Part 10

Terttu nousi myöskin ja jäi seisomaan pöydän ääreen. Lauri oli heittänyt kirjeen pöydälle. Terttu otti ja pisti sen jälleen piiloon liiviinsä.

-- H-h! -- oli taaskin vain se pieni äännähdys, joka pääsi Tertun huulilta.

Mitä se merkitsi, sitä hän tuskin itsekään voi sillä hetkellä selittää. Hän ei ollut varma siitä, kuuliko Lauri edes sen.

Samassa ra'otti Toini ovea ja pyysi Terttua tulemaan äitinsä luo.

-- Minun täytyy mennä, -- sanoi Terttu ja poistui. -- Anteeksi! -- lisäsi hän vielä mennessään Lauriin päin kääntyen.

Kun Terttu kulki salin läpi ja astui äitinsä huoneeseen, kuuli hän, että Laurikin tuli pois ruokasalista, meni omaan huoneeseensa ja sulki oven.

V.

Sen jälkeen vieri muutama vuorokausi ilman mitään erikoisempia tapahtumia. Niinkuin luonnossa aurinko nousee ja laskee, päivä ja yö vuorottelevat, mutta ilma tuntuu aivan kuin pysähtyneen raukeaan odotukseen, seisovan paikallaan välinpitämättömissä mietteissä, niin kului elämä ulkonaisesti tämänkin kertomuksen henkilöiden oloissa. Ulkonaisesti, -- niin. Vaan sisällisesti, toisten huomaamattomissa kätköissä, sydänten syvimmissä sopukoissa taistelivat tunteet valtavalla voimalla ja aivojen ahtaimmissakin lokeroissa myllersivät ajatukset ehkä rajummin kuin koskaan ennen. Niin oli laita ainakin kahden, kolmen, jopa neljänkin heistä, joiden elämän langat sallima näin kohtalokkaalla tavalla oli kietonut yhteen.

Terttu ja Lauri tapasivat kyllä joka päivä toisensa kuin ainakin tuon ruokasalissa tapahtuneen kohtauksen jälkeen, mutta mitään lisäselvityksiä ei nyt enää seurannut. Kaikki kävi tavallista, tutunomaista latuaan. Eivät he olleet toisilleen vieraammat eivätkä lähemmätkään.

Olihan Lauri nyt vihdoin kuitenkin tunnustanut Tertulle rakkautensa selvin sanoin ja tämä seikka tuotti Tertulle suurta sisällistä tyydytystä. Olipa hän miltei tyytyväinen koko heidän keskustelunsa kulkuun eikä loppupäätöskään häntä juuri ollenkaan huolettanut, vaikka hänen vastauksensa oli jäänyt avoimeksi, puolinaiseksi, jopa koko lailla kieltäväksikin. Ainakin saattoi Lauri sen kieltäväksi käsittää Tertun arvelujenkin mukaan, ehkäpä todella käsittikin, päättäen siitä, ettei hän tähän kysymykseen ollenkaan näinä päivinä kajonnut.

Lauri näkyi kaikin voimin koettavan syventyä työhönsä. Hän kävi määrätyillä tunneillaan ruokailemassa, mutta palasi pian taas kotia ja istuutui työpöytänsä ääreen, jopa illatkin kulutti, joko siinä tahi vuoteessaan lukemalla, myöhään yöhön saakka. Joku uusi korrehtuuriarkki hänelle tuotiin tarkastettavaksi, mutta niitä ei hän enää tarjonnutkaan Tertulle luettavaksi sen jälkeen kuin oli häneltä saanut aikaisemmin hänelle antamansa takaisin, -- kyllä luettuina, jopa sillä huomautuksellakin että johdanto Tertun mielestä oli erittäin mielenkiintoinen ja arvokas. Laurista tuntui siltä kuin hän sydämensä asialle olisi tehnyt huonon palveluksen tutustuttamalla Terttua Goethen romaanin ja hänen oman sitä käsittelevän väitöskirjansa ja siten myös omien ajatustensa salaisuuksiin ja sen tauttakin hän katsoi edullisemmaksi olla enää antamatta jatkoa Tertulle luettavaksi. Hän ei edes tullut ajatelleeksi sitä, että Terttu saattoi käsittää tämän asian niin, ettei Lauri enää tahtonut osoittaa minkäänlaista huomaavaisuutta Tertulle siinä suhteessa, hänen mielipiteilleen, hänen mielenkiinnolleen työn edistymiseen nähden.

Tämä seikka ei Tertulta suinkaan jäänyt huomaamatta, sillä hän tiesi kyllä, milloin Laurille korrehtuuria tuotiin. Sitä paitsi Lauri puheessaankaan Tertun kanssa tuskin koskaan enää kajosi tähän lempiaineeseensa niinkuin ennen. Mutta näiden huomioittensa ohessa teki Terttu vielä senkin havainnon, että Lauri kotona istumisellaan ikäänkuin tahtoi haihduttaa Tertun mahdolliset epäluulot siitä, että hän olisi kaupungilla käydessään etsinyt yhtymistä tuon toisen tuttavan kanssa. Terttu tosin ei ollut varma siitä, että asia Laurin puolelta todellakin oli niin, ja hän arveli kyllä, että se saattoi olla hänen omaa luulotteluaankin, pelkkää hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, mutta joka tapauksessa Laurin kotona istuminen teki häneen tämän vaikutuksen ja sekin häntä koko lailla tyydytti. Tämä tyydytys korvasi suuressa määrin sen loukkauksen tunteen, jonka hänessä aikaan sai se, ettei Lauri enää tuonut hänelle väitöskirjansa korrehtuuriarkkeja luettaviksi.

Rouva Alanteen luona Lauri kävi nyt harvemmin, mutta tiedusteli kyllä hänen vointiaan ja lähetti hänelle terveisensä sekä Tertun että Hilman kautta. Mitään muutosta rouva Alanteen terveyden tilassa oikeastaan ei ollut huomattavissa, ei parempaan eikä huonompaan päin, ja ainaisilla strofantti-tipoilla tohtori Aulanko koetti ylläpitää asiain tilaa niin tunnollisesti ja niin kauan kuin suinkin. Välistä hän rohkaisi potilaansa mieltä huomauttamalla, että jahka tästä talven yli päästään, niin tuovat kai kevät ja kesä varmaankin melkoisen parannuksen, varsinkin jos rouva Alanne voisi päästä jollekin terveelliselle ylänköseudulle. Tietysti tohtori Aulanko näön vuoksi mainitsi Nauheiminkin ja Norjan tunturit, vaikka hän hyvin tiesi, että sinne pääsy aineellisten esteiden takia hänen potilaalleen oli mahdottomuus ja että ehkä muutenkin, jo pitkän matkan tähden, käynti noissa terveydenhoitopaikoissa olisi pikemmin voinut jouduttaa, kuin viivyttää loppua. Rouva Alanne pudisteli kuitenkin hiljakseen päätään hyvänsuovalle lääkärilleen ja kaikista tuntui, että hän itsekin alkoi olla vakuutettu, ettei hän enää talven yli jaksaisi elää. Kaikessa hiljaisuudessa herttainen, uskonnollismielinen Toini puolestaan koetti varovasti valmistaa rouva Alannetta hänen viimeistä matkaansa varten ja Toinin mieltä ylentävien puheitten ja hartauslukemisten nojalla alkoi ennen niin elämänhaluinen sairas siihen ajatukseen tottua ja rauhallisesti odottaa, mitä tuleman piti. Silloin tällöin hän jostakin tapahtumasta vielä huomattavasti ilostui ja osoitti olevansa mukana tämän maailman menossa. Niinpä, kun hän yht'äkkiä huomasi tohtorinsa ja sairaanhoitajattarensa sormissa kihlasormukset, oikein sydämensä pohjasta riemuitsi ja onnitteli heitä, vakuuttaen, ettei se ollut hänelle lainkaan mikään yllätys, että hänen silmänsä jo aikoja sitte oli heidän välinsä huomannut ja että tiesi niin pitävänkin käydä. Samalla hän sanoi kadehtivansa niitä, jotka vielä saavat alkaa elämänsä ja tavoitella onnea. Onni muka useimmiten on petollinen, mutta elää on silti ihana semmoistakin onnea etsiessä. Ja hän toivotti kihloissa oleville pitkää, kestävää, pettämätöntä onnea.

Tämä nyt julkiseksi käynyt kihlaus tietenkin johdatti rouva Alanteen ajatukset hänen oman tyttärensä kohtaloon ja hänen ja Laurin välisiin suhteisiin, joita hän sairasvuoteeltaan edelleen hellittämättä seurasi, mikäli se oli hänelle mahdollista. Luonnollisesti hän ei voinut olla huomaamatta sitä höltymisenkään tilaa, joka nyt Tertun ja Laurin välille oli tullut, vaikkei hän sitä asiaa suorastaan puheeksikaan ottanut. Helmin jutun vaikutuksesta tähän herpaantumiseen hän tietysti ei ollut saanut vähäistäkään vihiä. Mutta tuo Tertun kerran leikillä äidilleen ilmaisema aikomus ruveta kotiopettajattareksi antoi sairaalle kuitenkin silloin tällöin ja varsinkin nyt ajattelemisen aihetta, jopa hän siitä asiasta muutaman kerran rupesi puhelemaankin tyttärensä kanssa. Ja kun Terttu siitä huomasi, että se ajatus äitiä vaivasi, niin täytyi hänen vakuuttaa, ettei siinä jutussa oikeastaan perää ollut paljon mitään. Näin ollen oli Tertun pakko kokonaan sivuuttaa aikomuksensa ilmaista äidilleen, että oli kirjoittanut kirkkoherra Vaaraselle ja että sieltä jo oli saanut tarjouksenkin. Ja kun Terttu puolestaan aina väisteli äidin viittauksia hänen ja Laurin suhteisiin, niin ei rouva Alanteenkaan auttanut muu, kuin jättää se asia sikseen.

Oikeastaan tuo kirkkoherra Vaarasen kutsumuskirje Tertulle oli jotensakin pulmallinen seikka äidin sairauden tähden. Sitä puolta oli Terttu kovin vähän ajatellut vastatessaan Vaarasen sanomalehti-ilmoitukseen, mutta se johtui siitä, että Terttu oli melkein vakuutettu, ettei sitä paikkaa saisi. Nyt tuo niin ajattelemattomasti tehty teko kuitenkin sai näin vakavan, jopa pulmallisen ja kohtalokkaankin käänteen. Pulmallinen oli tämä juttu juuri äidin sairauden ja kohtalokas -- Laurin tulon tähden. Miten oli siitä lopullisesti selviydyttävä, sitä oli Tertun kovin vaikea ratkaista. Mutta hän jätti kaikki Jumalan käsiin. Muutahan ei ollut tehtäväkään. Äidille siitä ei nyt missään tapauksessa voinut puhua. Ja mitä oli seuraava siitä, että Lauri sen asian jo tiesi, sen saisi hän varmaankin kohta nähdä -- lopullisesti. Jonkun vaikutuksen oli se jo Lauriin tehnyt, siitä oli Terttu, kaikista asioista päättäen, selvillä.

* * * * *

Eräänä päivänä, kun Terttu oli mennyt kaupungille asioilleen ja Hilma juoksi eteisen ovea aukaisemaan, ilmestyi rouva Alanteen asunnon eteiseen Helmi, joka kuultuaan, ettei Terttu ollut kotona, käski Hilman tiedustelemaan, voiko rouva Alanne ottaa hänet vastaan. Tämän kysymyksen johdosta saapui pian Helmin puheille Toini, tuoden hänelle vastauksen, että rouva Alanne kyllä muutamaksi minuutiksi oli tavattavissa, koska Helmi oli niin ystävällinen ja muisti häntä, mutta, niinkuin sanottu, kauan ei ollut hyvä sairasta rasittaa. Helmillä oli kaunis neilikkakimppu paperiin käärittynä ja hän sanoi, ettei hänellä ollut aikomustakaan kauan viipyä, tahtoi vain antaa "tädille" kukkasensa ja kysyä, kuinka hän jaksoi. Niinpä sitte Toini saattoi Helmin potilaan luo, joka ihastui sekä vieraan tulosta että hänen tuomistaan kukkasista, jotka oitis saivat paikkansa maljakossa ja yöpöydällä vuoteen vieressä.

Helmi noudattikin tarkasti määräystä, ei puhunut paljoa ja minkä puhui, niin lausui kaikki varovasti ja lopuksi ilmaisi ilonsa, että sai "tätiä" nähdä ja toivotti hänelle täydellistä parantumista. Kiittäessään tästä ystävällisyydestä, rouva Alanne ei saattanut olla lausumatta ihastustaan Helmin kauneuden ja hänen tyylikkään pukunsa johdosta.

-- Herranen aika! -- hoksasi rouva Alanne. -- Minähän en edes toivottanut sinulle onnea. Sinähän myöskin olet kihloissa, -- lisäsi hän ja tarttui vielä Helmin käteen.

-- Pyh! -- vastasi siihen Helmi. Se on jo niin vanha juttu, että olen sen jo itsekin unhottanut.

-- Mutta nyt ei saa enää liiaksi innostua, -- tuli Toini väliin ja taputti rouva Alannetta olkapäälle.

-- Minä menen, minä menen, -- vakuutti Helmi, hyvästellen. Ja Toinille sanoi hän, kun Toini aikoi saattaa häntä eteiseen: -- Minä kyllä yksin löydän tien poiskin täältä. Istu vain rauhassa tädin luona! -- Ja hän sulki väkisin oven jälkeensä, jättäen Toinin rouva Alanteen huoneeseen ja mennen yksin eteiseen. Hilma oli sillä välin poistunut keittiöönsä.

Eteiseen tultuaan Helmi yht'äkkiä pysähtyi Laurin huoneeseen vievän oven kohdalle, kallisti päätään ja kuunteli. Lauri oli kotona. Silmänräpäyksen mietittyään hän hiljaa kolkutti ovelle.

-- Sisään! -- kuului vastaus.

-- Saako todellakin tulla? -- kysyi Helmi kuiskaten, raottaessaan ovea.

-- Minä luulin, että se oli palvelija, -- vastasi Lauri, nousten kirjoituspöytänsä äärestä, jossa työskenteli paitahihasillaan, ja veti tuolin selkäimellä olevan takkinsa päälleen.

-- Ihanko todella? -- kysäsi Helmi hilpeästi, vaikka hieman pilkallisesti ja astui huoneeseen, sulkien, oven.

-- Mikä on käyntinne tarkoitus? -- kysyi Lauri nyt vuorostaan, mutta hyvin juhlallisesti ja oikaisten vartalonsa.

-- Kuule! Sovitaan pois, Lauri! -- sanoi Helmi ja ojensi kätensä Laurille.

Lauri ojensi verkalleen, ikäänkuin epäröiden kätensä, sanoen:

-- En luule itselläni olevan oikeutta evätä, mutta minua kuitenkin kummastuttaa...

Helmi puristi Laurin kättä, keskeyttäen hänen lauseensa:

-- Kiitos! -- Minun suhteenihan sinua ei tarvitse kummastuttaa mikään, -- lisäsi hän, katsoen Lauria veitikkamaisesti silmiin: -- Tunnethan minut hyvin -- vanhastaan.

Lauri todellakin tunsi kaikesta: puheesta, äänestä, käytöksestä Helmin samaksi, mikä hän oli ollut -- ennen.

-- Uudistan vielä äskeisen kysymykseni: mikä on tämän käynnin tarkoitus? -- lausui Lauri, välttäen nyt ilmeisesti teitittelemistä ja myöskin sinuttelemista, vaikka Helmi alkoi sinuttelemalla häntä.

-- Sen saat ehkä kohtakin tietää, mutta nyt en voi sitä sinulle sanoa, -- vastasi Helmi kiehtovasti ja tarttui molemmin käsin Laurin takin ryntäisiin, lähentäen kasvonsa aivan likelle Laurin kasvoja, niinkuin olisi tahtonut sanoa: -- "Ota ja suutele!"

Samassa helähti eteisen kello ja molemmat hätkähtivät, edeten toisistaan.

-- Se on Terttu! Mutta tulkoon! Minulla ei ole häneltä mitään peljättävää, -- kuiskasi Helmi. -- Toivottavasti ei sinullakaan? -- lisäsi hän vielä, katsoen Lauriin ja ikäänkuin rohkaisten katseellaan Lauria, jonka hän huomasi rypistävän otsaansa.

Lauri ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja astui muutaman askeleen pöytäänsä kohti.

He kuulivat sitte, että Hilma tuli ovea aukaisemaan ja kertoi vieraan käyneen, -- saman neidin, joka kerran oli käynyt sulhasensa kanssa. Terttu ällistyi ja, kun Hilma oli poistunut, jäi hän vielä kotvaksi eteiseen.

Terttu oli, kaupungilla liikkuessaan, nähnyt Helmin kulkevan vähän matkan päässä hänestä kadun poikki ja Tertusta oli aivan tuntunut, että Helmi oli nähnyt hänet, mutta jostakin syystä karttanut häntä. Salaman nopeudella leimahti nyt Tertun päähän ajatus, että Helmi oli tahtonut käyttää tätä Tertun poissaoloa hyväkseen, käydäkseen, niinkuin oli uhannut, Tertun äitiä tervehtimässä ja samalla, jos siihen tilaisuutta olisi, tavatakseen Lauria. Nyt tämä Tertun otaksuminen näyttäytyikin oikeaksi. Sen vuoksi Terttu kotvasen viivähtikin mietteissään eteisessä ja ihmeekseen, joka melkein oli saada hänen sydämensä sykinnän taukoamaan, kuuli hän Helmin äänen Laurin huoneesta:

-- Minä olen muuttanut Topeliuskadun 19: teen, porras C, neljäs kerros, ovi vasemmalle. Siitä ei tiedä kukaan. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ja pyytää sinua luokseni, -- ei koskaan tiedä, kenen käsiin kirjeet voivat joutua ja herättää epäluuloa. Eikä minulla ole ollut onni tavata sinua ulkonakaan pyytääkseni sinua tulemaan. Kuule! Tulethan? Sinun pitää tulla!

-- En tiedä. En luule -- en, -- kuuli Terttu Laurin vastaavan.

-- Ellet tule, ei tiedä kuinka minun käy, -- oli Helmin intomielinen vastaus.

-- En lupaa mitään, -- esteli Lauri.

-- Mutta tulet kuitenkin, -- siitä olen varma, -- kuiskasi Helmi. Ja Terttu kuuli, että hän suuteli Lauria.

-- Näkemiin siis! -- kuuli Terttu vielä Helmin kuiskaavan, mutta pujahti samalla varpaisillaan pois eteisestä ruokasaliin, mennen piiloon oven taa. Sieltä kuuli hän, että Laurin huoneen ovi nopeasti avautui ja suljettiin taas, sitte avautui ovi portaille ja painettiin hiljaa kiinni. Helmi oli poistunut.

Laurin huoneesta kuului askeleita niinkuin silloin, kun hänen oli tapana mietteissään kävellä edestakaisin.

* * * * *

Kesti kauan ennenkuin Terttu siitä, mitä näin odottamatta sai kuulla, tointui niin paljon, että saattoi mennä äitinsä huoneeseen ja kuunnella siellä kertomusta Helmin käynnistä. Sisällä, kaikesta päättäen, ei tiedetty mitään, että Helmi oli poikennut Laurin huoneeseen, eikä siitä nähtävästi ollut aavistusta Hilmallakaan, joka luuli Helmin joko olevan rouvan luona tahi menneen pois. Näin ollen oli tämä merkillinen tapaus, tältä puolen, luonnollisesti pysyvä Tertun yksinomaisena salaisuutena. Toiselta puolen, arveli Terttu, eivät Helmi ja Lauri varmaankaan aavistaneet hänen olleen eteisessä ja kuulleen heidän viimeisiä sanojaan, sillä jos he olisivat luulleet hänen siellä olevan, niin epäilemättä eivät olisi hiiskuneet sanaakaan keskenään, vielä vähemmin olisi Helmi uskaltanut tehdä sitä, minkä teki. Se oli siis salaisuus, mutta mikä kauhea salaisuus. Ja mikä rohkea teko. Ja päälle päätteeksi heidän omassa asunnossaan, Laurin huoneessa, äidin ollessa sairaana, Toinin ollessa äidin luona! Lisäksi vielä niiden muutamien kymmenien minuuttien aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Terttu oli Helmin kadulla nähnyt. Ja hän, Helmi, oli tullut äitiä tervehtimään, vieläpä kukkiakin tuonut, vain sillä tekosyyllä, että saisi Lauria tavata! Niinkuin hän ei olisi voinut Lauria tavata muualla? Olihan hänellä oikeus, -- niin, olihan Helmillä oikeus tavata Lauria missä vain. Hänhän sanoi äärettömästi todellakin vieläkin rakastavansa Lauria. Vieläkin! Sehän on totta! Helmihän on kihloissa ja siitä huolimatta hän uskalsi! -- Mutta sehän se juuri todistaa, että hän Lauria vielä rakastaa. Ja senhän hän oli sanonut Tertulle itse ihan selvään. Entä Lauri sitte?! Helmin sanojen mukaan hänkin puolestaan epäilemättä vielä Helmiä rakasti ja mahdollisesti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Heillähän siis oli oikeus. Mikäs oikeus sitte hänellä itsellään, Tertulla, oli heitä arvostella? Tuskin mitään -- varsinkin heidän "suuren kohtauksensa" jälkeen, pääkysymyksen jäädessä avoimeksi, puolinaiseksi, jopa milt'ei kielteiseksi Tertun puolelta. Sydämensä oikeus hänellä kuitenkin oli, sen hän tunsi sydän juuriaan myöten, sillä eihän tämä tapaus olisi muuten näin syvästi häneen koskenut. Hänhän rakasti sittenkin Lauria sydämensä pohjasta kaikesta huolimatta, vaikka ei Laurille silloin varmaa vastausta ollut antanutkaan. Niin, miks'ei antanut? Ehk'ei silloin tätä olisi tapahtunutkaan? Ehkä Lauri silloin ihan jyrkästi olisi Helmille vastannut, ehkäpä suorastaan poiskin ajanut? Hänhän, Terttu, siis itse oli syypää kaikkeen, kaikkeen! Ja kentiesi hän nyt oli kadottava Laurin ainiaaksi, ainiaaksi?! -- Tästä tuli Terttu miltei täydellisesti vakuutetuksi, kun Lauri, päivällisen syötyään, vain vähäksi aikaa käväisi kotona ja sitte oli poissa koko illan. Sitähän ei ollut tapahtunut pitkään, pitkään aikaan. Ja jos Lauri jossakin ennen iltaisin kävi, niin mainitsi hän siitä edeltäpäin Tertulle. Nyt meni eikä sanonut muuta kuin Hilmalle vain ilmoitti, ettei hänelle tarvinnut huoneeseen mitään syötävää tuoda. Oli siis varma, minne hän meni. Hän ei voinut mennä muualle, kuin Helmin luo, joka nyt oli muuttanut toiseen paikkaan, ehkäpä juuri voidakseen siellä paremmin olla Laurin kanssa kahden kesken.

Voi, Jumala, Jumala! Eihän uskalla kaikkea edes ajatellakaan!

* * * * *

Nämä tapahtumat vaativat Tertulta sinä iltana ääretöntä henkistä voimain ponnistusta, ettei äidilleen, Toinille eikä edes Hilmalle tulisi ilmaisseeksi, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Syyttäen väsymystä halusi hän käydä maata niin aikaiseen kuin suinkin. Hän tahtoi olla yksin, -- yksin ajatustensa kanssa, jotka rajumyrskynä kohisivat hänen aivoissaan, -- yksin tunteittensa kanssa, jotka värisyttivät hänen hermojansa ja joka silmänräpäys uhkasivat avata kyynelten sulut päästääkseen vedet tulvimaan hänen hehkuville poskilleen. Unhotusta! Unhotusta! Unta! Lepoa! Mutta turhaan hän rukoili. Sydämen rauha oli poissa. Säälimätön oli yötär. Ei lähettänyt unetarta kylvämään levon hienoja hahtuvia Tertun itkettyneiden tummien silmien ripseille. Rauhattomana Terttu vain heittelihe vuoteessaan kyljeltä kyljelle, kuuli kellon lyövän tunnit ja puolet. Kuuli -- -- eteisen oven avattavan ja Laurin tulevan kotia. Jumalan kiitos! Vihdoinkin! Eihän hän siis kuitenkaan koko yötä ollut poissa -- -- siellä! Olikohan Terttu ehkä sittenkin hieman nukahtanut? Ja oliko kaikki jonkinlaista houretta? Mutta olihan Helmi käynyt päivällä. Ja varma oli myöskin, että Lauri oli ollut poissa. Oliko hän --? Olivatko he --? Jumala! Jospa kaikki sittenkin olisi vain ollut unta, ilkeätä, kauheata unta vain!

* * * * *

Terttu heräsi aamulla jo hyvin varhain. Hän oli sittenkin aamupuoleen nukahtanut ja nukkunut ehkä pari tuntia. Mutta pää oli niin raskas, lepoa eivät jäsenet olleet siitä unesta saaneet. Hän nousi, alkoi hiljakseen pukeutua. Hiuksiaan laittaessaan katsahti hän kuvastimeen.

Kuinka kalpeat, kärsimysten raatelemat olivatkaan hänen muuten niin kauniit kasvonsa!

VI.

Mitä se merkitsi, että Lauri, ennenkuin meni ulos aamiaista syömään, tuli Terttua tervehtimään, tiedusteli häneltä äidin vointia, jopa tarjosi Tertulle uuden korrehtuuriarkinkin luettavaksi? Ja kaikki kävi kuin ei mitään olisi tapahtunut, jopa oli Lauri, Tertun mielestä, iloisemmankin näköinen kuin ennen moneen aikaan. Katsoi vain pitkään Terttuun ja sanoi: "Sinä näytät niin väsyneeltä tänään, Terttu!" Johon Tertulta tuli vastaukseksi vain tuo pieni äännähdys: "H-h!"

Kummallista, ettei Lauri näyttänyt väsyneeltä. Oli varmaankin nukkunut hyvin. Ja taisi nukkua tavallista kauemminkin aamulla. Niin ainakin kuvitteli Terttu mielessään.

Kuvitteli! Mitä kuvittelua se oli? Laurin puolelta oli kaikki luonnollisesti teeskentelyä, todellisen asianlaidan peittelemistä vain tuommoisilla ulkonaisilla keinoilla. Olihan Terttu itse eilen omin korvin kuullut kaikki. Ja varmaan tiesi että Lauri sen jälkeen oli, vastoin tavallisuutta, ollut niin kauan poissa. Ei se sitte ollut mitään kuvittelua lainkaan, vaan totinen tosi.

Äiti ja Toini ihmettelivät myöskin, että Terttu näytti niin väsyneeltä. Kysyivät, eikö Terttu ollut oikein terve. Itse oli eilen maata pannessaan valittanut väsymystä ja nyt todellakin näytti noin väsyneeltä. Mutta ei Terttu osannut, toisin sanoin, ei tahtonut siihen syytä selittää. Vastasi vain: "en minä tiedä, kai se menee ohi." Eikä viipynyt kauan äidin huoneessa, vaan meni askareilleen ruokasaliin.

Silloin soi eteisen kello. Hilma juoksi ovea avaamaan ja tuli kohta takaisin, tuoden Tertulle -- insinööri Keitaan käymäkortin.

Terttu loi Hilmaan kummastelevan katseen ja kysyi:

-- Yksinkö?

-- Niin, -- vastasi Hilma. -- Ja herra kysyi, saisiko neitiä vähän puhutella.

-- Hilma pyytää saliin, -- sanoi Terttu ja alkoi hieman korjata hiuksiaan ja pukuaan.

Kotvasen kuluttua Terttu meni saliin vierasta tervehtimään.

Insinööri Keidas, samassa puvussa kuin ensi käymällään ja käytökseltään yhtä virheettömänä kuin ainakin, odotti seisten Tertun tuloa ja kysyi tervehdyksen jälkeen:

-- Pyydän anteeksi, että mahdollisesti häiritsen... Voiko neiti Alanne myöntää minulle muutaman minuutin puhelua kahden kesken -- kenenkään kuulematta?

Terttu katsoi häneen kummastellen ja vastasi, käden eleellä pyytäen häntä istumaan:

-- Tehkää niin hyvin!

Samalla Terttu katsoi, että ovi äidin huoneeseen oli hyvin kiinni ja jatkoi:

-- Vuokralaisemmekin on poissa, niin että... ei mikään estä...

Ja he istuutuivat molemmat sohvapöydän ääreen.

-- Teitä ehkä kummastuttaa, neiti, -- alkoi insinööri Keidas hiljaisella äänellä, -- että tulen teiltä kysymään, tiedättekö te ehkä, missä minun morsiameni nykyään oleskelee?

Terttu todellakin kummastui kovin kuullessaan tuon kysymyksen ja samalla saivat hänen aivoissaan heränneet ihmeelliset ajatusyhtymät hänen sydämensä nopeasti sykkimään.

-- En oikein ymmärrä, -- sai Terttu lausutuksi, -- ettekö siis tiedä, missä Helmi asuu?

-- En, neiti, -- vastasi insinööri Keidas. -- En ole pitkään aikaan saanut häneltä mitään vastausta, en kirjeisiini enkä edes sähkösanomiini. Hänen vanhempiaan en ole tahtonut vielä huolestuttaa kääntymällä heidän puoleensa, kun varta vasten Helsinkiin riennettyäni Helmistä selkoa ottaakseni kuulin, että hän muutama päivä sitte oli muuttanut entisestä asunnostaan -- Oulunkylään, niinkuin oli, tarkemmin osoitetta ilmaisematta, sanonut. Ymmärrätte hyvin, neiti, etten mielelläni vielä ole tahtonut kääntyä poliisinkaan puoleen ja sen tautta olen nyt ensiksi vaivannut teitä, Helmin entistä koulutoveria ja ystävätärtä, joka minullakin on kunnia tuntea. Pyydän siis vieläkin saada kysyä teiltä, neiti, tunnetteko te lähemmin Helmin osoitteen?

Terttu oli tarkkaan kuunnellut insinööri Keitaan harvaan ja hiljaan lausumaa selvitystä ja ehti jo hyvin saada siitä sen varman käsityksen, että Helmin ja insinöörin välit olivat rikkoutuneet, oikeammin, että Helmi tahtoi purkaa kihlauksensa insinöörin kanssa. Ja minkä tähden, -- siitäkin oli Terttu nyt täydellisesti selvillä Helmin eilisen käynnin johdosta -- Laurin luona.

-- Kyllä Helmi oli eilen minun poissa ollessani käynyt täällä, -- vastasi Terttu varovaisesti.

-- Onko käynyt? -- kysyi insinööri Keidas nopeasti ja ilostuen. -- Sittehän jo saan tietää...