Part 10

Hän ei luonnollisesti ollut sivistynyt, mutta hänen luontainen huomaavaisuutensa ilmeni kuitenkin tilaisuuden sattuessa sisäkön tehtävien rajoitetuissa puitteissakin. Koskaan ei hän joutunut ymmälle niissäkään kysymyksissä, jotka hänelle olivat uusia, hän koetti käsittää niitä joutumatta koskaan hämilleen. Jos hänen kanssaan antautui keskusteluun, olivat hänen mielipiteensä asioista, tietysti mitä jokapäiväisimmistä, aina itsenäisiä. Sitäpaitsi erosi hän edukseen entisestä Dunjashasta iloisuudellaan... Iloisuutensa ei esiintynyt typeränä nauruna, vaan vilkkaissa ja terveissä kasvojen ilmeissä. Silmissään oli paljon eloisuutta. Niissä elämä virtana vyöryi. Dunjashan nunnamaisen mielialan vaikutus saattoi minut aina ikävälle tuulelle.

Tunnustan peittelemättä, että Liisa usein sai vereni kuohumaan. Mutta en yrittänytkään lähennellä häntä. Siinä suhteessa olin puhdas ja vastaanottamaton.

Kuitenkaan ei se johtunut siveydestä, vaan kokonaan toisista syistä. Siveellisyyteni oli yleensä jo silloin epäilyksen alainen. Kaikki tällä alalla ilmenneet epäröimiseni, sieluni levottomuus, olivat aivan itsestään vaimenneet ja jos minua joku pidätti rohkeasta yrityksestä, niin oli se vain ulkonaista laatua.

Liisaan nähden ei ollut näitäkään esteitä. Asuimme hänen kanssaan samassa talossa, huoneenikaan ei ollut toisten huoneiden yhteydessä, joissa Nikodim Kondratjevitsh ja täti asuivat, vaan käytävässä, jonka päässä oli keittiö ja palvelijan huone.

En voinut unhottaa tädin ja Liisan välillä sekä tädin ja Nikodim Kondratjevitshin välillä tapahtuneita ihmeellisiä keskusteluja. Heidän ehättämisensä teki aseman niin yksinkertaiseksi, että sen alhaisuus oli silminnähtävä ja liiaksi kouraantuntuva.

Sitäpaitsi saatoin oikeutetusti olla vakuutettu siitä, että tuohon määrin huolehtivaiset sukulaiset eivät pysähtyisi tuohon alustavaan toimenpiteeseen, vaan tulisivat suomaan itselleen tyydytyksen valvoa edelleenkin tekojani. Millään hinnalla en halunnut tyydyttää heidän uteliaisuuttaan.

Mutta en voinut olla huomaamatta niitä omituisia, pitkiä ja paljon puhuvia silmäyksiä, joilla Liisa minua tuon tuostakin katseli. Se tapahtui noin kolme viikkoa sen jälestä kun Liisa tuli taloomme. Sitä ennen hän ikäänkuin ei ollut näkevinäänkään minua, tai ehkä itse en sitä huomannut.

Joskus aamusin juodessani yksin ilman Nikodim Kondratjevitshia teetä, Liisa palveli minua innokkaasti. Samassa kun astuin ruokailuhuoneeseen, ilmestyi hänkin ja ryhtyi aamiaistani järjestämään. Täti ei koskaan kaatanut minulle niin maukasta teetä eikä tarjonnut niin maukkaita voileipiä. Liisa oppi pian tuntemaan vaatimukseni, koettaen nähtävästi niitä noudattaa.

-- Te kaadatte erinomaisesti teen, Liisa, sanoin, tahtoen jollain tavalla hyvittää häntä.

-- Se tapahtuu vain teille, vastasi hän hymyillen.

-- Miten maukkaita voileipiä te valmistatte!

-- Se on vain teille!

Ruokailuhuoneessa emme voineet puhella kauvan eikä pitkälti. Muita mahdollisuuksia ei ollut. Oli muuten ihmeteltävää, että vaikka Liisan tehtäviin kuului myös huoneeni siivoaminen, hän ei koskaan tullut sinne minun siellä ollessani. Tämä piirre herätti minussa suopeutta häntä kohtaan. Se ikäänkuin haihdutti alhaisen ilmapiirin hänen suhteestaan minuun.

Kerran hänen oli tuotava huoneeseeni sytytetty lamppu. Oli hämärä. Istuin jonkun oppikirjan ääressä.

Kurkottaen kättään selkäni takaa hän asetti lampun pöydälle ja sanoi:

-- Herra vaan yhä lukee ja lukee!

-- Luenko mielestänne paljon?

-- Eiköhän vaan? Kotiin tultuanne syötte vain päivällisen ja heti käytte kirjojen ääreen.

-- Mutta minä kulutan kokonaisia iltoja ilman kirjaa.

-- Missä te niitä kulutatte?

-- Tuttavien luona.

-- Neitien kanssa?

-- Niin, onhan siellä neitejäkin...

-- Ovatko ne kauniita?

-- On kauniitakin...

-- Kun on neiti -- vaikka hän olisi rumakin -- niin rakastetaan häntä, mutta sisäkköä -- vaikka olisi kaunis kuin meren haltijatar, ei kukaan rakasta.

-- En minä pidä kauniista, Liisa!

-- Kuinka sitten voi olla heitä rakastamatta?

-- Siten juuri, etten rakasta heitä, koska ei voi olla rakastumatta heihin, ja niin rakastavat heitä kaikki. Onko siinä mitään huvia -- rakastaa sellaista, jota kaikki rakastavat? Kun katson häneen, saattaa kymmenen muuta silmäparia samalla katsella häntä ja minun katseeni kohtaavat hänen kasvoillaan noiden toisten katseet.

-- Ha, ha, naurahti Liisa hiljakseen: -- tuo on aivan samaa kun meillä maalla työmiehet puuroa syödessään tuppautuvat kaikki lusikkoineen samaan kuppiin...

-- Juuri niin, Liisa, juuri niin se on, -- huudahdin -- ihastuksissani hänen sattuvasta vertailustaan. -- Te, Liisa, olette viisas... sääli, että olette jäänyt vaille koulusivistystä.

-- Mitäpä minä sillä tekisin. Sisäkkö ei saa olla sivistynyt. Ei häntä kukaan ota.

-- Minkä vuoksi juuri sisäkkö? Silloin voisitte tehdä jotain muuta... Olisitte kätilönä tai välskärinä.

-- Oh, en tiedä, mikä parasta lie. Tunsin erään naisvälskärin, joka toimi sairaalassa, ja jota lääkäri kiusasi niin, että tuo raukka itki ja sanoi: jospa en vaan olisi sivistynyt, niin menisin mieluummin sisäköksi. Mutta minä vaan häiritsen teitä... Menenpähän tästä.

-- Minusta on hauska puhella teidän kanssanne, Liisa... Täytyy kuitenkin oppia läksy. Illalla pitää välttämättömästi mennä vieraisille.

Liisa meni aivan hiljaan ovelle, avasi sen ja pysähtyi.

-- Tuleeko teille siellä hauskaa? kysyi hän.

-- En luule, Liisa.

-- Minkävuoksi sitten menette sinne?

-- Sehän tapahtuu enemmän tottumuksesta ja velvollisuudesta... Kun minua pyydettiin, niin minä lupasin.

Enempää ei hän puhunut, mutia jostakin syystä hän huokasi hiljaan mutta pitkästi.

Omituinen olento! Hänessä oli omituista hienoutta, mutta tuo hienous oli toisenlaista kuin se, johon silmäni oli tottunut ympärilläni -- kasvatuksen ja suurmaailman muodostelemaa hienoutta. Liisan hienous oli luontaista, se ei ilmennyt liikkeissä, käynnissä eikä asennoissa, vaan äänenpainossa ja katseen ilmeessä. Puhuessani hänen kanssaan oli hän mielestäni miellyttävä. Halusin jatkaa, ja jollei olisi ollut kirottua läksyä trigonometriassa sekä välttämätöntä lähtöä ikävään illanviettoon tuttavieni luo, jossa olivat "aina samat", jossa tanssittiin "aina samaa" ja jossa puhuttiin "aina samasta", -- niin olisin huvikseni rupatellut Liisan kanssa.

Nyt olin tullut vakuutetuksi siitä, että Liisa ei tuntenut minua kohtaan pelkkää suopeutta, vaan että hän oli mieltynytkin minuun. Minä luonnollisesti en ollut lainkaan mieltynyt häneen, mutta siitä huolimatta veti hän huomiotani puoleensa. Tunnustanpa, että hän tenhosi minua jossain määrin. Mutta kun hän sittenkin oli vain sisäkkö, vaikka hiukan omituisempikin, niin en ajatellut sitä vakavasti.

Talvi kului. Aikani hupeni tavalliseen tapaan. Minä _liikuin_ seurapiirissä. Vain tuolla sanalla voin määritellä asemaani. Se oli jotain tarkoituksetonta ja hyödytöntä liikkumista.

Seurapiiri ei kokoonpanoltaan ollut lainkaan sellainen, että sitä olisi voitu riimittää "ylhäisön piiriksi". Sitäpaitsi ei sellaista ainesta kaupungissa ollutkaan. Oli joitakin yksityisiä -- jokunen kuvernementin alueella maatiloja omistava kreivi, joka ei pitänyt kaupungin elämästä tai oli siihen kyllästynyt; puolitiehen "sortunut" virkauran etsijä, joka epäonnistumisensa vuoksi vapaaehtoisesti kätkeytyi maaseudulle. Mutta he elivät eristettyä elämää, sekaantumatta tuskin koskaan seurapiiriin. Paikalliseen, itseään ylhäisimpänä pitävään piiriin kuuluivat korkeimmat virkamiehet, jotka pääkaupungin virkamiesten rinnalla olivat vain pikkumiehiä, mutta täällä suurempiarvoisten puutteessa nostivat päätään korkealle, rikkaat tilanomistajat ja kauppiaat, jotka olivat onnistuneet saamaan koulusivistystä sekä oppimaan suurmaailman elintapoja. Heidän keskuudessaan oli paljon kaupungissa kauvan asuneita ja kauttaaltaan venäläistyneitä ulkomaalaisia. Tällä piirillä ei ollut mitään yhdistävää sidettä, sillä kunkin tehtävät olivat eri taholla. Virkamiehet eivät keksineet keskustelun aihetta liikemiesten kanssa, eivätkä liikemiehet maatilanomistajain kanssa.

Kun näin ollen ei ollut yhteistä kaikkia vallitsevaa aatetta, niin oli vain olemassa hauskaa tyhjyyttä. Ihmisillä ei ollut muuta päämäärää kuin saada viettää aikansa hauskasti. Sellaisten yksinkertaisten keinojen avulla kuin korttipeli, tanssi, hakkailu, rakastelu ja loputon lörpöttely he siinä milloin enemmän milloin vähemmän onnistuivatkin.

Rehellisesti tunnustaen voin sanoa, että vietettyäni tuossa seurassa useampia vuosia en siinä oppinut mitään ja jälkeenpäin päästyäni tuosta seurasta perille huomasin, miten harvinaisen tyhjä ja toivottaman matala se oli.

Ahkerasti _liikuin_ minä tuossa tyhjyydessä vaipuen joka päivä sen mataluuteen. Älköön kukaan luulko minua puolueelliseksi. Asian laita oli todellakin tämä. Tuon seurapiirin muodostivat henkilöt, jotka eivät millään muotoa halunneet esiintyä omana itsenään, toisin sanoen keskisäädyn tavallisina ihmisinä. Jos he olisivat pysyneet sellaisina, olisi myöskin seurustelullaan ollut elähyttävää mielenkiintoa ja todellisuuden pohjaa.

Mutta he halusivat keinoilla millä tahansa näytellä suurmaailman ihmisten osia, esiintyen tuossa valossa toinen toisensa edessä. Luullakseni eivät enimmät heistä koskaan välittömästi olleet nähneet esikuviaan, vaan jäljittelivät näitä vain kulkupuheiden mukaan. Sen vuoksi muodostuikin välttämättömyydestä esiintyvä suurmaailmallisuus turmeltuneisuudeksi.

Vaikka olin jo tullut aikuiseksi, ei lukio entistä tapaansa noudattaen vaatinut minulta muuta kuin ulkonaista säädyllisyyttä sekä onnistunutta läksyjen ja tutkintojen suorittamista. Aivan niin, se vaati vain _suorittamista_ eikä tietämistä. Seitsemän vuotta lukiossa oltuamme olimme laatineet erinomaisen läksyjen suorittamisjärjestelmän, omaten samalla sangen niukat tiedot. Lukiossa oli tietenkin niitäkin, jotka opiskelivat ahkerasti lukien sen lisäksi vielä tietojaan täydentäviä kirjoja, mutta enemmistö suoriutui "järjestelmän" avulla.

Olisi vaikea selittää sen laatua, sillä se käsitti opettajain heikkouksien täydellisen tuntemisen ja oli niiden mukaan sovellutettu. Jokaista varten oli laadittu erikoinen sovelluttamiskeino. Yhden opettajan tunnilla riitti pelkkä kuiskaus, toisen herkkäkuuloisemman tunnilla täytyi käyttää kirjan avaamista edessä istuvan oppilaan selän takana, kolmas oli tunnettu puheliaisuudestaan, ja oppilaat tiesivät hänelle riittävän, kun osaa läksyn alkupuolen virheettömästi, jolloin hän takertuu siihen kertoen itse lopun -- sekä lukemattomia muita viattomia viekkauksia ja kepposia.

Tutkinnoissa oli taas eri keinot kussakin aineessa. Historian opettaja esimerkiksi salli merkitä lippuihin ohjelman yksityiskohtiaan myöten. Liput olivat kahdeksannes-arkin kokoiset ja oli niihin hienolla käsialalla kysymyksien muodossa esitetty tutkittavan sisältö.

Latinan kielen suorittamisessa täytyi oma lippu pitää taskussa ja taitavasti piiloittaen vetää se esiin ja vastata, siitä sen, minkä oli hyvin oppinut.

Matematiikan opettaja toimi suorastaan sopimuksesta meidän kanssamme, ja me tiesimme lippujen tulevan olemaan määrätyssä järjestyksessä ja että meitä kuulustellaan aakkosjärjestyksessä loppupäästä alkaen. Sanalla sanoen, kaikki huolehtivat suotuisasta lopusta. Jokainen tarvitsi hyviä tuloksia loistavien kertomusten antamista varten, saadakseen korkeimmalta päällystöltä suopean kiitoslauseen.

Saatan aivan rehellisesti sanoakin, että me kaikki, joilla oli erinomaiset arvolauseet sekä mitä parhaimmat todistukset, emme osanneet kerrassaan mitään; että päiväkirjaan säädyllisiksi nuoriksi miehiksi merkittyinä me juopottelimme, pelasimme korttia, kävimme erinomaisen säännöllisesti kaikennäköisissä Balahnyissä, tuoden luokkaan iljettäviä tauteja ja vähitellen, mutta uutteraan turmelimme nuorta elimistöämme.

Tässä muistan ystävääni Roganskya. Kaikkeen, mikä hänelle tapahtui, pidän suorastaan opettajamme Tshuprenkon syyllisenä. Tämä nuorukainen oli ulkonaisesti kylmähkö, harvapuheinen, jopa kuivakiskoinenkin. Se vieroitti toverit hänestä eikä hänellä ollut kenenkään kanssa läheisempää ystävyyssuhdetta.

Tuon kuoren alla kätkeytyi kuitenkin mitä vastaanottavaisin ja heikoin hermosto sekä eräänlainen hillitön tunteellisuus. Suhteellisesti suuresta älyllisestä kehityksestään huolimatta hän joutui Tshuprenkon vaikutuksen alaiseksi helpommin ja tuntuvammin kuin muut.

Sen merkillisen ensi-illan jälkeen oli hänellä tosin kyllä pitempi väliaika, jolloin hän ei ollenkaan käynyt kaupungin puistossa. Mutta se johtui vaan hänen maltillisuudestaan. Itse asiassa hän tunsi siihen suurta vetovoimaa ja uuden vuoden jälkeen hän oli ikäänkuin kahleistaan irtipäässyt. Kokonaisia viikkoja kului etten tavannut häntä tuttavien luona. Usein hän tuli myöhästyneenä ensimäiselle tunnille, kun oli nukkunut. Seuraan tullessaan kiintyi huomio hänen laihtumiseensa sekä kasvoihin ilmestyneeseen kalpeuteen.

-- Oletko ollut sairas, vai mitä? -- tiedustelin häneltä.

-- En, muuten vaan... Olen vaan nukkunut liian vähän...

Jostakin syystä hän salasi minulta suhteensa Tshuprenkoon.

Näiden kuukausien kuluessa hän aivan silminnähtävästi kasvoi, tai kuten sanotaan, venähti, ja oli tullut isokasvuiseksi.

Kerran maaliskuun alkupuolella, jolloin ulkona jo tuoksahti keväälle, hän tuli luokseni. Hän tunsi Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin ja kävi joskus heidän luonaan, tällä kertaa hän kuitenkin tuli suoraan minun huoneeseeni.

Päivä oli painunut iltapuoleen ja huoneessa vallitsi vielä puolihämärä, joten en halunnut sytyttää tulta lamppuun. Kun hän astui sisään, katsahdin häneen, mutta otaksuin hänen kasvojaan peittävän kauhean maatuneen värin johtuvan illan hämärästä valosta. Mutta tarkastettuani tulin vakuutetuksi, ettei se ollut hämärä, mikä siihen vaikutti, vaan että hänen kasvoillaan oli todellakin tuo väri. Ojensin käteni, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

-- En voi antaa sinulle kättä, -- lausui hän surullisella, tukahdetulla äänellä. Tulin juuri sen vuoksi tänne.

-- Sen vuoksi että et antaisi kättä?

-- Selittääkseni sinulle...

-- Istu, -- sanoin käsittämättä vielä mitään, otaksuen ensi hetkellä hänen tulleen luokseni riidelläkseen kanssani. Hän istahti, mutta varovasti, ikäänkuin peläten valtaavansa koko tuolin.

-- Kuule, alkoi hän, me emme ole ystäviä, mutta kuitenkin hyviä tovereita. Ystäviä minulla ei ole... Ei ole löytynyt. Sanon vain sinulle. Olen sairas.

-- Niinkö? Mutta eihän se niin hirmuista ole...

-- Kyllä, se on kauhean hirvittävää. Ei se ole sitä, mitä sinä tiedät. Tämä on jotain pahempaa, kauheampaa...

-- Oletko varma siitä?

-- Isänihän on lääkäri...

-- Oletko ilmoittanut hänelle?

-- Hän käsitti sen itsestään. Sen johdosta on ollut kotikahakoita... kestin ne kuitenkin. Isä vakuutti, että näinkin saattaa elää.

-- Onko kysymys jo siinä asteessa?

-- Niin, olin päättänyt ampua itseni, mutta hän, ymmärrätkö, osoitti tieteen perusteella... hän pakotti minut lukemaan useita kirjoja ja tulin samaan tulokseen... Sinun luoksesi tulin ilmoittaakseni seuraavaa. Kun kanssakäyminen minun kanssani on vaarallista, niin olen jonkun aikaa poissa lukiosta. Tulen olemaan kokonaan kotona näyttäytymättä julkisuudessa. Luotan sinun apuusi tavallaan. Ilmoita, että käyt luonani ja että olen vuoteessa, katkaissut oikean käteni... -- kun sitten tulen lukioon, -- sinähän olet penkkitoverini, -- voimme olla varovaiset. Oikea käteni tulee olemaan siteessä, se oikeuttaa minua olemaan kenellekään ojentamatta sitä. Siinä kaikki...

-- Teen kaikki, Rogansky, kuten tahdot... Milloin tulen luoksesi?

-- Milloin haluat... Tulen olemaan kaksi viikkoa sulkeutuneena kotona.

-- Oletko kaikki nämä kuukaudet viettänyt Tshuprenkon seurassa?

-- Niin, olen aivan kuin mieletön... Katsos, minussa istuu perkele, jota en osannut aavistaa. Hermoni ovat sairaat, ärsytetyt... Selvittyäni huomaan, että Tshuprenko on kokonainen hirviö... Mutta hänestä en ole kertonut mitään isälleni enkä kenellekään. Minkä tähden? Syököön hän opettajaleipäänsä. Nyt niinä lähden, -- lisäsi hän nousten.

-- Tulen huomenna luoksesi...

-- Miten haluat: hyvästi.

Tälläkään kerralla ei hän antanut kättä, vaan poistui. Saatoin häntä eteiseen. Liisa tuli myös sinne, mutta hän kieltäytyi jyrkästi tämän palveluksista, pukien kiireesti päällystakin yllensä ilman toisten apua.

-- Miten vihainen toverinne on, -- sanoi Liisa.

-- Ei hän ole vihainen, Liisa, vaan onneton.

-- Mitä hänelle sitten on tapahtunut?

-- En voi sitä kertoa teille, Liisa, sillä se on hänen salaisuutensa, jonka hän on uskonut minulle.

-- Vai niin, silloin tietysti ei tarvitsekaan.

Rogansky parka kärsi paljon enemmän kuin hänen isänsä aavistikaan. Ollen työssään aamusta iltaan -- hän oli parhain lääkäri kaupungissa -- ei hänellä ollut hetkeäkään vapautta tutustuakseen poikansa elimistöön, hänen sieluelämästään puhumattakaan. Tieteen nojalla hän todisti poikansa taudin olevan parannettavissa, ja että niinkin saattoi elää, mutta hän ei ottanut lukuun, että toverini elimistö ei ollut vain synnynnäisesti heikko, vaan että viimeisten kuukausien elintavat olivat sitä sen lisäksi suuresti heikontaneet, minkä ohella hänellä vielä oli erikoisia perittyjä taipumuksia. Parantuminen tuosta taudista oli hänelle mahdotonta, ja hän murtui lopulta.

Rogansky ei koskaan parantunut täydellisesti eikä voinut välttää traagillista kuolemaansa, vaikka se tapahtui paljon myöhemmin.

* * * * *

Liisan kanssa keskustelimme katkonaisesti ja eniten vain silloin, kun hän toi minulle lampun. Muodostui melkein tavaksi, ettei lamppua asetettu pöydälleni aamuin, kuten oli tapana Dunjan aikana, vaan Liisa toi sen aina heti kun alkoi hämärtyä. Hän teki sen huomattavasti tarkoituksella saada puhella kanssani hetkisen. Välillemme muodostui omituinen suhde. Lähestymisemme tapahtui luonnollisesti, kehittyen nähtävästi itsestään nuoruuden ja välittömän luonnonomaisen mieltymyksen pohjalla. Koskaan emme puhuneet hänen kanssaan tunteista eikä liioin mistään niiden kanssa yhteydessä olevista asioista. Tavallisesti hän tuli sisään hiljaan, astuen verkalleen pöytäni luo. Istuin tällöin aina oppikirjan ääressä. Hän asetti lampun pöydälle virittämättä siihen tulta ja jäi seisomaan.

Tunsin hänen läheisyytensä ja kosketuksensa, vastustamatta niitä. Puhelimme jostain joutavanpäiväisestä, ja kuului vain polttavaa vavistusta kuvasteleva äänemme.

Väliin tunsin kuin olisi hän halunnut tulla yhä lähemmäksi, silloin aavistin vaaran uhkaavan ja lievästi vastustaen lausuin:

-- Liisa?

Hän astui heti etemmäksi ja pääni yllä kajahti hiljainen ja minulle turmiota ennustava nauru.

-- Voi teitä... millainen olette... voi!... puhui hän huokaillen.

Noin kului järjetön, mutta miellyttävä neljännestunti. Sen jälkeen hän ikäänkuin itse tietäen rajansa, otti pöydältä tulitikut, virittäen tulen lamppuun.

-- No, lukekaa sitten herran nimessä! -- lausui hän ja poistui.

Mitään muuta ei meidän välillämme ollut ja se minua miellytti. Nähdessäni Liisan, kohtasinpa hänet missä hyvänsä, tunsin miellyttävää kuohuntaa, jossa ei ollut mitään tuskaista eikä levotonta, ja mielihyväni kasvoi tietäessäni, ettei suhteemme koskaan ollut mennyt yli viehättäväisyyden rajojen.

Olin kuitenkin vakuuteltu siitä, että Nikodim Kondratjevitsh ja tätini ajattelivat aivan toisin. Joskus tuntui minusta kuin Liisan tullessa huoneeseeni lamppuineen, eteisessä oveni luona olisi kuulunut hiljaisia askeleita.

Ehkä oli se mielikuvitusta, mutta jossain määrin sitä vakuuttivat aamiaisen sekä päivällisen aikana minuun ja Liisaan tähdätyt holhoojieni katseet. Noilla katseillaan he ikäänkuin antoivat meille siunauksensa.

Liisa olikin heidän erikoisessa suosiossaan. Hänelle oltiin ystävällisiä ja annettiin lahjoja. Kerran tavalliseen aikaan huoneeseeni tultuaan näytti Liisa minulle pientä ja jokseenkin sievähköä rintaneulaa, jonka täti oli lahjoittanut hänelle. Esine ei tietysti ollut arvokas, mutta Liisan mielestä se oli hyvä.

-- Katsokaahan, -- virkkoi Liisa minulle, -- tätinne lahjoitti tämän... He ovat niin ystävällisiä ja... kaikki aivan ansiotta...

Sitä sanoessaan hän katsahti minua ihmeteltävän veikeillä ja kauniilla silmillään, naurahtaen niin veitikkamaisesti, että iloisuutensa tarttui minuunkin.

-- Ah, Liisa, te olette viisas, ettekä sittenkään ymmärrä...

-- Mitä minun sitten pitäisi ymmärtää?

-- Sitä että... Te ette näy sitä tietävän: kun meillä lukiossa opettaja kuulustelee läksyjä, eikä joku sitä osaa, niin kuiskaavat toverit hänelle hiljakseen, jolloin hän papukaijan tavoin toistaa sen. Minä en siedä, että minulle kuiskataan, ja jos minä jotain en tietäisi, niin vaikenen mieluummin... Ymmärrättekö?

-- En... Totta totisesti, en käsittänyt mitään. Kuka sitten kuiskaa?

-- He tietysti... Osotin sedän ja tädin huoneisiin päin. Eivätkö he sitten ole teille kuiskailleet mitään.

-- Kuinka sitten?

-- Entä nuo lahjat ja ystävällisyys?

-- Niin--kö... Nyt käsitän... Voi minkälainen te olette... Mitenkä minun sitten on meneteltävä?

-- En tiedä. Parempi olisi, kun ette kävisi luonani... Te saatatte minulle kärsimyksiä...

-- Kärsimyksiäkö? Ilmeisesti ilahtuneena kysyi Liisa.

-- Sehän on hyvä!

-- Mikä on hyvä. Kärsimyskö?

-- Ei juuri sekään. Ette ole siis aivan välinpitämätön.

-- Liisa, ettekö te sitten näe?

Tuo yksinkertainen kysymys osoittautui olevan hänelle suuriarvoinen. Minulle se tuli kokonaan yllätyksenä. Liisa äkkiä astui aivan lähelleni ja suomatta minun selviytyä tai astua syrjään, hän kietoi molemmat kätensä kaulalleni, hän oli polttavassa palossa, joka sai minutkin syttymään.

-- Armaani, kultani... Kun rakastaa, niin ei välitä mistään... Silloin uhrataan kaikki säälimättä... Armas, kiltti...

Puristautuneena minuun hänen koko ruumiinsa vapisi.

Tuo meni yli voimieni. Vierelläni liekehti intohimo niin altis, välitön ja luonnonomainen. Tuossa intohimossa sekä siinä tavassa, missä se ilmeni, oli jotain ylentävää. Liisa oli ihana sillä hetkellä. Ensi kerran elämässäni tunsin naisen läheisyyden.

Kaikki tuo oli omiaan voittamaan minut. Unohdin sedän, tädin, oman lujuuteni, antautuen rajun tunteen valtaan.

Neljännestunnin kuluttua Liisa hiljalleen, hellästi ja rakastavasti siveli tukkaani puhuen: -- minä menen... älkää vaan toruko minua, älkää ajatelko mitään, ei mitään. Maailmassa ei ole muuta kaunista kuin rakkaus...

5.

Nikodim Kondratjevitsh sekä täti käyttäytyivät arvokkaasti ja vaieten. Pienelläkään viittauksella eivät he koskaan ilmaisseet minulle sallivansa mitään suhteita minun ja Liisan välillä. Mutta Liisaa kohtaan osoittamani kylmyys, jopa ankaruuskin oli saattanut heidät ymmälle.

Meillä ei ollut mitään sopimusta keskenämme, mutta sen illan jälkeen käyttäydyimme aivan samalla tavalla. Harvinaisen herkästi hän käsitti ajatukseni, käyden siten liittolaisekseni. Jos setä ja täti aikaisemmin olivat saattaneet huomata jotakin minuun tähdättyjä Liisan katseita, niin eivät he sitä enää voineet tehdä. Liisa oli järkähtämättömän välinpitämätön minulle. Kaiken hellyytensä hän kokosi itseensä, vuodattaen sen minulle niinä lyhyinä ja harvoina hetkinä, jotka hän hämärän tullen vietti luonani.

Hän oli ihmeteltävä olento. Häneen saattoi sovittaa lausetta la grande amoureuse. Hän todellakin antautui rakkaudelleen, kokonaan unohtaen kaiken maailmassa. Hänen rakkautensa oli teeskentelemätön ja äärimäisen herkkäuskoinen.

Mitä olin minä hänelle? Mistä arvosta olin hänelle? Hän ei tuntenut luonnettani, ajatuksiani, eipä edes elintapojanikaan. Hän tiesi, että harvoin olen illoin kotona, vaan että vietän ne tuttavien luona, jossa kohtaan paljon tyttöjä sekä naisia. Tiesipä hän senkin, että minulla oli heidän keskuudessaan menestystä, että miellytän heitä, josta kaikesta hän kärsi. Väliin tunkeutui se huokauksena esille, mutta koskaan ei hän siitä nuhdellut. Hän piti ulkomuodostani, -- ainoa mikä hänelle oli saavutettavissa, sekä sen lisäksi nuoruudestani, -- ja rakensi näille perusteille vakavan tunteensa.

Minulla oli täysi syy ajatella, että hän rakasti minua syvästi. Hän oli vain kaksi vuotta minua vanhempi.