Part 2

Rakastin äitiäni, mutta antauduin tuskin ollenkaan tuon liikuttavan jäähyväistunnelman valtaan. Sydämessäni alkoi kasvaa rauhattomuus, joka vähitellen muuttui kauhuksi tai jonkinlaiseksi epätoivoksi. Missä oli Marinka? Eikö häntä olisikaan herätetty? Emmekö pääse jäähyväisiäkään sanomaan?

Samassa kuulin, miten ovi takanani melkein kuulumattomasti narahti. Katsahdin taakseni: pieni olento oli tullut huoneeseen ja seisoi kynnyksellä. Häntä ei tietysti kukaan ollut herättänyt, kukapa kesken kiireiden olisi joutanut sellaista ajattelemaan? Mutta hän oli itse herännyt oikeaan aikaan, hypähtänyt vuoteestaan ja peljäten myöhästyvänsä oli tuskin malttanut heittää yllensä pumpulimekkonsa. Hänen pienet jalkansa olivat paljaat. Surullisilla kasvoilla huomasi selvästi äskeisen unen jälkiä, mutta suuret silmät katsoivat minuun terävästi, ikäänkuin haluten sanoa minulle paljon, paljon...

Isä kiirehti jo, äristen myöhästymisestä. Äiti teki vielä ristinmerkin, mutta Marinka odotteli.

-- Hyvästelkää nyt... sanoi äiti.

Menin Marinkan luo ja silloin alkoi itku tukahduttaa minua ja kyyneleet valuivat vastustamattomana virtana silmistäni.

-- Hyvästi, Marinotshka...

En muista, ehdimmekö suudella toisiamme. Silmissäni sameni kaikki, en nähnyt mitään. Isäkö vai äiti lienee minut taluttanut huoneesta ulos ja asettanut minut ajopeleihin istumaan.

Muistan kuitenkin, miten pikkuinen olento itkettynein kasvoin ja paljaine jalkoineen seisoi ja pihalla rappujen luona katseli minuun taukoamattomasti kyyneleisiliä silmillään, ja kun ajopelit jo liikahtivat ja olivat portin ulkopuolella ja hevoset nopeassa ravissa kiidättivät niitä leveää tietä myöten, tunsin kauvan, että siellä jälelläni, metsän taakse jääneen talomme portin sisäpuolella, yhä vielä liikkumattomana seisoi paljasjalkainen, kalpea tyttönen ajatuksissaan saattaen minua kaukaiselle -- kuten sittemmin osoittautui -- liiankin kaukaiselle matkalleni.

Hyvästi, Marinka. Hyvästi lapsuuteni, tahraton puhtauteni... jätin sen sinne Marinkan sydämeen.

Pyörien kolinassa isäni vieressä istuessani itkin hiljakseen isäni minua ankarasti nuhdellessa.

-- Lakkaa jo itkemästä kuin tyttö; älä unohda, että olet mies... Ethän ikääsi voi toimettomana olla ja äidin hameessa riippua. Eihän sinua pakkotyöhön viedä vaan kouluun, missä sinusta tehdään ihminen...

Isäni ei ollut tyhmä mies, järkeä oli luonto hänelle kyllä antanut, mutta hän oli uppoutunut tilan hoitamisvelvollisuuksiinsa ja isännöitsijäajatuksiinsa. Hänellä ei ollut aikaa syventyä asioiden ytimiin, kaikki elämän totuudet hän otti vastaan sellaisina, jollaisiksi ne jokapäiväinen järki oli muodostanut. Hän oli syvästi vakuutettu siitä, että koulu tekee minut ihmiseksi. Jospa hän olisi voinut aavistaa, millaisena tärveltynä olentona odottamansa ihmisen asemasta tuo koulu muutaman vuoden kuluttua minut hänelle antoi, olisi hän, siitä olen vakuutettu, mieluummin jättänyt minut ainaisiksi ajoiksi Marinkan seuraan.

Saavuimme läänin pääkaupunkiin. Sitten laivalle. Kahdeksantuntinen laivamatka. Sen jälkeen pieni levähdys erään toisen kaupungin matkailijakodissa. Sitä seurasi koko yön kestävä junamatka rautatien vaunussa ja niin olimme suuressa, vilkkaassa kauppakaupungissa, jossa oli isoja monikerroksisia taloja, erinomaisesti kivitettyjä katuja, kauniita toreja, suurilukuinen väestö, joka kuumeentapaisesti liikkui kaduilla joko jalan tai ajopeleissä.

Rautatien asemalta me ajoimme tätini, isäni sisaren, asunnolle. Samana iltana isäni matkusti ensimäisessä lähtevässä junassa takaisin rientäen samaa tietä taaskin velvollisuuksiaan täyttämään.

3.

Suoritettuani kaiken sen, mitä tarvittiin ollakseni arvokas astumaan lukion ensimäiselle luokalle, puettuani ylleni uuden vormupukuni, asetettuani selkääni laukun, jossa oli uuden uutukaisia kirjoja ja ollessani näin ensikerran lähtövalmiina lukioon mennäkseni -- pysähdytti minut tällä välin ruokailuhuoneessa teepöydän ääressä sanomalehteä lukemassa istuva tätini mies, jota puhuttelin sedäkseni ja lausui:

-- Kuule Vladimir! Tiedän, että olet hyvä poika ja tullee sinusta ilmankin hyvä oppilas, kuitenkaan et sinä saa koskaan unohtaa että asut setäsi luona, joka ei ole mikään ensimäinen vastaan tuleva kulkuri, vaan on huomattavassa asemassa kaupungissa ja että jokainen harha-askel lukiolaisena sinun taholtasi tulee setäsi hyvälle nimelle olemaan tahrana. Pidä se mielessäsi.

Tämä oli sedän ensimäinen huomattavampi puhe minulle. Ja vakuutan sen painuneen syvälle sieluuni ja moni harha-askel jäi juuri sen vuoksi ottamatta.

"Sinä et saa koskaan unohtaa", oli setäni lausunut minulle, enkä minä sitä milloinkaan unohtanutkaan, ja kun joskus joku "pikkusynti" oli kysymyksessä, kuvastui heti mieleeni setäni "hyvä riimi" jostakin syystä; suurena lumivalkoisena paperiarkkina, jossa oli iso mustepilkku -- tahra -- minun "pikkusyntini" aiheuttama. Ihmeteltävän huolellisesti minä varjelin tuota setäni valkoista paperiarkkia.

Setäni nimi oli Nikodim Kondratjevitsh ja sukunimensä -- Maksjutin. Hänen asemansa kaupungissa oli todellakin sellainen, ettei hän ollut ensimäinen vastaantuleva kulkuri. Hän oli johtajana jossakin valtiolaitoksen osastossa, joka toimi, kaikesta ihmisten osoittamasta kunnioituksesta päättäen, oli nähtävästi erikoisen suuriarvoinen.

Hän polveutui hengellisestä säädystä, oli ollut joskus seminaarissakin, vaikka sittemmin oli suorittanut yliopiston oppijakson sekä käynyt pitkällisen virkamieskotikin, josta kaikesta huolimatta hänessä vielä oli jäljellä ulkonaista luontaista tottumattomuutta ja kömpelyyttä sekä intohimoa pitkiin puheisiin ja vanhentuneiden sanojen käyttämiseen. Hänellä oli luullakseni "kenraalin" arvo, koska häntä puhuteltiin "ylhäisyytenä". Hän ei mielellään muistellut seminaarilaisaikaansa ja ettei se muistuisi toistenkaan mieliin, esiintyi hän sangen suurellisesti, käyttäen puheessaan ranskalaisia sanoja. Hän ei pitänyt sukuperästään.

Heillä oli valtion asunto, jossa oli kahdeksan huonetta, niissä he asuivat kahden, lapsia heillä ei ollut. Sen vuoksi he olivatkin ottaneet minut luokseen.

Minun täytyy nyt kertoa, millaiseksi olin kuvitellut koulua siihen saakka, kun sinne jouduin. En tiedä, miten se mielipide oli muodostunut. Ehkä siihen vaikutti isäni vakuutus siitä, että koulussa minusta tehdään ihminen. Ehkä minun yleiset tietoni siitä, että siellä opetetaan kaikkea, tyhmistä, sivistymättömistä pojista tehdään oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Kaikki tämä kuvastui minulle todellisena hyvänä, minkä vuoksi koulukin oli mielestäni paratiisin tapainen: johtajat ja opettajat olivat ystävällisiä, hyviä, hyväntahtoisia, viisaita, ajattelivat vain, miten tehdä oppilaille jotain hyvää. Johtajaa (tiesin päämieheni olevan johtajan) luulottelin yleväksi vanhukseksi harmaine partoineen ja suopeine, ystävällisine silmineen.

Kuvittelin oppilaat hänen ympärillään luottavaisina turvautuvan häneen aivan kuin isäänsä, hän silittelee heidän päitään, lohduttaa surullisia ja opettaa oppimattomia.

Koulun tarkastaja huolehtii aina siitä, etteivät oppilaat olisi minkään puutteessa, ettei kukaan heitä loukkaisi ja etteivät he itsekään toinen toistaan loukkaisi. Jos oppilaalle jotain tapahtuu, rientää hän heti tuon hyvän tarkastajan luo ja hän tutkii silloin huolellisesti asian ja saattaa sitten kaikki oikeudenmukaiseen järjestykseen.

Ja opettajat sitten -- oh, heistä olin ensiksikin ajatellut, että heillä oli päässään kaikki maailman viisaudet ja että he eivät olleet ihmisiä vaan tuollaisia kahdella jalalla liikkuvia järkiolentoja. He tietävät äärettömän paljon ja kun alkavat luokalla puhua, niin saa vain tavoitella sanoja, sillä jokainen sana on kallisarvoista tietoa. Jokaisesta tällaisesta sanasta oppilas viisastuu tunnittain eikä vaan päivittäin.

Ja kaiken tämän avulla meistä pojista tehdään ihmisiä, kuten isä oli luvannut. Tunnustan, että luotin tähän kaikkeen suuresti.

Nyt olen luokalla. Ensimäiseen luokkaan kuului etupäässä, niin omituiselta kuin se kuulostaneekin, "vanhuksia" tai toisin sanoen sellaisia, jotka olivat jo olleet yhden tai kaksikin vuotta valmistavalla luokalla. Meitä oli vain viisi, jotka olimme tulleet suoraan kodeista. Vanhuksia oli paljon -- noin kuusikymmentä henkeä.

Aluksi me uudet tulokkaat seisoskelimme syrjässä. Me tutustuimme heti keskenämme ja puhelimme erittäin säädyllisesti, tehden kysymyksiä papoista ja mammoista, siskoista ja veikoista. Muun muassa kerroin heille, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta, ainoastaan Marinka. Tämä sai heidät jostakin syystä suuresti ihmettelemään.

Sitten jouduimme enemmistön vaikutuksen alaisiksi. Vanhukset vetivät meidät joukkoonsa ja tutustuttuaan meihin alkoivat meitä "opettaa".

Tällöin, jonkun neljännestunnin kuluessa, sain tietää sellaisia asioita, joita elämä ei vielä ollut ehtinyt opettaa minulle niiden kymmenen vuoden kuluessa, jotka olin elänyt. Olihan se ymmärrettävissä: kotona, äidin siipien suojassa, käsikädessä Marinkani kanssa, kuvastuivat minulle vain elämän hyvät puolet... Täällä jokainen ikäänkuin olisi kilpaillut esittääkseen minulle sen saastaisimmat pimennot.

Jälkeenpäin olen usein muistellut tuota päivää ja erittäinkin tuota neljännestuntia sekä sitä, miten oli mahdollista, että nuo aivan nuoret vesat -- kaikkihan olivat vasta kymmenen vuoden ikäisiä, ainoastaan kaksi luokalle jäänyttä olivat vanhempia -- olivat noin tietoisia kaikesta säädyttömimmästä loasta? Tuntui siitä kuin se ei olisi ollut mitään satunnaista, vaan että joku erikoisesti siitä olisi huolehtinut ja valikoimalla valinnut aina sen, mikä oli likaisinta.

Itsessään se oli kokoelma asioita, jotka eivät olleet missään keskinäisessä yhteydessä, tunkio, johon oli kaadettu kaikenlaiset jätteet. Jokainen koki parastaan saadakseen ahdetuksi minun päähäni mahdollisimman paljon tuota lokaa, pitäen ikäänkuin velvollisuutenaan tahrata sieluni mitä mustimmaksi.

Sain tietää johtajan olevan vanhan hölmön, jonka vuoksi hän oli helpommin petettävissä kuin viisivuotinen lapsi. Sen ohella minulle kerrottiin useita kuvaavia esimerkkejä siitä, miten lukiolaiset olivat menetelleet sopimattomasti aivan hänen nenänsä edessä, ilman että hän huomasi mitään.

Samalla sain myös tietää, että tarkastaja oli punatukkainen, ilkeä koira, että hänen vaimonsa oli häntä paljoa nuorempi ja kaunis, sekä ettei hän voinut miestään sietää vaan petti häntä.

Hän on suhteissa historian opettajan Kudejarovin kanssa ja viime vuonna syntynyt pikku tyttö ei olekaan tarkastajan vaan Kudejarovin lapsi, ja onkin lapsi hänen näköisensä.

Tämä kerrottiin minulle erikoisen merkitsevällä äänen painolla, erittäin tärkeänä ja suuressa salaisuudessa pidettävänä asiana. Minä vaan en käsittänyt siitä mitään. Tällaisia mielikuvia ei minun aivoissani silloin ollut olemassa, jonka myös avomielisesti heille tunnustin. Kysyin:

-- Kuinka hän voi olla suhteissa historianopettajan kanssa, kun hän on tarkastajan vaimo?

Tuossa kysymyksessä vainusivat he piilevän pohjattoman tyhmyyden ja äärimmäisen tietämättömyyden.

-- Miten tyhmä oletkaan! -- Eihän hän tietysti ole aikonutkaan asua Kudejarovin luona. Hän asuu valtion asunnossa, tuossa rakennuksessa, joka näkyy, -- siinä on tarkastajan asunto; mutta tyttö on historian opettajan näköinen... Ha haa, ymmärrätkö nyt?

-- Miksi tyttö on hänen näköisensä?

-- No siksi kun... Ei, sinä olet liian tyhmä... Tiedätkö sinä edes, miten lapset syntyvät?

-- Minut on tuonut äidille haikara -- sellainen iso lintu, se asuu meidän katollamme.

-- Voi, voi! Minkälaisia satuja hän meille kertoo. Hyvät ihmiset, hän ei vielä tiedä, miten lapset syntyvät. Veikkonen, haikarajuttu on valetta. Lapset syntyvät siitä, kun isä ja äiti makaavat yhdessä vuoteessa.

Tuo tieto ei vaikuttanut sieluuni ollenkaan. En ymmärtänyt sitä lainkaan. En ollut vielä kypsynyt omaksumaan sitä. Se jäi vain aivoihini vallaten siellä huomattavan sijan itselleen. Tuota tutustumista elämän huonoihin puoliin jatkui, mutta järkeni, joka jo silloin alkoi käydä uteliaaksi, askarteli nyt vain tuossa ihmeellisessä lastensyntymiskysymyksessä.

Sain tietää, että laskennon opettaja usein myöhästyy tunnilta, että hänellä on joku sisustauti ja että hän istuskelee puolitunnittain eräässä sopimattomassa paikassa. Minulle kerrottiin myöskin, että luokka-opettaja Vanjushkinin läheisyydessä, tämän puhuessa, löyhkää aina, minkä vuoksi häntä ei nimitetty Vanjushkiniksi vaan Vonjutshkiniksi. [Vonjutshkin johtuu venäläisestä sanasta vonj haju. Vonjutshkin siis samaa kuin Hajunen. Suom. muist.]

Tarvinnee tuskin mainita, että sanavarastoni rikastui yhdellä kerralla lukuisilla sanoilla. Ne olivat kaikki minulle siihen saakka tuntemattomia ihmisruumiin osien nimityksiä, joissa tapauksissa minä olin käyttänyt kokonaan toisia sanoja ja nimittäessäni niitä nyt omalla tavallani, alkoi koko luokka minulle nauraa, joten minun ehdottomasti täytyi muuttaa puhekieltäni.

Viimeksi annettiin minulle eräs täysin pätevä tieto nimittäin, että parhain ihminen koko lukiossa oli opettaja Tshuprenko, että hän ryyppäili mielellään eikä oikeastaan koskaan ollut selvänä ja että hän katsoo kaikkea "läpi sormien".

Kaikki saamani tiedot painoin mieleeni, mutta lasten syntymisjuttu ei antanut sijaa muille ajatuksille. Muistelin äitiäni, jonka silmät niin rehellisinä ja vakavina olivat katselleet hänen viehättävästi ja seikkaperäisesti kertoessaan siitä, miten valkoinen lintu, haikara, jolla oli iso musta pyrstö, kerran hänen istuessaan puistossamme oli laskeutunut korkeuksista maahan, asettaen aivan hänen vierelleen pensaan juurelle pienen pojan. Hän kertoi, miten tuo pikku poika oli avuttomana itkenyt ja pikku kätösillään huitonut, miten hänen tuli sääli poikasta, jonka vuoksi oli ottanut hänet luokseen, antanut hänelle nimeksi Vladja ja että tuosta muodostuin sitten minä.

Lähipitäen samaa tiesin myös Marinkan maailmaan tulemisesta, sillä eroituksella vain, että hänet oli tuonut kurki eikä haikara. Eikä meille ollut salaisuutena sekään, että lapset yleensä tulevat maailmaan samalla tavalla.

Ja nyt tuo kaikki yhdellä iskulla selitetään "saduksi", tai toisin sanoen, että äitini oli minulle valehdellut, ja kuitenkin olin pitänyt häntä rehellisimpänä ihmisenä maailmassa. Tämä juuri vaikutti, että tuo ajatus niin lujasti painui mieleeni ja teki minut niin rauhattomaksi.

Olimme tunnilla, en muista mikä tunti meillä oli, mutta muistan, että laskennon opettaja, hän, jolla oli sisustauti, ei ollut saapunut. Koko luokka oli tyytyväinen valmistautuen kuluttamaan tunnin huvittavassa puhelussa, kun äkkiarvaamatta saapui johtaja. Sain tietää hänen usein niin tekevän, silloin kun opettajat olivat sairaita. Näin menetteli hän koska oli vakuutettu, että toimettomuus on lasten järjelle turmiollinen, jonka vuoksi hän aina huolehti siitä, että heillä olisi jotain tehtävää. Itse hän opetti kreikan kieltä, jota ensimäisen luokan ohjelmassa ei vielä ollut, laskennossa ei hän taas kyennyt antamaan opetusta, joten hän käytti ajan opettavaan keskusteluun.

Tällä kerralla käytti hän hyväkseen sitä seikkaa, että luokalla oli uusia tulokkaita, jotka tarvitsivat ohjeita. Hän ryhtyi niitä antamaan.

Kuuntelin tarkkaavaisesti; sinä päivänä saamistani tiedoista huolimatta, kuvastui johtaja kuitenkin sielussani hyvänä isänä, joka tahtoo tehdä minusta ihmisen. Ja kaikki se, mitä hän puhui, oli täysin sopusoinnussa tuon mielikuvani kanssa. Hän puhui koko ajan rehellisyydestä, säädyllisyydestä, hyvyydestä, luottavaisuudesta sekä yleensä sellaisista asioista, joita minä pidin hyvinä.

Hän puhui sujuvasti, koruttomasti, pehmeästi, joten häntä mielellään kuunteli. En käsittänyt, miksi toverit olivat niin vakuuttavasti väittäneet häntä tyhmäksi. Yhtäältä tuntuivat nuo eittämättömät totuudet, joista hän meille puhui, lapsellisen ymmärrykseni mukaan olevan saavuttamattoman viisaita, ja toisaalta en silloin vielä tietänyt noita puheita hyvästä käytöksestä, avomielisyydestä johtajoita kohtaan, ahkeruuden etuisuuksista opiskelussa laiskuuden rinnalla jo aikoja sitten keksityiksi ja hänen vain märehtivän niitä vanhoina puruina. Olin vakuutettu siitä, että hän oli itse tuon kaiken ajatellut.

Hänen ulkomuotonsa ei vastannut mielikuvitelmaani. Hänellä ei ollut pitkää, harmaata partaa, ja hänen ylenmäärin kohotetut olkapäänsä, jotka pitivät päätä pystyasennossa, sekä teennäisesti törröttävät huulensa vaikuttivat, ettei näyttelemänsä arvokkuus johtunut hänen luonnollisesta ruumiinrakenteestaan.

Hän oli lyhyt ja paksu, kasvot turvottuneet, sileiksi ajellut, silmät pienet ja rasvettuneeseen lihavuuteen uponneet, kulmakarvat vaaleat, ollen tuskin huomattavissa. Otsa oli matala, pyöreän ulkoneva, tukkaa oli vain ohimoilla ja niskassa, muu osa päästä kiilsi kuin norsunluu.

Hänellä oli yllä metallinapeilla koristettu virkatakki, laskoksisista liepeistä huomattavasti pullisti esiin pyöreähkö, tasaisesti kasvanut vatsa. Lumivalkealla rinnustimella, aivan kaulaliinan alla riippui punaisessa nauhassa ritarikunnan merkki.

Tästä huolimatta, kuunnellessani hänen puhettaan, totuin hänen ulkonäköönsä, päättäen hänen mielikuvitukseni mukaisesti olevan nerokkaan ja hyvän, joten odotin, milloin hän alkaa päätämme silitellä.

Mutta tapahtui kokonaan toista. Tapahtui seikka, joka äkkiarvaamatta antoi sysäyksen lukiolaistunteilleni ja ajatuksilleni. Tyhjänpäiväinen seikka itse asiassa, mutta se vaikutti sieluni kehitykseen voimakkaammin kuin mikään muu koko kouluajallani. Ensin se ruhjoi ja hämmensi kaikki käsitykseni, aukaisten sen jälkeen silmäni.

Tunti oli jo loppumaisillaan. Johtaja puhui luottavaisuudesta vakuuttaen, ettei kukaan niin hyvin ymmärtäisi väärinkäsityksiä, kuin meitä johtamaan asetettu lukion päällystö yleensä sekä erikoisemmin hän, jumalan meille antamana toisena isänä. Sen vuoksi on meidän, aina kun ilmenee joku kysymys, jota emme itse kykene ratkaisemaan, käännyttävä rehellisesti ja avomielisesti häneltä neuvoa kysymään, täysin uskoen hänen isällisesti meitä ohjaavan.

Aivoni itsepintaisesti askartelivat tuossa minua niin järkyttäneessä lasten syntymisessä. En mitenkään voinut sulattaa ajatusta, että äiti minua petti.

Johtajan kehoitettua kääntymään häneltä neuvoja saamaan epäselviin asioihin, tiesin, mitä minun oli tehtävä. Hän vielä vahvisti tuota sanoessaan:

-- Ehkä joku teistä haluaisi nyt jo kysyä minulta jotain?

Nousin seisoalleni.

-- Onko sinulla kysyttävää?

-- Niin, herra... johtaja... minä... minä... tahtoisin...

-- Hyvä! Kysy vaan! Johtaja lausui nyökäyttäen hyväntahtoisesti päätään ikäänkuin tahtoen sanoa: siinä näette hyväksyttävän esimerkin luottavaisuudesta.

-- Niin, minä, herra... johtaja... minä ajattelin, että...

-- No, no, älä ujostele, puhu yksinkertaisesti. Minä kyllä käsitän, ymmärrän kaikki. Sellaista asiaa ei ole, josta ei minulle saattaisi puhua, kehoitti johtaja minua isällisesti, joten aloinkin puhua rohkeammin ja selvemmin: -- Minä ajattelin, että haikara tuo lapsia... Se on sellainen iso lintu, jolla on pitkä nokka... Mutta nyt... sanovat... sanovat... ettei se ole totta.

-- N--jaa... sitäkö. Lausui johtaja jonkunlaisella honisevalla äänellä ja hänen pienissä silmissään välähti huolestuneisuus. -- No, no... ja mitä sitten?

-- Että se muka johtuisi siitä, kun isä ja äiti nukkuvat yhdellä vuoteella.

-- Mitä?

Tuo "mitä" oli sellainen, että heti käsitin koko syyllisyyteni ja silmissäni alkoi pyöriä vihreitä renkaita. Johtajani punastui äkkiä kuin keitetty rapu ja hypähti paikaltaan. Hänen silmänsä pullistuivat hetkeksi rasvettuneista, pöhöisistä kehyksistään näyttäen varsin peloittavilta. Hän löi nyrkkiään pöytään.

-- Ilkeä... Turmeltunut poika... Piimäsuu vasta ja ajattelee jo tuollaisia asioita... Miten uskalsit sinä: Miten sinä rohkenit? Kolme tuntia saat jälki-istuntoa. Mene heti johtajan huoneeseen... Hiljaa, kelvottomat!

Tämä oli sanottu tovereilleni, jotka sanojeni jälkeen aivan, kuin yhtenä miehenä piilottivat päänsä miltei pulpettien alle, peittivät suunsa kämmenillään, mutta voimattomina hillitsemään itseään purskahtivat naurun hihitykseen.

Johtaja täynnä vihaa, suuttumusta ja inhoa lähti luokalta... Käännähdin. Toverini pitelivät vatsaansa naurusta, mutta minä olin sangen vakava. En käsittänyt tehneeni mitään naurettavaa.

-- Kylläpä osasit!... Sitä voi sanoa "avomielisyydeksi", "luottavaisuudeksi"... Ha, haa! joka taholta sateli huomautuksia ja luokassa vallitsi tavallisuudesta poikkeava hilpeys.

Sisään riensi luokkaopettaja Vanjushkin liikutettuna ja hämillään, otti minua kädestä kiinni ja kuljetti pitkän käytävän läpi.

-- Mitä sinä siellä teit? kysyi hän, jonka aikana tulin vakuutetuksi siitä, että oppilaat eivät ole turhaan muuttaneet hänen nimeään niin epämiellyttäväksi. Hänellä oli todellakin suuri vika.

-- Millä sinä vihoitit johtajan? Hän on pois suunniltaan...

Mutta siitähän juuri en ollut selvillä, millä olin johtajan vihoittanut. Kädestä pitäen minut talutettiin johtajan työhuoneen läpi opettajahuoneeseen, missä innokkaasti poltettiin tupakkaa, ja missä virkapukuiset opettajat puhuivat keskenään kovaäänisesti.

Johtaja istui jo kirjoituspöytänsä ääressä polttaen savuketta. Hänen vihansa ei nähtävästi ollut pitkällinen. Mutta sisäänastuessani hän rypisti vaaleahkot kulmakarvansa, ja matala, ulkoneva otsansa muuttui viideksi ainoaksi laskokseksi.

-- Kutsukaa tänne Gerasim Antonovitsh, lausui johtaja Vanjushkinille. Hän poistui ja hetken kuluttua tuli huoneeseen pitkäkasvuinen, kumarainen, pitkäkätinen ja ruumiinrakenteeltaan sangen omituinen olento, punatukkainen tarkastaja Gerasim Antonovitsh.

-- Tule tänne! lausui minulle ankarasti ja halveksien tarkastaja, kun seisoskelin hiljaa ovella.

Menin lähemmäksi. Ja silloin alkoi typeryydessään mitä sopimattomin, tarkkaamattomuudessaan mitä epäinhimillisin ja epähieno, sitä ennen tuntemattomien, käsitteiden kylväminen sieluuni.

-- Sano, ymmärrätkö, mitä puhut? Kysyi minulta johtaja.

-- Ymmärrän! vastasin minä.

-- Ym--mär--rät? huudahti johtaja kauhun sekaisella hämmästyksellä.

-- Oletko vanhakin?

-- Kymmenen vuotias.

-- Ja sinä ymmärrät jo _tuollaista?_ Viheliäinen poika! Tiedättekö Gerasim Antonovitsh, mitä hän puhui? Hän sanoi, ajatelkaa... Lasten syntyvän siitä, että isä ja äiti... mitenkä se olikaan... niin, niin, isä ja äiti nukkuvat yhdessä sängyssä...

-- Todellako? virkkoi tarkastaja ja hänen punertavat harjaksiset viiksensä alkoivat liikkua ja niiden takana hän hymyili omituisesti.

-- Ajatelkaahan, koko luokan kuullen! Ja sitä tehdessään katsoo suoraan silmiin. Ei räpäytä silmääkään. Mutta ymmärrätkö edes, miten hävytöntä se on?

-- En... en minä... ymmärrä! vastasin tavoitellen, kun oloni alkoi tuntua vaikealta.

-- Ihmeellistä. Mutta sinun täytyy tietää, onneton, että sellainen on hävyttömyyttä... Ymmärrätkö? Hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista ja ettei niistä asioista kunnon poika saa puhua. Hän ei saa sellaisesta mitään tietää... Ymmärrätkö? Jos tiedät jotain, niin täytyy sinun unohtaa se... Heti paikalla unohtaa! Ymmärrätkö? Huomaatko?

Tunsin veren pakenevan kasvoiltani ja jalkani vapisevan. Vaistomainen tunne sisimmässäni sanoi, että minulle tehdään jotain iljettävää. En vastannut enään kyselyihin.

Tarkastaja oli ääneti, mutta johtaja yhä puhui. Hän puhui nykyisten lasten ennenaikaisesta turmeltuneisuudesta ja siitä, miten lukiota aiheettomasti syytetään turmiollisesta vaikutuksesta.

-- He tulevat tänne jo ytimiin saakka turmeltuneina. Tässä on teille esimerkki: tämä poika on uusi tulokas. Hän tulee tänne suoraan kodista ja on jo valmis. Hän on jo myrkytetty. Saat tänään kolme tuntia jälki-istuntoa ensimäiseksi kerraksi: mutta varo itseäsi, toisella kerralla käy pahemmin. Mikä on sukunimesi?

Mainitsin nimeni.

-- Kenen luona asut?

-- Setäni luona.

-- Kuka on sitten setäsi?

-- Maksjutin on setäni.

-- Kuinka? Onko Nikodim Kondratjevitsh sinun setäsi? Asutko sinä siis hänen luonaan?

-- Niin, asun sedän luona.

-- Hm... E--ee... En tiennyt tuota. Nikodim Kondratjevitsh on sangen arvokas, sangen kunnioitettava ihminen...