Part 5

Pian meitä kutsuttiin juomaan teetä. Minulla oli jättiläismäinen ruokahalu. Itse asiassa en ollut syönyt sittenkun aamulla, ja tunsin nälkää jo kauvan, mutta vaikutelmat olivat haihduttaneet sen.

Isä, joka kaikesta päättäen oli jo unhoittanut tyytymättömyytensä minuun, oli aivan haltioissaan syömisestäni. Tavallisesti oli Darja Stepanovna aina läsnä pöydässä. Hän kaatoi teetä ja huolehti, että kaikki oli kunnossa. Minua kestitsivät kaikki kilvan. Jokainen toivoi, että olisin kylläinen ja tyytyväinen.

Marinka oli saapuvilla, hänkin osoitti osaltaan huolenpitoaan, -- siirteli eteeni leikkeleitä, voita, kermaa, mutta teki kaiken tuon vaieten. Se herätti huomiota.

-- Miksi Marinka on niin vakava tänään, -- sanoi isä.

-- Marinkahan on aina vakava, -- huomautti äiti, haluten nähtävästi sivuuttaa kysymyksen, joka saattoi tytön hämilleen.

-- Kyllä, mutta osaa hän kyllä... joskus puhua.

-- Tänään on hänet vallannut vaiteliaisuus, -- virkkoi Darja Stepanovna.

-- Mutta minä arvelen hänen olevan pettyneen, -- sanoi isä. -- Hän kuvitteli Vladjaa pieneksi nälkähiireksi ja hän tulikin -- miltei valmiina nuorena miehenä.

Kaikki nuo hyväntahtoiset huomautukset eivät saaneet Marinkaa lausumaan sanaakaan. Kasvonsa olivat edelleen vakavat, huulet yhteenpuristetut, vain silmäluomet liikkuivat tiheämmin.

Oli kello kymmenen illalla, kun minä nielaistuani suuren joukon maalaisherkkuja ja juotuani niiden päälle teen, tunsin ilmeistä väsymystä, ikäänkuin olisi tuo illallinen ollut minulle ylivoimainen. Nähtävästi oli raukeuteni, matkan vaikutusta. Kasvoni kävivät veltoiksi, liikkeeni hitaiksi, ja kaikille selvisi, että minun täytyy päästä nukkumaan. Minun puoleltani se ei kohdannut mitään vastustusta. Minulle oli jo määrätty huone ja valmistettu vuode.

-- No, Jumala kanssasi, sanoi isä.

Sanoin hänelle siinä hyvää yötä. Sen jälkeen menin Darja Stepanovnan luo ja puristin hänen kättänsä.

Nyt tuli vuoro hyvästellä Marinkaa. Menin hänenkin luokseen Ja hämmästyksekseni -- ojensin hänellekin käteni. Hän hämmästyi vielä enemmän. Kaiketi olisi meidän hänen mielestään pitänyt suudella toisiamme. Minäkin sen huomasin, mutta siitä huolimatta oli jotain, mikä minua siitä esti ja häiritsi. Minusta tuntui äkkiä, että me hänen kanssaan olemme siihen liian isot, ja että se toisten läsnäollessa ei oikein käy päinsä.

Marinka ei nähtävästi ajatellut samaan tapaan. Hän ojensi minulle kätensä ja sitä tehdessä ilmaisivat silmänsä täydellistä hämmästystä. Äiti nousi saattaakseen minua.

Minulle järjestetty huone ei ollut sama pikkuinen lasten kamari, jossa ennen olin nukkunut. Tämä oli iso huone kaksine puutarhaan viettäville ikkunoineen. Luukut olivat suljetut, mutta tiesin, että aurinko huomenaamuna pilkistäisi noista ikkunoista sisään. Kaikki oli hauskaa, siistiä, kodikasta. Tunsin autuaallista tyydytystä nähtyäni pehmoisen vuoteeni, jossa oli häikäisevän valkeat liinavaatteet.

-- Herra suojelkoon sinua, -- sanoi äitini ja siunaten minua ristinmerkillä suuteli otsalleni. -- Tarvitsetko jotain?

-- Äiti, -- virkoin, -- ja tunnustan tuon ajatuksen juolahtaneen päähäni vasta hänen kysymyksensä jälkeen, -- minkä tähden Marinkalla on niin hullunkurinen mekko?

Äiti hymyili. -- Ah, _sinä_ huomaat sen. Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme huomaakaan sitä... Mutta hänellä on toinen, jota hän pitää vain pyhäpäivinä.

-- Pitäköön hän... sitä... Ommelkaa hänelle pyhiksi uusi... Muuten on hänen yllään, herra tiesi, mikä.

-- Miten vaativaiseksi olet tullut, Vladja! Marinkalla on yksinkertainen sydän, hänestä on yhdentekevä. Mutta hyvä, hyvä, sanon hänelle. Hyvää yötä!

Äiti poistui. Riisuuduin ja peseydyin. Minulla oli vielä tapana rukoilla. Tätä kotoista tapaa ylläpiti Nikodim Kondratjevitsh uutterasti, mutta minä toimitin sen koneellisesti, tunteettomasti...

Matkan jälkeen valtasi minut ihmeellinen tunne, johtuen vuoteeni puhtaudesta sekä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta. En kuitenkaan nukkunut heti. Illan vaikutelmat kulkivat aivoissani epäselvinä katkelmina myrskyn jälkeisten pilvenhattaroiden lailla. Mutta en tiedä, miksi tuosta kaaoksesta selvästi eroittautui sanat, jotka äitini oli lausunut:

"Marinkalla on yksinkertainen sydän." Ajattelin Marinkan sydäntä ja vaipuessani uneen, uneksin siitä. Se oli ihmeellinen sydän -- saman muotoinen kuin sitä tavallisesti kuvataan. Näin sen aivan kuin avaruudessa, -- niin läpikuultavana, lämpöisenä ja kirkkaana. En muista, oliko sillä kasvoja, mutta tiedän, että ne hymyilivät minulle. Se oli miellyttävä uni.

3.

Tunsin vaistomaisesti, että aurinko oli noussut. Silmäni olivat ummessa ja aamu-uni painoi luomeni kiinteästi yhteen; mutta ikkunaluukkujen raosta tunkeutui veitikkamaisesti auringon säde estäen uinailun muuttumasta uneksi.

Puolinaisen tietoisesti kävi sisässäni taistelu. Kello oli luullakseni jo noin kuuden vaiheilla aamulla. Olin aikoja sitten vieroittunut noin varhaisesta ylös nousemisesta. Ruumiini oli kaupunkitottumuksen vallassa; mutta maalaisympäristö ja minua ympäröivä entisyyteni kutsuivat minua nousemaan, menemään pelloille, puistoon, nauttimaan päivän parhaimmasta ajasta.

Uinailun läpi kuulin epäselvästi talossa ja pihalla alkaneen elämän ääniä. Ovet narisivat ja paukkuivat, vaikka niitä kaikesta päättäen koetettiin varoen sulkea, kuului sisääntulevien ja ulosmenevien askeleita. Eroitin selvästi isäni äänen -- pidätetyn, melkoisesti hiljennetyn, luultavasti siksi, ettei herättäisi minua, ainoaa talossa nukkuvaa kaupunkilaista.

Mutta elämää pihalla ei millään keinoin saattanut hillitä. Sieltä kuului koiran haukuntaa, lintujen kirkunaa, sikojen röhkimistä, karrien räminää, hevosten jalkojen töminää. Kaikki sulautui jonkinlaiseen, unenhorroksissa olevan tietoisuuteni värittämään salaperäiseen pauhinaan, minkä pohjalla aivoissani syntyi nopeaan muuntelevia eriskummaisia kuvia.

Mutta nyt kuului kokonaan selittämätön, nopea koputus ikäänkuin miljoonat pikkuvasarat olisivat kauhealla kiireellä iskeneet nauloja seinään. Tuo koputus kuului yhtämittaisena, milloin laantuen milloin paisuen ja oli siinä niin omituinen, soinnuton sävel.

Tuota säveltä en jaksanut kuunnella, jonka vuoksi avasin silmäni. Hetkisen silmäilin tiedottomin katsein puoleksi valaistuun kattoon. Koputus yhä jatkui. Ja äkkiä selvisi minulle, että sen aiheuttajina olivat talomme katolle pesiytyneet haikarat. Erinomaisella taidolla ja innolla, milloin kurkoittaen koko pituudelleen eteenpäin pitkää kaulaansa, milloin koukistaen sitä ja heittäen päänsä selkään, he koputtelivat pitkillä nokillaan viehättyen tehtävästään kuin satakieli laulustaan.

Käsitin, että kaikki olivat jo aikaa sitten nousseet, mutta en vielä tietänyt, kuinka pitkään olin nukkunut siitä yli. Mutta samassa alkoi vierashuoneessa surista vanha, koko seinän korkuinen kaappikello. Käheällä vaikka syvällä ja riitaisella bassollaan se varmasti löi seitsemän kertaa. Oli siis osapuilleen sama aika kuin se, jona kaupungissakin olin noussut. Nousin ja pukeuduin.

Puolen tunnin kuluttua olin jo puutarhassa, johon teepöytä oli järjestetty. Mutta täällä en tavannut ketään vaikka pöydästä päättäen tee oli jo juotu. Teekeittiö vielä sihisi valittaen kuin kuoleva.

Minut huomasi sisäkkö Oljona, joka jostain syystä vielä tähän saakka ei ollut mennyt naimisiin ja oli koko lailla lihonut. Heti paikalla syntyi hälinä. Oljona riensi kellariin, jossa äiti oli maitoaskareissa. Samoin annettiin tieto Darja Stepanovnallekin ja noin kolmen minuutin kuluttua olin jo seurassa; minulle tarjottiin teetä, voita, kermaa, leikkeleitä, naureskeltiin ystävällisesti myöhäiselle heräämiselleni koettaen kukin kaikin tavoin osoittaa rakkautta ja iloa siitä, että olin heidän keskuudessaan.

Ensimäisen päivän vaikutelmat painuivat hyvin muistiini. Ne toistuivat sen jälkeen joka päivä eikä kuitenkaan kesä niiden tähden tullut minulle muistorikkaaksi, Jo sinä ensimäisenä aamuna teetä juodessani ja nauraessani äitini sekä Darja Stepanovnan rakastettaville pilapuheille tunsin, että he molemmat samoinkuin kaikki muukin kiinnittivät mieltäni sangen vähän, halusin kaiken aikaa kysyä, missä Marinka oli. Se olisi ollut luonnollista mutta vain siinä tapauksessa, että ajateltuani sitä, heti olisin sitä kysäissyt. Mutta minusta tuntui kuin olisi noin suuri huomio Marinkaan näyttänyt liialliselta, epäilyttävältä. He eivät tietysti olisi sitä koskaan ajatelleet, mutta minussa itsessäni oli jotain, mikä väritti tuon mielenkiinnon erikoiseksi.

Marinkan olinpaikasta sain tietää vaikka kiertoteitse. He muistivat, miten mielelläni lammessa olin kylpenyt. Huomautin kaikkina näinä vuosina kylpeneeni meressä ja että meren jälkeen lampi tulisi tuntumaan minusta lätäköltä.

-- Siinäpä se! Mutta Marinka ei ole nähnyt merta, niin on lampi hänen mielestään kokonainen valtameri, -- sanoi Darja Stepanovna.

-- Taitaapa hän parhaillaankin olla lammella! -- lisäsi äitini.

Painoin tuon tiedon muistiini. Sen jälkeen join nopeaan teeni ja ilmoitin meneväni kartanon puistoon, jättäen jäähyväiset naisille.

He eivät tietysti huomanneet kiirehtimistäni, -- mutta minä kiirehdin. Portista ulos päästyäni suuntasin kulkuni todellakin puistoon päin, mutta tultuani pajan luo, käännyin lammelle. Laskeuduin sinne läheltä sitä paikkaa, jossa pajut kasvoivat. Olin täydellisesti vakuutettu siitä, että Marinka kylpee samassa paikassa, missä hänen kanssaan vietimme varhaisen lapsuutemme, mutta minä en mennyt sinne. Löydettyäni ison kiven, istahdin sille.

Ajattelin, että odotan tässä siksi, kunnes Marinka on kylpenyt. Hän tulee tänne, toista tietä ei ole, ja sitten me yhdessä menemme puistoon.

Mutta jos sanoisin, että kivellä istuessani olisin rauhallisesti katsellut leveää lampea ja sitä reunustavia vihreitä kaislikon ja pajupensaiden peittämiä rantoja, että toisinaan veden pintaan saakka laskeutuvien ja ikäänkuin sitä hipaisevien kalalokkien lento olisi herättänyt mielenkiintoani, -- tai että seurasin pikkuista venhettä, jossa kalastaja souti lammen tuolle puolelle, ison kaislikon luo, ahventen tavallisille olinpaikoille, -- silloin valehtelisin.

Kaikki nuo vaikutelmat koskettivat vain heikosti sieluani. Sen sijaan se ihmeteltävän elävästi otti vastaan hiljaisen veden loiskinnan, mikä kuului toiselta puolelta, jossa rannalla kasvoi vanha raita. Jokainen loiskahdus herätti minussa jonkinlaista käsittämätöntä, omituista mielenkiintoa.

Mutta en ollut tullut tänne sitä varten, sen muistin varmasti. Kun olin teeni juonut ja noussut lähteäkseni, tiesin, etten mene puistoon, mutta hyväntahtoisesti ajattelin tahtovani kohdata Marinkaa mennäksemme yhdessä kävelylle. Tuo uusi mielenkiinto ilmeni vasta täällä, kivellä istuessani. Tiesin varmasti sen olleen minulle uuden tunteen, ikäänkuin sielussani juuri sillä hetkellä olisi herännyt uusia voimia.

Oh, tiedän niiden olleen hyvin muokattuja, huolellisesti, huomaamattomasti, pisaroittain kasvatettuja. Paljoa myöhemmin selvitin tuon itselleni, mutta silloin kuuntelin vain hämärästi tunnettani.

En nähnyt Marinkaa. Se paikka rannasta, jossa "meidän raitamme" oli, syventyi lahdelmaksi, kaikki oli puiden peitossa. Mutta sitä selvemmäksi loihti mielikuvitukseni hänet. Ja niin näin hänen ruumiinsa -- sama hentoinen lapsen ruumis, -- laiha, läpikuultava, "ruumiiton henki"...

Niin, sama, mutta ei enään ruumiiton henki. Nyt syöpyy katseeni siihen koettaen nähdä sen pienimpiä seikkoja myöten. -- Nyt se kasvaa, samoin kuin Marinkakin näinä vuosina, pyöristyy, ja siinä voi jo, vaikka heikosti vielä, huomata muodot.

Ja nuo muodot, joita ennen en ollut huomannut aikuisillakaan naisilla, kiinnittivät mieleni, vetivät puoleensa, kahlehtivat huomioni itseensä. Miksi? Minkätähden?

Ehkä oli luonto istuttanut elimistööni sairaita, turmeltuneita hermoja, joten minulle olivat ominaisia ennenaikaiset halut? Ei, terveet vanhempani olivat antaneet minulle ihmeellisen terveen, voimakkaan elimistön, kehityin säännöllisesti. Ei, minussa ei ollut vielä minkäänlaisia haluja. Vereni virtasi rauhallisesti, sydän sykki tasaisesti, kaiken tuon tunsin aivoissani.

Mutta siellä pysyivät vahvasti, järkkymättömästi naulat, joiden avulla sieluni pääkasvattaja, johtaja, kerran ikuisiksi ajoiksi oli iskenyt siihen uusia käsitteitä. Yhdessä silmänräpäyksessä kulki ohitseni kaikki, minkä nuo naulat sielussani olivat aiheuttaneet. Muistin, miten minulle asteettain avautui uusi maailma. Setäni Nikodim Kondratjevitsh palasi usein tuohon lukiossa tapahtuneeseen huomattavaan häväistysjuttuun. Vielä neljä kuukautta sen jälkeen kun sattumalta olimme kahden kesken, hän katseli minua ja pyöritti päätään.

-- Niin, Voldemar, en voi unhoittaa, miten sinä lukiossa kunnostauduit. Oletko nyt tarkoin selvillä siitä, että sinun ijälläsi noista asioista ei saa puhua?

-- En puhu enään niistä! -- vastasin. Olin silloin vielä kaino enkä osoittanut mitään oireita kehittyäkseni niin rohkeaksi, itseluottavaiseksi pojaksi, jollainen nyt olin.

-- Niin... älä enään kenellekään puhu. Saattavat ajatella, että sinä todellakin tunnet noita asioita, joita lasten ei sovi tietää. Ethän sinä itse asiassa mitään tiedäkään, vaan poikamaisuudessasi nähtävästi lörpöttelit joutavuuksia, joita sattumalta jossakin olit kuullut, tai joita olivat sinulle opettaneet toverit, jotka vuorostaan papukaijan tavoin toistavat käsittämättömiä sanoja... Ihmiset saattavat ajatella, että sinä olet oppinut sellaista setäsi talossa...

Ja hän puhui paljon, pitkiä mietelmiä, pyörien yhä samalla paikalla. Hänen aatepiirinsä ei ollut laaja, ja kun hänen oli puhuttava paljon, tuli hän toistaneeksi samoja ajatuksia.

Hän oli tietysti oikeassa: minä puhuin sanoja, joita en vielä käsittänyt, mutta hän ei tietänyt yksinkertaisinta asiaa, lapsen järjen alkeellisinta ominaisuutta: että, kun hänen huomionsa on kiintynyt johonkin uuteen, jota hän ei käsitä, niin hän kaikin voiminsa pyrkii pääsemään sen perille. Ja minun huomioni oli kiintynyt kokonaisuudessaan tuohon minulle uuteen puoleen elämässä. Kun näet tietämättömyyttäni ei yhdellä iskulla voitu minusta saada poistetuksi, niin se ilmeni vielä uuden kerran aikaansaaden toisen jutun, joka rajoittui vain sedän asunnon piiriin.

Oli ihmeellistä, että eläessäni maalla isäni talossa yhdeksän vuotta en ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti nukkuivat, oli vain yksi sänky. Huomasin sen seikan silloin, kun minä ensi kerran aloin tietoisesti suhtautua esineisiin, mutta otaksuttavasti pidin sitä järjestykseen kuuluvana, eikä päässäni koskaan sen johdosta herännyt mitään kysymyksiä. Sänky oli iso, leveä, nähtävästi kahdelle aijottu. Eikä kenellekään ollut salaisuutena, että isällä ja äidillä oli yhteinen makuuhuone ja yksi sänky. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt salata sitä.

Kaupunkiin tultuani ja asetuttuani asumaan setäni asuntoon, huomasin aivan saman ilmiön heidänkin luonaan. Asunnon kahdeksasta huoneesta oli makuuhuoneeksi varattu vain yksi huone, ja siellä, eräänlaisen omituisen musliinikankaisen verhon takana oli komea, iso sänky peitettynä kauniilla pitsipeitolla. Katselin kauvan tuota sänkyä, se miellytti minua suuresti, mutta se seikka, että se oli yhteinen kahdelle hengelle, vastasi täydellisesti kotikuvitelmiani.

Mutta heti lukiojutun jälkeen aloin silmäillä tuota sänkyä hiukan erilaisin katsein. Muistin äkkiä sen, mitä siihen saakka en ollut huomannut, -- että kotona, maalla, makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti yönsä nukkuvat, myös oli yksi iso sänky.

Joka kerta kun satuin kulkemaan tädin ja sedän makuuhuoneen ohi, pysähdyin vastustamattomasti kurkistamaan sinne, päässäni kohosi lukuisia ajatuksia, jotka saattoivat mieleni rauhattomaksi. He nukkuvat yhdessä sängyssä, se on juuri samaa, josta minulle luokalla puhuttiin ja jonka johdosta minä sain ankaroita nuhteita ja rangaistusta. Hehän todellisuudessa nukkuvat yhdessä sängyssä, isäni ja äitini myös. Miksi johtaja selitti sen olevan "hävyttömyyttä, saastaa, ala-arvoista?" Jos se todellakin on sitä, niin minkätähden makuuhuone sekä siellä että täällä oli aina auki eikä tuota sänkyä keneltäkään salattu, eikä kukaan huomannut siinä mitään huonoa?

Kehittymätön järkeni harhaili näissä kysymyksissä, ne olivat minulle ratkaisemattomia. Sen lisäksi ilmeni vielä uusi kysymys: minun isälläni ja äidilläni on poika -- minä. Miksikä ei sedällä ja tädillä, jotka myös nukkuvat samassa sängyssä, ole poikaa eikä tytärtä? Ennemmin tai myöhemmin minun täytyi saada vastaus näihin kysymyksiin. Lapsen päähän mennyt ajatus saattaa näyttää tukahdetulta, mutta se ei kuole koskaan. Puhuin siitä tovereilleni lukiossa, mutta huolimatta kaikista tiedoistaan, eivät he kyenneet minulle sitä selittämään.

Masentuneena lukiojutusta sekä sen johdosta setäni kanssa tapahtuneesta ankarasta selvittelystä en pitkään aikaan uskaltanut laskea valloille tutkivaa tietämättömyyttäni, mutta vihdoin rohkenin sen tehdä. Tätini oli erään kerran erikoisen ystävällinen minulle. Hän kutsui minut luokseen makuuhuoneeseen, missä hän istui nojatuolissa ommellen jotain koruompelua. Nähtävästi oli hänellä ikävä ja hän kyseli minulta maalaisoloista, isästä ja sikäläisestä elämästä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin katsellen kuitenkin samaan aikaan syrjäsilmäyksin sänkyä. Tuli hetken kestävä vaitiolo. Käytin sitä hyväkseni.

-- Täti, sanoin. -- Miten iso sänky teillä on!...

Täti ei huomannut tuossa lauseessa mitään erikoisempaa piilevän. -- Niin, sanoi hän, -- miksi niin? Ajatteletko, että on epämukavaa?

-- Ei, muuten vaan... yhdelle se on ehkä epämukava mutta kahdelle se on sopiva...

Tädin kasvoille levisi neuvottomuuden varjo, vaikka tahdillisuuden vuoksi ja välttyäkseen johtamasta minua vaarallisiin ajatuksiin, hän ei vastannut mitään. Mutta minä olin tutkimukseni alkanut ja tahdoin saattaa sen loppuun saakka. Minä kysyin.

-- Kummalla puolella te nukutte, täti?

-- Mitä? virkkoi täti ja hänen silmissään, jotka huomattavasti suurenivat, välähti ikäänkuin säikähtynyt ilme.

-- Setä nukkuu varmaan oikealla puolella, lausuin ajatukseni: -- miehet ovat aina oikealla... käsikoukkuakin kulkevat siten... ja vihilläkin olen sen nähnyt. Tämän lauseen jälkeen muuttuivat tädin kasvot myrskyävän vihaisiksi, mutta vain hetkeksi. Hän osasi hallita kasvonilmeitään ja hän käsitti, että jutun tekeminen tuollaisista tyhmyyksistä ei ollut kasvatuksellisesti oikein.

-- Kuinka omituinen poika sinä oletkaan, Voldemar... Puhut aivan tarpeettomista asioista... Nostapa koukkuni... tuolla se on jalkojeni luona.

Nostin koukun ja ojensin sen hänelle. Hän alkoi heti nopeaan puhua siitä, että tänään saamme ensimäisen uuden keittäjän valmistaman päivällisen ja ettei hän oikein luota keittäjään. Minä kuitenkin kuuntelin häntä huonosti. Minulla oli varastossa vielä tärkein kysymys, jonka vuoksi olin alottanut koko tämän uskalletun keskustelun. Mistään välittämättä käytin taaskin ensimäistä vaitioloa hyväkseni.

-- Täti, minkä tähden teillä ei ole lapsia?

-- Jumala ei ole antanut, koska niitä ei ole, vastasi täti, tällä kerralla jo hiukan pelokkaana.

-- Mutta isällä ja äidillä on -- miinä... Ja hekin nukkuvat yhdessä sängyssä, mutta teillä...

Täti hypähti paikaltaan. -- Voldemar, jos sinä vielä kerran rohkenet... Ah, miten turmeltunut sinä olet... minä en uskonut, että olisit siihen määrin!

Tällöin kuului eteisestä soitto, nähtävästi Nikodim Kondratjevitsh siellä soitti, sillä oli juuri hänen kotiintulonsa aika.

-- Setä tulee, sanoi täti, -- heti käymme päivälliselle! Nämä sanat lausuttuaan hän poistui kiireisesti eteiseen setää vastaanottamaan.

Mutta lupaus, että heti söisimme päivällisen, ei tullut täytetyksi. Sedän kanssa hän meni työhuoneeseen viipyen siellä noin kymmenisen minuuttia. Minä jäin sillä välin makuuhuoneeseen seuranani tuo iso sänky, jonka tähden olin joutunut tätini kanssa epäsopuun. Sitten täti tuli työhuoneesta ulos ja minut kutsuttiin sinne. Taaskin huolellinen ovien sulkeminen, taaskin hiljennetty ääni ja ankara holhoava äänensävy.

-- Voldemar, sinä, näemmä, et ole yhtään parantunut. Mistä sinä puhuit tädille?

-- Mutta setä, minä... minä halusin tietää...

-- Ystäväni, sellaisia asioita sinun ei sovi tietää, ne eivät ole lapsia varten. Kun tulet aikuiseksi, silloin tulet ymmärtämään. Saattaahan olla sellaisia asioita! Oppineet esimerkiksi tietävät tarkalleen, kuinka monta virstaa on maasta aurinkoon. Mutta sinä et voi sitä ymmärtää vaikka suuresti sitä haluaisit. No, sen vuoksi täytyy se siirtää siihen saakka kun kasvat, opit matematiikkaa ja saavutat mahdollisuuden käsittää sitä. Aivan samoin on tämänkin asian laita. Tahdon, että lupaat minulle ettet enään koskaan kenellekään puhu näistä asioista... Lupaatko?

-- Lupaan, setä.

-- Luotan sinuun.

Olin tunnollinen, pidin lupaukseni. En puhunut milloinkaan enkä kenellekään paitsi tovereilleni, näistä asioista, jotka eivät kuitenkaan lakanneet mieltäni kiinnittämästä, vaan päinvastoin valtasivat sen yhä voimakkaammin. Niiden kanssa jäin aivan yksikseni ja olin pakoitettu ratkaisemaan ne oman ymmärrykseni avulla ja omin keinoin.

Muistan yön, useammankin, -- kun pitkään yli puolenyön lojuin vuoteellani silmät auki kykenemättä hallitsemaan ajatuksiani, ja kun talossa kaikki nukkuivat, nousin hiljaa vuoteeltani, avasin suurella varovaisuudella oven ja varpaillani, avojaloin hiivin käytävää myöten. Menin vierashuoneesta tädin ja sedän makuuhuoneeseen johtavalle ovelle ja pysähtyen siihen pidätin hengitystäni. Kumarruin ja katsoin tarkkaan avaimen reijästä. Tiesin, ettei siinä ollut avainta. Huoneessa paloi yölamppu, minä näin sängyn kokonaisuudessaan ja siinä nukkuvat tädin ja sedän.

Väliin jouduin hämmästyksen; vältin pelon valtaan, tahdoin rientää pois, mutta samapa tuo oli tulin siitä tietorikkaammaksi...

Näin sai perehtyneisyyteni alkunsa. Tämän jälkeen siirryin tirkistelemään naisten uimahuoneiden ovien raoista... Ja johtajan päähäni iskemät naulat eivät kaikesta tuosta höltyneet vaan painuivat aivoihini yhä syvemmälle.

Niinpä nyt kotirannallakaan en tyytynyt pelkkiin mielikuvitelmiin. Olihan niin helppo: hiljaan hiipiä puiden lomitse, pysähtyä jonkun matkan päähän ja katsoa...

Enkä pysähtynyt. Nousin kiveltä; varovasti hiekalle astuessani menin vasemmalle ja siinä, missä alkoi pajupensaiden rivi, käännyin rannasta kauvas puistoon, kaikkia varovaisuustoimenpiteitä noudattamalla ponnistelin, etteivät kuivat oksat jalkojeni alla risahtelisi, yksinpä varoen hätyyttämästä ylläni pesissään istuvia naakkoja ja variksia, pääsin lähemmäksi sitä paikkaa, missä raita kasvoi, Ja nyt vihdoinkin puurivien välillä olevasta aukeamasta näin itse raidan. Sen pitkät oksat, jotka olivat äsken puhjenneiden ja vielä aivan hopeanhohtavien lehtien peitossa, riippuivat kuten ennenkin kaihoisasti maahan saakka. Näin rannan, keltahiekan peitossa olevan pienehkön kentän -- oh, miten tuttu se minulle oli! Kentällä olivat Marinkan vaatteet mutta Marinkaa itseään ei ollut.

Katsahdin etemmäksi veden pintaan, jolloin näin pienen tumman esineen, joka ikäänkuin ui pinnalla. Käsitin heti, että se oli Marinkan pää, hänen ruumiinsa oli kokonajan vedessä. Väliin hän nosti kätensä, huiskautti niillä vettä, jolloin syntyi äsken kuulemani loiske. Hän viipyi vedessä jokseenkin kauvan siirtyen paikasta toiseen. Minusta se tuntui loppumattomalta, minua kiusasi maltittomuus.

Nyt hän ui rantaan. Matalalla kohdalla hän nousi seisoalleen kulkien käsiään heilutellen vapaasti ja täysin vakuutettuna siitä, ettei häntä kukaan näe. Tultuaan hiekalle hän hetkisen seisoi, antaen nähtävästi auringon kuivata itseään. Hänellä oli vielä vanha lapsentapansa olla ilman lakanaa.

Katselin häntä hämmästyen omia vaikutelmiani. Oli, Marinkan ruumis ei ollut ainoa naisen ruumis, jonka olin nähnyt. Joka kesä uidessani toverieni, kesä-ystävieni kanssa meressä, me etsimme rakoja lauta-aitauksissa ja kurkistelimme naisten uimahuoneisiin. Näin kymmenittäin ehkä sadottainkin erilaisia ruumiinrakenteita ja minulle oli jo muodostunut varma mielipide siitä, minkälaiset muodot olivat kauniita. Tästä aiheesta meidän poikaseurassamme väiteltiin joskus.