Part 3

Nyt johtaja äkkiä jostain syystä kävi ystävällisemmäksi. Hänen äänensävynsä ei ollut enään niin ankara. Nähtävästi oli setäni todellakin suuresti kunnioitettu, ja etenkin, kuten nyt huomasin, suuresti vaikuttava henkilö.

-- Niin, Nikodim Kondratjevitsh on erinomaisen kunnioitettava henkilö... Sääli, sääli, että hänellä on tuollainen sukulainen... Säälittää suuresti... Mene! Luokan jälkeen saat istua pari tuntia... Tai -- ensimäisellä kerralla riittää tuntikin... Miten sääli... miten sääli! Mene!

Poistuin. Luokalla eivät uskoneet minun lapsellisuuteeni, kaikki olivat vakuutetut siitä, että olin tehnyt tuon "temppuna", pitäen minua tavattoman rohkeana ja yleensä reippaana poikana. Minut hyväksyttiin heti ensimäisenä päivänä, mikä oli tärkeää tulevalle toveruusuralleni.

Tuntien loputtua jäin yksin luokkaan rangaistukseksi. En muista nyt enään, mitä kaikkea silloin ajattelin yksin istuessani tyhjässä luokkahuoneessa kädessäni joku oppikirja, jota luin. Muistan aivojeni jännityksellä toimineen samassa kysymyksessä: miten oikeastaan lapset sitten syntyvät maailmaan?

Olen vakuutettu, että jos johtaja silloin kysyessäni häneltä tuota asiaa, olisi yksinkertaisesti vastannut -- mitä tahansa -- vaikka niin, että lapsia tuovat isot linnut, tai vaikkapa olisi myöntänyt sen, että sitä varten, vaadittiin välttämättömästi "papan ja mamman" yhdessä nukkumista, olisin uskonut häntä ja uteliaisuuteni olisi pitkiksi ajoiksi ollut tyydytetty. Jälkimäisessä tapauksessa olisin ehkä surrut sitä, että äiti oli minulle puhunut valhetta, mutta rakkauteni häneen olisi kaiketi löytänyt puolustuksia hänelle.

Mutta nyt -- nyt se kävi minulle kiusalliseksi kysymykseksi. Omituisella suuttumuksellaan iski johtaja tuon kysymyksen syvälle aivoihini, naulaten sen sitäpaitsi sinne terävin nauloin: "hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista". Silloin olin selvillä siitä, että tulen hankkimaan tietoja itselleni rauhoittumatta siksi, kunnes saan tietää koko totuuden.

Sieluuni oli heitetty myrkyllinen vihjaus. Niin lapsellista kuin haikaran osallisuus minun maailmaan syntymisessäni olikin, oli tuo selitys kuitenkin tyydyttänyt minua tähän saakka. Nyt sain tietää, että syntymisestäni olin kiitollisuuden velassa jollekin "hävyttömyydelle, saastalle, säädyttömyydelle, ala-arvoiselle", ja nämä tiedot antoi minulle herra johtaja...

Palattuani kotiin tavallista myöhemmin en tietysti sedän tiedusteluun vastannut totuuden mukaisesti vaan sanoin jonkun valheen. Tiesin nyt elämässä olevan tapauksia, jolloin valhetteleminen on välttämätöntä. Sellainen oli ensimäinen tuntini lukiossa.

4.

Ajatukseni viivähtivät tuon päivän tapahtumissa, koska silloin ensi kertaa olin kuten saven palanen josta opettajani ja holhoojan: ihmistä muovailivat. Yleensä kuluivat nämä neljä ja erittäin ensimäiset kolme vuotta jotenkin tiedottomasti.

Vastaanottavainen sieluni imi ahnaasti itseensä kaiken, mitä sen eteen kannettiin ja vähitellen, huomaamattani tapahtui minussa muutos, josta itse en ollut tietoinen. Tiedän vaan, että minä lukuvuoden loppupuolella en vähimmässäkään määrässä eronnut koululaisista -- tovereistani. Ei ollut sanoja, joita en olisi tuntenut tai ymmärtänyt niiden merkitystä, ei ollut myöskään sellaista salaperäistä toimitusta, jonka suhteen olisin ollut lapsellisen tietämätön. Tarunomaiset haikarat ja kurjet olivat maailmankatsomuksessani joutuneet kokonaan syrjäytetyiksi. Teoreettisesti olin kaikesta perillä. Setäni, jolle johtaja kerran tavatessaan oli puhunut turmeltuneisuudestani, kertoen samalla tapahtuman kokonaisuudessaan, kutsui minut työhuoneeseensa, sulki sääperäisesi oven ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, miten äärettömän kauhistuttava käytökseni oli sekä selosti turmeltuneisuuteni koko syvyyden. Sen jälkeen kuiskuttelivat he siitä tätini kanssa.

En voi väittää, että kenelläkään opettajistani olisi ollut erikoista vaikutusta minuun. Ensimäisen luokan oppilaana olin liian vähäpätöinen kiinnittääkseni heidän huomiotaan, joten näin heitä melkein joka päivä tuntematta heitä sittenkään. Tulin heitä tuntemaan paljon myöhemmin mutta sitä paremmin. Tähän saakka tunsin vasta johtajan ja tarkastajan, joiden kanssa olin tullut läheisiin kosketuksiin.

Johtaja ei itse asiassa ollut ilkeä ihminen, mutta järkeä ei hänellä todellakaan ollut, joten hän menetteli jokaisessa asiassa yhtä taitamattomasti kuin minun lapsensyntymisjutussani.

Tarkastaja sitävastoin oli hermostunut, ilkeä ihminen, joka harjoitti ilkeyttään ilman mitään järjestelmää tai suunnitelmaa. Ulkomuodoltaan oli hän sangen epämiellyttävä, ja hänen kaunis vaimonsa ei pettänyt häntä ainoastaan historianopettaja Kudejarovin, vaan melkein jokaisen kanssa, ken siihen osotti halua. Hänen heikkoutensa oli siinä, että hän rakasti vaimoansa. Tämän hänen henkilökohtaisen murhenäytelmänsä vaikutukset eivät päässeet muualla puhkeamaan ilmoille kuin oppilaiden kohtelussa.

Petettynä edellisenä iltana ja saadessaan tuosta petoksesta aamulla tiedon, hän saapui luokalle vihasta kiehuen ja hyökkäsi raivostuneen tiikerin tavoin turvattomien oppilaiden kimppuun. Kakkoset, karsseri, johtajan luo ojennettavaksi kuljettaminen, ankarat kirjeet vanhemmille, eroittamisuhkaukset -- kaikki ne olivat hänellä jokapäiväisiä ilmiöitä. Sitä nähtiin aina ja siihen totuttiin.

Opetuksesta en muista mitään. Kaikki ne tiedot, jotka nyt omaan, olen hankkinut jälkeenpäin toisista tietolähteistä. Muistini oli erinomainen, joten osasin läksyni, suoritin joitakin tutkintojakin. Ensimäisestä päivästä aina viimeiseen päivään saakka ei koulutyö tuntunut minusta raskaalta vaan epämiellyttävältä. Yksikään aine ei kyennyt saamaan mielenkiintoani herätetyksi. Yhtäkään päivää ei ollut, jolloin olisin mielelläni lukioon mennyt, aina täytyi minun pakoittaa itseäni, laiskasti ja väkinäisesti liikuttelin jalkojani: menin täyttämään ikävää ja vastenmielistä velvollisuutta. Kaikkea, mikä minua lukiossa ympäröi, katselin aivan kuin himmeän lasin takaa...

Tuntuu, kuin noiden vuosien kuluessa aivoni eivät hituistakaan olisi kehittyneet. Niihin ahdettiin erilaisten aineitten aloilta lukuisia tietoja, jotka pysähtyivät kaikki sinne kuin täysinäiseksi sullottuun säkkiin, enkä tiennyt, mitä varten niitä tarvittiin tai niihin niitä käyttäisin. Kotona esitin kiitettävät arvolauseet, josta he saattoivat päättää lukiossa suorittaneeni kaikki kunnollisesti.

Muistellessani tuota aikaa, kuvastuu se minulle sumuisena, pimeänä, huomaan, että nuo neljä vuotta juuri sillä ikäkaudella, jolloin sielu on luottavaisen herkku, koko maailman vaikutelmille, olivat minulta kadonneet jäljettömiin.

Kokonaan toisellainen oli elämäni sedän kodissa. Samaan aikaan kun minulta lukiossa vaadittiin vain koulutehtävien suorittamista ja sääntöjen noudattamista, olin minä sedän kodissa ainaisen huomion esineenä. En käsittänyt, miksi tätini ja erikoisemmin setäni niin huolehtivat ei vain tavoistani ja puhekielestäni mutta kaikista pikkuseikoistakin ulkomuodossani sekä vaatetuksessani. Näytti, kuin olisi heidän tarkoituksenaan ollut uudesti muovailla minut kiireestä kantapäihin saakka; he halusivat muodostaa ruumiinrakennettani sekä, jos olisi ollut mahdollista, täyttää suoneni toisella verellä.

-- Rakas poika, sanoi minulle eräänä päivänä setäni: sinusta ei ole mihinkään maalaistapoinesi, sinun täytyy syntyä uudestaan.

Hän sanoi sen puolittain piloilla kuivasti hymyillen, mikä ei ollenkaan sopinut hänen virastokaavojen mukaan muodostuneisiin kasvoihinsa: korkea, loppumattomaan kaljuun päättyvä otsa, paksu nenä, paksut, alituisesti kokoonpuristetut huulet, sileäksi ajeltu leuka sekä ylähuuli ja pitkä silkkimäinen, erikoisen huolenpidon esineenä oleva poskiparta.

-- Tuollaisena ei sinua voi viedä mihinkään kunnon seuraan.

Todellakin olin vapaudessa pelloilla, puistoissa, lammen rannalla kasvanut poika, joka vain hetkeksi pistäytyi kotiin kiireesti nauttiakseen jotain ravintoa, poika, joka alinomaan repi vaatteensa okaisissa pensaikoissa ja oksaisissa puissa, joiden latvoihin hän, siellä pesiviin lintuihin tutustuakseen, aina kiipeili, poika, joka aina oli auringon polttavien säteiden paahtama. Noin vapaudessa kasvaneen pojan liikkeet eivät sopineet näihin korkeisiin, tilaviin, aistikkailla, pehmeillä ja kauniilla huonekaluilla kalustettuihin huoneisiin, joiden lattiat olivat mattojen peitossa, joissa kirkkaat peilit heijastelivat ja joissa jokainen tahra, jokainen tomuhiukkanen heti oli huomattavissa, missä jokaisella esineellä oli oma tarinansa ja missä joskus tuntimäärin keskusteltiin, mille puolelle oli parempi asettaa joku pöytä tai nojatuoli.

Minä en osannut kävellä matoilla, (meillä maalla ei niitä ollut muuta kuin kynnyksen alla mattonen jalkojen pyyhkimistä varten), enkä istua noilla ihmeellisillä tuoleilla, kummallisilla leikkauksilla koristettujen pöytien ääressä. Peilit ikäänkuin olivat tyytymättömiä siitä, että katselin niistä itseäni, ne eivät halunneet heijastaa minun sivistymätöntä ulkomuotoani.

Tapani olivatkin sietämättömät. Ensimäisen päivällisen aikana, (hakattua vasikankyljystä syödessäni) huomasin sedän ja tädin vaihtaneen ensin silmäyksiä, jonka jälkeen he kumpikin alkoivat nuhtelevasti päätään pyörittää. Minä tietysti jouduin hämilleni.

-- Pidätkö sinä aina tuolla tavoin haarukkaa kädessäsi? -- kysyi täti.

-- Mitenkä sitten muuten?

-- Pitävätkö teillä muutkin sillä lailla, isäsi ja äitisikin?

-- En tiedä... En ole huomannut.

Olin pitänyt haarukkaa nyrkissäni siihen sijaan kun se oli laskettava jotenkin kahden sormen väliin ja alapuolelta peukalolla tuettava. Minulle näytettiin, miten sitä oli pidettävä, minkä helposti opinkin.

Kun kyljyksen syötyäni asetin veitsen ja haarukan lautaselleni, puhkesivat setäni ja tätini äänekkääseen nauruun.

-- Tuo on sinulla opetettua, -- lausui tätini. Suoritat sen varsin taitavasti.

Katsahdin veitseen ja haarukkaan: sattumalta ne olivat menneet ristiin.

-- Rakkaani, tädin puhetta jatkaen lausui setä: niin tekevät vain porvarit, kun he tahtovat, että heitä pidettäisiin sivistyneinä ihmisinä. Kun sinä nyt veitsestä ja haarukasta muodostit ristin, huomasin heti sinun sitä ajatelleen. Sivistynyt ihminen ei saa osoittaa ajattelevansa tuollaisia pikkuseikkoja; mutta jos hän suorittaa kaiken taidokkaasti, niin johtuu se siitä, että tuo taidokkuus on häneen jo imeytynyt. Sinun täytyy siis asettaa veitsi ja haarukka kuin jäisivät ne asentoonsa aivan luonnollisesta sattumasta. Näin.

Hän asetti lautaselleen veitsensä ja haarukkansa. Ne jäivät toistensa viereen mutta ei samansuuntaisesti vaan hiukan eri asentoon, joka todellakin näytti "luonnolliselta sattumalta".

Käyttäydyin jatkuvasti sietämättömästi. Matkalla ollessani sain lievän nuhakuumeen, jonka vuoksi yhä yskin, joskus suoraan lautaseen päin. Vihdoin otin taskustani nenäliinan, johon aloin innokkaasti nenääni niistää, ihmeekseni sain kuulla, että yskä ja nuha eivät vielä olleet lähimainkaan päteviä syitä yskimiseen ja nenän niistämiseen, ettei sitä missään tapauksessa saa tehdä ruokapöydän ääressä, vaan että sellaiset asiat täytyy toimittaa ennen tai jälkeen päivällisen.

Sinun täytyy ymmärtää, että sellainen voi ehkäistä naapurisi ruokahalua, rakkaani, sanoi setä opettavasti. Mutta setä, rohkenin vastustaa, minulla on nuha ja tahdon niistää nenäni...

Setä kohdisti minuun kuivan hymynsä huomauttaen:

-- Rakkaani, mutta joskus sinä ehkä haluaisit tehdä jotain muutakin, ymmärräthän minua... Mutta pidättäydythän silti? Eikö totta?

Tämä perustelu sai minut täysin vakuutetuksi. Yleensä tunnustan, sedällä, kuivakiskoisuudestaan huolimatta, olleen taitoa hämmästyttävän hyvin perustella kaikkinaiset huomautuksensa. Hän antoi minulle muistutuksia joka hetki, mutta ilman ankaruutta, rauhallisesti, hyväntahtoisesti, lisäämällä "rakkaani", ja milloin halusi miellyttää, "rakas poikani", liittäen aina huomautuksiinsa perusteluita, jotka minusta olivat kumoamattomat. Sen vuoksi tottelin häntä vastaanottaen ihmeteltävän helposti hänen lukuisat oikaisunsa.

Eikä hän antanut minulle mitään anteeksi. Aivan hämmästyttävä oli hänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa. Vierashuoneeseen tultuani kaiketi huolimattomasti pehmoisella ja luultavasti kalliilla matolla astuessani jalkani tallasivat sitä jättäen sen nukkaan jälkiä.

-- Odotahan, rakas, -- pysähdytti hän minut: -- sinä et osaa astua. Näkyy, että olet aina kävellyt paljain jaloin hiekalla ja nurmikoilla. Katsohan taaksesi, miten paljon jälkiä olet tehnyt!

Katsahdin taakseni, kauhistuen jälkiäni.

-- No niin, niin... tämä matto, rakkaani, on englantilainen ja on siitä maksettu yli kolmesataa ruplaa. Sinä tietysti et käsitä, mutta minä selitän sinulle, että kolmesataa ruplaa on paljon rahaa. Kunnon virkamies, jolla on keskinkertaiset kyvyt, saa tehdä kaksi kuukautta työtä saadakseen palkkana nuo rahat. Ajattele siis: jokaisesta askeleestasi tärveltyy matto jonkun verran, ja jos sinä, sanokaamme, kävelisit sillä ilman keskeytystä kolme päivää, niin varmasti saisit siihen kulutetuksi läven. Minä astelen sillä vuoden, eikä se siitä yhtään vahingoitu. Katso tänne.

Setä esitti minulle havainnollisesti. Hän nousi astuen vapaasti matolla. Todellakin vain kevyitä, tuskin huomattavissa olevia jälkiä siitä huolimatta, että hän oli miltei nelikertaisesti painavampi minua. -- Opettele kävelemään, rakkaani. Huomaavaisesti tarkkasin sedän käyntitapaa ja opin kävelemään. Hänen käyntinsä oli omituinen: hän ikäänkuin ui tai soljui veden pinnalla. Huomaamattomasti aloin minäkin uida.

Ensiaikoina olivat kaikki liikkeeni ympärilläni oleville esineille tuhoavia. Olin äkkiliikkeinen, tulinen ja hillitön. Kun minua kutsuttiin, ponnahdin paikaltani ja joko kosketin tuoliin, pöytään tai hyllyyn, jotka kaatuivat, tai liikkeitäni harkitsematta osuin itse johonkin esineeseen, jolloin kaikki joutui epäkuntoon. Tällöin setä joka kerralla "teki oikaisun".

-- En vaadi sinulta ollenkaan sellaista kiireellisyyttä, rakkaani, puhui hän, kun ponnahdellessani ja kaataessani jotain matkallani astuin hänen eteensä, vaikka olisit yhdellä, kahdella tai viidelläkin minuutilla myöhästynyt, ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, silloin olisi tuoli ollut eheä, eikä nenäsikään olisi ollut vaarassa. Täytyy ajatella jokaista liikettään, sitä varten meille on järki annettu.

Ja minä opin ajattelemaan jokaista liikettäni kiertäen varovasti jokaisen esineen.

Vaatetukseni sekä ulkoasuni kokonaisuudessaan olivat sedän ja tädin erikoisen huolenpidon esineinä. Kaikki, mitä arkussa olin tuonut mukanani, oli tietysti täydessä kunnossa. Äitini oli jo ajoissa huolehtinut vaatevarastostani.

Mutta kun tätini aukaisi arkun ja alkoi tarkastella alusvaatteitani, niin, Jumalani, minkä säälimättömän pilkan esineeksi ne joutuivatkaan. Miten vanhanaikaisia paitoja ja mahdottoman paksua palttinaa, nehän olivat suorastaan säkkejä! Nenäliinani kelpasivat vain norsulle niistämistä varten. Nehän olivat aivan kerrassaan lakanoita. Entä sukat?

Oh, hän, tätini, tunsi tarinan näiden sukkien synnystä. Täsmälleen samallaisia kudottiin hänenkin vanhempiensa kodissa, kun hän vielä oli pieni tyttönen ja isäni poikasena. Mutta kaikki tuo oli haihtunut jäljettömiin, eikä nykyään kukaan kunnon ihminen enään käyttänyt kotikutoisia sukkia.

Kaikkea kohtasi sama arvostelu -- puvustostani ei tätini jättänyt "kiveä kiven päälle". Puhumattakaan, että siitä puuttui tuhansia esineitä. Pahvilaatikossa oli hammaspulverini, josta näkyi jälkiä jokaisessa esineessä matkalaukussani. Kynsien puhdistuskapineita ei minulla ollenkaan ollut. Tuo jälkimäinen seikka hämmästytti tätiäni suuresti.

-- Millä sinä kynsiäsi puhdistat?

-- Millä sattuu... Toisinaan otan tulitikun, vuolen sen teräväksi ja puhdistan sillä...

-- Hyvä Jumala, tulitikulla... Sinähän voit saada tikkuja sormeesi ja niistä tulee paiseita. Näytä sormesi... Ai, sinullahan on kynsiesi alla kokonaisia ruispeltoja! Ei, Valdemar, sinut täytyy saattaa kuntoon... sinut täytyy kokonaan, kokonaan uudesti muovata.

Käteni, -- todellakin aloin uskoa niillä olevan aivan erikoisen ominaisuuden vetämään likaa puoleensa. Täti pakoitti minua joka hetki näyttämään niitä, lähetti niitä pesemään mutta siitä huolimatta saivat ne hänet joka kerran kauhistumaan.

-- Sehän johtuu siitä, rakkaani, selitti setäni, että sinä koskettelet kaikkea moskaa. Olet liiaksi utelias, joka on ymmärrettävää ja kiitettävääkin, mutta jokaista esinettä ei tarvitse niin suuresti kunnioittaa, että ottaisi sen käteensä. Riittää, kun tutustut niihin vain silmien avulla. Esineitä kohtaan täytyy käyttäytyä kohteliaasti.

Tuo setä alkoi minua todellakin yhä enemmän ja enemmän huvittaa. Toisinaan muistutuksiaan antaessaan hän suorastaan miellytti minua. Yhtäkään esinettä ei ollut, jonka suhteen hän olisi ollut huomaamaton, jokaista pikkuseikkaa varten oli hänellä määrätty sääntönsä ja ehdottomasti aina perusteluineen.

Kun hän esimerkiksi huomasi napin vormupuvussani rihmasta roikkuvan tai kokonaan puuttuvan, piti hän minulle pitkän puheen.

-- Näetkö, rakkaani, paina mieleesi: ihmisen sielu kuvastuu hänen ulkoasussaan siten myös hänen puvussaan. Kun esimerkiksi näet ihmisen, jonka takissa on tahra, niin voit olla vakuutettu siitä, että hänen sielunsakin on tahrainen. Jos hän rauhallisena sietää rihmasta roikkuvaa nappia, puhdistamattomia jalkineita, risaista kainalonalusta j.n.e., merkitsee se, että hänen sielussaan on runsaasti tuollaista huolimattomuutta. Sinä, rakas poikani, johdat minua harhaan. Minä tiedän sielusi olevan puhtaan, mutta ulkonaisesta huolimattomuudesta päättäen, olen pakoitettu ajattelemaan päinvastaista.

Heti isäni lähdettyä ja ensimäiselle luokalle tutkinnon suoritettuani minulle tehtiin kaksi vormupukua. Toinen oli halvempi, sitä käytin lukiossa, toinen taas oli tehty hienosta verasta silkkivuorilla, ja napit siinä välkkyivät kuin aurinko. Siihen pukeuduin aina silloin, kun minut otettiin kävelylle, vieraisiin, kirkkoon tai kun meillä oli vieraita. Sitäpaitsi oli minulla vielä muutamia työpuseroita. Vähitellen ilmaantui minulle hienoja, viimeisen kuosin mukaan ommeltuja liinavaatteita, ja entiset lahjoitettiin keittäjälle, hänen pojalleen.

Kun tämä vuosi alkoi loppua ja kevät saapui, oli minun ulkokuoreni koristaminen jo kokonaan loppuun suoritettu. Olin puhtain ja säädyllisin lukiolainen lukiossa. Olin myöskin mitä suurimmassa määrin hyvin kasvatettu poika. Liikuin verkkaan, varoen, en koskaan hypännyt paikaltani, en juossut enään päätä pahkaa, -- ääneni oli kirkuvasta ja raa'asta muuttunut hillityksi ja pehmeäksi, en koskaan puhunut enkä nauranut liian äänekkäästi. Osasin hienostuneesti tervehtiä ja hyvästellä, istua, seisoa,-kävellä, kaikkeen siihen oli minulla määrätyt sääntöni ja kaikessa siinä kuvastui oivallinen kouluutus. Sanalla sanoen, minä en hituistakaan muistuttanut sitä vapaan taivaan alla kasvanutta jaarikkaa, jonka isäni oli kaupunkiin tuonut.

Ja kaikki tuo oli tapahtunut ikäänkuin vastoin tahtoani ja ilman myötävaikutustani. Pisara pisaraltaan minuun syöpyivät uudet tavat ja käsitteet. Minua oli ikäänkuin verkalleen ja kivuttomasti hienon hienolla työaseella höylätty, vuoleskeltu ja veistelty, ja sitten huomaamatta kiilloitettu, lakalla peitetty ilman, että olisin aavistanut minulle noin tapahtuvan, tai että olisin ollut tietoinen siitä, miten vähitellen muutuin, ja vihdoin unhoitin senkin, millainen olin aikaisemmin ollut.

Ah, olen unhoittanut liiankin paljon! Ensimäisten viikkojen aikana tuloni jälkeen sairasti sydämeni taukoamatta, herkeämättä, öin sekä päivin. Ikävöin kylää, peltoja, puistoa, lampea, joiden keskellä olin kasvanut, vapautta, jota minulla oli ollut niin paljon, äitiä, hänen hellää hyväilyänsä, mutta eniten Marinkaa... Häntä tuskin uskalsin muistella. Kun hän milloin tuli mieleeni, nousi eteeni hänen kuvansa: pieni, hinterä, kalpeakasvoinen, hän katsoi minuun suurine, viisaine silmineen, joista luin, miten suuresti hän minua, niin minua, tiesin sen, ikävöi; joissa kuvastui niin paljon yksinäisyyden surua, että en jaksanut sitä kestää. Silmäni täyttyivät kyynelistä, jolloin vetäydyin johonkin syrjäiseen nurkkaan, missä hiljakseen itkin.

Huoneessani, (minulla oli erikoinen huoneeni) yksin ollessani en voinut muuta ajatella, kuin tuota. Istuin pöytäni ääreen ja kirjoittelin tuntimäärin huonolla käsialallani, suurin, koukeroisin kirjaimin kirjeitä äidille ja Marinkalle, mutta en niitä saanut milloinkaan enkä millään keinoin lopetetuksi. Lähetin pari lyhyttä kirjettä, jotka eivät sisältäneet mitään tunteistani, vaan ainoastaan sen, että olen terve ja opin hyvin ja että täti sekä setä ovat ystävällisiä.

Mutta taaskaan en tiedä, miten se tapahtui! Vuoden loputtua, kevääseen mennessä ei siitä enään ollut mitään jäljellä. Kaikki entinen oli häipynyt minusta. Rakastin äitiäni enkä koskaan lakannut häntä jumaloimasta, mutta tunteeseeni oli sittenkin tullut jotain kylmyyttä. Sydäntä hiukan kouristi, kun Marinkaa ajattelin, mutta kyyneleet eivät enään silmiäni polttaneet. Muistelin häntä herttaisena tyttösenä, lapsuuteni ensimäisten vuosien ystävänä, mutta olin rauhallinen. Lapsen sydän unohtaa pian. Olin jo melkein välinpitämätön ystävälleni.

Kevään saavuttua, kun opetus lukiossa päättyi ja toverit alkoivat lähteä kukin kotiinsa, heräsi minussakin ajatus matkasta. Elävästi muistui mieleeni kylä kaikkine, mitä siellä omistin, ja muistoni elpyivät. Tunsin äkkiä kovaa vetovoimaa sinne -- pelloille, lammelle, äidin, Marinkan luo, joten kysyin tädiltä, milloin matkustan?

-- Ystäväni, sinä et matkusta lainkaan, sanoi minulle täti.

-- Kuinka? Jäänkö niinä tänne? Enkö... saa tavata omaisiani?

-- Aikaa myöten kyllä saat tavata heitä. Nyt me muutamme kesähuvilaan asumaan. Miksi sinä matkustaisit sinne? Vasta ikään olet tullut säädylliseksi pojaksi. Se oli niin vaikeasti saavutettavissa, ja siellä maalla muutut sinä taas metsäläiseksi. Vakuutan sinulle, että kesähuvilassa ollessamme sinulle tulee sangen hauskaa, joten et tule ikävöimään. Me tulemme asumaan meren rannalla, siellä on venhe, uimahuone, kroketti, lawn-tennis, ja siellä saat paljon tovereita, seuraa...

Jälkeenpäin sain tietää tädin ja sedän ottaneen minut luokseen ehdolla, että he muutamaan vuoteen eivät tule käyttämään minua kotona. Meidän maalaiselämästämme oli heillä sangen huonot käsitykset. He olivat luvanneet "tehdä minusta kunnon ihmisen" sillä ehdolla, ettei heitä siinä häirittäisi. Ja isäni niin toivoi, että minusta tulisi kelpo ihminen. Itsellään ei hänellä, kirjaimellisesti sanottuna, ollut yhtäkään hetkeä uhrata siihen tehtävään. Ja niin hän suostui.

Omituista kyllä: minä en siitä enempää välittänytkään, Tädin kuvatessa minulle huvilaelämää ja luvatessa tuhansia huvituksia, kiinnitin mieleni heti siihen kuten uutuuteen, ja herkkä innostukseni maalaiskylään kaikkineen, minkä sinne vuosi takaperin jätin, sammui...

Näin kului vielä kolme vuotta ja kolme kesää. Halua maalle en enään tuntenut ollenkaan. Eläydyin kaupunkilaiselämään, setäni ja tätini ympäristöön, heidän piirinsä oli minunkin piirini, ja kun onnistuneen pääsyni jälkeen viidennelle luokalle minut oli päätetty osaksi kesää lähettää maalle, ei se ajatus ollut minusta johtunut. Se oli äitini, joka tähän saakka isäni päätökseen alistuen, ei enää ollut jaksanut kärsiä vaan oli vaatinut, että minua näytettäisiin hänelle.

-- Meidän tulee taipua äidin tunteiden edessä, -- sanoi setä säälitellen katsahtaen minuun ikäänkuin vakuutettuna siitä, että otan osaa tuohon säälittelyyn.

Mutta asian laita ei ollut niin. Halusin nähdä äitiä, Marinkakin herätti mielenkiintoani, mutta ajatus maallemenosta oli minusta ikävä.

Matkustin. Oikeammin mielisin sanoa, että ruumiissani, joka varttumisestaan ja muuttumisestaan huolimatta oli säilyttänyt itsessään verisiteet omaisiin -- vein heille uuden sielun.

Mutia silloin en siitä ollut tietoinen. En tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut. Aloin sen käsittää vasta sitten, kun katselin entisyyttäni silmästä silmään.

TOINEN OSA.

1.