällä vielä kolmisen ylimääräistä viikkoa. Voitte olla vakuutettu, että palaan luoksenne samanlaisena kuin olin tänne lähtiessänikin.'

Tuo kirje oli ensiluokkaisen diplomatian tulos ja osoitti mitä selvimmin, että Nikodim Kondratjevitsh minussa oli saanut erinomaisen oppilaan.

Kirje sisälsi sangen vähän totuutta, sillä samaan aikaan kehkeytyi minussa maalla jotain sellaista, jonka rinnalla haihtuivat kaikki "ison käytävän sekä meidän ihanan kesähuvilamme"... huvitukset. Mutta tiesin niillä juonella tätiini saattoi vaikuttaa. Minä tietysti aina pidin häntä arvossa, mutta koskaan en vielä ollut avonaisesti ilmaissut kunnioittavani häntä enemmän kuin vanhempiani -- vaikka tuo kunnianhimoinen ajatus -- saada minut kiintymään itseensä lujemmin kuin vanhempiini -- kuului tätini heikkouksiin.

Noin viisi päivää sen jälkeen, kun kirje oli lähetetty, sai isä uuden kirjeen, jossa täti kirjoitti: "Poika kirjoittaa niin ihastuttavasti maalaisoloista sekä tunteistaan sinuun ja äitiinsä, että minä en todellakaan uskalla pitää kiinni vaatimuksestani. Mielelläni sallin hänen olla luonanne vielä kolme viikkoa lisää. Mutta sen kauvemmin ei mitenkään enään, sillä täytyyhän hänen kuitenkin välttämättömästi saada noin kolmisenkymmentä merikylpyä..."

Tämäkin oli diplomatiaa. Täti ikäänkuin tunnusti minut osalliseksi salaliittoon eikä sen vuoksi ilmiantanut minua. Äiti tuli tyydytetyksi ja lähtöpäiväkseni määrättiin peruuttamattomasti heinäkuun viidestoista päivä.

Vaikka Marinkalla oli taloustehtäviä, joita hän ei lakannut suorittamasta, otettiin kuitenkin lukuun se seikka, että minä tarvitsin häntä kesätoverina. Sen vuoksi ei häneltä paljon vaadittu, vaan sai hän vapautusta useista tehtävistä. Niinpä hän näinä viikkoina ei ollenkaan ommellut. Siten olimme yhdessä melkein päivät läpeensä. Marinka tottui minuun jo täydellisesti ja sulautui samoin kuin entisinä aikoina, kuten läheisimpäänsä. Tällainen suhde oli niin luonteenomaista hänen sielulleen, ettei hän ollenkaan huomannut, että minä lähentymisestämme huolimatta, en lähimainkaan ollut sama kuin ennen. Hillitseväisyys, harkinta ja kylmäkiskoisuus pilkistivät nykyään esiin jokaisessa liikkeessäni.

Puistossa ollessamme ja viettäessämme aikaamme jollakin nurmikolla, istahdin aina sopivan välimatkan päähän Marinkasta. Juostessamme ja tavoitellessamme toisiamme tartuin hänen hihaansa irroittaen käteni heti. Se ei ollut teeskentelyä minun taholtani vaan jotain kokonaan toista. Siellä kaupungissa kesäisissä leikeissä, joihin tytötkin ottivat osaa, emme erikoisemmin teeskennelleet, päinvastoin olivat nämä leikit suotuisia syleily- ja suutelutilaisuuksia. Mutta minulle se oli vain leikkiä ja jos käytinkin sitä hyväkseni, niin johtui se siitä syystä etten halunnut jäädä toisista takapajulle tai näyttää kömpelöltä ja yksinkertaiselta. Kaikkia niitä tyttöjä katselin välinpitämättömästi. Toisinaan ne olivat minulle suorastaan vastenmielisiä ja inhottavia. Nuo tytöt etsivät suuteloitamme ja kehuskelivat niistä keskenään.

Marinka... en käsitä, miten saattoi tapahtua se mikä tapahtui. Sydämensä yksinkertaisuudessa hän leikki kanssani kuin lapsi, aivan samalla tavalla, samoja temppuja käyttäen kuin neljä vuotta sitten. Vihreällä nurmella hän istahti aivan vierelleni, ojensi jalkansa, rupatteli jotain tai kiskaistuaan maasta jonkun villiheinän, hiipi hiljakseen taakseni kutittamaan minua sillä korvan juuresta.

Ja kun me aloimme juosta ja minä koetin saada hänet kiinni, niin hän pujahteli pensaiden välissä harvinaisen taitavasti, härnäsi minua laskien minut aivan lähelleen mutta kun ojensin käteni pidättääkseni hänet, hän äkkiä teki hyppäyksen, päästen siten käsistäni. Kaiken aikaa kaikui hänen iloinen naurunsa.

Ja juuri silloin, näiden leikkien kestäessä, minä vihdoinkin huomasin tai oikeammin tunsin, kuinka kevyesti ja kauniisti hän liikkui, kuinka paljon luonnollista, teeskentelemätöntä suloutta oli noissa odottamattomissa hyppäyksissä, mikä tenho hänen sydämellisessä naurussaan, joka oli vapaa kaikesta tarkoituksellisuudesta.

Minulle selvisi silloin, minkä vuoksi olin niin hillitty hänen seurassaan ja miksi aina siirryin hänestä kauvemmaksi. Se johtui siitä, että aina kun hän istuutui aivan lähelleni, minut valtasi selittämätön väristys. Kun hän loputtomasti rupatellessaan puistossa kävellessämme vaistomaisesti vanhan tavan mukaan kietoi kätensä vyötäisilleni, kulki noin rinnallani ja jatkoi pakinoimistaan niin tunsin, että poskilleni kohosi puna. Ja kun hän vallattomuudessaan ja tietäen minun sitä pelkäävän kosketti kädellään niskaani, alkoi veri ohimoillani jyskyttää.

Sanon tietoisesti: se oli tunteiden ensimäinen herääminen minussa. Siihen saakka ne olivat vain seurapiirini väkivaltaisesti tyrkyttämiä ja ylläpitämiä temppuja. Se, mikä minulle lukiossa välitunnilla tapahtuvissa toverien keskusteluissa selvisi, oli laadultaan tietopuolista; talvisin tuttavien luona pikku illanvietoissa ja kesälomalla seurasi käytännöllinen kokeilu.

Juuri sen vuoksi, juuri tuon oppijakson suoritettuani ei tämä uusi tunne enään ollut epäselvä eikä arvoituksellinen. Tuo värähtelevä sydämentykytys, tuo jyske ohimoissa, tuo yli koko ruumiin virtaava raukaisevan suloinen aaltoilu eivät heränneet aiheettomasti, eivätkä olleet tarkoituksettomia. Aivan selvästi käsitin niiden syyt, keinot, tiet ja päämäärän...

Marinka rajattoman puhtaalla sielullaan oli huomaamattaan ja aavistamattaan herättänyt minussa tuon lapselle niin vieraan tunteen, nuo koulun, ympäristön ja kasvattajieni yhteisvoimin ja liian aikaisin kehittämät taipumukset ja halut. Kun minä tällaisina hetkinä katselin häntä kulmieni alta, oli katseeni palava, mutta se ei saanut häntä paloon vain sen vuoksi, kun hänessä ei vielä ollut mitään, mikä olisi voinut syttyä...

Tunnen tuskaista kipua nyt tuota muistellessani ja tunnustaessani. Sen tapaisista hetkistä ei tavallisesti puhuta julkisesti, mutta minun täytyy kertoa siitä ei yksistään siitä syystä, että tahdon olla totuudenmukainen vaan siksi, että siitä alkoi kaikki muu, kaikki elämäni nurinkurisuudet, jotka johtivat minut haaksirikkoon.

Vaistomaisesti pelkäsin aistimuksiani, jonka vuoksi varoen ja Marinkan huomaamatta kartoin häntä. Kartoin hänen sydämellisiä, ystävällisiä hyväilyjään, hänen kosketustaan, mutta se aiheutti minulle taistelua, joka kävi yhä vaikeammaksi kiusaten minua. Me olimme koko päivät hänen kanssaan, ja pitkin päivää joka hetki syttyi vereni: minä olin tukehtua ja öisin kitui ruumiini tulessa. Kaikki näkivät, että maalaisilma ei parantanut minua vaan päinvastoin vaikutti epäedullisesti terveyteeni. Laihduin ja silmieni alle muodostui sinisiä juovia. Äiti katsoi minuun ja tuli neuvottomaksi.

-- Mikä poikaa vaivaa? -- kysyi hän isältä.

-- Kriitillinen ikäkausi... Hän kasvaa... Etkö huomaa hänen aivan silminnähtävästi kasvaneen näiden seitsemän viikon aikana!

Mutta tuo selitys ei voinut äitiä rauhottaa. Hän oli huolestunut.

-- Luulen hänen todellakin tarvitsevan merikylpyjä. Hän on tottunut niihin ja ne ovat käyneet hänelle välttämättömiksi!

Hän alkoi jo nuhdella itseään siitä, että oli pidättänyt minua liian kauan maalla, jonka vuoksi en enään ehtisi ottaa riittävästi kylpyjä. Hän puhui nyt omasta alotteestaan lähtöni kiirehtimisestä. Määräpäivä oli jo käsissä, mutta minä en kiirehtinyt.

-- Vielä hiukan aikaa... Ei haluta yhtään, ehdinhän vielä ottaa kylpyjäkin!

Minua pidätti jokin, mikä viehätti mutta samalla myös kidutti minua. Sydämelläni lepäsi alituiseen joku katkeruus. Tunsin itseni loukatuksi, onnettomaksi ja Marinka -- oh, miten vähän käsittikään hän tunteitani! Hän ei käsittänyt mitään jatkaen entiseen tapaansa lapsellisen sielunsa puhtaudella leikkimistään kanssani.

Olimme heinäkuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla. Päivä oli uuvuttavan helteinen. Minua olivat jo kaikki koettaneet taivuttaa menemään vaikka yhden kerran lammelle uimaan ja raitistumaan, mutta merikylpyihin tottuneena, minä yhä jatkuvasti halveksuin lampea. Uinti olikin ainoa, minkä Marinka suoritti yksinään. Aamulla hän jo kävi uimassa silloin kun minä nukuin, ja toiseen kylpyyn mennessään hänen täytyi erota minusta.