Part 3

-- Sen minä uskon, -- keskeytti Honkasalo.

-- Eikä edes ihmiselämästä havaintoa, -- korjasi Terttu ajatuksensa.

-- Mistä sitte? -- kysyi Honkasalo uteliaana.

-- Kahden pikku linnun elämästä, -- selitti Terttu.

-- Niin, se on totta, -- sanoi rouva Alanne.

-- Kuinka niin? -- kysyi Honkasalo.

-- Olisi hauska kuulla. Olen aina ollut vakuutettu vaaliheimolaisuuden olemassa olosta muittenkin elävien olentojen rakkaussuhteissa, kuin ihmisten.

-- Kerrohan maisterille, -- sanoi rouva Alanne Tertulle. -- Se oli todellakin omituinen tapaus.

-- Se on minun pikku Viivini elämän tarina, -- alkoi Terttu kertoa. -- Viivi oli pienen, ihan puhtaan keltaisen kanarialinnun nimi. Sen osti isä minulle, kun olin kahdentoista vuoden vanha. Olin aina halunnut saada pienen kanarialinnun ja kun toivuin ankaran tulirokon jälkeen, jota olin sairastanut monta viikkoa, niin toi isä minulle sanomattomaksi ilokseni tuon pikkulinnun sievässä häkissä. Minä ristin lintuni Viiviksi, sillä se oli "tyttö", -- (kaikki nauroivat, Terttu itsekin, kun hän sanoi "tyttö",) -- ja kun se aina vastasi minulle: "vii-vii-vii". Se oli todellakin niin ymmärtäväinen ja viisas, että minä sen kanssa puhelinkin. Ja sekös osasi laulaa ja välistä kirkui niin kovasti, että oikein korvia särki! Ja ihmeellistä, kuinka se minut tunsikin hyvin! Kun vain tulin huoneeseen, niin se aina lopetti laulunsa ja rupesi hyppimään puikolta puikolle, odottaen, että minä tulisin sen kanssa juttelemaan. Aamuisin oli kuitenkin kaikkein hauskinta nähdä sen kujeita. Minun täytyi, tietysti, yöksi aina peittää sen, häkki tummalla huivilla, ettei se liian aikaisin herättäisi meitä laulullaan. Mutta sekös sitte piti peliä, kun tulin sitä hoitelemaan! Tavallisesti se jo oli hypännyt maahan tai siemenkuppinsa laidalle, syöden ensimäisen murkinansa. Kun minä sitte tulin ja paljastin häkin, niin sekös alkoi piipattaa ja hypiskellä edestakaisin ylös ja alas ja puikolta puikolle, ja haukotteli, ihan kuin olisi nauranut, ja pientä kieltänsä liikutteli niin nopeasti, että oli oikein lysti katsella. Ja korviaankin se raapi toisen jalan keskimäisellä pitkällä varpaallaan ja höyheniään laitteli ja pöyhötteli ihankuin me naiset pukujamme, kaupungille lähtiessämme. Ja kun minä pistin käteni häkin ovesta sisään hiekkaa puhdistaakseni, niin paikalla se lensi kättäni nokkimaan ihan kuin suutelemaan ja tuskin ehdin vettä vesikuppiin kaataa, niin se jo oli siinä juomassa, nostaen aina nokkansa ylös, kun vesipisaran lainasi, ja aina sitte katsoi minuun ja sanoi: "vii-vii-vii".

-- Kuinka lapsellinen mielikuvitus sinulla onkin, Terttu! -- keskeytti rouva Alanne.

-- Ei ollenkaan, äiti, niin se oli, -- sanoi Terttu.

-- Tietysti se on niin, kuin neiti Alanne kertoo, -- puolusti Honkasalo. -- Sehän on niin luonnollista. Minä ymmärrän niin hyvin tuon kanarialinnun rakkauden jokapäiväistä ruokkijatartaan kohtaan.

-- Te luulette siis, ettei siinä muuta tunnetta ollutkaan, kuin...?

-- Kuin jonkinlainen ilo saada jokapäiväinen leipänsä, -- jatkoi Honkasalo.

-- Aivan niin, sanon minäkin, -- yhtyi siihen rouva Alanne.

-- Hyi, kuinka te olette proosallisia! -- huudahti Terttu. -- Mutta minä olen varma, että Viivi ymmärsi ja tunsi paljon enemmän. Minä tiedän sen.

-- Haluan kuulla todistuksenne, -- sanoi Honkasalo, asettuen odottavaan asentoon.

-- No, kuulkaa sitte! Kun, -- kahden vuoden perästä, -- tuli aika naittaa Viivi, -- jatkoi Terttu leikillisesti ja sekä rouva Alanne että Honkasalo purskahtivat nauruun, -- niin pyysin isän ostamaan sille miehen.

Rouva Alanne nauroi taas ja Honkasalo sanoi:

-- Tehän kerrotte oikein hauskasti, neiti Alanne.

-- Mikä on totta, se on totta, -- sanoi Terttu. -- Ajattelin, että Viivin oli ikävä yksinänsä olla ja isä kai ajatteli samoin, koska hän täytti pyyntöni. Me laitoimme pesänkin jo valmiiksi pieneen koppiloon, joka sidottiin häkin ylänurkkaan. Ja olisittepas nähnyt, kuinka Viivi ihmetteli sitä laitetta! Piipatti, käänteli päätään molemmille puolille ja hyppeli edestakaisin, kurkistipa koppilon aukosta muutaman kerran pesäänkin.

-- Oikein olen jo utelias kuulemaan, kuinka sitte kävi, -- kysyi Honkasalo, ihastuneena katsellen Terttua.

-- Kävi niin, että kun isä toi sen "miehen" ja me laskimme sen häkkiin, niin Viivi pelästyi niin, että se lentää pyristeli sinne tänne häkin seinästä seinään ja putosi viimein maahan, jossa makasi kauan aikaa ja oikein näki, kuinka sen sydän kolkutti.

-- Viivi parka! -- sanoi rouva Alanne.

-- Oliko se niin ruma, se "mies"? -- kysyi Honkasalo naurahtaen.

-- Totta puhuen, ei se minua ainakaan miellyttänyt ja pahoin pelkään, ettei se ollut aivan puhdasverinen kanarialintu. Se oli vähän vihertävä ja siipien kärjet olivat hyvinkin tummat, -- selitti Terttu.

-- Varmaankin oli se jotakin kanarialinnun ja jonkin pohjoismaisen laululinnun sekarotua, jommoisia on hyvinkin paljon myytävinä, -- arveli Honkasalo.

-- Hyvin mahdollista, vaikka osasihan se laulaa sekin, -- jatkoi Terttu. Mutta pääasia on, että ihan ensimäisestä silmänräpäyksestä asti he eivät _sopineet_ toisilleen. He eivät rakastaneet toisiaan. Viivi ainakaan _ei_ rakastanut miestään, sen näin selvästi.

-- Aivan oikein, neiti Alanne, -- sanoi Honkasalo. -- Heiltä siis puuttui tuo samainen verenheimolaisuus.

-- Ja ilmeisesti myöskin hengenheimolaisuus, -- lisäsi Terttu, -- muuten ei voi selittää heidän vastenmielisyyttään toinen toistaan kohtaan. Näin, että Viivi oikein vihasi "miestään", joka minusta oli oikea tyranni.

-- Kuinka niin, kuinka niin? -- kysyi Honkasalo uteliaana.

-- Siten, ettei se sallinut Viivin tehdä mitään: ei syödä, ei juoda rauhassa, ei istua puolallaan eikä laulaa. Aina se tuli ja ajoi Viivin pois.

-- Se on totta, -- sanoi rouva Alanne.

-- Niin ettäkö oikein tappelivatkin? -- kysyi Honkasalo.

-- Ihan todenperään, -- vakuutti Terttu. -- Oikein oli surkeata ja sydäntäsärkevää nähdä sitä elämää.

-- Luonnollisesti te erotitte linnut toisistaan? -- uteli edelleen Honkasalo.

--- Emme tulleet sitä ajoissa tehneeksi: luulimme heidän tottuvan toisiinsa, -- selitti Terttu, -- mutta "mies" söi lopulta niin paljon, että kuoli.

-- No, nyt minä ymmärrän: kysymyksessä oli taaskin se jokapäiväinen leipä. Se "mies" ehkä oli aikaisemmin saanut kovin vähän ruokaa ja nyt söi liian ahnaasti. Viivinne taas, neiti Alanne, varmaankin kadehti "miestään", että se söi hänen ruokansa.

-- Minä luulen todellakin, että siinä oli kateutta Viivin puolelta, mutta siten ymmärrettynä, että minä suosin ja ruokin sitä sen "miestäkin". Ja siinä minä luulen, että se meidän, -- Viivin ja minun, -- välinen rakkaus olikin, jota te äsken epäilitte, -- selitti Terttu.

-- Taaskin tuommoinen lapsellinen luulo, -- naurahti rouva Alanne.

-- En ollenkaan epäile, neiti Alanne, -- puolusti häntä taas Honkasalo, -- että kanarialintunne teitä rakasti, oli teihin tottunut ja kiintynyt, ja vaikka painostinkin leipäkysymystä lintujenne onnettomassa avioliitossa, niin tahdon lisätä, että sievä kertomuksenne minun mielestäni selvästi todentaa vaaliheimolaisuuden olemassa olon lintujenkin kesken. -- Jos nuo linnut olisivat tunteneet todellista verenheimolaisuutta välillään, olisi "ruoka" kokonaan unhottunut tahi ollut sivuasia ja samoin -- ikävä sanoa se, neiti Alanne, -- myöskin Viivinne rakkaus _teitä_ kohtaan.

-- Niinkö luulette? -- kysyi Terttu alakuloisesti, hänen päänsä painui alas ja katse tuijotti sameana kauas merelle.

-- Semmoista se on elämä! -- sanoi rouva Alanne.

-- Ja rakkaus, -- lisäsi Honkasalo. -- Mutta kuinka sitte Viivin kävi hänen "miehensä" kuoltua? -- kysyi hän, koettaen saada Tertun pois mietteistään.

-- Viivi ei ollut sitte enää sama kuin ennen eikä sen laulukaan, -- kertoi Terttu harvakseen ja masennetuin mielin. -- Se eli kyllä vielä muutamia vuosia, mutta alkoi huomattavasti vanheta. Se sai vähitellen suuria pahkoja varpaisiinsa eikä voinut enää lopulta hyvin istua puolallakaan, saatikka sitte hypellä niin helposti kuin ennen. Sitte kerran, kun tulin sille siemeniä antamaan, istui se kyykistyneenä kuppinsa laidalla, mutta ei syönyt. Puhuttelin sitä, mutta se ei vastannut mitään. Koetin saada sen puolalle tahi maahan siksi aikaa, kuin olisin kupin täyttänyt, ja se yrittikin hypätä maahan, mutta jäi kynnestään häkin rautalankaan riippumaan. Näin, että se oli siihen pitkästä kynnestään takertunut, irroitin sen siitä, mutta huomasinkin, että se oli taittanut jalkansa. Täytyi tehdä loppu sen elämästä niin pian kuin suinkin. Juoksin tohtori Aulangon luo, pyysin hänen hankkimaan pienen pullon kloroformia, jonka hänen avullaan sainkin apteekista, ja minä nukutin Viivin ainiaaksi: otin sen käteeni, panin kloroformiin kastellun pumpulipalasen sen nokan eteen, se käänteli hiukan päätään, sydän alkoi nopeasti sykkiä, taukosi sitten yht'äkkiä, jalat ja varpaat kutistuivat ruumista vastaan ja pikku Viivini oli kuollut.

Terttu otti nenäliinansa, niisti nenänsä ja käänsi päänsä syrjään.

Rouva Alanne ojensi kätensä pöydän yli ja taputti ääneti Terttua käsivarrelle.

Honkasalo oli kotvan aikaa vaiti, mutta sanoi vihdoin:

-- Semmoista se on elämä!

-- Ja tiedättekö, mitä Terttu sitte teki? -- sanoi rouva Alanne, kääntyen Honkasaloon päin.

-- Neiti tietysti hautasi lintunsa suurilla juhlamenoilla, -- vastasi tämä.

-- Enkä ollenkaan niin, -- sanoi Terttu. -- Minä käärin Viivin pumpuliin, panin sen pieneen koteloon, jossa oli ollut hajuvesipullo, käärin sitte valkoista silkkipaperia kotelon ympäri ja sidoin sen kiinni sinisellä nauhalla ja menin Pohjoissatamaan, nauhan päähän sidoin kiven ja halkoveneiden laiturista laskin kotelon meren pohjaan. Sillä lailla minä aivan yksin pikku lintuni hautasin.

-- Se oli ainakin muista kokonaan poikkeava pikkulintujen hautaus, -- vakuutti Honkasalo.

-- Niin, no! Sen pituinen se! -- lisäsi Terttu ja koetti rohkaista mieltään tämän surullisen muistonsa jälkeen.

Silloin olivat kylpyvieraat alkaneet illastaa ja rouva Alanne sanoi:

-- Emmeköhän mekin jo käy ruokaan käsiksi? Tehkää niin hyvin, maisteri! Tule Terttu! -- Ja hän nousi ylös ja meni Honkasalon ja Tertun kanssa ruokasaliin. Oli jo tullut pimeä ja lamput olivat sytytetyt.

Kauniit ruusunsa pani Terttu, kotia tultuaan, maljakkoon, jonka asetti yöksi heidän huoneensa oven taakse parvekkeelle viileälle paikalle.

* * * * *

Tämän jälkeen kului kahden viikon aikana harva se päivä, ettei Honkasalo ollut rouva Alanteen ja Tertun parissa. Syrjäiset sanoivat, että hän seurasi kuin varjo heitä kaikkialla, kantaen heidän tavaroitaan ja palvellen heitä kaikellaisten asiain toimittamisella. Kun asessori Alanne tuli Hankoon perhettään tervehtimään, esitti rouva Alanne Honkasalon miehelleen, joka rouvansa ja tyttärensä puolesta oli valmis ajamaan Hangon kylään Honkasalon luo vastavieraillullekin, mutta tuli siitä estetyksi, kun Honkasalo tuli häntä vastaan Hangon Vuorikadun kulmassa, juuri kun asessori oli astumaisillaan ajurin rattaihin. Asessori ilmaisi aikeensa ja Honkasalo pyysi, ettei asessori millään lailla vaivaisi itseään tekemään sitä matkaa, kiittäen samalla siitä kunniasta, joka asessorin käynti hänen luonaan olisi ollut. Tulipa Honkasalo niinkin hyväksi ystäväksi perheessä, että hän, rouva Alanteen esityksestä, sai ruveta kutsumaan häntä tädiksi ja sinuttelemaan Terttua, -- niinkuin meillä täällä pohjoismaissa on tapa. Mitään erikoisempaa ei näiden kahden viikon tapahtumissa kuitenkaan ilmennyt. Kuten kylpypaikoissa ainakin oli heidänkin elämänsä yhtämittaista samoissa paikoissa oleskelemista ja liikkumista kylpy- ja ruokatuntien lomissa. Iltapuolet käytettiin tavallisesti lepäämiseen riippumatoissa heidän poukamassaan tahi kävelyihin milloin rannikkoa pitkin toisella niemellä olevaan pieneen kahvilaan tahi kylpyhuoneen takana olevalle niemelle ylös niille jylhille kallioille, jossa korkeimmalla paikalla sijaitsi pieni katosmaja penkkeineen. Tie sinne kävi paikottain rotkojen lävitse, paikottain tiheäin pensaikkojen kautta, paikottain pienen vihannan aukeaman poikki, johon levähdystä varten oli sijoitettu penkki tahi pelkkä lauta kahden kannon päähän. Sillä tiellä mieli usein pyrki purkautumaan sydämellisempäänkin keskusteluun.

Sattui, että Honkasalo yhtenä päivänä oli jäänyt tulematta kaupunkiin, -- ainakaan hän ei ollut näyttäytynyt rouva Alanteelle ja Tertulle. Se tuntui niin oudolta, Tertun mieli myrtyi. Hän tunsi oikein kaipaavansa Lauria. Jokin ikäänkuin kaivoi sydänkuopassa hänellä. Rouva Alannekin, joka huomasi Tertun mielialan, sanoi puolestaan:

-- Mikähän Laurille nyt on tullut, kun näin on meidät unhottanut?

Terttu ei vastannut mitään, mutta hänen äidilleen se vaitiolo sanoi paljon.

Seuraavana päivänä Lauri tuli ja Tertun silmät säihkyivät ilosta. Rouva Alanne oli kuitenkin pahoinvoipa eikä sinä päivänä edes käynyt kasinolla. Lääkäri vaati, että hänen piti koko iltapuolenkin pysyä vuoteessaan.

-- Kyllä minä täällä yksin toimeen tulen, -- sanoi rouva Alanne Tertulle. -- Menkää te kävelemään, minne tahdotte.

Päivä oli kuitenkin kovin tuulinen ja myrsky tuntui yhä yltyvän. Oli pysyteltävä kasinolla tahi etsittävä hyvin tuulelta turvassa oleva kävelypaikka. Kun tuuli kävi etelästä, oli suojaakin vain havumetsässä, joiden takana rantakalliot kohosivat. Kasinolta suuntasivat Terttu ja Lauri, innokkaasti keskenään puhellen, melkein vaistomaisesti askeleensa sinnepäin ja joutuivat lopulta rotkotielle sekä sille pienelle vihannalle aukeamalle, jossa ei tuntunut myrskyä lainkaan. He istuutuivat penkille kummankaan heistä esittämättä, että siinä kotvan levähtäisivät.

Koko matkan olivat he puhuneet hyvin vakavasti. Lauri pääsi selville siitä, ettei Terttu ollut ollenkaan niiden naisten kannalla, jotka tahtovat naisasian hyväksi hommata kaikellaisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä tahi, armeliaisuuden nimessä, yhdistyksissä ja iltamien toimeen panemisessa. Kun he siinä nyt kävivät penkille istumaan, sanoi Lauri:

-- On oikein hauska kuulla sinun mielipiteesi tässä asiassa, Terttu.

-- Älä luule kuitenkaan, -- vastasi Terttu, -- että minä naisliikettä halveksin. Päinvastoin se on saanut jo paljon hyvää ja suurtakin aikaan.

-- Niinkuin? -- kysyi Lauri.

-- Niinkuin naisen vapauttamisen miehen orjuudesta tahdon ja tunteiden puolesta, -- selitti Terttu. -- Me saamme todellakin nyt jo tahtoa ja tuntea vapaammin kuin ennen.

-- No, mutta niissä sitte sinun mielestäsi on naisen elämän tarkoitus? -- kysyi Lauri.

-- Siinä, että hänen todellakin täytyy olla nainen ja pysyä naisena, niinkuin Jumala on hänet luonut, -- vastasi Terttu.

-- Se on? -- kysyi taaskin Lauri.

-- Olla äiti ja lastensa kasvattaja, -- jatkoi Terttu. Yhteiskuntahan perustuu perheeseen ja sen vuoksi minusta naisella on mitä suurin, kaunein ja pyhin tehtävä kodissaan, perheessään. Mitä nainen siellä kylvää pienokaisten sydämiin, siitä saa yhteiskunta niittää sadon, ja jos se kylvö on ollut hyvä, niin on satokin oleva sadankertainen.

-- Entäs koulu? -- kysyi Lauri.

-- Koulu on sittenkin vain kodin kasvatuksen täydentäjä, -- selitti Terttu edelleen. -- Koti on ydin, koulu kuori. Tahi myöskin: koti on sielu, koulu -- ruumis. Vaikka onhan se ehkä vähän ontuva sittenkin tämä vertaus. Toivon kuitenkin, että ymmärrät, mitä tarkoitan?

-- Kyllä, varsin hyvin, -- sanoi Lauri. Ymmärränpä sanoistasi enemmänkin. Näen selvään, mitä sinun sydämesi kaipaa.

-- Minä puhun niinkuin minun mielestäni ylimalkaan pitäisi olla, -- selitti Terttu. Kun lisään, että ne naiset, jotka eivät voi tulla äideiksi ja perheenemänniksi, tekevät kodille ja yhteiskunnalle kauniin ja suuren palveluksen ottaessaan, missä niin tarvitaan, hoitaakseen toisten kotia ja kasvattaakseen toisten lapsia heidän kodeissaankin, niin huomaat, että samalla annan suuren arvon opetuksellekin, sanottakoon sitä nyt kouluksi tässäkin merkityksessä.

-- Minä kunnioitan sinun mielipiteitäsi, -- sanoi Lauri. -- Mutta kodin ja perheen täytyy syntyä jostakin ja tuo jokin on rakkaus. Se taas on hyvin erilaatuinen ja sen tautta ovat perheetkin niin erilaatuiset. Oikeastaan ei ole mitään niin epämääräistä kuin tuo tunne, johon perhe-elämä, joka sitte on synnyttävä yhteiskunnan, perustuu. Tuo tunne on, ja luullakseni, tulee aina olemaan kahden sydämen salaisuus, aina joku erikoistapaus, johon eivät mitkään säännöt sovellu.

-- Pääsääntö on kai se, että se on oikea silloin, kun se syntyy kunnioituksesta toista kohtaan, -- sanoi Terttu, mutta säpsähti samalla muistaessaan, että Lauri vast'ikään oli sanonut kunnioittavansa hänen mielipiteitään.

-- Minä luulen aivan päinvastoin, -- väitti Lauri vastaan, -- että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, mutta ani harvoin rakkaus kunnioituksesta. Rakkaus syntyy tavallisesti jostakin aivan toisesta.

-- Mistä sitte? -- kysyi Terttu uteliaana. -- Onko sielutieteessä mitään selityksiä tahi määritelmiä?

-- Minun sielutieteeni mukaan se on melkein selittämätön ongelma, -- jatkoi Lauri. -- Usein rakkaus ilmestyy puuskan tavoin, tulee aivan kuin äkkiä yllättävä tauti.

-- Ja on silloin nimeltään intohimoa, -- selitti Terttu.

-- Niin sanotaan, -- myönsi Lauri, -- mutta se voi silloin silti olla sitä todellista, oikeata rakkautta, sillä siinä juuri on sitä veren- ja hengenheimolaisuutta, joka vetää yhteen kaksi "oliota" vastustamattomalla voimalla.

-- Ehkä sitte sanot, ettei ilman intohimoa oikeata rakkautta olekaan? -- kysyi Terttu.

-- En uskalla väittää, mutta uskallan luulla niin olevan, -- sanoi Lauri. -- Uskallanpa luulla, että intohimoa sittenkin on olemassa siinäkin vastakkaisessa rakkauden lajissa, joka tulee hiipien kuin vaarallisin tauti, vaikka se silloin ei ole asianomaisten itsensä huomattavissa. Sanalla sanoen: se on veri, joka siinäkin vetää heidät toisiaan kohti.

-- Se on siis niin vaarallinen asia? -- kysyi Terttu ja hänen kysymyksessään piili monenlaisia eri vivahduksia: vakavuutta, leikkiä, ivaa, ehkäpä pieni salavihjaus Laurin mahdollisiin kokemuksiin sen asian suhteen.

Lauri sen huomasi ja vastasi samaan sävyyn:

-- On, -- kun ei tiedä koskaan, minkälaiset siitä voi olla seuraukset.

-- Niinkö? -- sanoi Terttu naurahtaen. Ja Lauri vastasi siihen vain kuivasti:

-- Niin.

-- Ei, mutta nyt meidän täytyy jo ruveta lähtemään kotiinpäin, -- sanoi yhteen menoon Terttu, nousten paikaltaan. -- Alkaa jo hämärtää ja äiti voi olla huolissaan, minne olemme jääneet.

Lauri nousi myöskin ja lähti astumaan Tertun vieressä. Kun he suojapaikastaan rotkon kautta nousivat kalliolle, huomasivat he, että myrsky oli äitynyt täyteen vauhtiin. Meri kuohui viheriän harmaana vyöryttäen vaahtopäisiä jättiläisaaltoja rantaa kohti, särkien ne pärskeellä kareja ja kallion kielekkeitä vastaan. Pilvet ajelivat rajusti toisiaan matalalla taivaalla ja tuuli repeli tempauksin niitä, koettaen saada niistä sadetta irti. Silloin tällöin putoilikin joku pisara. Eräs höyry tupruttaen paksua savua, joka painui alas aalloille, ponnisteli voimiaan Hangon satamaan päin. Ja etäältä ulapalta vilahteli määräajoin majakan tuli.

-- Katsotaanhan silmänräpäys, Terttu! -- pysäytti Lauri Tertun, pidellen häntä käsivarresta. -- Tämä on suurenmoista.

-- Se on pelottavaa, -- sanoi Terttu. -- Ihmisraukat, joiden pitää olla merellä nyt!

Lauri sanoi:

-- Menkäämme ulos tuonne kielekkeelle! Katsos, kuinka tuolla yhdeksäs aalto komeasti kohosi ja räiskähti kauas kalliolle! Ja kuinka voimakkaasti meri taas imaisi vetensä takaisin!

Terttu seurasi Lauria, käsi hänen käsivarrellaan, ja Lauri tunsi, kuinka Tertun hermot puistattivat häntä.

-- Se on pelottavaa, -- sanoi Terttu vielä kerran. Hänen hameensa helmat hulmusivat paukkeella myrskyn ravistamina.

-- Emmehän me ihmiset pelkää elämänkään merellä, -- jatkoi Lauri. -- Tuommoista on kuitenkin sää usein meidän ihmisraukkojenkin sielussa.

-- Mutta sitä emme silmin näe, -- lausui Terttu. -- Luulen, ettemme pelkää niin paljon sitä, jota emme näe, vaikka tiedämme ja tunnemmekin sen olevan. Kuolemaakin pelkäämme oikein vasta silloin, kun se on silmiemme edessä.

Samassa räiskäytti taaskin suuri aalto vettä korkealle ilmaan, niin että Tertun ja Laurin täytyi hiukan peräytyä paikoiltaan.

-- Kas, kuinka veneet tuolla poukamassa keikkuvat ja laitojaan hankaavat toisiaan vastaan! -- osoitti Lauri pieneen lahden pohjukkaan, joka on niemien ja kallioiden kainalossa aivan kasinon kentän edessä. He seisoivat juuri kylpyhuoneen takana olevalla korkeimmalla kielekkeellä ja toisella puolella poukamaa näkyi kaksi ihmishaahmoa rannalla. Laiturin kohdalla häämöitti vielä kolmas haahmo, joka näkyi puuhaavan purjeveneen kiinnittämisessä laituriin.

-- Tuossapa on vene päässyt irti! -- sanoi Terttu. -- Katsos, kuinka se lyö laitojaan kalliota vastaan, -- tuossa meidän jalkojemme juuressa!

Lauri jätti Tertun seisomaan ja laskeutui katsoakseen muutaman askeleen alemmaksi rantaan päin viettävää kalliota myöten. Samassa löi taaskin suuri aalto ja pärskähytti vettä juuri sille kohtaa, missä Lauri seisoi. Tämä peräytyi nopeasti taaksepäin, kääntyi, juoksi muutaman askeleen ylöspäin, mutta yht'äkkiä hänen kenkänsä korko lipesi ja hän vajota romahti jonnekin vähän matkan päähän Tertusta, niin että Terttu näki vain hänen päänsä. Terttu kirkasi ja peitti kasvonsa.

-- Lauri, Lauri! -- huudahti hän. -- Mikä sulle tuli? Satutitko itsesi?

-- En vähääkään, -- vastasi Lauri alaalta, päätään kohottaen. -- Luisuin aivan sievästi istuallani kalliota myöten ja täällä on hiekkapohja tie.

-- Mennään jo pois! -- sanoi Terttu rukoilevalla ja säälin äänellä, ja etsi paikkaa, mistä voisi laskeutua alas sinne, missä Lauri oli.

-- Täältä pääsemmekin heti tielle, -- vastasi Lauri. -- Tule! -- lisäsi hän ja ojensi kätensä Terttua kohti. -- Minä autan sinut alas.

Terttu astui likemmäksi ja melkein heittäytyi Laurin kaulaan, joka otti hänet tukevasti käsivarsilleen ja nosti hänet hiekkapohjaan maahan. Ollessaan Laurin sylissä tunsi hän, kuinka tämän kasvot painautuivat hänen kaulaansa vasten ja vieno väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

-- Kiitos! --- sanoi Terttu hiljaa, kun Lauri hellävaroin laski hänet jaloilleen seisomaan.

-- Ethän toki peljästynyt? -- kysyi Lauri suottaillen.

Terttu ensin ei aikonut vastata mitään, mutta sitte pääsi hänen huuliltaan melkein pahastuneella äänenpainolla:

-- Vielä sinä kysyt?!

Ja hän alkoi nopeasti astua kylpyhuoneelle päin Laurin rientäessä hänen rinnallaan.

-- Mennään jo oikein sukkelaan! -- sanoi hän. Mutta puheesta ei tahtonut tulla enää mitään. Eikä vaikeneminenkaan liioin rasittanut. Kumpikin heistä oli ajatuksiinsa vajonnut.

Kun he olivat tulleet huvilan ovelle ja Lauri ojensi kätensä hyvästiksi, sanoi hän Tertulle:

-- Muistuu mieleeni eräs lause Goethen romaanista "Die Wahlverwandtschaften".

-- Mikä se sitte on? -- kysyi Terttu, käsi Laurin kädessä.

-- Tämä, vastasi Lauri: -- "Semmoinen on rakkauden laita, että se yksinään luulee omaavansa oikeudet ja että sen tieltä kaikki muut oikeudet saavat väistyä."

Oliko se anteeksi pyyntöä, itsensä puolustusta vai tunnustusta, -- siitä ei Terttu silloin ollut selvillä. Eikä taitanut olla Lauri itsekään.

He toivottivat toisilleen "hyvää yötä" ja menivät kukin kotiaan.

Ja tuo lause antoi heille molemmille ajatuksen aihetta vielä kauan, kauan.

* * * * *

Kolme vuorokautta kesti myrskyä, joka toi mukanaan taajoja sateenkuuroja. Ne olivat kovin ikäviä päiviä. Lauri ei käynyt kaupungissa ollenkaan. Terttu ja hän eivät tavanneet toisiaan niinä vuorokausina.

Vähitellen alkoi taivas seestyä, tuuli tyyntyi ja ihmiset alkoivat olla enemmän liikkeellä. Kun Terttu neljäntenä päivänä jälkeen puolisen tuli heidän huvilastaan alas maantielle, ajoi hänen ohitsensa ajuri, joka vei Belle Vue'hen päin erästä nuorta vaaleaveristä, punaposkista ja sirosti puettua naista. Tämä kääntyi, kun jo oli ajanut ohi, ja huusi:

-- Terttu, päivää!

Terttu tunsi silloin entisen koulutoverinsa, Helmi Leinikön ja huiskautti hänelle päivänsuojallaan. Ajaja pysäytti ajurin, astui alas rattailta ja juoksi takaisin Terttua tervehtimään.

-- Täälläkö sinä kesää vietät? -- kysyi iloisesti neiti Leinikkö, ojentaen kätensä Tertulle.