Part 4

-- Täällä olen äidin kanssa, joka ottaa kylpyjä, -- vastasi Terttu. -- Entä sinä, etsitkö asuntoa tänne jäädäksesi vai miksi ajelet?

-- Olen matkalla Tukholmaan, -- vastasi toinen. -- Tulin juuri laivalla ja läksin vähän kaupungille ajelemaan, kun laiva seisoo täällä parin tunnin ajan. Olenhan matkapuvussakin.

-- Tavattoman viehättävä, -- sanoi Terttu, tietämättä mitä sanaa oikein käyttäisi ja silmäillen entistä koulutoveriaan kiireestä kantapäähän. -- Mutta etkö tule sisään? -- lisäsi hän.

-- Eihän nyt ole aikaa, -- sanoi toinen. -- Tule sinä ennemmin kanssani ajelemaan, minne ajuri vie!

-- No, sama se! Äiti onkin lääkärin luona ja minulla ei ole mitään tekemistä, -- vastasi Terttu ja molemmat kiipesivät ajurin rattaille, joka hiljakseen lähti ajamaan Belle Vue'hen päin.

Terttu ei ollut nähnyt Helmiä siitä saakka, kun he tyttökoulun lopettivat. Helmin koti oli Etelä-Hämeessä, jossa hänen isällään oli maatila, mutta koulun kävi hän Helsingissä. Lähemmin ei Terttu entisen luokkatoverinsa kotioloja tuntenut eivätkä he olleet koulussa olleet kovin läheisiä ystävättäriäkään. Heidän luonteensa olivat olleet kovin erilaatuiset ja sen tautta ei heitä mitkään yhteiset harrastukset vetäneet likemmäksi toisiaan. Mutta Terttu muisti Helmin erittäin hyvin. Mikään lahjakas tyttö ei tämä ollut eikä lukukaan häntä erikoisesti miellyttänyt. Hänen tavattoman iloinen luonteensa ja harvinainen ulkomuotonsa herättivät kuitenkin kaikkien huomion. Niin reipasta ja elämänhaluista tyttöä oli tuskin koko koulussa. Ja nämä ominaisuudet loistivat nuoren tytön koko olemuksesta. Vaaleat hiukset, jotka kiemuroina valuivat hänen olkapäilleen, kehystäen hänen terveyttä uhkuvat verevät kasvonsa, joissa huomattavimpina olivat suuret mustikkasiniset, kirkkaan loistavat, vaikka hieman teräväkatseiset silmät ja melkein verta tiukkuvat, pulleat huulet, joiden lomista kaksi kaunista valkoista ylähammasta pilkisti esille, antoivat hänen kasvoilleen hiukan nukkemaisen näön. Kaunis vain ei ollut hänellä ylähuuli, joka oli liiaksi ulkoneva, ja siitä syystä, varsinkin hänen puhuessaan, ilmekään suupielissä ei ollut kaunis. Mutta sen kuitenkin melkein unhotti hänen vartalonsa ja veikeän käytöksensä takia, jotka vastustamattomasti lumosivat miesten mielen, Lisäksi hänellä oli tavattoman pieni ja siro käsi, jonka hipiä oli lienteä kuin silkki.

Tässä kuvassa, joka oli jäänyt Tertun muistiin, oli nyt muuttunut oikeastaan vain Helmin hiuslaite, mutta sekään, vaikka muodinmukainen oli, ei suuresti rikkonut nukkemaista yleisvaikutusta hänen kasvoissaan. Veikeästi toisella korvalla oleva hattu, josta riippui suuri tumma viinirypäleterttu, ja eri värivivahduksissa läikehtivä matkapäällyskaapu tekivät hänet todellakin viehättäväksi, niinkuin Terttu hänelle sanoi.

-- Mitä sinä Tukholmaan matkustat? -- kysyi Terttu, kun he olivat lähteneet ajamaan.

-- Muuten vain -- huvittelemaan, -- vastasi Helmi.

-- Ja ihan yksin? -- uteli Terttu edelleen.

-- Ainahan sitä matkalla tuttavia saa, -- huomautti Helmi, veitikka silmännurkassa.

-- Hyvänen aika! -- osasi Terttu vain siihen sanoa. -- En minä vain niin uskaltaisi.

-- Kukas minut söisi?! -- nauroi Helmi siihen.

-- Kuule! Mitä sinä olet tehnyt siitä saakka, kun koulusta pääsimme? -- kysyi Terttu taas.

-- En mitään. Tahi -- huvitellut vain. Mitäs varten elämme, ell'emme huvitellaksemme? -- lasketteli Helmi sanojaan nopeasti ja iloisesti. -- Elämmehän vain yhden kerran. Hetkestä on siis otettava vaari, että kuollessamme voimme sanoa nauttineemme elämästä.

-- Sekö sinun mielestäsi sitte on elämän tarkoitus? -- kysyi Terttu, katsoen pitkään Helmiin.

-- Se, -- vastasi tämä vilpittömästi, lyöden kuin vasaralla naulaan.

Terttu loi vain silmänsä syrjään ja oli hetkisen vaiti. Sitte sanoi hän:

-- Sinullahan oli sievä lauluääni ja soittelit pianoakin ennen. Etkö ole sillä alalla koettanut jotakin tehdä?

-- Olen -- vähän kumpaakin harjoitellut, vaan ei siitä vielä ainakaan ole mitään kokonaista tullut, -- selitti Helmi ja kysäisi samalla: -- Kenen huvila tuo?

-- En tiedä. Se on "Elviira" nimeltään ja siinä asuu venäläisiä kesävieraita, -- vastasi Terttu.

-- Eikös täällä ole hauskoja kesävieraita, -- herroja? -- kysyi Helmi.

-- Miten mistäkin. Minä en ole semmoisia etsinyt, -- vastasi Terttu.

-- Mutta ehkä löytänyt jonkun etsimättä? Kuule! Oletko jo kihloissa taikka ehkä naimisissakin? -- kysyi Helmi edelleen.

-- En kumpaakaan, -- sanoi Terttu.

-- Se on hyvä. Sen kyllä ehtii vielä, sen naimisjutun, -- laverteli Helmi.

Samalla katsoi hän kelloaan. He olivat tulleet Belle-Vue'n lähelle ja ajuri kysyi, oliko käännyttävä takaisin.

-- Tässäkö kaikki? Eipä täällä ollut paljon nähtävää. Käännytään pois vain! -- vastasi Helmi.

-- Sinulla kun on noin edullinen ulkomuoto... -- alkoi Terttu, kääntyen Helmiin päin.

-- Kiitos ystävällisyydestäsi! -- keskeytti tämä.

-- ... Ja osaat soittaa ja laulaa, -- jatkoi Terttu keskeytymisestä välittämättä, -- sinun pitäisi antautua näyttämötaiteen tahi oikeammin oopperan palvelukseen.

-- Johan nyt! Niin suuria minä en haaveksi, -- tokaisi Helmi.

-- Sehän olisi ainakin jokin järkevä elämän tehtävä, -- sanoi Terttu.

-- Kun Jumala minulle on niin vähän järkeä antanut, etten kaipaa mitään elämän tehtävää! -- tuli taaskin vuolaana virtana puhe Helmin huulilta. -- Minä raukka elän vain päivästä päivään, -- hypin kuin heinäsirkka, -- lisäsi hän nauraen.

-- Voi, voi, sinun virsiäsi! -- oli kaikki, mitä Terttu siihen sai sanotuksi.

-- Minnekä sitä ajetaan? -- kysyi ajuri.

-- Laivalle takaisin, -- vastasi Helmi. -- Minnekäs sinun on mentävä? -- kysyi hän sitte Tertulta.

-- Minä jätän sinut heti paikalla tuossa lääkärin rakennuksen kohdalla ja menen äitiäni noutamaan, -- vastasi Terttu.

-- Hyvä on, -- vastasi Helmi ja lisäsi: -- En minä viitsisi täällä tuntiakaan asua. Täällä näyttää niin surmaavan ikävältä.

Terttu pysäytti ajurin.

-- Hyvästi nyt sitte, Helmi, ja onnea matkallesi! -- sanoi Terttu, puristaen hänen kättään hyvästiksi.

-- Toivota edes paljon huvia! -- sanoi Helmi. -- Hyvästi! Hyvästi!

-- Voinhan senkin, -- sanoi Terttu.

-- Ai, paljon terveisiä äidillesi! -- huusi Helmi, kääntyen vielä rattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen, ajurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.

Terttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi, kenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.

-- Hän osaa ainakin elää, -- sanoi rouva Alanne tyttärelleen.

Terttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat verenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja Helmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei hän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista kolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää ollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli syy?

Ja Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan näkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat lausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja vastasyitä.

-- Eihän teidän välillänne sitte mitään liene tapahtunut? -- kysyi rouva Alanne vihdoin.

-- Mitäs sitä olisi voinut tapahtua, -- sanoi Terttu, katsellen miettiväisenä merelle.

-- Tahi eihän hän liene jostakin loukkaantunut? -- lausui äiti edelleen.

-- En minä ainakaan mitään syytä tiedä, -- vastasi Terttu rypistäen silmäkulmiaan.

-- Hm! -- oli siihen sitte rouva Alanteen ihmettelevä vastaus.

-- Ei puhuta siitä nyt enää! -- sanoi Terttu ja alkoi katsella ympärilleen.

-- Ei puhuta sitte!

Melkein ääneti istuivat he huoneensa parvekkeella tunnin ajan ennenkuin panivat maata. Äiti kuuli, että Terttu ei nukkunut pitkään aikaan.

Kun palvelijatar seuraavana aamuna tuli sisään, oli tarjottimella Tertulle kirje, joka oli tullut kaupungin postissa. Hän ei tuntenut käsialaa, sillä Lauri ei ollut hänelle koskaan vielä kirjoittanut, mutta hänen sydämensä aavisti, että se oli häneltä ja hän repäsi yhdellä tempauksella toisen reunan kuoresta pois.

-- Keltä se on? -- kysyi rouva Alanne.

Terttu ei vastannut mitään, mutta rouva Alanne huomasi hänen kalpenevan, kun hän aukaisi kirjeen ja itsekseen luki sen niin nopeasti, että hänen silmänsä näyttivät melkein ahmaisevan sen sisällyksen. Lauri kirjoitti:

"Hyvä Terttu!

Ymmärrät varmaan, miksi en näinä päivinä ole voinut käydä kaupungissa, ja varmaan et minua ole odottanutkaan, mutta suonet minulle anteeksi, että näin kirjeessä ilmoitan Sinulle täytyväni äkkipikaa lähteä pois täältä joksikin aikaa. Syyn lähtööni saanet tuonnempana tietää. Ehkä tapaan teidät täällä vielä syksymmällä. Toivon, että tätikin suo minulle anteeksi, etten ennen lähtöäni voinut käydä luonanne hyvästillä kiittämässä teitä kaikesta minulle osoittamastanne ystävällisyydestä.

Parhaimmat terveiseni tädille ja Sinulle.

Ystävällisin tuntein

Lauri H."

Terttu viskasi tämän kirjeen, joka oli nopealla käsialalla kirjoitettu, äitinsä eteen ja meni väräjävin hermoin ulos parvekkeelle, sanaakaan sanomatta. Hän oli kuin mykistynyt tuijottaessaan alas tielle, kun äiti muutaman minuutin perästä tuli.

-- Sehän on todellakin kummallista, -- alkoi rouva Alanne puhua, kun he istuutuivat pöydän ääreen, hän sohvaan ja Terttu vastapäätä häntä tuolille.

Terttu vain oli vaiti, joi ja söi haluttomasti eikä katsonut äitiinsä lainkaan.

-- Olisikohan häneltä rahat loppuneet täällä kauemmin oleskellakseen vai mikä ihme...?! -- mietiskeli taas äiti ääneen.

-- Mitä sinä nyt viitsit tuosta puhua?! -- sanoi Terttu vihdoin pahastuneena. -- Jokainen tekee niinkuin tahtoo.

-- Tietysti, tietysti, -- myönteli äiti. -- Ja kun meni, niin menköön! Eihän hän meille sen läheisempi ollut.

-- Juo nyt, äiti, niin mennään sitte ulos! -- kiirehti Terttu, sillä hän tahtoi kuitenkin jollakin lailla mieltään rauhoittaa.

-- Tiedäthän, etten minä niin pian valmistu, -- sanoi rouva Alanne. -- Mene sinä yksin edeltä, jos tahdot, ja odota minua kasinon edustalla.

Terttu oli lopettanut ja päätti lähteä ulos, niinkuin äiti kehoitti. Kun hän katsoi ulos ikkunasta, näki hän rouva Bondénin kulkevan sivu. Silloin heitti hän nopeasti päällysviittansa hartioilleen, otti päivänsuojansa ja sanoi äidilleen:

-- Minä odotan sinua sitte siellä.

Terttu astui nopeasti portaita ja melkein juoksi mäkeä alas, tiellä riennättäen askeleitaan ehättääkseen rouva Bondénin, joka kulki kasinolle päin. Hän ajatteli, että ehkäpä tämä tiesi Laurista jotakin muuta.

Ja tuskin oli Terttu häntä ehtinyt tervehtiä, kun rouva Bondén tokaisi hänelle vasten silmiä:

-- No, ja maisteri Honkasalo taisi matkustaa pois?!

-- Tiedättekö tekin sen jo, rouva Bondén? -- kysäsi Terttu koettaen olla välinpitämätön.

-- En tiedä muuta kuin sen, että näin hänet eilen satamassa, kun "v. Döbeln" tuli, joka oli matkalla Tukholmaan, -- selitti rouva Bondén. -- Sitte näin hänen ottavan ajurin ja kiireesti ajavan Hangon kylään päin. Veljeni sanoi hänet sitte taas nähneensä satamassa, kun "v. Döbeln" lähti.

Terttu tunsi jo rouva Bondénin ensimäisistä sanoista punastuvansa korviaan myöten ja levähytti auki päivän suojansa, jolla koetti mahdollisimman paljon peittää häneltä kasvojaan.

-- Vai niin! -- sai Terttu vain sanotuksi ja hän tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kouristi.

-- Ettekö te sitte tietäneet hänen lähdöstään mitään? -- kummasteli rouva Bondén.

-- Kyllä, -- ilmoittihan hän, -- sokelsi Terttu, tietämättä oikein, kuinka nyt puhuisi.

-- Varmaan tekee hän sitte vain pienen huvimatkan, -- sanoi rouva Bondén, joka näytti olevan kiireissään, ja kysäsi samalla: -- Entä rouva Alanne? Kuinka hän jaksaa?

-- Kiitoksia, -- kyllä äiti taas on parempi, -- vastasi Terttu ja oli iloinen, kun rouva Bondén ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.

Salaman nopeudella kulkivat Tertun aivoissa ajatusyhtymät: Helmi -- Tukholma -- v. Döbeln -- Lauri -- Tukholma. Ja hän istuutui melkein herpaantuneena juurakkotuolille kasinon edustalle, sulki päivänsuojansa ja veteli sillä puoliympyrää edestakaisin tuolinsa eteen, tuijottaen maahan. Hän ei tahtonut mitenkään saada ajatuksiaan juoksemaan selvää tolaa. Hän etsi syytä Laurin lähtöön. Oliko hän ehkä sittenkin jollakin lailla käyttäytynyt niin, että Lauri kaikkosi hänen luotaan? Hän muisti, mitä tapahtui sinä myrskyisenä iltana kallionkielekkeellä. Hän muisti, että oli rentonaan heittäytynyt Laurin käsivarsille, kun Lauri auttoi häntä alas. Luuliko Lauri ehkä --? Ehkä hän sai väärän käsityksen? Mutta sehän oli niin välitön, niin viaton, niin vilpitön teko. Hänhän oli peljännyt, kun Lauri putosi, ja antoi sitte vain Laurin auttaa itseään alas. Ja silloin oli Lauri painanut suudelman hänen kaulaansa. Hän siis ehkä sittenkin otaksui enemmän, kuin oli tarkoitus. Sekö siitä sitte oli seuraus heidän kävelystään, jonka kuluessa he niin paljon olivat puhelleet?! Sekö sitte oli seuraus, kun he tulivat tuohon läheiseen kosketukseen ja tunteet, vaikka vain senkin verran, ilmaisivat, mitä sydänten pohjalla piili?!

Terttu ei ollut huomannutkaan, kun hänen äitinsä astui hänen luokseen. Ja melkein mahdotonta oli rouva Alanteen saada tytärtänsä puhumaan, kun he läksivät tavalliselle aamukävelylleen. Terttu olikin ensin aikonut olla äidilleen mitään sanomatta, että oli puhutellut rouva Bondénia ja kuullut häneltä Laurin nähtävästi matkustaneen Tukholmaan. Lopulta hän päätti kertoa kuulemansa äidilleenkin, sillä hän tiesi äitinsä kuitenkin saavan tietää sen rouva Bondénilta, kun hänet tapaisi.

Rouva Alannekin hämmästyi kuullessaan Laurin matkasta niin, että löi kätensä yhteen, pysähtyi ja sanoi:

-- Ei, mutta --! Onkohan se totta?

-- Miks'ei se olisi mahdollista?! -- sanoi Terttu.

-- Mahdollista kyllä, mutta sitä en olisi _häneltä_ odottanut, -- ihmetteli rouva Alanne edelleen, joka myöskin, Tertun kertomusten nojalla, sovitti Helmin ja Laurin matkat yhteen.

-- Ehkä he olivat tuttuja ennestään, ehkäpä, -- -- mutta Terttu ei lopettanut lausettaan arveluineen.

-- Olisihan Lauri edes joskus tullut hänen nimensä maininneeksi, jos niin olisi ollut, -- jatkoi rouva Alanne.

-- Päinvastoin, äiti, jos heidän välillään jotakin oli, -- lausui Terttu mielipiteensä.

-- Ai, mutta nyt minä muistan. Puhuihan Lauri kerran, että hänen pitäisi tutkimuksiaan varten käväistä täältä Tukholman kirjastoissa lukemassa, -- kääntyi rouva Alanne tyttärensä puoleen.

-- Minä en sitä kuullut häneltä; kyllä sinä erehdyt, äiti, -- sanoi Terttu.

-- En, en, en, muistan ihan varmaan, -- vakuutti rouva Alanne aivan kuin rauhoittaakseen Terttua ja saadakseen hänen ajatuksensa käännetyiksi kalvavasta epäluulosta.

-- Olkoon kuinka tahansa, mutta niin on asianlaita, -- sanoi Terttu. -- Ja nyt pyydän, äiti, ettei puhuta siitä koskaan enää puolta sanaakaan. Hän on mennyt ja sillä hyvä.

-- No, no, kuinka vain tahdot, -- vakuutti rouva Alanne, -- ei puhuta sitte.

* * * * *

Pari viikkoa kului sitte tavallista entistä elämää, -- harmaata, yksitoikkoista. Rouva Alanne oli jo lopettanut määrätyt kylpynsä, mutta heillä oli ollut ollut aikomus viipyä Hangossa vielä syyskuun alkuun, jotta äiti saisi levätä ja voimistua täydellisesti. Tuli kuitenkin muutamia sateisia päiviä ja kun Tertun mieli edelleen oli myrtynyt, sanoi hänen äitinsä hänelle:

-- Mitä me täällä enää teemme; parasta on palata kotia Helsinkiin.

-- Kuinka tahdot, -- sanoi Terttu. -- Isäkään ei enää tahdo käydä täällä.

Muutaman päivän perästä he olivat valmiit lähtemään ja he palasivat laivalla, niinkuin olivat tulleetkin. Kun "Torneå"-laiva Hangon satamasta kääntyi Helsinkiin, istui Terttu äitinsä vieressä peräkannella ja katseli kuinka potkuri muodosti laivan jälkeen pitkän kuohuvan tien, johon kalalokit iskivät alas sieppaamaan nokkaansa laivasta mereen viskattuja tähteitä. Ja kun laiva oli tullut ulommaksi merelle ja oli kasinon ja kylpylän kohdalla, vilkasi Terttu kerran sinnepäin, mutta käänsi kohta kasvonsa pois ja äiti huomasi, että hänen silmäripsissään riippui kyynel. Samalla alkoi savutorvesta kohota paksu musta savu, jonka tuuli painoi alas vettä kohti, ja aivan kuin suruharso levisi laivan ja mantereen välille.

Sitte tuli syksy, surullinen, onneton syksy. Isä oli tullut kovin synkkämieliseksi ja lokakuussa päätti hän ampumalla päivänsä. Syy oli jäänyt Tertulle salaisuudeksi. Hän aavisti kuitenkin, että hänen vanhempainsa avioliitto ei ollut koskaan ollut onnellinen, mutta missä perussyy oli, sitä hän ei tietänyt. Isä, joka oli kovin vakavaluontoinen ja jonka luonnon Terttu oli saanut periä, oli varmaan kantanut sydämessään jotakin kalvavaa surua, joka vihdoin kävi hänelle ylivoimaiseksi. Lääkärit selittivät, tavallisuuden mukaan, että asessori Alanteen oli vallannut äkillinen mielenhäiriö. Isän raha-asiat olivat kyllä olleet huonot, mutta hänen henkivakuutuksellaan selviytyivät he pulasta, äidin saadessa kohtalaisen ylimääräisenkin eläkkeen.

Sellaisissa suruissa ja huolissa oli kulunut talvi. Kesän he viettivät sen jälkeen Ruovedellä.

V.

Näissä muistoissa, jotka toinen toisensa perästä kiitivät Tertun aivoissa, istui hän salin sohvan nurkassa noin neljännestunnin ajan, kun Toini tuli äidin huoneesta häntä puhuttelemaan.

-- No, mitä sinä täällä mietit? -- kysyi Toini ja tarttui Terttua kädestä, joka lepäsi sohvan kädennojalla.

-- Kaikellaista, -- vastasi Terttu ja pyyhkäsi kädellään ylös yli otsansa aivan kuin huitaisten pois nuo muistot päästään kuin tungettelevan kärpäsen.

-- Äitisihän näyttää kovin virkeältä tänään ja on niin iloinen, että olette saaneet vuokralaisen, -- lohdutteli Toini hyväilevällä äänellään. -- Sinun pitää myöskin olla iloinen ja tyytyväinen, -- lisäsi hän.

-- Olenhan minä, -- sanoi Terttu, joka oli noussut ja kiertänyt kätensä Toinin vyötäisille.

Ja he kävelivät muutaman kerran edestakaisin nurkasta nurkkaan. Silloin soi eteisen kello ja Hilma tuli ovea aukaisemaan.

-- Se on tohtori varmaankin, ellei jo, -- -- sanoi Terttu, keskeyttäen lauseensa.

-- Kyllä se on hän. Hän uhkasi tulla tähän aikaan, -- jatkoi Toini.

Samassa kuului eteisestä, Hilman avatessa ovea, reippaasti lausuttu:

-- Päivää!

-- Enkö sanonut, -- huomautti Toini.

-- Kuulee jo äänestä, että se on meidän herttainen tohtorimme, -- sanoi Terttu seisoen salin ovella.

Sisään astui, paiskaten Tertulle ja Toinille voimakkaasti kättä, kookas, noin kolmenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka kasvot näyttivät todellakin niin herttaisen avonaisilta, että luuli niissä näkevänsä sanat: "Lukekaa tästä, tässä näette kaikki!" Muuten oli vaikea sanoa, mitkä niissä kasvoissa olivat omituisimpia piirteitä, sillä ystävällisyyden leima poisti niistä loistollaan kaikki erikoisilmeet. Etupäässä astui näkyviin kuitenkin suu terveine hampaineen ja se hyvänluontoinen hymy, joka aina seurasi siitä lähtevää puhetta. Nenä oli paksu ja voimakas ja sen alla riippuivat tuuheat vaaleanruskeat viikset, joita tohtori välistä pyyhkäisi ylöspäin kätensä selkäpuolella. Silmät vivahtivat myöskin ruskeilta, mutta lähempää katsottuina oli niissä silmäterän ympärillä epämääräinen sinisen vihertävä väri. Niiden katse oli kuitenkin suora ja avonainen, mutta kovin tutkiva ja toiseen syventyvä, kun tohtori katsoi potilaansa silmiin. Otsa oli valoisan kirkas.

-- Täällä tietysti voidaan hyvin? -- sanoi tohtori Aulanko, istuutuen lähimäiseen nojatuoliin sohvapöydän luo ja luoden katseensa sekä Terttuun että Toiniin.

-- Niinhän Toini väittää, -- vastasi Terttu.

-- Semmoinen on rouva Alanteen omakin tunne, -- lisäsi Toini.

-- Enkö minä sanonut, -- rohkaisi tohtori Aulanko, -- että parempaan päin tässä on käännyttävä.

-- Kyllä tohtori saa tulla, -- kuului rouva Alanteen ääni viereisestä huoneesta.

-- Minä vain kutsua odotinkin, -- sanoi tohtori, ponnahtaen ylös tuoliltaan. -- No? -- kuului sitte vain hänen astuessaan toiseen huoneeseen.

Toini seurasi häntä sinne.

Sillä välin meni Terttu Laurille vuokrattuun huoneeseen ja loi vielä kerran silmäyksen ympärilleen, oliko kaikki niinkuin piti olla. Ajatukset risteilivät hänen päässään niin, ettei hän tietänyt, kuinka käyttäytyä. Kuinka tulikaan Lauri heille asumaan sen jälkeen kuin he sillä lailla olivat eronneet Hangossa?! Ja kuinka oli meneteltävä, jos tulisi puhe hänen pikaisesta lähdöstään sieltä? Ehkä oli parasta olla lainkaan kajoamatta noihin entisiin muistoihin, olla kuin vieras, olla kuin aivan toinen, uusi ihminen. Hänhän oli jo niin rauhoittunut ja nyt alkoivat tunteet kuohua hänessä jälleen.

Kummallista oli kuitenkin, että Lauri oli tullut huonetta vuokraamaan aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään sitä ennen. Kuka tietää, ehkä kaikki sittenkin oli erehdys, ettei mitään semmoista ollut ollutkaan, jota hän oli kuvitellut rouva Bondénin kertomusten johdosta. Kuka tietää, ehk'ei Lauri ollenkaan ollut matkustanutkaan Tukholmaan. Hänhän silloin kirjeessään lupasi toiste selittää syyn poislähtöönsä. Ehkä hän sen nyt sitte selittääkin, jahka saapuu. Turhahan on näin edeltäkäsin antaa tunteilleen valtaa.

Ja Terttu palasi taas saliin. Sinne tuli myöskin kohta tohtori Aulanko, jolla oli määräys käsissään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja sanoi samassa Tertulle:

-- Äidiltänne ovat tipat lopussa. Mutta minä uudistan vain tämän entisen määräykseni.

-- Strofantiako? -- kysyi Terttu.

-- Juuri sitä, -- sanoi tohtori. -- Sehän se tepsii. -- Ja hän huo'ahti kirjoitettuaan uusimismääräyksen ja pannen kynän pois.

-- Onkos teidän mielestänne, tohtori, äiti parempi? -- kysyi Terttu puoliääneen.

Tohtori kääntyi tuolillaan ja hypitteli nopeasti toista polveaan, sanoessaan:

-- Siihen kysymykseen on helppo vastata. On, -- parempi kuin viime kerralla täällä käydessäni.

-- Mutta ylimalkaan hänen tilansa? -- uteli Terttu. -- Tahtoisin oikein tietää.

Samassa oli tohtori kääntynyt ja huomannut kirjoituspöydän hyllyn alla nurkassa pienehkön pullon, jonka hän sieppasi käteensä. Nimikelapulla oli pääkallo ja sen alla kaksi luuta ristissä sekä kirjoitus: "Kloroformia".

-- Mistä tämä on? Mitä te tällä teette? -- kysyi hän, katsoen tutkivasti Terttuun. Hän oli samalla tyytyväinen, ettei tarvinnut vastata Tertun viimeiseen kysymykseen.

-- Sehän on teidän itsenne minulle hankkima, tohtori, -- sanoi Terttu. -- Ettekö muista? Kaksi vuotta sitte, kun pikku kanarialintuni oli nukutettava.

-- Se on totta. Ja te olette säilyttänyt tämän siitä asti?

-- Olen -- muistona.

-- Enpäs minä ole tätä muistoa pöydällänne ennen nähnyt.

-- Se on ollutkin pöytäni laatikossa. Äsken otin sen esille ihan ajatuksissani, kun kirjoitin erästä kirjettä.

-- Parasta olisi kaataa sisällys pois.

-- Eihän siitä toki ihminen voine iäksi nukkua? -- kysyi Terttu. --

-- Eipä tiedä, -- vastasi tohtori leikillisesti; -- joka tapauksessa -- pankaa muistonne pöytälaatikkoon takaisin!

-- Sen teen teidän nähden, -- sanoi Terttu ja pani pullon kirjoituspöytänsä laatikkoon, vetäen joitakin papereita sen peitoksi.

Samassa tuli Toini viereisestä huoneesta ja sanoi Tertulle, että hän menisi äitinsä puheille. Toini käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja kysyi tohtorilta:

-- Kuinkas on tänään, Kaarlo?

Vieraiden läsnä ollessa he eivät sinutelleet toisiaan, mutta näin kyllä. Toini ei ollut Tertullekaan vielä puhunut mitään, että hän oli kihloissa tohtori Aulangon kanssa.. He olivat jo pari vuotta tunteneet toisensa ja heidän luonteensa olivat lähentäneet heitä niin, että tohtori Aulanko muutama viikko sitte oli pyytänyt Toinia vaimokseen. Jostakin syystä he vielä pitivät välinsä salassa.

Toinin kysymykseen Aulanko vastasi nipistämällä kokoon vasenta silmäänsä ja pyörittämällä päätään.

-- Siis huonosti? -- kysyi Toini.

-- Jalat ovat koko lailla turvoksissa. Sydämellä on kova työ. Jumala tietää, kuinka kauan se jaksaa jyskyttää, -- vastasi Aulanko hiljakseen.

Terttu palasi ja kysyi äitinsä puolesta, saisiko keittää kahvia tohtorille. Tämä kieltäytyi muitten tehtävien tähden ja alkoi hyvästellä. Hän poikkesi vielä rouva Alanteenkin huoneeseen ja sitte sieltä palatessaan sekä salin kautta eteiseen mennessään sanoi: