Part 4

Aurinko laskeutui juuri samalla hetkellä, kun ajopelimme, pienehkön metsän sivuuttaen, vierivät kyläntielle. Oikealla oli upea maatilan puisto, vasemmalla kreivillinen herrastalo -- asumaton linna, jonka omistajat eivät koskaan siinä olleet asuneet, joten se oli lukittu ja umpeen naulattu kaikkine kalleuksilleen. Pitkä sarja talousrakennuksia -- navetat, aitat, siko-, vasikka- ja lintutarhat, paja; rakennusten takaa näkyi heinäpielesten päällyksiä sekä vihdoin niiden takaa kotirakennuksemme.

Ensimäiset, mitkä näin ja mihin kiinnitin huomioni, olivat vanhat tuttavani -- haikarapari, askartelemassa pesässään katolla. Uutta oli katon toiseen reunaan rakennettu toinen pesä -- nähtävästi uutta sukupolvea varten. Tahtomattanikin muistui mieleeni haikarain osallisuus tuohon kauvan sitten tapahtuneeseen lukiojuttuun, hymähdin, että olin saattanut olla niin lapsellinen. Miten pitkälle siitä nyt olinkaan kehittynyt.

Minua odotettiin. Sehän oli selvää. Äitini istui portin takana turvepenkillä ja ajopelien lähestyessä taloa hän nousi ja käveli vastaani. Jefim pysähdytti hevoset. Astuin alas ajopeleistä portin edustalla, ja Jefim ajoi yksin pihaan.

Jo vaunusta ulos astuessani tarkastin äitiäni pikaisin silmäyksin. Jostakin syystä oli minusta tuntunut siltä, että hänen olisi täytynyt muuttua. Ehkä siksi, että itse olin muuttunut. Mutta hän oli samallainen kuin ennenkin. Ikäänkuin eilen vasta olisin hänestä eronnut.

Hän oli suuresti liikutettu. Suudellessani häntä huulille hän puristi päätäni lujasti itseensä.

-- Oh, Herranen aika! Vihdoinkin tulit!... lausui hän syvästi liikutetulla äänellä. -- Mutta mikä sinusta on tullut? Aivan toinen poika... puhui hän huolellisesti tarkastaessaan minua. -- Ja millainen keikari! Mutta mennään, mennään taloon. Siellä on isä ja Darja Stepanovna, siellä tapaat myös Marinkan!

Niin tietysti, tapaanhan siellä kaikki. Äiti puhui totta, että minä olin muuttunut toiseksi pojaksi. Mutta tuon toisen vierellä lienee sittenkin asustanut entinenkin tai johonkin syvälle, syvälle sieluuni oli jäänyt koskemattomaksi, eheäksi, koulun, sedän sekä tädin innokkaasta ahertelusta huolimatta minun perusminäni...

Ennakkoluuloisesti suhtautuessani maalaisoloihin sekä kaikkeen, mitä siellä tulisin kohtaamaan, lähestyin kotitaloani ikäänkuin halveksien, kaupungin korkeammasta sivistyksestä osalliseksi päässeen ihmisen kevyt suopea hymy huulillani. Kuvittelin mielessäni, miten minua joka askeleella tulevat huvittamaan alkuperäiset elämän muodot, alkeelliset tavat ja kotitaloni asukkaiden lapselliset katseet. Ja minusta näytti, että heidän rakkautensa, hyväilynsä ja ystävällinen huolenpitonsa sekä kohteliaisuutensa, joilla he tietysti tulisivat ympäröimään minut -- ainoan poikansa, joka koulussa hyvin oppien ja kiitettäviä arvolauseita saaden niin erinomaisesti olin heidän toiveensa täyttänyt, -- tulisivat minua pikemmin harmittamaan kuin viehättämään.

Mutta yhdestä ainoasta käden liikkeestä, jonka äitini teki puristaessaan päätäni rintaansa vastaan, romahti ja häipyi äkkiä kaikki, jotain rajatonta lämpöä läikähti sieluuni, joku kirkas ilo -- en löydä sanoja -- mutta sydän alkoi niin riemuisasti sykkiä, ja kun me sen jälkeen katsahdimme toisiamme silmiin, olivat ne kumpaisellakin täyttyneet kyynelistä.

Se oli tietysti heikkoutta, ja minä harmittelin itsekseni, en siksi, että olisin halveksinut tunnettani äitiäni kohtaan, vaan siksi, että selvästi tunsin, miten se saattoi minun päätelmäni tehottomaksi.

Painaessani käteni äitini lämpöiseen käteen astuin taloon, en ylpeänä vaan aivankuin olisin tuntenut itseni syylliseksi. Mutta mihin? oh, olin suuresti syyllinen tämän talon edessä. Mutta se, minkä setäni kotona olin oppinut, auttoi minua hillitsemään tunteitani. Karkaisin itseni kutsuen avukseni kaiken sivistyneen kaupunkilaisen arvokkaisuuteni ja astuin taloon varmoin askelin.

-- Nyt hän on tullut, meidän Vladjamme! Äänekkäästi, iloisesti ja jonkinlaisella ylitsekuohuvalla tyytyväisyydellä -- lausui äitini.

-- Tuliko? Todellakin? Missä hän on? Kuului työhuoneesta isäni karkeahko, tuima mutta samalla iloinen ja ystävällinen ääni.

Astuin työhuoneeseen. Isä istui pöydän ääressä kirjoitellen vielä joitakin numeroita suureen kirjaan, mutta nousi heti, ojensi kätensä minulle katsoen minuun hymysilmin. Sillä kerralla näytti hän minusta ihmeteltävän hyväntahtoiselta.

-- Oh, kylläpä meidän Vladjastamme on tullut reipas poika! Hänhän on jo suorastaan nuori mies... todellakin! Untuvatkin ylähuulessa ovat tummuneet. Ei, eivät ne olekaan untuvia vaan karvoja; ja aikaa myöten niistä tulee ehkä viikset! Katsohan vaan, todellakin reipas poika!

Hän suuteli minua kerran aivan ystävän tavoin puristaen samalla kättäni, mikä minua erikoisesti miellytti, ja tarkasteli minua joka taholta kiitellen yhä.

-- Miksi sinä et tule tänne? Kainosteletko? Sepä vasta harvinaista!... Sehän on Vladja... -- sanoi äiti jollekin, joka nähtävästi oli viereisessä huoneessa.

Käännähdin. Ovessa kynnyksen ulkopuolella seisoi tyttö. Oo, mikä omituinen olento siinä oli! Matkallani ajatellessani häntä, kuvittelin häntä niiden tyttöjen kaltaiseksi, joita useita tunsin kaupungissa, mutta joita sitäkin enemmän kohtasin kesällä huvilassa meren rannalla ollessani. Tiesin, ettei hänen äidillään Darja Stepanovnalla ollut varoja, ja ettei isäni, joka hänelle vaatteet teetti, tietysti voinut kustantaa hänelle keikarimaisia pukuja. Kuvittelin hänet mielessäni vaatimattomassa lasten kuosisessa puvussa, jollaisia ommellaan kaupungissa. Puvussa, siinä jossa häntä ajattelin, oli määrätyt osat -- pusero, hame, kaulus -- kaikki aistikkaasti, sievästi ja pukevasti tehdyt.

Mutta Marinka oli puettu pumpuliseen mekkoon, aivan samallaiseen kuin hän käytti neljä vuotta sitten. Aivan kuin olisi se ollut sama mekko mutta venytettynä eri suunnille. Se oli yhtenäinen ylhäältä alas saakka, eikä siinä ollut ollenkaan mitään kuosia. Sitäpaitsi oli se hänelle liian lyhyt. Hame ei ylettynyt polviin saakka, minkä vuoksi hänen jalkansa, jotka todellisuudessa olivat aivan tavalliset, näyttivät tavattoman pitkiltä ja ohkaisilta. Nähtävästi oli tuo mekko ommeltu hänelle jo aikoja sitten, joten se oli jäänyt hänelle pieneksi.

Marinka oli kasvanut, mutta ei hän tietysti ollut lähimainkaan minun mittaiseni. Kaikesta päättäen tuli hän jäämään pienikasvuiseksi. Hän oli kasvanut, mutta ei häntä voinut luulla vielä kolmentoista ikäiseksi.

Erikoisesti hämmästyttivät minua hänen kasvonsa. Tuntui kuin olisivat nämä neljä vuotta kuluneet vain minulta, häntä ei aika ollut muuttanut. Hänen kasvonsa olivat samallaiset kuin ennen. Hiukan olivat ne tulleet soikeammiksi, ja kaikki piirteet suhteellisesti laajentuneet, mutta noiden kasvojen ilme oli niin lapsellinen, silmät henkivät niin syvää "tietämättömyyttä"... Hän oli ikäänkuin äsken juuri tullut lammelta, jossa lapsen lailla oli kylpenyt koko päivän ja pyydystellyt merihärkiä.

-- Marinka, -- virkoin ja menin hänen luokseen.

Tultuani aivan hänen lähelleen katsoin häntä silmiin, jolloin minun tuli äkkiä jostakin syystä niin paha olla. En ymmärrä, mitä se oli. Luultavasti kohtasin niissä jotain kauhean läheistä vaikka unohdettua, kallista mutta arvioimatonta.

-- Marinka, -- virkoin. -- Miten hassunkurinen sinä olet.

Otin häntä käsistä kiinni ja suutelin poskelle. Omituiselta tuntui minusta, kun hän seisoi liikahtamatta. Hän salli minun vain suudella itseään mutta ei hymyillyt.

-- Minkä vuoksi hän mielestäsi on hassunkurinen? -- kysyi äiti. -- En minä sitä huomaa. Hän on hyvä ja vakava tyttö.

-- Tarkoitan hänen mekkoaan, -- vastasin palaten työhuoneeseen siinä vahvassa uskossa, että Marinkakin tulee jälessäni.

-- Näetkös, saatoit hänet nolostumaan... Hän on kovin kaino...

Katsahdin taakseni, Marinkaa ei ollut enään.

"Miten omituinen tyttö", ajattelin joltisenkin kylmäkiskoisesti tyhmästi loukkaantuneena.

Isä kyseli minulta kuulumisia kaupungista, lukiosta, tädistä, sedästä sekä olostani heidän luonaan. Kerroin hänelle kaiken taitavasti. Osasin hyvin esittää ajatuksiani. Olleena alituiseen, ja erittäin viimeiset kaksi vuotta, seurapiirissä, olin oppinut käyttäytymään vapaasti, varmasti, hämmentymättä koskaan. Sedältä olin omaksunut sujuvan, siloitellun ja perusteellisen puhetavan.

Se, minkä kerroin sukulaisistani, tyydytti isääni täydellisesti. Kuvasin hänelle, miten hyvin he elävät, minkälaista yleistä kunnioitusta he nauttivat, ja että heidän tuttavansa olivat kaikki korkeissa asemissa olevia henkilöitä lisäten arvelunani vielä, että Nikodim Kondratjevitsh tulee siirrettäväksi joko Pietariin tai Moskovaan. Isää kaikki tuo miellytti. Hän sanoi:

-- Miten onnellinen Liisa sisareni onkaan! (Tädin nimi oli Elisabet Andrejevna) ja miten viisas nähtävästi hänen miehensä on! Kosiessaan tätiäsi oli hän niin köyhä, että eleli melkein nälkäisenä, hänellä oli hassunkurinen ulkomuoto seminaarilaistapoineen. Arveltiin yleensä, että Liisa olisi voinut tehdä paremmankin naimiskaupan. Ja katsos, mitä hän nyt on saavuttanut, ja kaiken omalla tarmollaan.

Mutta ryhtyessäni kertomaan lukiosta, joutuivat isäni ja äitini kerrassaan hämmästyksen ja kauhun valtaan. Silloin käyttäydyin heitä kohtaan kuin vanha, lukiolaiskokemuksista viisastunut lukiolainen vastatullutta, kohtaan, toisin sanoen, siten kuin käyttäydyttiin minua kohtaan ensi kerran luokalle tullessani. Minua huvitti totisesti osoittaa vanhemmilleni, miten huonosti ajattelin päälliköistäni ja opettajistani.

-- Johtaja meillä on aivan hölmö, sanoin minä. -- Me häntä petämme jokaisella askeleella!

-- Kuinka niin hölmö? Minkä vuoksi petätte? Mistä sinä tiedät, onko hän hölmö tai ei? Sinä olet itse vielä niin kokematon!

-- Mitä vielä! Näkeehän sen kaikesta... Hän on yksinkertaisesti typerä, ja kun hän puhuu jotain, on se niin typerää. Ja tarkastaja meillä on punatukkainen -- Gerasim Antonovitsh, -- äkäinen kuin koira, ja itse on niin ruma, kömpelö... Mutta tarkastajan rouva on hyvin kaunis, me näemme häntä usein. Hänellä kun ei ole mitään tekemistä, niin katselee hän alinomaa ikkunasta, joka on aivan vastapäätä luokkahuoneitamme. Tahallaan hän pukee ylleen ohkaisen puseron, niin että kaikki kuultaa lävitse... Meillä on isoja lukiolaisia, joilla on jo viikset, niin hän heittää heille silmäyksiä... Ja yksi kahdeksannesta luokasta, Markovski, on suhteissa häneen... muuten hän onkin suhteissa kenen kanssa tahansa...

-- Mitä sinä puhut, rakkaani? -- kysyi isä minulta hämmästynein, sangen vakavin kasvoin.

En käsittänyt häntä. Luulin hänen lausuvan epäilyksensä, jonka vuoksi kiirehdin vakuuttamaan hänelle.

-- Ettekö usko? Mutta sen tietävät meillä kaikki.

-- Ei, en minä sitä; kaikki tuo saattaa olla... mutta... mistä sinä sen tiedät?

-- Minähän sanon teille, että sen tietävät kaikki...

-- Niin, mutta miksi se sinua huvittaa?

-- Mitenkä niin? Mielestäni se on huvittavaa...

Huomasin isäni tekevän silmillään merkkejä äidille, että hän poistuisi ja katsahdettuani äitiini huomasin hänen kasvoillaan neuvottoman jopa masentuneen ilmeen. Hän lähti heti ovelle päin poistuen huoneesta. Isä sulki kumpaisenkin ovenpuoliskon.

-- Kuule, Vladimir... hän lausui suuresti hiljennetyllä ja liikutetulla äänellä. -- En haluaisi tulosi ensi päivänä puhua kanssasi tähän tapaan, mutta... mutta, tiedätkö... tuo on jo liikaa. Mitä tietoja ne ovat? Ja kuinka sinä kerrot niistä ei vaan minulle mutta äidillesikin. Oletko sinä kaksikymmenvuotias?

Loukkaannuin. Minua ei miellyttänyt lainkaan tuo kaikki: äitini salaperäinen poistuminen, ovien sulkeminen, hiljennetty sävy, värisevä ääni ja hillitty ankaruus. Muutuin kylmäksi.

-- Luullakseni, isä, en ole puhunut mitään sellaista, -- vastasin. -- Mutta jos ei se teitä miellytä, niin en puhu siitä.

-- Niin, tietystikään ei se minua miellytä. Sinä olet nähtävästi lukenut huonosti, et ole ajatellut tieteitä vaan muita asioita!

Otin taskustani todistukseni ja ojensin sen isälle.

-- Tässä ovat arvolauseet! -- Lausuin ylpeydellä. Hän otti todistuksen ryhtyen sitä tarkastamaan.

-- Niin, tässä tapauksessa pyydän anteeksi. Arvolauseesi ovat hyvät. Emme käy riitelemään, Vladja; minä haluaisin, että sinulla olisi vähemmän tietoja tarkastajan rouvasta. Ja mielipiteesi johtajastakin on liian pikainen. Aikuiseksi tultuasi ehkä huomaat hänen olleen viisaan. Tietysti me loppujen lopuksi saamme tietää ja oppia paljon, mutta miksi näin aikaisin?... Äitisi on murheellinen. Mutta, kuulehan, -- sanoi isä, puhuen jälleen hyväntahtoisella sävyllään, -- mene, näytä hänelle arvolauseesi, niin tulee hän lohdutetuksi.

Ensi esiintymiseni ei minua ollenkaan tyydyttänyt. Olin ollut vakuutettu, että aika, jolloin minua nuhdeltiin ja jolloin minulle tehtiin huomautuksia, olisi jo ohi. Yksinpä Nikodim Kondratjevitsh, minun välitön "elämän opettajani", joka ei koskaan sivuuttanut tilaisuutta siirtääkseen minua täydellisyyttä kohti vaikka millimetrin verran, hänkin oli jo siksi tyytyväinen minuun, että oli melkein lakannut huomauttelemasta. Jonkun sopimattomuuden sattuessa katsahti hän vain minuun erikoisemmin, mikä oli jo kylliksi. Ymmärsin tarkoituksensa ja kömpelyys katosi käytöksestäni.

Mutta paitsi tätä kaikkea, hämmästytti minua tuo uusi piirre isässäni. Hänestä oli tullut siveyssaarnaaja, ja miten selvä maailmankatsomus hänellä oli ja miten sujuvasti, selvästi hän puhuikaan! Tuota piirrettä en ollut ennen huomannut. Nähtävästi olin neljä vuotta sitten liian pieni huomatakseni sitä. Isä silloin ei pitänyt minua siveysoppinsa arvoisena eikä sen vuoksi koskaan puhunut siitä. Olin tottunut kuulemaan häneltä vain katkonaisia epäsuosiollisia lauseita tai käskyjä.

Menin äidin luo. Tunsin mielessäni vihaa en äitiäni enkä isääni kohtaan mutta noin vaan ilman kohdetta. Tunsin olevani vieraassa ympäristössä, joka ei ymmärtänyt minua.

Aurinko oli jo laskeutunut, -- ikkunoihin tunkihe illan hämyn salaperäinen hohde, jossa vielä ikäänkuin värähtelivät auringonsäteiden näkymättömät heijastukset.

Päästäkseni huoneeseen, missä äiti oli, täytyi minun kulkea pienen huoneen läpi, jota meillä nimitettiin vierashuoneeksi. Siellä ompelukoneen ääressä istui Darja Stepanovna, Marinkan äiti. En ollut vielä nähnyt häntä, minkä vuoksi pysähdyin tervehtiäkseni.

Kooltaan pieni, kalpeakasvoinen olento ei ollut hituistakaan muuttunut. Noin kymmenen vuotta sitten, kun hänen miehensä, entinen maalaisopettaja kuoli, jättäen hänet tyttönsä kera kohtalon heiteltäväksi, hän laihtui, kalpeni ja vanhettui monen vuoden edestä, eikä hän niin ollen voinut muuttua miksikään enään.

-- Hyvää päivää, Vladja, -- sanoi hän minulle. -- Miten te olette kasvanut suureksi! Minä en olisi teitä tuntenut!

Hämmennyin suuresti tuosta teitittelemisestä. Ennen hän sanoi minua sinuksi. Minussa tapahtunut muutos herätti hänessä nähtävästi kunnioitusta minua kohtaan. En tiennyt, mitä sanoa hänelle, mutta kun Marinka ei ollut huoneessa, niin kysyin tyttöä.

-- Entä Marinka... Missä hän on?...

-- Luultavasti lintujen luona. Meillä on jo pikkuisia kananpoikasia, hän on niitä katsomassa.

"Marinka on lintujen luona!" siitä päättäen käytetään häntä jo taloudessa. Tähän saakka en ollut sitä ajatellut, Marinkan asema meidän talossamme ei minussa herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä. Ajattelin, että hän vain "elää". Ja tämä tieto kananpojista avasi minulle uuden puolen hänen elämästään.

Äidin tapasin huoneestaan. Matkalaukkuni olikin tuotu tänne ja hän polvillaan sen ääressä purki siitä kapineitani tarkastaen niitä.

-- Miten harvinaiset ovat alusvaatteesi? Aivan aikuisten! Tätikö sinua noin hemmoittelee?

-- Niin täti. Hän nauroi suuresti alusvaatteilleni, joita toin maalta muassani... Minulle tehtiin uudet ja entiset annettiin keittäjän pojalle. Kaupungissa ne olivat sopimattomat käytettäviksi.

-- Miten sinusta on tullut hieno, Vladja!... Olet muuttunut kokonaan, kokonaan toiseksi! -- sanoi äiti ja jättäen hetkiseksi alusvaatteeni hän kohotti päänsä ja katsoi minuun, jolloin hänen silmissään kuvastui kaihon ja säälinsekainen ilme.

Ehkä hän suri sitä, että oli suostunut lähettämään minut suureen kaupunkiin. Mutta, raukka, hän ei tiennyt edes miljoonaista osaakaan siitä muutoksesta, minkä kaupunki minussa oli aikaansaanut.

-- Äiti, tässä ovat arvolauseeni, -- sanoin näyttäen hänelle paperia. Hän katsoi sitä.

-- Varsin hyvät arvostelut. Oikein, oikein hyvät, -- lausui hän kauvan katsellen numeroita, jotka tuottivat hänelle nähtävästi suurta nautintoa. Pääsit viidennelle luokalle... Lisäsi hän luettuaan lisäyksen. -- Viidennen luokan oppilas... Se tahtoo sanoa, ettei sinulla enään ole paljon jälellä!

-- Neljä vuotta, äiti... puolet vielä.

-- Niin, -- vastasi äiti ja vaipui ajatuksiin. Sitten taas ryhtyi purkamaan matkalaukkuani. Hän vaikeni aivankuin keskeyttäen puheensa, tunsin oloni tukalaksi. Ehkä hänellä sydämessään oli minulle valmiina katkeria sanoja, mutta hän ei halunnut ilmaista niitä ensimäisenä päivänä.

Minäkin vaikenin. Joku ahdistava tunne painosti minua, mutta se sai heti itsekkään suunnan muuttuen harmitteluksi siitä, ettei minua täällä -- kuten minusta tuntui -- kohdeltu niin ystävällisesti kuin olisin ansainnut.

-- Onko sinulla nälkä? Me juomme kohta teetä, silloin saat myös voileipää. Mehän syömme päivällisen aikaisin. Te siellä varmaan syötte päivällisen illalla?

-- Niin, minähän tulen lukiosta kello neljän vaiheilla ja Nikodim Kondratjevitsh tulee toimestaan kello puoli kuuden ajoissa. Me syömme päivällistä kello kuusi.

-- Niin, niin, niin, todellakin... Eihän se muuten käy päinsä. Odotatko sitten?

-- Kyllä, minun ei ole kova nälkä. Käyn pihalla, tahdon katsoa, millainen se on.

-- Mene, mene... ei se tunne sinua, meidän pihamme, -- sanoi äiti naurahtaen. -- Tulehan tänne, Vladja, -- lisäsi hän.

En käsittänyt mitä varten, mutta menin lähemmäksi.

-- Kumarru.

Tein senkin. Äiti suuteli minua otsalle.

-- No, mene nyt kävelemään!

Menin ulos.

2.

Pihalla koirat murahtelivat minulle. Näytti kuin eivät ne olisi pitäneet minun lukiolaispuvustani. Mutta minä puhuttelin niitä varsin rohkeasti, jolloin ne heti paikalla tunsivat minussa isännän. Niiden joukossa oli vanhoja, joiden nimet olivat minulle tutut. Kutsuin niitä nimeltään, mikä nähtävästi sai heidät leppymään minuun.

Täällä ei mikään ollut muuttunut. Pysähdyin pihan keskelle, nopeaan muistellen sen asemakaavaa. Silmänräpäyksessä kuvastui aivoissani kaikki: -- missä oli hevostalli, navetta, heinälato, ruumenaitta, puutarha, kasvitarha. Mutta minä en mennyt mihinkään näistä paikoista.

Minulle selvisi heti se, mistä huoneessa ollessani en ollut täysin tietoinen: että olin lähtenyt ulos juuri lintutarhan vuoksi. Minusta tuntui ehdottoman välttämättömältä mennä sinne, missä Marinka oli.

Ensiksikin oli minulle uutta hänen askartelunsa lintujen kanssa, mutta se ei tietysti ollut päävaikuttimena. Sydämeni syvyydessä tunsin itseni syylliseksi hänen edessään.

Ja nyt juuri seisoessani keskellä pihaa ikäänkuin tien risteyksessä, muistui äkkiä mieleeni lähtöni kotoa neljä vuotta sitten. Pikkuinen kalpeakasvoinen olento... rakas paljasjalka... hän seisoi portailla katsoen minuun surun täyttämme silmineen. Minä silloin itkin. Jumalani, miten silloin rakastin tuota tyttöä! Ja enkö nyt enään rakastaisikaan häntä?

Nuo eivät olleet ajatuksia -- selviä, määriteltyjä. Se oli levottomuutta, hämärää syyllisyyden tunnetta ja halua hyvittää jotain.

Kanatarha oli erikoinen piha pikkuisine koppeineen. Niissä linnut hautoivat aikaisia poikiaan vuoroin pihalla hyppien. Menin sinne ja portille saavuttuani pysähdyin sen ulkopuolelle. Pihalla käyskelivät arvokkaina kalkkunat, altaan luona vedessä häärivät ankat, ja kanat olivat jo asettuneet yöteloilleen katoksen alle. Hämärä kävi yhä läpinäkymättömämmäksi, mutta lännessä hohti vielä mailleen hiipivän auringon punertava kajastus. Tuvan ovi aukeni, ja Marinka astui ulos sieltä. Hän meni altaan luo, katsahti siihen, huomaten siinä olevan vettä kylliksi. Sitten hän kääntyi portille päin. Tarkastin häntä ja tulin vielä kerta vakuutetuksi siitä, että hän lyhyessä mekossaan oli hassunkurinen ja että hänelle aikoja sitten olisi ollut ommeltava uusi. Nyt oli hänellä vielä pumpulinen esiliina. Minua hän ei huomannut ja vasta aivan portille tultuaan pysähtyi hän äkkiä.

-- Sinäkö se olet? Minä en nähnyt... -- virkkoi hän, ja hänen äänensä teki minuun niin hämmästyttävän omituisen vaikutuksen.

Silloin kotona tervehtiessäni häntä, ei hän lausunut sanaakaan. Hänen äänensä oli vahvistunut vaikka oli vieläkin heikko ja ikäänkuin tukea vailla. Se oli alentunut muistuttaen jo vähemmän äsken syntyneen sorsanpojan valittavaa piipitystä, mutta silti oli se sama ääni. Siinä ilmeni koko Marinka, ja se sai sielussani todellisen romahduksen aikaan.

Äkkiä olisin halunnut hypätä portin yli, rientää hänen luokseen, tarttua käteensä, suudella häntä kuin entistä ystävää, läheisintä olentoa, kuin omaa rakasta, ihanaa lapsuuttani. Niin, niin, nyt minä ymmärsin: Marinka -- hänessä oli lapsuuteni...

Mutta minä en tehnyt mitään, jäin seisomaan liikahtamatta. Nikodim Kondratjevitshin neuvot ja esimerkki hillitsivät minut. Äänessäni ainoastaan tuntui mielenkuohuntaa.

-- Mitä siellä tuvassa on? -- kysyin ikäänkuin todellisesti olisin ollut huvitettu siitä, mitä tuvassa oli.

-- Siellä on pikkuisia kananpoikasia, -- vastasi Marinka. -- Ne ovat vasta kahden päivän vanhoja. Mutta on sellaisiakin, jotka vasta tänään ovat ilmestyneet. Tahdotko nähdä?

-- Näytä.

-- Nyt siellä on hiukan pimeä. Tahdotko, niin tuon tänne.

-- Hyvä, tuo vaan.

Hän kääntyi, juoksi nopeasti tuvalle ja meni sinne sisään. Minä sillä aikaa aukaisin portin ja menin kanatarhaan. Hetken päästä tuli Marinka ulos. Nyt oli hänen esiliinansa nostettu, ja hän piteli sen liepeitä molemmin käsin. Esiliinassa liikahteli jotain ja kuului sieltä hento piipitys.

-- Siinä ne ovat, -- sanoi Marinka, -- miten somia! Ota, pitele käsissäsi... Se on niin miellyttävää, ne ovat niin pehmoisia, pehmoisia... kuin untuva.

Otin pari pikkuruikkuista kananpoikaa tuntien todellakin jotain harvinaisen miellyttävää. Alennuin siihen määrin, että asetin ne lähelle poskeani, jopa suutelinkin yhtä nokalle.

Marinkan kasvot olivat eloisat, hänen silmänsä hymyilivät. Hänen kauniit, tasaiset hampaansa näkyivät. Hän ei ollut kaunis, mutta kasvoissaan oli äärettömän paljon puoleensa vetävää.

-- Ne ovat herttaisia, -- lausui hän.

-- Vie pois ne... minä odotan sinua.

Hän juoksi uudelleen, mutta ei niin nopeaan, suojellen nähtävästi kantamustaan. Hänen ohkaiset säärensä vilahtelivat hassunkurisesti kadoten sitten tuvan oven taakse. Hän palasi ravistellen esiliinaansa.

-- Mennään puutarhaan, -- ehdotin.

-- Siellä ei ole vielä mitään. Vasta ensimäiset lehdet.

-- En minä tarvitsekaan mitään, -- sanoin. -- Käymme muuten vaan.

-- Mennään sitten.

Lähdimme astumaan puutarhalle. Kuljimme vaieten. Yllämme syttyivät tähdet vähitellen yksi toisensa jälkeen. Niin äärettömän yksinkertainen oli tämä maalaisyön vaikutelma, mutta siitä huolimatta herätti se sielussani niin moninaisia tunnelmia, etten nytkään vielä kykene niitä määrittelemään. Arvelen niiden olleen jonkinlaisia aavistuksia. Aivan kuin vierelläni ei olisi astunut Marinka mahdottomassa, hassunkurisessa mekossaan, vaan kohtalo.

Niin suuresti eroittivat meidät nuo neljä vuotta kaikkine niiden kuluessa elettyine tapahtumineen, niin vähän ne sieluuni nähtävästi olivat jättäneet jälkiä entisestä. Me emme tienneet, mitä puhua toisillemme. Ajatusten suunta ja sisältö oli kummallakin aivan erilainen. Saapuessamme puutarhaankin ja tuntiessamme kumpikin, että oli välttämätöntä puhua jotain, koska vaikeneminen oli typerää, me puhuimme vanhasta päärynäpuusta, joka oli rehevästi kasvanut näinä neljänä vuotena ja orjantappurapensaasta, johon kokeeksi oli istutettu ruusu.

Mutta tuo oli meille yhdentekevää. Me tunsimme jotain vastustamatonta yhteenkuuluvaisuutta, jota eivät olleet hävittäneet vuodet eikä elämä -- tuhoavin ilmiö maailmassa, ja tuossa tunteessa oli jotain outoa, melkein traagillista.