Part 9

-- Ei, -- vastasi Terttu. Kohtahan on päivällisaika. Hän on varmaan mennyt syömään.

-- Hän kävi täällä poissa ollessasi minua tervehtimässä, -- sanoi rouva Alanne.

-- Niinkö? -- ihmetteli Terttu.

-- Mikä kunnon poika! -- sanoi hänen äitinsä. -- Minä rakastan häntä kuin omaa lastani, kuin sinua. -- Ja hän otti Tertun käden käteensä, veti Tertun luokseen ja suuteli häntä hellästi.

Terttu jäi istumaan äitinsä vuoteen laidalle, katse tuijottaen akkunaan.

-- Mitä sinä olet tänään niin kovin miettiväinen? -- kysyi äiti.

-- Enhän minä, -- vastasi Terttu ja koetti hymyillä iloisesti, mutta nousi samalla paikaltaan, sanoen: -- Luulen, että Hilma jo on kattanut pöydän minulle. Saanko kohta tuoda sinullekin?

-- Syö nyt sinä ensin! -- sanoi äiti. -- Tulet sitte syötyäsi istumaan viereeni, kun minä syön.

-- Hyvä on! -- vastasi Terttu ja poistui huoneesta. Ja hänen ajatuksensa olivat ihastuneina kiintyneet äidin kertomaan uneen. Oi, jospa todellakin. Mutta mitä joutavia. Haaveita, haaveita!

* * * * *

Päivällisensä syötyään vei Terttu ruo'an äidilleen ja istui tunnin ajan hänen luonaan tarinoiden.

-- Tiedätkö mitä, -- sanoi äiti, -- minä luulen, että Toini ja tohtori Aulanko rakastavat toisiaan.

-- Kuinka niin? -- kysyi Terttu.

-- Kun he, tohtorin viime kerralla täällä käydessä, seisoivat vuoteeni vieressä, toinen toisella, toinen toisella puolella, ja katselivat toisiaan niin hellästi, niin tulin paikalla ajatelleeksi, että noista kahdesta varmaan tulee pari, -- jutteli Tertun äiti.

-- Kaikkia sinä nyt olet huomaavinasikin, -- naurahti Terttu.

-- Ja minä en malttanut tänään olla viittaamatta vähän sinnepäin Toinille itselleen, -- jatkoi rouva Alanne.

-- Voi, voi! Kun et vain loukkaisi Toinia, -- lausui Terttu. -- Hänhän on niin kovin hienotunteinen.

-- Enhän minä mitä! -- puolustihe äiti. -- Sanoin vain Toinille, että rakastan Aulankoa paljon, ja ihmettelin, miks'ei hän, niin kelpo mies, mene naimisiin.

-- Mitäs Toini?... -- kysäsi Terttu.

-- Punastui vain, vaan ei sanonut mitään, -- selitti äiti. -- Siitä minä sen heti ymmärsin ja luulenpa, että he jo ovat kihloissakin.

-- Olisihan se hyvä, -- lausui Terttu. -- Tohtori saisi Toinista kunnon vaimon ja olisin kovin iloinen, että Toini siten tulisi turvatuksi ja varmasti onnelliseksikin.

-- Semmoisen miehen minä soisin Toinille, -- sanoin minäkin hänelle silloin, -- jatkoi rouva Alanne.

-- No? -- kysäsi Terttu taas.

-- Silloin Toini vain hymähti ja sanoi: -- "Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet". Mutta hänen hymynsä oli niin onnellinen. Kyllä he varmasti jo ovat kihloissa, -- vakuutti rouva Alanne.

-- Ehkäpä sen sitte kohta saamme julkisestikin kuulla, -- lausui siihen Terttu.

-- Milloinkas sitte sinun vuorosi tulee? -- jatkoi hänen äitinsä, joka pitikin puhelua Toini Syvärin ja tohtori Aulangon väleistä vain jonkinlaisena alkusoittona tähän kysymykseen.

-- Ei milloinkaan, -- vastasi Terttu siihen ja niin varmasti, että hänen äitinsä silmät kävivät pyöreiksi.

-- Mitäs sinä sitte ai'ot tehdä? -- kysyi äiti hiukan pelokkaalla äänellä.

-- Ai'on ruveta kotiopettajattareksi, -- vastasi Terttu. -- Hankin jo paikkaakin itselleni, -- jatkoi hän, mutta tehden tämän tunnustuksensa puoleksi leikin sävy äänessä, niin ettei äiti tietänyt, oliko se totta vai leikkiä.

-- Eihän sinun asiasi toki niin hullusti liene? -- kysäsi äiti. Tuommoinen tyttö kuin sinä...

-- Niin se vain on, -- vakuutti Terttu. -- Ei siinä merkitse mitään, minkälainen tyttö sitä on. Köyhä voi joutua naimisiin yhtä hyvin kuin rikaskin, vaikka jälkimäisellä ehkä on enemmän "etuja" puolellaan. Mutta minkälainen siitä tulee avioliitto, se on toinen kysymys. Mitä minuun tulee, niin sekin on vielä kysymys, minkälainen tyttö minä olen.

-- Mitä sinä nyt joutavia rupatat! -- koetti äiti Terttua rohkaista. -- Niinkuin en minä olisi Laurin omasta suusta kuullut, mitä hän sinusta ajattelee.

-- Laurin?! -- kysyi Terttu nyt, silmät pyöreinä. -- Mitäs hän?... Onkos hän sinulle mitään puhunut?

-- Eipä tiedä. Aina vähän, -- sanoi äiti salaperäisesti.

-- Älä viitsi, äiti! -- sanoi Terttu. -- Pahaa minusta hän ei ole voinut sinulle sanoa, sen kyllä tiedän, mutta mistään muustakaan hänellä ei ole ollut aihetta keskustella _sinun_ kanssasi _minusta,_ -- jatkoi Terttu.

Ja hänen äitinsä ymmärsi siitä hyvin, mitä Terttu tarkoitti.

-- No, no! -- lausui äiti, koettaen haihduttaa Tertun pahastumisen. -- Enhän minä sillä muuta tahtonut sanoakaan, kuin että hän kehui sinua niin vakavaluontoiseksi, joka suhteessa niin kunnon tytöksi, että semmoisia tähän maailman aikaan enää harvoin tapaa ja ettei voi olla antamatta sinulle mitä suurinta arvoa ja että todellakin täytyy sinua kunnioittaa ja rakastaa.

-- H-h! -- hymähti Terttu osaksi hieman pilkallisesti, mutta osaksi myöskin leikillisesti. Jos ne todellakin olivat Laurin sanoja, ajatteli hän, niin olihan se paljon sanottu. Tuota viimeistä sanaa: "rakastaa" hän sydämessään kuitenkin kovin epäili, varsinkin kaiken sen jälkeen, mitä hän sinä päivänä oli kuullut. Eikäpä Lauri koskaan _sitä_ ollut hänelle itselleen sanonut selvin sanoin, tuskinpa tulisi sanomaan. Eikäpä tiedä, mitä Terttu nyt _siihen_ Laurille vastaisi, elleivät asiat olleet toisin, kuin Helmin sanoista saattoi päättää. Jotakin selvyyttä tähän pulmaan oli varmaankin tuova seuraava kohtaaminen Laurin kanssa.

Tertun siellä istuessa äitinsä huoneessa soikin eteisen kello ja Lauri tuli kotia. Terttu nousi paikaltaan ja meni salin ovelle. Siinä hän kuuli, että Lauri kysyi Hilmalta, onko "neiti" kotona. Terttu siitä päätteli, että Lauri ehkä tahtoi tavata häntä. Ehkä hän nyt jollakin lailla tahtoi tiedustella Helmin ja Tertun välejä, ehkäpä selittääkin jotakin. Terttu kovin kaipasi tuota selitystä, mutta samalla tunsi myöskin omituista halua karttaa tuota kohtausta Laurin kanssa aivan kuin olisi peljännyt edeltäpäin sen seurauksia. Tämän johdosta hänen sydämensä rauhoittui, kun kuuli, että Lauri meni huoneeseensa tulematta edes saliin tahi Hilmankaan kautta pyytämättä saada puhutella "neitiä".

Sinä iltana Terttu todellakin karttoi tapaamasta Lauria. Hän kuuli Laurin kävelevän edestakaisin huoneessaan, kuulipa hänen pari kertaa avaavan huoneestaan saliin vievän oven, arvattavasti katsoakseen, oliko Terttu siellä tavattavissa, mutta Terttu koetti olla niin paljon kuin suinkin äitinsä luona ja hän tiesi, että Lauri silloin ei tahtonut tulla sinne heitä häiritsemään. Työ nähtävästi ei Laurilta sujunut.

Illemmällä palasi Toini ja silloin meni Terttu ruokasaliin. Toinin ollessa äidin luona pujahti Terttu kuultuaan Laurin astuvan eteiseen, jopa nähtyään Laurin katsovan ruokasaliinkin, sieltä keittiöön. Terttu ilmeisesti tahallaan ei sinä päivänä tahtonut puhutella Lauria ja sen Lauri nyt selvään huomasikin. "Mutta huomatkoon!", ajatteli Terttu itsekseen. "Minäkin olen nyt jotakin nähnyt ja tiedän jotakin. Ajatelkoon sitä asiaa nyt pitemmänkin aikaa ennenkuin tulee selvittämään minulle!"

Kun sitte teekin ja leikkeleet lähetettiin Laurille hänen omaan huoneeseensa, mikä tapahtui ani harvoin, niin arvasi Lauri, ettei kaikki ollut, niinkuin olla piti. Hilmalta hän tiedusteli syytä tähän ja Hilma vastasi, niinkuin oli neuvottu, että "neiti" ja sairaanhoitajatar rouvan mieliksi joivat teen siellä, hänen huoneessaan.

Omituista kyllä Terttu maata pannessaan oli aivan rauhallinen. Hänestä tuntui, kaikesta huolimatta, että voitto oli hänen puolellaan, siveellinen voitto, olkoonpa niin, että kaikki muut "edut" olivatkin toisella puolella. Ja hän melkein tyynellä mielellä ajatteli rakkautensa menettämistä. "Onpa kummallista", ajatteli hän, "että tämmöisissäkin asioissa, jotka pitkän ajan ovat olleet sielun aivan kuin ainoa sisällys, syntyy tämmöisiä välinpitämättömyyden lepokohtia, rauhallisia laaksoja, joissa tuntee ikäänkuin keveämmin hengittävänsä yksinäisyydessään, kun on tuosta painajaisesta, hermojen jännityksestä, ajatusten alituisesta myrskystä päässyt!" Hänestä ei edes tuntunut pahalta, ettei hän antanut Laurille tilaisuutta tavata häntä sinä iltana. Hänestä todellakin oli, niinkuin niin olisi ollakin pitänyt. Ehkäpä Laurikin tunsi samaa ja oli tyytyväinen lopulta, että asia oli semmoisen käänteen saanut. Näine mietteineen Terttu riisuutui ja pani maata. Omituinen mielihyväntunne valtasi hänet, kun hän vuoteessaan oikaisi jäseniään ja uni hiipi hiljaa sulkemaan hänen silmäluomensa. Muutaman hengenvedon jälkeen hänen ruumiinsa hytkähti, hän kääntyi kyljelleen ja vaipui sikeään uneen, nukkuen sitte melkein heräämättä koko yön.

Laurin huoneessa sen sijaan paloi lamppu vielä kauan. Kirjoituspöydän ääressä työ todellakaan ei sujunut, mutta hän loikoi vuoteessaan ja luki. Hän koetti koota ajatuksensa siihen, mitä katse kirjasta ammensi, mutta aina tuli muita asioita, muita kuvituksia väliin. Eikä unikaan painostanut pitkään aikaan. Siitä huolimatta hän vihdoin kello yksi sammutti tulen ja veti peitteen hartioilleen. Yksi ajatus lopulta pyöri hänen päässään:

-- Huomenna on se asia selvitettävä!

Ja sitte hänkin nukkui.

Seuraavana aamuna tuli Tertun suureksi hämmästykseksi ja myöskin iloksi kirje kirkkoherra Vaaraselta, joka ilmoitti tarjokkaista valinneensa Tertun. Erityisistä syistä, joista kirkkoherra mainitsi nuoremman lapsen sairastumisen, ei Tertun kuitenkaan tarvitsisi saapua ennen seuraavan kuun alkua, -- siis marraskuun 1:stä päivää, koska nyt jo oli lokakuu alulla, -- mutta joka tapauksessa lupasi kirkkoherra vielä antaa asiasta lähempiä tietoja.

Terttu alussa todellakin kovin ilostui tästä kirjeestä. Olihan hän melkein pilanpäiten ja jotensakin varmana, ettei hän sitä paikkaa saisi, vastannut tuohon ilmoitukseen. Hän oli sitäpaitsi kirjoittanut vähän siltäkin varalta, että äiti kohta sattuisi kuolemaan ja hän silloin saisi menetellä aivan vapaasti. Nyt oli äiti kuitenkin vielä elossa -- ja paljon muutakin oli sen jälkeen tapahtunut.. Pahin pulma oli sittenkin siinä, miten hän tämän asian ilmoittaisi äidilleen vakavalta kannalta. Olihan hän eilen kyllä jo viitannut sinnepäin, vaan varmaan äiti piti sitä vain leikinlaskuna. Mutta joka tapauksessa tuntui Tertusta koko lailla turvalliselta, että oli mihin nojautua, jos niiksi tulisi. Niin, todellakin, jos niiksi tulisi -- joka suhteessa.

Terttu nyt ihan jo toivoi saavansa tavata Lauria niin pian kuin suinkin. Hän sitä toivoi siinä mielessä, että saisi neuvotella Laurin kanssa, kuinka hänen oli parhaiten meneteltävä ilmaistakseen äidilleen hankkeensa todenperään ottaa vastaan tarjottu kotiopettajattaren paikka. Muuten oli hauska nähdä, kuinka Lauri suhtautuisi tähän kysymykseen, joka hänelle oli oleva täydellinen yllätys, sillä siitä asiasta ei Terttu ollut hiiskunut hänellekään halkaistua sanaa.

Kun Lauri sitte, käytyään aamiaista syömässä ruokapaikassaan, tuli kotia ja, astuen ruokasaliin, jossa Terttu silloin sattui olemaan, kysyi häneltä suoraan, saisiko puhutella Terttua vähän aikaa kahden kesken, niin vastasi Terttu hilpeästi:

-- Miks'ei?! Tule sisään vain!

Lauri astui yli ruokasalin kynnyksen ja veti jälkeensä eteiseen vievän oven kiinni. Tämä ovi pidettiin tavallisesti auki ja nyt arvasi Terttu heti, että Laurilla oli jotakin varsin tärkeätä hänelle sanottavaa "kahden kesken", koskapa pelkäsi sen kuuluvan eteisen ja salin kautta äidin huoneeseen asti, jossa Toini Syväri luki äidille.

-- Saanko minä käydä suoraan asiaan käsiksi? -- kysyi Lauri, kun he olivat istuutuneet, toinen toiselle, toinen toiselle puolen keskellä lattiaa seisovaa ruokasalin pöytää, jossa, aterioiden väliajalla, aina oli kaunis Tertun valmistama koruompeluinen pöytäliina.

-- Tee niin hyvin! Mikä asia se sitte on? -- kysyi Terttu hyvin rauhallisesti katsoen Lauria silmiin.

-- Minusta tuntuu, Terttu, -- alkoi Lauri, silmät pöytäliinaan luotuina ja oikean kätensä sormilla soitellen pöytää vasten, -- että sinä viimeaikoina olet juurikuin vieronut minua. Onko siinä perää?

-- Jos sinusta niin tuntuu, Lauri, -- vastasi Terttu hyvin lempeästi, -- niin kai otaksut siihen myöskin jotakin syytä olevan.

-- Niin otaksunkin, -- oli Laurin vastaus. -- Tahtoisin siis sinulta tietää, onko se otaksumani syy oikea?

-- Minä en ole tätä kysymystä nostanut, Lauri, -- jatkoi Terttu. -- Minun mielestäni sinun siis on sanottava, mitä sinä sillä _syyllä_ tarkoitat?

-- No niin! Minä kysyn sitte edelleen suoraan, -- lausui Lauri pontevasti: -- oletko sinä ollut neiti Leinikön luona tahi muuten tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän täällä kävi sulhasensa kanssa?

-- Olen -- käynyt hänen luonaan, -- vastasi Terttu.

-- Saanko kysyä, -- jatkoi Lauri: -- itsestäsikö vai hänen pyynnöstään?

-- Hän vei minut luokseen, kun tapasimme toisemme kadulla, -- selitti Terttu.

-- Olen siis arvannut oikein, -- lausui Lauri.

-- Saanko minä nyt kysyä vuorostani, -- alkoi heti Terttu, -- _miksi_ on minun tehtävä tämä tili sinulle, Lauri?

-- Tietysti minulla ei ole vähintäkään oikeutta vaatia sinua, Terttu hyvä, tilille, eikä tietenkään sinulla ollut pienintäkään pakkoa eikä velvollisuutta vastata kysymykseeni, -- ja minä pyydän sinulta rohkeuteni sydämestäni anteeksi, -- puhui Lauri. -- Mutta minun omatuntoni ja sydämeni vaatii tiedustelemaan sitä sinulta ja olen kiitollinen sinulle, että näin ystävällisesti minulle vastasit ja siten selvitit minulle sen seikan, josta tahdoin selville päästä.

Tertun rinnassa helähti jo pieni säälin tunteen kieli Lauria kohtaan ja hän sanoi leppoisasti.

-- En minä kysymystäsi ollenkaan niin pahakseni pannut. -- Ja minä toivon siis, ettet sinäkään pane pahaksesi, jos minäkin kysyn sinulta...

Terttu ei ehtinyt vielä lopettaa, kun Lauri jo vastasi:

-- Olen... Minä olen käynyt häntä tapaamassa, mutta en tavannut kotona tahi hän ei ottanut minua vastaan, -- jostakin syystä, -- jos oli kotona. -- Ja minä kävin hänen luonaan omasta tahdostani, sillä halusin ensin sillä lailla saada tietää, olitko sinä siellä käynyt.

Terttu hymähti oikein tälle Laurin suoruudelle ja sille nopeudelle, jolla hän lasketteli yhteen kyytiin koko tunnustuksensa. Se teki Terttuun oikein hyvän vaikutuksen, sillä hän tunsi, että Lauri puolestaan piti velvollisuutenaan tunnustaa kaikki. Hymähtäen Terttu kuitenkin huomautti:

-- Ethän sinä edes tietänyt, mitä minä ai'oin kysyä, kun jo olit valmis minulle vastaamaan.

-- Mitään muuta sinä et voinut aikoakaan kysyä, -- lausui Lauri jotensakin varmasti.

-- Kyllä, -- vastasi Terttu. -- Minä saatoin kysyä, esimerkiksi, miksi sinua niin huvittaa tahi, sanoisinko, huolettaa, kävinkö vai en Helmin luona.

-- Sitä sinä, Terttu, et saattanut edes ajatella, -- vastasi Lauri. Ja samalla hän itse milt'ei ällistyi ajatellessaan, mitä kaikkea noiden sanojen ja hänen vastauksensa alla saattoi piillä. Joka tapauksessa hän ei vielä vastannut niin, kuin itse ensi silmänräpäyksessä aikoi ja niin, kuin Terttu nyt saattoi otaksua hänen vastaavan, vaikka ei Lauri vastannutkaan: "siksi, että sinua rakastan, Terttu".

-- Joka tapauksessa, -- selitti Terttu, -- minun ei suinkaan tarvinnut kysyä, kävitkö sinä Helmin luona, sillä omin silmin näin, että sinä hänen ovellansa kävit.

Lauri katsoi hämmästyneenä Terttuun ja kysyi:

-- Olitko sinä siis silloin siellä?

Terttu nyökäytti vain päätään vastaukseksi.

-- Nyt minä ymmärrän, -- huudahti Lauri. -- Sen tautta minua siis ei otettu vastaan. Sinulle siis on kerrottu kaikki, -- sinä siis tiedät kaikki? -- lisäsi hän vielä, katsoen kyselevin silmin Terttuun.

-- Sitä en tiedä enkä voi edes aavistaa, -- vastasi Terttu, joka oli keskustelun kuluessa koko lailla ilostunut ja tunsi vastaavansa Laurille monessa suhteessa tyydyttävästi, ehkä hyvinkin.

-- Mutta minä tiedän, -- jatkoi Lauri, -- että sinulle on kerrottu ainakin mahdollisimman paljon.

-- Niin, ainakin niin paljon, -- sanoi puolestaan Terttu, -- ettei sinun suinkaan tarvitse peljätä, että sinua muusta syystä ei olisi otettu vastaan.

-- Tuosta vihjauksestasi, -- huudahti taas Lauri, -- huomaan varsin hyvin jo, että sinulle todellakin on kerrottu kaikki. Mutta -- jatkoi hän, -- hyvä on, että näin on käynyt ja että se kävi sillä lailla. Raskas kuorma, Terttu, on nyt pudonnut minun sydämeltäni.

-- Todellako? -- sanoi Terttu hieman ivallisesti.

-- Kuinka voit sitä epäilläkään, Terttu? -- kysäsi Lauri melkein pahastuneena.

-- Miksi en sitä epäilisi? -- kysyi Terttu vuorostaan, -- jos, niinkuin sanot, olen kuullut Helmiltä kaikki.

-- Tietysti, tietysti! Sinä olet oikeassa: muuhun johtopäätökseen luonnollisesti et ole voinut tullakaan hänen kertomuksestaan, -- myönteli Lauri.

-- Tarkoitatko siis, ettei asianlaita olekaan niin, kuin luulet Helmin sen minulle esittäneen? -- uteli Terttu varovaisesti.

-- Luulisin, Terttu, sinulla olevan paljonkin aihetta ainakin epäillä, ettei se ole niin, ellet suorastaan jo olisi siitä vakuutettukin -- muutamista seikoista päättäen, -- vakuutti Lauri edelleen.

-- Vakuutettu voi olla vain siitä, minkä tietää varmaan, ja että minulla kyllä on ollut aihetta epäilemiseen, sen sinä tiedät hyvin, -- vastasi Terttu.

-- On ollut, -- niin, se on totta. Mutta ei pitäisi olla enää, ellet ole ainiaaksi saanut minusta aivan huonoa käsitystä, -- puolustihe Lauri.

-- Olen aina koettanut luoda itselleni sinusta mitä parhaimman mielipiteen, siitä pitäisi sinun ainakin olla vakuutettu, -- oli Tertun hieman juhlallinen vastaus. -- Syy siihen, että mielipiteeni on aika ajoin horjunut, ei suinkaan liene minun.

-- Myönnän sen, Terttu, myönnän, tunnustaen kaikki inhottavat menettelyni ja pyytäen sinulta anteeksi, mikäli sinä olet saanut niistä kärsiä, -- puhui Lauri vilpittömästi. -- Enkähän minä tätä tunnustusta, tätä anteeksipyyntöä tekisi, ellen tahtoisi olla sinun silmissäsi toisenlainen. Olisihan minulle yhdentekevä, mitä minusta sinulle puhuttaisiin ja mitä sinä minusta ajattelisit, jos sinä olisit minulle yhdentekevä, minun sydämelleni vieras. Että niin kuitenkaan ei ole asianlaita, sen kai sinä hyvinkin nyt olet tullut huomaamaan.

-- Nyt? -- keskeytti Terttu, pannen painoa tälle sanalle.

-- Niin, -- vastasi Lauri, -- ellet sitä jo ennen ole huomannut.

-- Olen ennen ja nyt ja aina huomannut, että todellakin kunnioituksella ja arvonannolla olet suhtautunut minuun, -- otti Terttu puheen vuoron, -- ja luulisin, etten muunlaiseen menettelyyn ole syytäkään antanut. Mutta luulen myöskin huomanneeni sekä sinun puheistasi -- meidän välisistä keskusteluistamme -- ja niistä viittauksista, jotka minulle ennen ainakin annoit ihailemaasi romaaniin että myöskin kaikesta siitä, mitä sinusta nyt olen kuullut, -- niin, minä luulen huomanneeni, että, ellen juuri ole sinulle aivan yhdentekevä, niin puuttuu minusta ainakin paljon sitä, minkätähden joku toinen voi olla sinun sydämellesi paljonkin läheisempi. Sanalla sanoen: minussa ei ole sitä, mikä vastaisi sinun katsantokantaasi ja varsinkin sinun tunteitasi, sinun, sydämesi tahi, ehkä vieläkin oikeammin sanoen, sinun veresi vaatimuksia. Meidän välillämme nähtävästi ei ole sitä oikeata vaaliheimolaisuutta, eikö niin? Et voine kieltää, että olen osannut melkein asian ytimeen? -- kysyi Terttu voitokkaasti.

-- Minun täytyy suorastaan ihailla sinun johdonmukaista ajatuksesi juoksua, -- sai Lauri sanotuksi pitkänlaisen vaitiolon jälkeen, sillä hän oli todellakin joutua ymmälle Tertun rohkeasta, mutta sattuvasta johtopäätöksestä. -- Ihailuni kuitenkaan ei ole aivan täydellinen, -- jatkoi Lauri, -- koskapa et ole oivaltanut ottaa huomioon, ensiksikin, että ehkäpä juuri syvästä arvonannosta sinua kohtaan minun on täytynyt useinkin tukehduttaa tahi ainakin olla ilmaisematta sinulle kaikkia vereni vaatimuksia ja, toiseksi, että nuo samat vaatimukset ovat ajan mittaan voineet hiljakseen syntyä ja kasvaa -- mikä ei ole ollenkaan minun katsantokantani kanssa ristiriidassa, -- jopa käydä niin voimakkaiksi, että sinä, Terttu, olet saattanut tulla ja tullutkin sydämelleni paljon lähemmäksi, kuin joku toinen, niin, -- läheisemmäksi, kuin kukaan muu. Ymmärrätkös minua nyt, Terttu? -- kysyi Lauri ja näytti kuin hän olisi katsonut voiton olevan hänen puolellaan.

-- H-h! -- oli vain lyhyt vastaus, joka pääsi Tertun huulilta, -- tuo samainen pieni äännähdys, jolla oli niin äärettömän monta vivahdusta ja todellakin ilmaisi enemmän kuin pitkä, monisanainen lause.

-- Etkö vastaa minulle sen enempää? -- kysyi Lauri jälleen pitkähkön äänettömyyden jälkeen. I

-- Ajattelen vain, -- vastasi vihdoin Terttu, joka sillä välin oli ottanut liiviinsä piiloittamansa, kirkkoherra Vaaraselta saamansa kirjeen esille, pidellen sitä käsissään, -- että aika ja olosuhteet ja kaikellaiset tilapäiset seikat voivat usein muuttaa, jopa haihduttaa ja rikkoa lujimmiksi, pyhimmiksi uskotut tunteet. Ja että niin voi käydä pitkienkin aikojen kuluttua, avioliiton siteittenkin yhdistämäin henkilöjen kesken, jonkun odottamatta heidän keskuuteen ilmestyvän vanhan taikkapa uudenkin tuttavan kautta, sitä et voine sinäkään, Lauri, kieltää muistamalla juuri sitä teosta, jonka minulle aikoinasi suosittelit luettavaksi. Jos taas niin käy, niin onhan se kaikille mitä säälittävin kohtalo. Ja niin voi aina helpommin käydä, jos jommalla kummalla taholla semmoinen vanha tuttava on olemassa, jonka uudelleen ilmestymistä on syytä epäillä.

-- Siinä siis se pulma?! -- lausui Lauri alakuloisesti ja hän oli suorastaan kuin puulla päähän lyötynä, kun nyt hänen omat väitteensä ja mielipiteensä osoitettiin hänelle itselleen sitovina todisteina. "Helmikö siis on ainaisiksi ajoiksi joutunut esteeksi Tertun ja minun välille?" -- ajatteli hän itsekseen ja juuri tämä ajatus sisältyi, vaikka hämärämmin, hänen Tertulle lausumiinsa sanoihin. Ja Lauri tunsi selvästi syyllisyytensä ja teoistaan nyt saamansa rangaistuksen?

-- Niin, -- sanoi Terttu, -- mutta niin hiljaa, niin hiljaa, että se oli kuin vienoin surullinen huokaus.

-- Eikä siitä millään keinoin pääse? -- oli Laurin seuraava, milt'ei epätoivoinen kysymys.

-- En tiedä, en tiedä, -- toisti Terttu. Ja hänen vastauksestaan kaikui myöskin epätoivon sävel.

Samassa heitti Terttu kirkkoherra Vaarasen kirjeen Laurin eteen ja sanoi:

-- Lue tuo!

-- Mikä se on? Mistä se on? -- huudahti Lauri siepatessaan kirjeen käteensä.

Ja Terttu huomasi selvään, mitä Lauri sen kirjeen suhteen epäili. Hän huomasi myöskin, että Lauri siitä kirjeestä odotti jotakin ratkaisevaa siinä asiassa, jota he keskenään vastikään olivat käsitelleet. Siitä saattoi Terttu päättää, kuinka tärkeä tämä asia Laurille joka tapauksessa oli. Terttu kuitenkaan ei vastannut mitään Laurin viimeiseen kysymykseen, vaan antoi hänen rauhassa lukea tahi oikeammin, ahmia kirjeen loppuun.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Lauri, katsellen Terttua kummastellen silmiin.

-- Juuri sitä, mitä se on: olen suostunut ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan kaukana Karjalassa, -- vastasi Terttu.

-- Minä en ymmärrä sittenkään. Minkä johdosta? Milloin olet sinne kirjoittanut? -- kysyi Lauri.

Terttu selitti kaikki niinkuin asia oli, että hän oli vastauksensa, Vaarasen ilmoituksen johdosta, lähettänyt juuri samana aamuna, kuin Lauri saapui ja että tämä kirje nyt oli tullut tänä aamuna.

-- Todellako samana aamuna, jolloin minä tulin?! -- ihmetteli Laurikin tuota omituista yhteensattumaa. -- Ja sinä ai'ot lähteä? -- kysyi hän epäillen ja melkein paheksuvalla äänen painolla.

-- En ole äidille vielä puhunut mitään tästä asiasta, -- vastasi Terttu. -- Hän ei edes tiedä, että olin sinne kirjoittanut.

-- Mikä ihme sinun päähäsi pälkähti? -- huudahti Lauri. -- Sinä et saa lähteä. Se on mahdotonta. Sinä et voi sinne lähteä!

-- Ja miks'en? -- kummasteli Terttu. -- Äiti voi kuolla hyvinkin pian ja silloin juuri voin sinne lähteä, täytyy minun lähteä. Silloin ei ole mitään estettä, vaan päinvastoin. Asiat ovat Jumalan tahdosta kääntyneet näin minun hyväkseni, -- lisäsi hän vielä.

Ja Lauri ymmärsi hyvin, mitä tämä viimeinen lisäys sisälsi.

-- Tämäkö sitte on sinun vastauksesi minulle, Terttu? -- kysyi hän, nousi paikaltaan ja meni ikkunan luo, josta katsoi ulos pihalle. Hän ikäänkuin tahallaan jätti Tertun miettimään asiaa.