Part 11

Ohimennen hän muutamin sanoin kertoi minulle "tahrastaan". Mies oli ollut joku, jota hän rakasti. Hän oli ollut koneenkäyttäjä laivassa. Kaksi onnen kuukautta, joiden jälkeen seurasi hänen loma-aikansa ja hän matkusti palaten jo toisen kanssa. Sillä välin oli Liisa jo synnyttänyt sekä kadottanut lapsensa.

Hänen sanoissaan en saattanut huomata vähintäkään vihaa miestä kohtaan. "Rakastin, niin... rakastin eikä sen enempää... rakastin ja antauduin... hän oli hyvä minulle, rakasti myöskin. Jos hän lakkasi rakastamasta, niin oliko se hänen syynsä? Eihän se riipu ihmisestä".

Harvinaisen hienotunteisesti hän vältti vaikeuttamasta elämääni. Tullessaan joskus sopimattomaan aikaan luokseni tarvitsi minun vain lausua: "Liisa"! kun hän jo käsitti ja poistui heti, katkeroittumatta ja tekemättä pienintäkään huomautusta.

Kohdatessani sellaisen olennon ensimäisillä askeleilla elämässäni, minun täytyi kuvitella rakkautta jonakin korkeana, rajattomana. Liisa -- sisäkkö, jonka järki oli kehittymätön, hän tuskin osasi lukeakaan -- seisoi minuun -- rakastettuunsa nähden, saavuttamattoman korkealla. Minä en tarvinnut hänen uhrautumistaan, mutta jos olisin ollut sen tarpeessa, hän olisi arvelematta, voimiaan ja asemaansa arvioimatta, uhrautunut. Sittemmin, aikanaan tuo uhraus tuli tehdyksikin...

Mitä minuun tulee, niin kiintymykseni häneen johtui kahdesta seikasta: hänen tunteensa syvällisyydestä sekä sen erikoisesta kauneudesta. Nuo ominaisuudet liikuttivat minua syvästi ja naisena hän vastustamattomasti veti minua puoleensa.

Tunteeni ei voinut olla syvä; mutta Liisa tyytyi ihmeteltävän järkevästi siihen, mitä oli, kyselemättä koskaan minulta, rakastanko häntä ja miten, eikä niin ollen pakoittanut minua valehtelemaan. Hän oli niin kokonaan oman tunteensa lumouksessa. Se täytti hänen sielunsa, valtasi koko hänen olemuksensa.

Kerran hämmästytti hän minut herkkätuntoisuudellaan. Sellaista hienoutta en ollut odottanut häneltä.

En tiedä, tapahtuiko se tädin taholta samoin kuin ennenkin kehoittavana etuantina tai oliko hän huomannut suhteissamme tapahtuneen muutoksen ja pitänyt pyhänä velvollisuutenaan osottaa kiitosta "viisaalle sisäkölle", tai oliko täti tehnyt sen ilman mitään taka-ajatusta -- mutta hän lahjotti Liisalle mitä hienoimman mutta ei varsin kallisarvoisten siperialaisten kivien koristaman sormuksen.

Ennen oli Liisa tällaisen tapahtuman sattuessa tullut luokseni ja näyttänyt lahjaansa, lausuen aina jonkun sattuvan leikillisen sanan. Nyt oli hän neuvoton ja huolestunut.

-- Voi, Jumalani... Oh... huudahti hän tuskitellen.

-- Mitä on tapahtunut, Liisa?

-- Nähkääs... en tiedä, niitä tehdä... Sain tädiltä lahjan... Katsokaa.

Ensi hetkellä en käsittänyt, mikä häntä katkeroitti, jonka vuoksi juuri en odottanut häneltä sellaista sielullista hienoutta.

-- Miksi olet huolestunut? kysyin.

-- Mutta eihän tämä käy päinsä nyt... se ei ole hyvä... Tämähän on kuin maksu... Oh, miten ikävää! Eikä voi kieltäytyäkään ottamasta...

-- N-iin, ei voi, vastasin ja vaivuin äkkiä ajatuksiin.

Hän puhui vielä jotain, mutta minä olin hajamielinen sillä ajatukseni pidättivät kaiken huomioni ja Liisan poistuttua vaivuin niihin kokonaan...

Liisan huolestuneisuus lahjan vuoksi loi tietoisuuteeni aivan uuden ajatuksen. Niin, Liisa -- sisäkkö, Liisa -- joka ei ollut saanut sivistystä osakseen, johdatti minua ajatukseen, jonka olisi jo paljoa aikaisemmin täytynyt syntyä aivoissani. Miten taisinkaan jatkaa suhdettani häneen, tietäissäni ystävällisten ja huolehtivaisten sukulaisteni miltei ilmeisesti kutsuneen hänet ikäänkuin suojelijaksi uhkarohkeita mieltymyksiä vastaan sekä juuri sitä silmälläpitäen maksavan hänelle hyvän palkan, hemmottelevan ja kehottavan lahjoilla. Sinä päivänä, jolloin lähestymisemme tapahtui tai aikaisemmin kun se näytti mahdolliseltakin, olisi minun pitänyt ehdottomasti kieltäytyä siitä tai järjestää Liisalle toisellaiset olot.

Astelin hermostuneesti huoneessani, olin levoton ja kiihtynyt huomaten kuitenkin kaiken turhaksi. Kieltäytyäkö Liisan läheisyydestä -- mutta olinhan sellaisen päätöksen jo tehnyt luullen sitä lujaksi ja järkähtämättömäksi, vaan oli se päättynyt heikkouteeni. Liisa ei haluaisi olla minulle siinä avulias. Tunteille hän ei tunnusta mitään lakeja eikä esteitä. Mutta toinen keino -- saattaa Liisa riippumattomaan asemaan -- miten voisi sen järjestää?

Ensimäisen kerran tulin silloin ajatelleeksi omaa asemaani, täydellistä riippuvaisuuttani Nikodim Kondratjevitshista ja tädistä, heidän suopeuttaan, joka johtui siitä, kykeninkö olemaan heille mieliksi tai en. Olihan minulla isä sekä äiti, jotka tarvittaessa eivät koskaan kieltäisi apuaan. Mutta olin liiaksi vieraantunut heistä. Viime vuosina kirjoitin heille vuodessa muutaman kirjeen, joissa ilmoitin terveydestäni ja edistymisestäni lukiossa mutta vaikka nuo kirjeet muodollisesti ilmaisivat vanhempien kunnioitusta, vaikka ne sisälsivät sanoja "rakkaat, kalliit", olivat ne siitä huolimatta niin kylmäkiskoisia, etten niiden perusteella voinut toivoa vanhempieni avustusta.

Vilahti luonnollisesti ajatus omasta ansiotyöstä -- mutta miten vaivaisena ja kurjana se minulle kuvastinkaan! Lukiossa oli minulla tovereita, jotka uutterasti antoivat tunteja elättäen ansioillaan sekä itsensä että sukulaisiaan. Enkä tiedä, mistä syystä minulle oli muodostunut käsitys, että sellaisessa on jotain, jota täytyy hävetä. Noita uurastajia minä tosin en halveksinut, mutta tunsin heitä kohtaan jonkinlaista sääliä.

Samoin suhtaudutaan säädyllisessä seurassa henkilöön, jolla on likainen paidankaulus tai paikka jalkineissa tiedettäessä, ettei se johdu huolimattomuudesta vaan köyhyydestä. Tunnustan, ettei kukaan milloinkaan ollut herättänyt noita ajatuksia ja tunteita minussa. Nikodim Kondratjevitsh ollen syypää moneen mielettömyyteen elämässäni, oli kuitenkin syytön siihen. Hänen henkilökohtainen esimerkkinsä oli omiaan synnyttämään aivan päinvastaisia käsitteitä. Nytkin, omatessaan kenraalin aseman ja saadessaan korkeaa palkkaa hän yhä työskenteli uutterasti, kävi säännöllisesti virantoimituksessaan istuen joka ilta useita tunteja virkasalkkunsa ääressä.

Lukiossa esitettiin meille mitä erilaisimmissa muodoissa venäjän, ranskan, latinan ja slavoonian kielisiä lausuntoja, joista ilmeni ajatus rehellisen työn kunnioitettavaisuudesta. Siitä huolimatta ei sydämeeni ollut kasvanut hutuistakaan kunnioitusta rehelliseen työhön.

Nähtävästi oli siihen syypää itse asiassa Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin sydämellinen rakkaus minuun. Elämänsä ijän olivat he toivoneet perillisiä itselleen, mutta kun heillä ei niitä ollut, kohdistivat he kaiken patoutuneen rakkautensa minuun. Ja todellakin he panivat kaikkensa liikkeelle ympäröidäkseen minut kaikella mahdollisella maallisella onnella. Lukioon minua kuljetettiin komeissa ajopeleissä, vaatteet -- niin hyvin vormupuvut kuin tavallisetkin, joissa iltaseuroissa sekä kesäisin meren rannalla komeilin, -- tehtiin parhaassa räätäliliikkeessä. Minut ympäröitiin sellaisella ylellisyydellä ikäänkuin olisin ollut ehtymättömien miljoonien perijä, jonka ei koskaan tarvitse huolehtia itsestään.

Seurapiiriini ei myöskään ollut omiaan syövyttämään sieluuni noita omituisia käsitteitä ja tunteita. Siihen ei lainkaan kuulunut vain varakkaita ihmisiä. Varakkaita oli siinä vähän, mutta jokainen, ken oli onnistunut siihen pääsemään, koetti elää tai ainakin näytti elävän ikäänkuin huoletonta elämää.

Tällä pohjalla tapahtui surunäytelmiä. Useat perheet joutuivat vararikkoon jääden äkkiä ulkopuolelle seurapiirin. Mutta minä en sitä huomannut enkä tiennyt, minä näin vain meluavaa vaikka onttoa iloisuutta.

Tosiseikka oli kuitenkin, että näytin omissa silmissäni säälittävältä ja naurettavalta, kun ajatus työstä, toisin sanoen tuntien antamisesta iski päälläni. Miten etsisin tunteja? Mistä ne saisin? Kuka uskoisi minun niitä tarvitsevan? Ja mitä kykenisin opettamaan sitäpaitsi? Osasin vain läksyni silloin kun niitä kysyttiin, todellisia tietoja minulla ei ollut.

Sitäpaitsi: mikä yllätys sedälle ja tädille. Jätin tuon ajatuksen sen vuoksi kokonaan kelpaamattomana.

Tuskittelin tuloksettomine ajatuksineni tarttuen vihdoinkin erääseen. Päätin kirjoittaa isälleni. Tiesin etteivät hänen varansa ole suuret, mutta etteivät ne silti olleet niin vähäiset, ettei hän voisi auttaa minua. Koskaan en ollut tiedustellut häneltä, paljonko hänelle maksettiin palkkaa, mutta hoitaessaan suurta maatilaa oli selvää, ettei palkkansa ollut pieni sekä ottaen huomioon sen, ettei kouluutukseni aiheuttanut hänelle mitään menoja, täytyi hänellä olla säästöjäkin.

Harkitsin kauvan, miten kirjoittaisin. En tahtonut valehdella isälleni, enkä keksiä mitään juttuja. Samalla en mistään hinnasta saattanut ilmaista hänelle totuuttakaan. Valitsin sen vuoksi jonkunlaisen keskitien. Kirjoitin:

'Kallis isä, olen täysin tyytyväinen olooni Nikodim Kondratjevitshin ja tädin talossa, jotka antavat minulle kaikki mitä tarvitsen, ja paljon enemmänkin. En ole minkään puutteessa. Minä en olekaan, kuten itsekin tiedätte, milloinkaan vaivannut teitä pyynnöilläni. Nyt olen tarpeessa. -- En voi teille siitä kertoa, sillä se ei koske oikeastaan minua, käsitättehän... Pyydän yksinkertaisesti uskomaan minua, ettei se ole kevytmielinen halu omistaa omia joutilaita rahoja, vaan että ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Pyyntöni on seuraava. Jos teille ei tuottaisi liikoja vaikeuksia tai puutetta, niin pyydän lähettämään minulle kuukausittain kolmekymmentä ruplaa.

Olen kuitenkin pakoitettu ilmoittamaan, että Nikodim Kondratjevitsh sekä tätini eivät tiedä, eivätkä saakaan tietää tästä pyynnöstäni mitään. Eivätkä he myöskään missään tapauksessa saa tulla tietämään, että tulette minulle lähettämään noita rahoja. Täten uskon teille salaisuuteni, jota teitä paitsi, ei kukaan tiedä, sen vuoksi ei myöskään rahoja voi lähettää minulle kotiin. Pyydän lähettämään ne toverini Roganskyn nimelle, jonka osoitteen liitän tähän. Voitte olla vakuutettu siitä, että rahat tulevat käsiini.'

Tuon kirjeen lähettäminen ei ollut helppo tehtävä. Mutta nyt se oli jo laskettu postilaatikkoon. Odottelin toista viikkoa ollen ymmällä siitä, miksi isäni ei vastannut heti. Kului vielä muutamia päiviä ilman että kirjettä tuli.

Mutta sitten vihdoinkin tuotiin minulle kirje, joka ihmeekseni oli mustareunainen. Mitä se merkitsi? Kuka oli kuollut? En osannut arvata. Päähäni ei ollut koskaan pälkähtänyt ajatus siitä, että omaisistani siellä maalla joku saattaisi kuolla.

Mutta kuka sitten? Marinkan tai hänen äitinsä vuoksi ei liioin olisi mustareunaista paperia hankittu... Tuon ajatuksen johdosta musteni silmissäni. Kuka sitten? Kirjekuoressa on isän käsiala. Äitinikö?

Pidellen kirjettä kädessäni ja peljäten aukaista sitä, koetin karkoittaa tuota ajatusta päätellen, että joku isäni tai äitini sukulainen oli saattanut kuolla. Kärsiessäni suurta tuskaa olisin jättänyt kirjeen mieluummin avaamatta. Mutta täytyihän se avata. Luin isäni suurella, virallisella käsialalla kirjoitetut rivit. "Rakas poikani Volodja..."

Jo tuosta otsikosta aavistin minua odottavan kauhistavan totuuden. Aikaisemmissa kirjeissä oli isä aina kirjoittanut: "Rakas poikamme..."

Jatkoin lukemistani: "Ylivoimaisella sydänsurulla ilmoitan sinulle meitä molempia -- minua ja sinua, poikani -- kohdanneesta surusta: toissa päivänä kuoli äitisi, jumaloitu vaimoni ja uskollinen ystäväni."

Silmissäni musteni. Aavistukseni oli ollut hirmuisena ennustuksena. Tämä tuli kuitenkin niin odottamattomana ja uskomattomana. Äitini oli minusta aina niin terveen ja kestävän näköinen.

Pitkään aikaan en voinut hillitä itseäni jatkaakseni uudelleen kirjeen lukemista. Jatko kuului seuraavasti:

"Hän sairasti vähän aikaa, eikä kukaan meistä saattanut ajatella sellaista loppua. Maalaiskunnan lääkäri, jonka tuntenet, totesi taudin vatsakuumeeksi, lääkiten häntä, mutta äkkiä rupesi hänen ruumiinsa lämpö nopeaan kohoamaan, joku sisäinen kipu alkoi häntä suuresti vaivata, jolloin lääkärimme vasta huomasi, ettei tauti ollut kuumetta, vaan johtui sisuksissa olevasta paiseesta. Hän alkoi puhua leikkauksesta, jonka avulla pelastus olisi ollut mahdollinen, mutta se oli jo myöhäistä. Samana yönä äitiraukkasi kuoli. Viimeiset ajatuksensa koskivat sinua, rakas poikani. Kuinka hän suri, kun ei saanut nähdä sinua! Hän tiesi kuolevansa. Oli turhaa lähettää sinulle sähkösanomaa. Et olisi ehtinyt ja olisit sitäpaitsi joutunut pois suunniltasi. Eilen me hautasimme hänet ja nyt kirjotan sinulle lohduttomia kyyneleitä vuodattaessani. Syleilen sinua lujasti ja toivon pian tapaavani sinut. Herttainen Marinka samoinkuin hänen äitinsäkin surevat syvästi, koettaen lohduttaa minua. He lähettävät sinulle tervehdyksensä. Kerro sinäkin minun sydämellinen tervehdykseni Nikodim Kondratjevitshille sekä ystävälliselle tädillesi."

187

Lehteä kääntäessäni lukeakseni kirjeen loppuun putosi siitä paperiarkki. Nostin sen lattialta. Se oli lisäkirjoitus samoin isältäni:

"Pyyntösi johdosta kirjotan erikseen, että voit näyttää kirjeen sedälle sekä tädille. Luotan sinuun enkä tiedustele, mihin tai mitä varten rahoja tarvitset ja kun sinulla voi olla muitakin tarpeita, joista kaikista tädille ei viitsi kertoa, -- niin lähetän sinulle samassa postissa toverisi nimelle viisikymmentä ruplaa, jonka määrän tästälähtien tulen sinulle kuukausittain aina lähettämään."

Niin, tuo lähetys olisi toisena aikana saattanut minulle paljon iloa, jos ei sitä olisi seurannut noin kauhea tieto. Kuolema astui ensi kerran niin lähelleni ja niin armottomana. Heräsi katkeria ajatuksia syyllisyydestäni äitini edessä, siitä ansaitsemattomasta kylmäkiskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä, jota häntä kohtaan olin osoittanut.

Tämä oli elämäni tuskallisin päivä. Piilotin isän kirjelapun taskuuni vieden kirjeen tädilleni. Hän huomasi heti liikutukseni sekä sen, että olin kalpea. Annoin hänelle kirjeen tarkatessani tahtomattani hänen kasvojensa ilmeitä. Niissä kuvastui kaikki, minkä tavallisesti täytyykin ilmetä tämäntapaisia tietoja lukiessa. Hänen silmänsä laajenivat ja pysähtyivät tuokioksi liikkumattomiksi, suupielet painuivat alaspäin ja suu aukeni hiukan ikäänkuin valitusta varten, kädet kohousivat ylöspäin ikäänkuin olisi hän ne tahtonut nostaa taivaisiin; mutta todellista pintapuolisinakaan surua ei hän tuntenut. Sen jälkeen seuranneet huudahdukset olivat täydellisessä sopusoinnussa hänen naamionsa kanssa.

-- Herra Jumala miten odottamatonta, miten kauheaa, miten julmaa! Isä raukkasi! Mitkä kärsimykset sinulle poikani!

Käännyin hänestä sillä halusin itkeä, en surusta, -- en koskaan olisi suruani hänen nähdäkseen kyyneleissä paljastanut, -- mutta vihastuneena siitä, että on olemassa sanoja ja kasvojen-ilmekaavoja, joiden avulla ihmiset aivan tunteettomina saattavat näytellä tunteita.

Tätä kesti kumminkin vain hetken, sitten tuli avukseni järki, sama, joka tätiä ja hänen miestään johdatti elämässä, ja tulin siihen lopputulokseen, ettei hänellä ollut mitään syytä syvään suruun. Hän tuskin tunsi äitiäni. Hän tiesi vain, että jossain kaukana maalla asuvat omaiseni, hän lähetti heille terveisensä ollen viime vuosina sitäpaitsi kiitollinen heille, että he synnytettyään maailmaan pojan, olivat sen lisäksi uskoneet hänelle tämän kasvatuksen, joka tuotti heidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänsä enemmän iloa.

Setä saapui kotiin ja saatuaan tietää asian, muuttuivat hänen kasvonsa aivan samanlaisiksi, ja syvästä surustani huolimatta olin vähällä purskahtaa nauruun, kun sedän suusta kuulin melkein kirjaimelleen samat huudahdukset, jotka puolituntia sitten tätini oli lausunut.

-- Oh, isä raukkaasi... Ja niin äkkiä... Mutta sehän on aivan julmaa. Mitä kärsimyksiä se sinulle tuottaakaan, Voldemar...

Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman tavanmukaista kotifilosofiaansa lisäten sen vuoksi muutamia mietelmiä kuolemasta, Hänen mielestään täytyy olla tyytyväinen kuolemaan, sillä se kuitenkin on olemassa, vaikka me kuinka tuskittelisimme sitä.

Menin huoneeseeni, istuin pöydän luo laskien pääni käsieni varaan ja itkin. Kaupunki-elämän tarkoitukseton melu, huumaantuminen tuosta tyhjänpäiväisestä seurustelusta, erakkoinen ja ikäänkuin perustusta vaille jäänyt nuoruuteni -- kaikki tuo oli omansa tekemään minusta unohtavaisen, kovettuneen ja kiittämättömän; itse asiassa rakastin äitiäni rajattomasti.

Minut valtasi epätoivo ajatellessani etten mitenkään ollut hänelle sitä osottanut. Että hän oli kuollut mahdollisesti epäillen rakkauttani ja että se nyt ei enään ollut korjattavissa.

Verkalleen laskeutui hämärä kietoen minut joka taholta ikäänkuin paksuun vaippaan ja minusta tuntui kuin sulautuisin siihen. Melkein kuulumattomasti narahti ovi ja takanani kuului askeleita. Pinnistin ajatustani ja, käsitin että se oli Liisa, joka tavallisena hämyhetkenä toi lamppua. Hän meni pöydän luo, asetti siihen lampun, mutta huomattuaan asentoni, hän jäi paikalleen liikkumattomana.

-- Mikä teitä vaivaa, Volodja? (Hän kutsui minua aina siten.)

En vastannut mitään.

-- Ettekö sano? Virkahti hän surunsekaisella äänellä saamatta nytkään vastausta.

Sitten kuulin taas hänen askeleensa. Vieläkin verkemmin, vieläkin hiljemmin hän poistui. Kuulin kuinka hän tarttui ovenripaan ja minun kävi äkkiä suuresti sääliksi laskea hänet noin loukattuna menemään.

-- Liisa, kutsuin häntä päätäni kohottaen. Samassa tuokiossa oli hän luonani.

-- Onko joku suru? Kysyi hän sanomattomalla osanotolla katsoen itkettyneisiin silmiini.

-- Äitini on kuollut...

Hänen kasvonsa ikäänkuin jähmettyivät. Niissä ei ollut nähtävinä noita tavanmukaisia ilmeitä, joiden avulla ihmiset osottavat surua vaan päinvastoin hän pikemmin koetti tukahduttaa surun tunnettaan keventääkseen saamaani iskua. Sellaisen vaikutuksen se teki minuun.

-- Suurempaa surua ei maailmassa ole, Volodja... lausui hän hiljaisella äänellä melkein kuiskaten. -- Toinen ei tiedä sitä eikä tunne... mutta silti ei elämässä ole suurempaa surua...

Hän ikäänkuin aavisti kärsimykseni. Tunsin hänessä läheisen olennon, todellisen ystävän, jolle saatan näyttää suruni syvyyden. Painoin pääni hänen rintaansa vasten itkien siinä kyllikseni.

Sinä päivänä en puhunut hänelle suunnitelmastani mitään. Isälle vastasin muutamin myötätuntoisin sanoin kiittäen häntä samalla pyyntöni täyttämisestä.

Parin päivän kuluttua pistäydyin Roganskyn luona. Rahani oli hän jo saanut. Pyysin, ettei hän puhuisi niistä mitään omaisilleni.

Viikko oli kulunut, jolloin vasta tunsin voivani puhua Liisalle asiasta. Selvitys kävi helposti. Olihan Liisa itse juuri antanut minulle tuon ajatuksen ja hänen mielialansa sen toteuttamiseksi oli jo täysin kypsynyt. Hän ei vaan ollut osannut sitä selvästi ilmaista.

Selitettyäni hänelle, niistä oli kysymys hän joutui ilosta aivan neuvottomaksi.

-- Voi... voi... sehän on hyvä!... erinomaista! Voi, Volodja, miten hyvä te olette!... Huudahteli hän ilosta säteilevin silmin. -- Mutta mitä varten niin paljon? Minähän osaan ommella... Tarvitsen vaan saada koneen vuokratuksi... Ansaitsen sillä saman verran... Miten hyvä! Oh, Jumalani... miten tämä on hauskaa!... Olikin jo niin... Niin epämukavaa olo... Aina täytyi salailla, mutta näkeväthän he sittenkin... ovat ruvenneet katselemaan minua niin, että saattavat minut aivan punastumaan... Voi, Volodja, miten hyvä te olette!

Liisan muuttaminen uuteen asuntoon ei saattanut minulle lainkaan vaivannäköä. Hän ei sallinut ajatustakaan siitä, että minä siinä puuhaisin. Seuraavana sunnuntaina hän pyysi tädiltä päästäkseen ulos koko päiväksi. Täytyi keksiä valhe: hän sanoi omaistensa tulleen maalta. Täti laski hänet mielellään aavistamatta, että tässä juonta punottiin.

Illalla saavuttuaan Liisa valitsi hetken kuiskatakseen minulle, että oli löytänyt huoneen ja ettei konettakaan tarvinnut vuokrata sillä emännällä oli kone, jota kahden ruplan kuukausimaksusta saisi käyttää mielin määrin. Liisan kasvot säteilivät, hän oli ihmeen tyytyväinen.

Kahden päivän kuluttua tapahtui irtisanominen sillä aikaa kun olin lukiossa. Kun tulin kotiin ja menin tädin luo, oli hän pois suunniltaan.

-- Ajattelehan, minkälaisia uutisia, -- sanoi hän minulle. -- Liisa lähtee meiltä pois.

-- Niinkö, -- huudahdin. Äänessäni vilahti vain jonkun verran uteliaisuutta eikä muuta.

-- Niin, ajatteles, tänä aamuna hän tuotti minulle tuollaisen yllätyksen! Hänen sukulaisensa kuuluvat avaavan jonkun työhuoneen ja hän kuuluu osaavan ommella. Ja he tahtovat, että hän asuisi heidän luonaan. Minusta se on niin ikävää, sillä hän oli erinomainen sisäkkö mutta myönnäthän, etten toki voi pyytää häntä jäämään.

Kotiin tultuaan sai Nikodim Kondratjevitsh myös tietää asian. Hän osoittautui epäilijäksi eikä oikein ottanut uskoakseen Liisan sukulaisiin.

-- Ehkä hän on jostain syystä tyytymätön meihin? Hän arveli, sen ohessa katsahtaen minuun.

-- No, johan nyt, -- vastasi täti, -- jos hänellä meillä ei ollut hyvä olla, niin en tiedä, mistä hän parempaa löytää...

-- Ehkä hän on löytänyt paremman paikan? -- lausui setä.

Pidin tarpeellisena tehdä huomautukseni. -- Parempaa paikkaa kuin teillä, hän tuskin löytää... Tehän hemmottelitte häntä niin...

Sukulaisten puheissa ilmeni syvä epätietoisuus. He näkivät minun suhtautuvan Liisan poistumiseen kokonaan välinpitämättömästi, eivätkä voineet sitä käsittää.

End of Project Gutenberg's Nuoruuden tunnustuksia, by I. N. Potapenko