Part 8

-- Taitaa olla parasta, että kuitenkin jo menen alas kojuuni, kun on jo näin myöhä, -- sanoin minä. Minulla oli oma, yksinäinen kojuni.

-- Niin, -- menkäämme! -- sanoi hän. Ja hän saattoi minua alas portaita, pidellen minua käsivarresta ja varoitellen, etten välikössä kompastuisi matkalaukkuihin, joita oli sinne kasattu. Muut matkustajat olivat kaikki jo panneet maata.

-- Hyvää yötä nyt sitte! -- sanoin minä ja ojensin hänelle käteni.

-- Ei vielä, -- kuiskasi hän ja saattoi minua edelleen kojuuni.

Minulla oli ylläni pehmeä matkakaapu ja päässäni pieni lakki, jommoisia tavallisesti merimatkoilla käytetään.

-- Minä autan kaavun päältäsi, -- sanoi hän, seuraten minua kojuuni.

Tuskin olin astunut sisään ja alkanut ottaa kaavun nappeja auki, seisoessani selin häntä vastaan, kun kuulin, että hän tempasi jälkeensä punaisen oviverhon kiinni, kietoi käsivartensa minun molempien käsivarteni ympäri niin, etten niitä voinut liikuttaakaan ja kallisti minua taaksepäin niin paljon, että sai kasvonsa minun kasvojeni eteen, painaen samalla suunsa minun suutani vastaan. Muistan vain, että kaikki pimeni silmissäni ja olin tukehtua hänen rajusta, pitkästä suudelmastaan. Vasta kun keikahdin laivan heilahduksesta sohvalle, sain sanotuksi:

-- Sinähän tukehdutat minut!

-- Mikä sinun on? -- kysyi Helmi, nähdessään, että Terttu peitti kasvonsa käsiinsä.

-- Älä viitsi jatkaa! -- lausui Terttu vain hiljaa.

-- Ei sitte enää mitään tapahtunut, -- lohdutteli Helmi mitään aavistamatta, aivan viattomasti.

-- Minä en nyt mene pois täältä, -- sanoi silloin Lauri ja istuutui viereeni sohvalle, yrittäen jälleen kiertää käsivartensa ympärilleni.

-- Ei, Lauri, ei, -- sanoin minä. -- Sinä menet, ellet tahdo, että i'äksi jäämme vihamiehiksi.

-- Vaikka niinkin, kunhan kerran vain saan sinut omistaa, -- vastasi hän, jälleen syleillen minua ja painaen päänsä rintaani vasten.

-- Silloin menen minä pois, -- sanoin minä ja yhdellä ponnahduksella pääsin irti hänestä ja ulos kojustani. Hän seurasi jäljessä, minä pujahdin jälleen kojuuni, vaivoin sain oven kiinni ja lukkoon.

-- Hyvää yötä! -- sanoin hänelle sisältä, mutta en kuullut mitään vastausta.

Minä vaivuin alassuin vuoteelleni ja makasin siinä kauan ennenkuin voin riisuutua. Oi, se oli vaikea hetki, vaikea yö! Minä kärsin kauheasti ja minä olin vakuutettu, että hänkin vietti yönsä samallaisten tuskien vallassa.

Terttu oli sittenkin, pää vasemman käden rystyitä vasten, kyynärpää tuolin käsinojalla, otsa rypyssä ja katse maahan tuijottaen, kuunnellut loppuun tämän avomielisen tunnustuksen.

-- Miksi tuon kaiken sitte minulle kerroit? -- sanoi hän hetkisen kuluttua taaskin hiljaa.

-- Siksi, että sen tietäisit, koska _hän_ nyt asuu teillä, eikä tiedä, mitä vielä voi tapahtua, -- vastasi Helmi, nousten paikaltaan, ja astui muutaman askeleen edestakaisin, käsivarsiaan huitoen, ikäänkuin voimistellen. -- Oo, se oli mies, oikea rohkea, uljas miehinen mies?! Semmoista minä rakastan, -- lisäsi Helmi vieläkin.

-- Mitä sinä sanotkaan?! -- sanoi Terttu pahastuneella äänellä.

-- Minä en sitä häpeä sanoa, -- vastasi Helmi.

-- Vaikka olet toisen kanssa kihloissa? -- jatkoi Terttu.

-- Sanoinhan sinulle taannoin jo, etten tuota toista rakasta, -- vakuutti Helmi.

-- Teet siis väärin häntä kohtaan ja olet tehnyt väärin, kun hänen kanssaan kihloihin menit, -- lausui Terttu.

-- Siinä olet oikeassa, mutta ei sitä vielä tiedä, kuinka käykään, -- lausui Helmi rohkeasti.

-- Niinkö? -- tuli taas Tertun suusta hiljainen, puoliksi ihmettelevä, puoliksi epäluuloinen ja pelonaiainen kysymys. Hän kyllä tahtoi tietää, mitä Helmi oikeastaan sanoillaan tarkoitti, mutta kysyikin: -- Kuinka sitte hänen kanssaan kihloihin jouduitkaan?

-- Se oli hyvin yksinkertainen, proosallinen juttu, -- vastasi Helmi. -- Ei tee oikein mieli muistellakaan sitä, vielä vähemmin kertoa.

-- Ei, ei, sitä en tarkoittanutkaan. Ihmettelin vain, -- esteli Terttu.

-- Mutta minä sen kerron kuitenkin, -- sanoi Helmi vilkkaasti, istuutuen nyt rentonaan sohvaan, joka seisoi nurkassa likellä pianinoa. -- Olethan kuullut jo niin paljon _hänestä,_ niin jaksanet kuulla vähän tästä _toisestakin,_ varsinkin, koska hänet jo ulkonäöltään tunnetkin. -- Se oli nyt vain sillä lailla, -- jatkoi Helmi, -- että isäni kuljetti minut mukanaan viime elokuussa läänimme pääkaupunkiin maanviljelysnäyttelyyn kauroja, auroja, lehmiä ja sikoja katselemaan, jotka niinkuin hyvin arvata voit, minua tavattomasti huvittavat. Sinne oli läheisistä rautatietöistään dressiinallaan tullut syöttöporsaita katsomaan muun muassa insinööri Keidaskin ja niin hän tuosta miellyttävästä seurasta yht'äkkiä löysi minutkin, tullen erään tuttavansa kautta esitellyksi isälleni ja, ikävä kyllä, hänen ainoalle tyttärelleenkin. Koska minä insinöörin mielestä nähtävästi olin porsaita parempi, niin hän lyöttäytyi meidän seuraamme ja me olimme pääsemättömässä pulassa sen miehen kanssa. Ja kun erosimme, niin ilmoitti hän piakkoin käyvänsä meidän luona maalla, koska muka niilläkin seuduin hänellä sattui olemaan töitä valvottavina. Välistä täytyy sanoa "tervetullut", vaikka ajatteleekin: "mene hiiteen"!

Terttu purskahti nauruiln, mutta Helmi jatkoi vakavana:

-- Täytyi olla noin hienotunteinen sen tähden, että isä muka tiesi, että insinööri Keidas oli piispan sisaren poika ja siis hienoa syntyperää. Ja eikös sitte "piakkoin" tullutkin, niinkuin oli uhannut! Ja oikein hienona tulikin. Kosimaan, tietysti! Kävi viikon kuluessa kolme, neljä kertaa. Ensin minua mielitteli ja kun huomasi, että minun kanssani jotenkin saattoi tulla toimeen, niin tutki vanhempienikin mieltä. Mitäpäs vanhuksilla olisi ollut näin herttaista vävypoikaa vastaan?! Ja sitte, eräänä aamuna isäni kysäisikin minulta, tahdoinko rakastaa tuota herraa myötä- ja vastoin-käymisissä. Johon minä vastasin, että jos niin tahdotte saada minut avioliiton rauhan satamaan, niin sopii koettaa.

Niinpä sitte, kun herrani itse rohkaisi mielensä ja kääntyi samalla kysymyksellä minun puoleeni, minä sanoin, että "otan". Sillä lailla minä nyt jouduin kihloihin. Eikös ollutkin juhlallisen komea kosimistapa?

Terttu ei ehtinyt vastata, kun eteisen kello soi ja hän kuuli, että palvelija juoksi ovea avaamaan. Samalla hän huomasi että Helmi jännitti kuuloaan, mutta koetti puheellaan saada peitetyksi eteisessä tapahtuvan sanan vaihdon.

-- Täällä asuu pari rouvan sukulaistakin; varmaan he tulivat kotiin, -- olivat Helmin sanat, ja hän istui aivan rauhallisesti paikallaan.

Kohta sen jälkeen, kun eteisen ovi oli paukahtanut kiinni, käänsi Terttu kasvonsa pihalle päin ja hän tunsi, kuinka hänen poskensa kalpenivat, veren syöstessä niistä pois. Ikkunain alalasien edessä oli läpikuultavat harsoverhot, niin että sisältä kyllä saattoi nähdä ulos, vaan ei ulkoa niin helposti sisälle. Ja kun hän istui syrjittäin lähellä ikkunaa, niin ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut erehtyä siitä, kenen hän näki poistuvan porttikäytävälle päin. Se oli Lauri. Lauri oli siis käynyt ovella soittamassa ja ketään muuta, kuin Helmiä hän tietystikään ei ollut voinut käydä siinä asunnossa tapaamassa. Tertun silmissä pimeni, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hän ei saanut sanotuksi mitään.

Helmi varmaan sen huomasi ja teki siitä johtopäätöksensä. Kummallista kyllä ei palvelijakaan tullut mitään ilmoittamaan, että oli totellut neidin käskyä ja vastannut, ettei neiti ollut kotona, vaikka olikin. Kaipa Helmi odotti palvelijan tulevan sitä sanomaan, koska hänkin oli pitkän aikaa vaiti, katse kääntyen vuoroon ovelle, vuoroon Terttuun.

-- Sinua eivät taida lainkaan huvittaa nämä minun lörpötykseni? -- kysäsi Helmi vihdoin.

-- Päinvastoin, ne ovat tavattoman mielenkiintoisia. Ja nyt vasta ne alkavatkin minua huvittaa, -- vastasi Terttu, mutta niin teennäisen hilpeällä äänen painolla, että Helmi, sen huomattuaan, oikein hymähti.

-- Valitettavasti ei ole paljon enää jäljellä ja sekään ei ole erikoisemmin mielenkiintoista, -- selitti hän.

-- Kerrohan nyt kuitenkin! -- rohkaisi Terttu mielensä vastaukseksi.

-- No niin! Ymmärrät hyvin, että suostuin "ottamaan" insinööri Keitaan vain siksi, että kadotin Laurin -- näkyvistäni, en sydämestäni. Se taas tapahtui seuraavalla tavalla. Sen suuren ehtoon jälkeisenä päivänä oli hyvänlainen myrsky aavalla merellä ja minä en jaksanut ollenkaan nousta vuoteestani aamiaista syömään. Vasta kun saavuimme Tukholman ihanaan saaristoväylään, ryhdyin pukeutumaan ja läksin ylös välikannelle. Siellä tapasimme taas toisemme, me edellisen illan syntilapset. Kohtauksemme oli hyvin sovinnainen; koetimme käyttäytyä niin, kuin ei ollenkaan mitään olisi tapahtunut. Lauri tuntui ensin arastelevan ikäänkuin olisi peljännyt kohdata jotakin vihamielisyyttä minun puoleltani, mutta muuttui pian taas nähdessään aivan päinvastaista. Minä todellakin koetin parastani ollakseni niin herttainen ja rakastettava kuin suinkin. Päivä teki kuitenkin valoineen vaikutuksensa ja loppumatkamme kului ilman minkäänlaisia kommelluksia siihen suuntaan kuin edellisenä päivänä. Ajamatta henkisestikään karille saavuimme onnellisesti Tukholmaan. Mitähän Lauri nyt aikoo tehdä? -- oli kysymys, jonka uteliaana tein itselleni.

-- No, ja mitä hän teki? -- kysyi Terttu jotensakin rohkeasti.

-- Kun meidän oli otettava ajuri ja minä, tahallani, hyvin välinpitämättömästi ojensin hänelle käteni hyvästiksi, kiittäen hauskasta matkatoveruudesta, -- jatkoi Helmi, -- niin hän kysyi minulta, mihin hotelliin ai'oin mennä. Vastasin, että menen Hotel Rydbergiin, koskapa lyhytaikaisen oloni tähden Tukholmassa saatoin suorittaa hienommankin hotellin suuremmat vaatimukset. Hän taas sanoi menevänsä erääseen Drottninggatanin varrella olevaan matkailijakotiin, jota hänelle eräs laivan tarjoilijatar, joka oli tukholmalainen, hyvin lämpimästi oli suositellut. Astuimme siis eri ajureihin ja Lauri kysyi:

-- Emmekö siis tapaa enää toisiamme?

-- En tiedä, -- sanoin minä. Kuinka kohtalo hyväksi näkee _l_

-- Jaa tahi ei? -- kysyi hän silloin katsoen hyvin tiukasti minua silmiin.

-- Saadaan nähdä, -- vastasin minä.

-- Hyvästi sitte! -- sanoi hän ja me erosimme, kättä puristaen hiukan kylmästi. Minä huomasin, ettei hän semmoisia kujeita rakastanut. Minä ajoin edellä, mutta tahallanikaan en kertaakaan katsonut taakseni.

-- Kylläpä sinä todellakin osaat kujeilla! -- sanoi siihen Terttu.

-- Semmoinen on välistä sisuni, -- suottaili Helmi.

-- Ettekö sitte todellakaan enää tavanneet toisianne? -- kysyi Terttu uteliaana.

-- Odotahan! -- jatkoi Helmi. Minä ajoin Rydbergiin ja otin siellä asemani mukaisen vaatimattoman huoneen. Kun olin yksin siellä ja olin pukeutunut ulos mennäkseni, tuntui oloni hiukan nololta ja minä todellakin kaduin "kujettani". Ei tehnyt mieli ryhtyä uusiin seikkailuihin ja minä tiedustelin puhelimitse, oliko herra Honkasalo asuntoa Hanssonin matkailijakodissa, jonka minäkin tiesin olevan hyvän ja juuri Drottninggatanin varrella. Oli, -- vastattiin sieltä, mutta oli juuri lähtenyt ulos. Ajattelin, että ehkä hän tulee minua noutamaan sittenkin ja istuin hetkisen seurusteluhuoneessa alhaalla, sanottuani ovenvartialle, että olin siellä tavattavissa, jos minua kysyttäisiin. Poikaa vain ei näkynyt: suuttui nähtävästi ja päätti näyttää, että on sitä luonnonlujuutta hänelläkin. No niin, mitäpäs siitä! Kun ei, niin ei! Silloin päätin lähteä Skansenille ja ajoin sinne raitiovaunulla. Saahan siellä nähdä ja kuulla, jos mitä, ja siten aikansakin jotenkuten kulumaan. Nousin mäkeä ylös enkä ollut kauan ehtinyt vielä astuakaan, niin jo näin oman matkatoverini katselemassa Taalalaista kotia. Pistin takaa käteni hänen käsivarteensa ja olin naurusta katketa, kun huomasin hänen hämmästyksensä ja samalla ihastuksensa. Siten oli sovinto taas tehty, hän pisti vuorostaan kätensä minun käsivarteeni eikä hellittänyt koko iltana. Tietysti menimme Hasselbackenille päivällistä syömään, mutta kun tiesin nyt vähän enemmän Laurin tavoista ja tottumuksista, niin sanoin, että eläisimme niin vaatimattomasti kuin olosuhteet sallivat. Tietysti ei niin hienossa paikassa voinut syödä ilman puolikasta Moët & Chandonia. Jonka jälkeen me sitte, siellä täällä hiukan harhailtuamme, palasimme hotelliimme. Lauri tietysti saattoi minua huoneeseeni enkä erehtynyt luuloissani, että edellisen illan yritys tulisi uusiintumaan. Silloin hänelle suoraan sanoin, että minä, niinkuin hän luultavasti oli huomannut, rakastin häntä paljon, niin paljon, että tahdoin omistaa hänet koko elinajakseni ja että hän todellakin syvästi loukkasi minua kunnioittamalla minua näin vähän tai oikeammin sillä, ettei ollenkaan minua kunnioittanut, kun saattoi kohdella minua sillä lailla.

-- Minä en voi sinua naida, -- sanoi hän.

-- Ja miks'et? -- kysyin minä.

-- Siksi, ett'et koskaan avioliitossa tule olemaan onnellinen etkä ketään tekemään onnelliseksi, -- vastasi hän suoraan.

-- Niinkö hyvin luulet minut tuntevasi? -- kysyin minä melkein ällistyneenä.

-- Niin, -- sanoi hän varmana. -- Sinulla on sellainen luonne, että voit suoda miehelle ihanimman autuuden hetken, vaan et muuta. Pysyväisyyttä sinussa ei ole ja siksi emme koskaan voisi olla onnellisia sinun kanssasi. Minulla ainakin on toisellainen luonne ja toisellaiset vaatimukset, vaikka sinua ihailenkin semmoisena kuin olet.

-- Sanoiko hän todellakin niin? -- kysyi Terttu ihastuneena ja hypähti melkein pystyyn.

-- Sanoi, -- vastasi Helmi. -- Hänellä oli rohkeutta vastata sillä lailla. Se on suorin totuus, minkä koskaan elämässäni olen kuullut ja luultavasti tulen kuulemaan.

-- Mitäs sinä silloin sanoit? -- kysyi Terttu, silmät ilosta kiiltävinä.

-- Minä luulen, että te, herra maisteri Honkasalo, olette oikeassa siinä suhteessa, mutta että te ensimäisenä saisitte minulta sen ihanimman autuuden hetken, siinä te olette pahasti erehtynyt, -- vastasin minä väräjävällä äänellä, tuntien kalpenevani. Samalla minä nousin ja osoitin hänelle sormellani ovea, sanoen:

-- Tuossa! Tehkää niin hyvin!

Ja hän otti hattunsa ja meni.

-- Ja sitte? -- kysyi Terttu melkein innostuneena tästä kertomuksesta.

-- Minä palasin seuraavana päivänä "v. Döbelnillä" takaisin kotimaahan, -- vastasi Helmi.

-- Tapaamatta toisianne? -- kysyi Terttu vielä.

-- Tietysti, -- sanoi Helmi. -- Hän ei edes pyytänyt anteeksikaan mennessään. Vasta kauan, kauan perästäpäin kuulin, että hän oli matkustanut Tukholmasta suoraa päätä Berliniin.

-- Nyt minä todellakin ihailen sinua, -- sanoi Terttu, nousi ja meni vuorostaan suutelemaan Helmiä.

-- Se on turhaa, -- vastasi toinen, valaen kuin kylmällä vedellä ystävättärensä. -- Minä olen sittenkin perästäpäin monta kertaa katunut tekoani.

-- Niinkö?! -- kummasteli Terttu.

-- Niin. Sillä minä rakastin ja rakastan sitä miestä -- kaikesta huolimatta, -- vakuutti Helmi, jälleen viskaten kätensä päänsä taakse ja tuijottaen kattoon. Ja jälleen huomasi Terttu hänen silmissään ikäänkuin kostean kiillon.

-- Se on luonnotonta, se on mahdotonta rakkautta, -- lausui Terttu aivan kuin lohdutellen.

-- Olkoon mitä tahansa, -- vaikka hulluutta, -- mutta niin se vain on, -- sanoi Helmi, nousi, meni pianinonsa luo ja löi muutamia rajuja soinnoksia, joissa kuvastui koko hänen silloinen sielun tilansa.

Samassa löi kello seinän takana jälleen suristen kolme.

-- Herranen aika! -- säpsähti Terttu. -- Nyt minä olen kauheasti viipynyt. Hyvästi nyt! Minun täytyy jo mennä.

-- Hyvästi! -- sanoi Helmi ja nousi puristamaan Tertun kättä. Ja hän saattoi Terttua eteiseen, jossa auttoi päällystakinkin hänen päälleen.

-- Saanko tulla joskus äitiäsi tervehtimään? -- kysyi hän Tertulta.

-- Tee niin hyvin! Ehkä äiti joskus jaksaa puhua kanssasi vähän, -- vastasi Terttu. -- Mutta kauan ei lääkäri salli häntä vaivata.

-- Hyvä, hyvä! Ymmärränhän minä sen, -- sanoi Helmi, vetäen eteisen oven kiinni Tertun jälkeen. -- Käy nyt sinä toistekin minun luonani! -- huusi hän vielä portailla.

-- Kiitos! Näkemiin! -- olivat Tertun sanat, kun hän poistui portaita alas ja riensi kiireesti kotiaan.

IV.

Terttu kulki kuin unissakävijä. Ajatukset kuhisivat hänen päässään ja hänen jalkansa veivät häntä hänen itsensä melkein huomaamatta, minne kulki, ketä tuli vastaan. Aleksanterinkadun kulmassa hän töytäsi yhteen erään raitiovaunusta alas laskeutuvan vanhan naisen kanssa ja kun hän silloin sanoi anteeksipyyntönsä, hoksasi hän missä oli ja minne piti mennä. Hän valitsi matkan Cityn kauppakujan läpi ja riensi asematalon laitaa pitkin Kaisaniemeen saadakseen sieltä jatkaa kotia niin väljää ja yksinäistä tietä kuin suinkin.

Kaisaniemessä tuli kuitenkin häntä vastaan Toini, jonka tähden juuri hän riensi kotiaan, sillä heillä oli sovittu, että Toini kello kolmelta pääsisi vapaaksi siksi illaksi toimestaan rouva Alanteen luona ja että Terttu vuorostaan istuisi kotona, jos äiti jotakin tarvitsisi.

-- Terttu, etkö sinä huomaakaan minua? -- kysyi Toini, kun oli tullut aivan Terttua vastaan, joka heräsi ajatuksistaan ja pysähtyi kuin patsas Toinin eteen.

-- Voi, kuinka minä olen myöhästynyt! -- huudahti silloin Terttu. -- Anna anteeksi, Toini kulta!

-- Mitä sinä nyt joutavia! -- lohdutti Toini. -- Eihän se mitään ole. Onhan siellä Hilma kotona. Senkö tähden sinä olet noin kummallisen näköinen?

Terttu pyyhki nenäliinalla silmiään ja kasvojaan ja sanoi:

-- Minun on niin paha olla, että olen ollut poissa.

-- Onko sinulle jotakin tapahtunut? -- kysyi Toini, joka epäili jotakin muuta syytä.

-- Ei, ei mitään, -- vakuutti Terttu. -- Kuule! Mene nyt vain! En tahdo sinua pidättää, --- lisäsi hän ja ojensi Toinille kätensä.

-- No, minä tulen nyt sitte taas, niinkuin oli puhuttu, -- vastasi Toini ja hyvästeli.

Ja molemmat lähtivät jatkamaan tietään. Melkein yht'aikaa he vähän matkan päästä kuitenkin vilkaisivat taakseen ja nyökäyttivät toisilleen päätä. Tertusta tuntui, että Toini vielä mennessäänkin loi häneen kysyvän, epäilevän katseen.

-- Onkohan _hän_ kotona jo? -- ajatteli Terttu itsekseen. -- Ja mitähän _hän_ sanoo, miltä _hän_ näyttää? -- mietti hän vain, ajatellen yhä Lauria ja hänen käyntiään Helmin asunnon ovella.

Terttu melkein juoksi portaita ylös heidän asuntoonsa. Hilma aukaisi oven ja ilmoitti neiti Syvärin jo menneen. Terttu kertoi, että he olivat kohdanneet toisensa ja kysäsi samalla:

-- Onko äiti minua kaivannut?

-- Ei, -- vastasi Hilma. -- Rouva on hiukan nukahtanut. Äsken oli pieni ahdistuskohtaus, mutta se meni pian ohi.

-- Hilma saa mennä päivällistä valmistamaan. Minä pidän kyllä nyt varani, -- lausui Terttu, lähettäen Hilman keittiön puolelle.

Terttu oli jo eteiseen astuessaan huomannut, että Laurin päällystakki oli poissa. Hän siis ei ollut kotona. Varmaankaan ei ollut käynytkään kotona sen jälkeen.

Terttu kuunteli kuitenkin vielä ovelta, ensin eteisestä, sitte salista. Laurin huoneesta ei kuulunut kynän rapinaa, ei kirjan eikä kirjoituslehtien kahinaa, ei hiiskahdustakaan. Ja Terttu laski kätensä oven rivalle aukaistakseen, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Lauri siis ei ole tullut. Ehkäpä hän on käynyt uudelleen Helmiä tapaamassa ja tavannut, päässyt sisään, oli nyt otettu vastaan, kun ei ollut ketään häiritsemässä. Oi! Mitähän he siellä nyt puhuvat, nyt tekevät?!

Terttu astui hiipien äitinsä huoneen ovelle ja katseli ra'osta. Äiti todellakin nukkui tavallisessa istuvassa asennossaan pielusten varassa. Kuinka hänen kasvonsa todellakin olivat mullankarvaiset, niinkuin Lauri silloin oli sanonut, nähdessään äidin ensi kerran täällä. Mullankarva -- kuoleman merkki! Äiti parka! Hänen elämän-ilonsa ja -murheensa kai ovat kohtakin lopussa. Ehkä pitäisi sanoa: onnellinen äiti?! Ja Terttu veti kasvonsa takaisin, ettei katseellaan herättäisi äitiään. Tapahtuuhan usein, että kun kauan hyvin tiukasti katselee toista ihmistä, se sen tuntee ja kääntää silmänsä katsojaan. Nukkuvakin voi toisen katseesta herätä. Se kai on sitä hypnotismia, vai?

Terttu hiipi pois ja istuutui tavalliselle paikalleen, tavalliseen asentoonsa, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen katseensa tuijotti pöytään ja aivot kyselivät: -- mitä varten Lauri sinne Helmin luo tuli, tuliko hän itsestään vai oliko pyydetty tulemaan, mitä oli Helmillä kaiken tuon jälkeen, mitä heidän välillään ennen oli tapahtunut, hänelle nyt sanottavaa ja mitä varten oikeastaan oli Helmi hänetkin, Tertun, vaatinut tulemaan luokseen ja kertonut hänen ja Laurin välisen rakkausjutun alusta loppuun? Helmi sanoi vieläkin, vaikka kihloissa oli toisen kanssa, hurjasti rakastavansa Lauria. Luulikohan hän ehkä sittenkin, että Laurin ja Tertun välillä "jotakin" saattoi olla tahi heidän välilleen "jotakin" saattoi tulla. Ehkäpä Helmi kertomuksellaan tahtoi estää tuon "jonkin" syntymästä Laurin ja Tertun välille ja sen tautta tahtoi kuvata Tertulle, minkälainen Lauri oikeastaan on. Mutta olihan Lauri ollut aivan toisellainen Tertun kanssa. Kentiesi Helmi tahallaan vain mustasi Laurin? Kentiesi koko juttu ei ollut totta lainkaan? Olihan sekin mahdollista. Kaikkihan on mahdollista. Mustasukkaisuus on kauhea. Varsinkin voi mustasukkainen nainen, sanotaan, tehdä vaikka mitä. Onkohan se totta, että nainen on säälimättömämpi kuin mies niissä asioissa? Jos Lauri todellakin oli ollut tuollainen Helmin kanssa ja paljon kylmempi Tertun kanssa, niin silloin hän todellakin "tulisesti" rakasti Helmiä ja ehkä ei Terttua rakastanut ollenkaan. Mutta sen sijaan oli varmasti kunnioitusta enemmän Terttuun nähden. Niin, olihan sen Lauri itsekin kerran julki lausunut, että hän suuresti kunnioitti Terttua. Oliko sitte rakkautta sen sijaan niin vähän? Ehkäpä todellakaan sitä ei ollut lainkaan.

Kaikkiin näihin kysymyksiin oli saatava vastaus ja kai oli tulevakin pian. Mutta mitä varten oikeastaan? Eikö ollut parempi unhottaa kaikki, koska kaikki elämässä oli näin surkeata? Jos elämässä rupeaa ottamaan kaikki näin vakavalta kannalta, elin eihän silloin voi elääkään. Ehkäpä Helmin elämänkatsomus ja elämäntapa olikin paljon parempi. Olkoon kuinka vakava ja ikävä asia tahansa, niin täytyy aina suhtautua siihen kylmästi, koettaa olla niin välinpitämätön ja huoleton kuin suinkin. Kunpa sen vain voisi?! Helppo sanoa, mutta -- --! Jos Lauri siis häntä ei rakasta, niin minkä sille voi? Mitä sitte oli välitettävä siitä, minkälainen hän on ja kuinka oli käyttäytynyt toisten kanssa?! Eläköön kukin omaa elämäänsä! Tämmöiset huolet ovat joutavanpäiväisiä. Ne ovat saatavat pois päästä -- työllä.

Terttu muisti taas pitkästä aikaa kirkkoherra Vaaraselle kirjoittamansa kirjeen. Kummallista, ettei sieltä ollut vielä tullut vastausta! Olisihan kuitenkin jo hyvinkin ehtinyt. Kaipa hän oli löytänyt toisen, -- paremman. Siellähän olisi ollut työtä kuitenkin. Mistä sitä nyt kuitenkaan niin ottaa? Tarjokkaita on nykyään niin paljon ja kyvykkäämpiäkin, yliopistosivistyksenkin saaneita. Niin, helppo sanoa -- unhottaa -- työllä, mutta --!

Äidin huoneesta kuului hiljainen rykäisy ja äännähdys. Terttu hyppäsi paikaltaan ja juoksi sinne.

-- Joko sinä olet kotona? En kuullut mitään, kun tulit, -- sanoi rouva Alanne.

-- Taisit vähän uinahtaa? -- kysyi Terttu, korjatessaan pieluksia äitinsä olkapäiden alle.

-- Niin. Oli niin hiljaa... Ajatteles: minä näin unta, että olimme Hangossa. Sinä olit mennyt Laurin kanssa purjehtimaan;-- niin kummallista! -- ettehän kertaakaan Hangossa ollessanne käyneet purjehtimassa. Minä istuin rannalla, korituolissa. Oli ihan tyyni, mutta purjeet teillä olivat sittenkin levällään. Ja te kiiditte niin nopeasti peilikirkasta merenpintaa pitkin ja purjeet olivat ihan häikäisevän valkoiset. Yht'äkkiä minä tunsin vajoavani korineni päivineni hiekkaan ja sieltä alhaalta näin, kuinka venheenne muuttui linnuksi, purjeet olivat kaksi valkoista suurta siipeä ja te liitelitte toisistanne kiinni pidellen ja katositte silmistäni siintävälle ulapalle. Ja vaikka minä vajosin maahan, niin tuntui niin kevyeltä. En ole pitkään aikaan näin suloisesti uinahtanut. Niin kummallista!

-- Todellako? Sehän oli hauskaa, -- sanoi Terttu. Ja hänen silmänsä saivat niin omituisen haaveksivan ilmeen, kun hän tuijottaen kuunteli äitinsä kertovan unestaan.

-- Eikö Lauri ole kotona? -- kysyi rouva Alanne.