Part 1

NUORTA VERTA

Romaani

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

Ajatelkaa, että olette nuori, -- te, joka vielä olette ja te, joka kerran olette ollut! Veri kuohuu suonissanne ja povi paisuu.

Olette nukkunut keväisen yön. Uni on ollut virkistävä ja jäntereissä tuntuu uusi voima.

Kiepsahdatte vuoteeltanne viileässä ylishuoneessanne, sen puolipimennossa, juoksette ikkunan luo ja nykäisystänne pyörähtää kierrekaihdin ylös.

Ihastuksen huudahdus pääsee rinnastanne. Silmiänne häikäisee valomeri, joka leviää yli Jumalan avaran maailman.

Ikkunapuoliskot lentävät auki. Mikä hurmaava näky! Metsää, järveä, sinistä taivasta silmänsiintämättömiin! Ja pääskyset kirkuvat ja kiitävät nuolina. Ja edessänne on tuomi täydessä kukassa, levittäen voimakasta tuoksuaan.

Käsivarsianne mielihyvän tunteesta oikoen ajattelette: mitä teen minä tänään?

Mitä teen minä tänään?!

Elämän taipaleelle lähtiessä, kun sielun silmät ovat auenneet, nousee niiden eteen jokaiselle nuorelle pyrintöjen päämäärä.

Mikä on minun tehtäväni, -- siinä kysymys.

Elämän vakavuus antaa vastauksen eri tavoin eri luonteille: -- lujille, heikoille, vakaville, kevytmielisille, vieläpä eri tavoin eri aineellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa oleville. Toisille se antaa vastauksen heti ja varman, toisia se arveluttaa, jopa pelottaa. Toinen alkaa etsiä elämänsä tarkoitusta, toinen sen löytää, -- perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, -- toinen ei löydä koskaan ja joutuu epätoivoon, elää vain elääkseen, -- jos jaksaa, -- ja antautuu elämän virran vietäväksi. Toiselle on elämän tarkoitus oma itsensä, toiselle elämä toisten hyväksi, itsensä uhraaminen toisten hyväksi tahi yhteiseksi hyödyksi. Toinen näkee taipaleen päässä korkeat ihanteet ja rientää niitä kohti: kuka ne saavuttaa, kuka näkee ne maahan, todellisuuden katkeraan maahan romahtavan; toinen elää arkipäiväistä työelämää, päivästä päivään, on tyytyväinen ja ehkäpä saavuttaa enemmänkin, kuin edellinen j.n.e.

Mikä on minun tehtäväni, mikä minun elämäni tarkoitus, -- kysyy kerran varmaankin jokainen nuori.

Ihanteet ja todellisuus, oppitieto ja käytäntö, ne ovat kaksi eri asiaa, niinkuin romaani ja -- elämä.

ENSIMÄINEN OSA

I.

-- Terttu, oletko siellä?

-- Olen äiti.

-- Mitä sinä teet?

-- Katselen vain sanomalehteä.

-- Entä Hilma? Missä hän on?

-- Hän meni vähän ulos... asialle.

-- Mille asialle?

-- Minun asialleni... Tarvitsetko jotakin, äiti?

-- En. Ihmettelin vain, että kaikki on niin hiljaa talossa.

Leskirouva Emmi Alanne puheli näin tyttärensä kanssa viereisestä huoneesta, jossa hän jo viikkokausia vaikean sydäntaudin takia oli vuoteeseensa kytketty.

-- Miksi puhelet taas turhaan, äiti? -- vastasi Terttu äitinsä viimeisiin sanoihin, istuen yhä salissa pienen kirjoituspöytänsä ääressä. -- Tiedäthän, että hiljaisuus on välttämätön sinulle ja sinun tähtesi meille.

Terttu kuuli sitte äitinsä huoneesta vain hiljaisen huokauksen ja siihen heidän vuoropuheensa päättyi.

Tuskin kuuluva huokaus pääsi Tertunkin rinnasta. Vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella ja molemmat kyynärpäät pöydällä istui hän ja alkoi tuijottaa ulos ikkunasta, johon näkyi kuin puitteissa Sörnäisten puoleinen osa Helsingin pohjoissatamaa kirkkaan, kuulakkaan syyspäivän valaistuksessa. Puut läheisillä saarilla koreilivat kirjavan kauniissa syyspuvuissaan, veneitä lipui pitkin tyyntä merenpintaa, moottoripursia kiiti äänekkäästi potkutellen ankkuriin asettuneiden suurien höyryjen ja sotalaivojen lomitse mikä mihinkin suuntaan ja sunnuntai-yleisöä kuljeskeli Siltasaaren ja Sörnäisten rantakaduilla. Taivas oli sininen ja näytti kohonneen tavallista korkeammalle. Ainoastaan yksi hyvin vaalea pilvi oli kuin eksynyt tuonne etäälle taivaan rantaan, missä se yhtyi maahan ja metsään.

Terttu katsoa tuijotti sinne, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä kyllä näkivät tuon kuvan, mutta eivät sitä tarkanneet. Hänen korvansa myöskin kyllä kuulivat rannassa, omien ikkunoiden kohdalla, kisailevien poikasten huudon, mutta eivät kuitenkaan sanoja tarkanneet. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät sillä hetkellä vain niissä kahdessa sanomalehti-ilmoituksessa, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Tuntui kuin hän kyynäspäillään olisi tahtonut painaa sanomalehteä lujasti pöytään, ettei se pääsisi luisumaan maahan tahi ettei kukaan saisi temmata sitä pois hänen edestään.

Kuinka ne olivatkin, ne ilmoitukset, sattuneet samaan numeroon!

Toinen: "Vuokrattavana kalustettu huone Kruununhaassa Maurinkadun varrella n:o 18. Rouva E. Alanne."

Se oli heidän neljäs huoneensa, hänen isävainajansa huone, eteisestä oikealle. Keskellä oli sali, toisella puolella äidin huone, ja eteisen toisella puolella ruokasali ja keittiö. Kalustus vaatimatonta, mutta siistiä. Isän kuoltua, -- oi, se oli ollut niin raskas, tuo onneton tapaus, kun isä aivan selittämättömästä syystä itse oli päättänyt päivänsä! -- olivat he jääneet sinne asumaan ja yhden vuoden ajan jo antaneet vuokralle sen neljännen huoneen, kun äidin pienestä eläkkeestä muuten ei olisi voinut niin suurta vuokraa maksaa. Mutta, sittenkin alkoi elämä jo käydä yhä vaikeammaksi, kun äiti näin sairasteli ja lääkäri ei enää antanut paljon toiveita hänen parantumisestaan. Oikeammin sanoen tohtori Aulanko kyllä aina rohkaisi äitiä ja, -- niinkuin lääkärien on tapana ja ehkä pitääkin, varsinkin sydäntautisille, -- uskotteli, ettei nyt niin kovin tarvinnut huolissaan olla, mutta Tertulle hän, olletikin viime aikoina, usein oli huomauttanut, että rouva Alanteen tila oli hyvinkin vakava ja että saattoi odottaa pahinta millä hetkellä tahansa. Sen vuoksi hän olikin hankkinut rouva Alanteelle sairaanhoitajattaren ja sattui niin onnellisesti, että tämä oli Toini Syväri, Tertun entinen koulutoveri jatko-opistosta. Neiti Syväri oli ensin vain tullut Terttua tervehtimään kuin entistä ystävätärtään, mutta taitavasti asiaansa ajaen oli tohtori Aulanko saanut rouva Alanteen suostumaan siihen, että neiti Syväri jäi Terttua auttamaan määrättyinä tunteina vuorokaudessa, sillä tohtori oli huomannut Tertun viime viikkoina liiaksi rasittuneen ja välttämättä tarvitsevan apua ja seuraa. Tämäkin lääkärin toimenpide oli saanut Tertun vakuutetuksi siitä, että äidin päivät eivät enää voineet kauan kestää.

Äiti raukka! Hän oli kuitenkin niin elämänhaluinen. Elää hän olisi vain tahtonut iloitakseen ja nauttiakseen elämästä. Ja se elämänhalu hänellä varmaan oli jo perintönä veressään. Hänen äitinsä oli ollut etelämaalainen, -- Romaniasta kotoisin, -- ja jo aivan nuorena oli hän joutunut naimisiin suomalaisen sotilaan kanssa. Tätä Tertun äidin etelämaalaista syntyperää todistivat hänen tummanruskeat silmänsä, jotka niin vilkkaina paloivat hänen leveiden, kaarevien silmäkulmiensa alla, ja paksuhko käyrä nenänsä. Mutta varsinkin ilmeni hänen vieras kansallisuutensa, kun valkoisella päänalasella näki hänen kasvonsa, hiukset hajallaan, ilman tavallista hiuslaitetta, ja kun tauti oli karkoittanut punan hänen poskiltaan. Nyt, hänen ollessaan vasta puolivälissä viidettäkymmentä, näytti kalman säälimätön käsi jo kolkuttavan hänen elämänsä ovelle, -- nyt, kun hän vielä olisi tahtonut elää iloitakseen ja nauttiakseen elämästä.

Tertun elämänkatsomus oli monessa suhteessa melkein päinvastainen kuin hänen äitinsä. Sen hän varmaan oli perinyt isävainajaltaan, joka oli ollut hyvin vakavaluontoinen. Äidiltään hän ulkomuodossakin oli perinyt vain kauniit ruskeat silmänsä ja tumman etelämaalaisen hipiänsä, mutta muuten oli hän kovin isänsä näköinen: korkeahko, hieman pyöreä otsa, pitkänlainen suippo nenä ja päättäväinen huulien ilme, jossa välistä kuvastui ankaruuttakin, vaikka kasvojen piirteet kokonaisuudessaan kuvastivatkin hyvää, rehtiä, rakastavaa ja luottoisaa luonnetta. Terttu oli kasvultaan pitempi kuin äitinsä ja kun rouva Alanteen olennossa pääpiirteenä oli viehkeä sulous, oli Tertun käytöksessä jotakin komean kaunista, joka enemmän veti puoleensa vakavalla ylevyydellään. Tuntui kuin Terttua olisi enemmän ollut ihailtava jonkun matkan päästä, kun taas hänen äitinsä ikäänkuin lumoten veti lähemmäksi itseään. Senpä tähden monikin mies pikemmin kallistui äidin kuin tyttären puoleen, edellinen kun luonteeltaan oli avoimempi, jälkimäinen taas, -- nuoruutensakin takia, -- sulkeutuneempi.

Niin, Terttu ei aina äidilleenkään ensi hädässä ilmaissut, mitä hänen povessaan piili. Hänellä oli usein oma tahtonsa ja hän pani sen täytäntöönkin, milloin niin hyväksi näki. Usein saattoi hän kauan harkita ennenkuin johonkin ryhtyi, mutta toisinaan teki hän päätöksensä miltei yht'äkkiä, aivankuin vaistomaisesti. Niin oli nytkin ollut laita, kun hän siinä istui miettiväisenä kirjoituspöytänsä ääressä. Oli tullut tehdyksi teko aivan kuin ukkosen iskemänä. Hän oli lähettänyt heidän palvelijansa Hilman viemään kirjeen postilaatikkoon, -- kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut melkein ajattelematta, kun oli lukenut sen päivän lehdestä seuraavan ilmoituksen:

"Kotiopettajatarta halutaan kahdelle 6 ja 8 vuoden vanhalle lapselle, jotka äskettäin ovat jääneet äidittömiksi. Vastaus henkilötietoineen lähetettävä mahdollisimman pian lähempää kirjeenvaihtoa varten T--ven pappilaan, kirkkoherra A. Vaaraselle."

Kun Terttu oli lukenut tämän ilmoituksen, oli todellakin salamana leimahtanut hänen päähänsä ajatus, että hänen äitinsä voi kuolla minä päivänä tahansa, elämään oli ruvettava tavalla tahi toisella, ja parasta oli tarttua siihen toimeen, joka tuossa ilmoituksessa tarjottiin ja johon hänellä entisenä jatko-opistolaisena, vaikka oppijaksoa ei ollut tullut päätetyksikään, oli tarpeelliset edellytyksetkin. Terttu melkein tunsi kutsumustakin sydämessään tuohon toimeen. Koti, hiljainen rauhallinen koti ja tarkoituksenmukainen perhe-elämä kangasti aina hänen mielessään. Eikä Helsinki häntä liioin vetänyt puoleensa: siinä juuri oli usein tuommoista tarkoituksetonta touhua, siinä ei saanut sitä ehjää elämänkuvaa, jonka hän luuli löytävänsä maaseudulla, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän oli kaupungin lapsi ja kesällä oli nuoruutensa kauniimmat päivät viettänyt maalla. Senpä vuoksi hänen sielunsa silmien eteen nyt nousi runollisen kauniina hiljainen maalaispappila tuolla kaukana Karjalan mailla, puhtoisten, valkeain luminietosten peitossa, siellä leskeksi jäänyt sureva kirkkoherra kahden pienen lapsensa kanssa, räiskyvä takkavalkea pitkinä iltapuhteina, puhtaus ja rauha kodikkaissa, vanhanaikuisilla huonekaluilla kalustetuissa tilavissa huoneissa, ehkäpä vanhanaikuinen mahognypianokin salissa, jossa kotikutoiset matot ovat lattialla ovesta oveen, mutta pääasiallisesti sielun rauha ja tyytyväisyys ja onni...

Onni! Elämän onni! Mikä se on? Missä se on? Mistä sen löytää?

Niin usein se kangastaa sielun silmien edessä, niin usein sitä ihminen tavoittelee, kurottaa kätensä, kun luulee sen löytäneensä, mutta pettyneenä vaipuu hän sitä ongelmaa ajattelemaan, kun se harhakuvana, tuulentupana katoaa, haihtuu olemattomaksi. Mutta silti hän tavoittelee sitä aina ja tavoittaa pitää -- elääksensä.

Siksi oli Terttukin kirjeensä kirjoittanut tuon ilmoituksen johdosta, -- kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Hilman viemään postilaatikkoon. Juuri sille asialle, jota hän ei tahtonut äsken äidilleen ilmaista, oli hän Hilman lähettänyt. Ja sitä tekoaan hän siinä nyt mietti, vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella, tuijottaessaan ulos ikkunasta, mietti, ei katunut, että oli sen tehnyt, vaan oli varma, että oli tehnyt oikein, koska se oli tullut tehdyksi niin odottamatta, niin päättävästi, kuin salliman määräyksestä ikään.

Eteisen kello helähti ja herätti samalla Tertun hänen ajatuksistaan.

II.

-- Eteisessä soitettiin, Terttu, -- kuului rouva Alanteen ääni viereisestä huoneesta.

-- Minä kuulin, äiti. Varmaankin Toini, -- vastasi Terttu, joka oli hypännyt paikaltaan kellon soidessa. Ja odotettuaan kotvasen, että Hilma tulisi avaamaan, mutta huomattuaan, ettei hän vielä ollut palannutkaan keittiöön asialta, juoksi Terttu itse eteiseen. Samalla helähti eteisen kello toistamiseen. Kun hän avasi oven, seisoi hänen edessään nuori mies, jonka ilmestyminen sai hänet säpsähtämään ja peräytymään pari askelta.

-- Minä luulin... sai Terttu vain sanotuksi, kun hänen lauseensa katkesi.

-- Taisin tulla liian varhain häiritsemään, sanoi tuo herra, mutta astui kuitenkin eteiseen, pitäen Tertun peräytymistä merkkinä, että hän tahtoi antaa tilaa ja äänettömästi pyysi tulemaan sisään.

-- Odotin ystävätärtäni, -- äidin hoitajatarta, ikäänkuin puolustautuen jatkoi Terttu.

-- Tietysti ette minua odottanut, mutta tunnette kuitenkin, -- sanoi tulija, ojentaen samalla kättään Tertulle.

-- Kyllä, -- maisteri Honkasalo, -- vastasi Terttu, tarttuen hänen käteensä. -- Tehkää niin hyvin! -- lisäsi hän samalla melkein vaistomaisesti ja pienellä eleellä pyytäen herraa saliin.

-- Tulin suoraa päätä rautatieasemalta, -- vastasi tämä siihen. -- Siksi olenkin vielä näin matkapuvussa ja vähän huonossa siivossa. Ostin asemalla sanomalehden ja näin, että täällä on huone vuokrattavana. Siinä asiani.

-- Tahdotteko te...?

-- Kyllä, tietysti. Miksikä en. Mutta ehkä ette... te?

-- Miks'ei, -- tietysti...

Ne olivat hieman noloja, nuo viime kysymykset ja vastaukset, mutta niistä kuvastui asianomaisille ajatuksia ja tunteita,: jotka muistuttivat jostakin entisestä, jota he eivät tahtoneet ilmaista, mutta joka kuitenkin ehdottomasti pyrki esille.

-- Tarkoitan, että ehk'ei tämä huone teitä miellytä, -- koetti Terttu selvittää tilannetta ja aukaisi samalla eteisestä isävainajansa huoneeseen vievän oven.

-- Miks'ei miellyttäisi, -- sanoi maisteri Honkasalo ja astui sisään huoneeseen. -- Täällähän on kaikki, mitä tarvitsen, päälle päätteeksi kaunis näköala ja varmaan on hyvinkin rauhallista elämä täällä Kruununhaassa?

-- Kyllä, -- täällä ei ainakaan mikään liiallinen ajo häiritse ja lisäksihän asumme kolmannessa kerroksessa...

-- Vallan mainiota. Kaikki, mitä tarvitsen saadakseni rauhassa lopettaa väitöskirjani painattamistyötä.

-- Se on siis...?

-- Niin, se on jo melkein valmis, -- sanoi maisteri Honkasalo ja katsoi ensimäisen kerran Terttua oikein silmiin.

Tertun oli vaikea kestää sitä katsetta ja melkein vaistomaisesti ojensi hän kätensä ja aukaisi saliin vievän oven.

-- Kuka siellä? -- kuului samassa rouva Alanteen ääni hänen huoneestaan.

-- Huoneen vuokraaja, äiti, -- vastasi Terttu, -- ja arvaa kuka?

Terttu samassa melkein säpsähti, kun huomasi sanoissaan pienen ilonvivahduksen.

-- Mistä minä tiedän, -- vastasi rouva Alanne hiukan kärsimättömästi.

-- Onko äitinne sairas? -- kysyi maisteri Honkasalo puolikovasti Tertulta.

-- On, hyvin, -- ja on ollut jo kauan. Se on sydänvika, --. selitti Terttu myöskin matalammalla äänellä ja nopeasti. Samalla vastasi hän äidilleen, astuen hänen huoneensa ovelle:

-- Se on tuttava Hangosta, -- toissa kesänä...

-- Niin, Honkasalo, -- jos täti vielä muistaa...? Saanko ehkä tulla tervehtimään? -- kysyi tuttavanomaisesti ja ystävällisellä äänellä nimensä maininnut.

-- Ei, ei, nyt ei ole huone semmoisessa kunnossa, -- vastasi rouva Alanne huoneestaan. -- Mutta sehän oli hauska, että tulitte, maisteri... Lauri, piti minun sanoa, että tulit.

-- Niin, ja vuokralaiseksi tulen, jos otetaan vastaan, -- jatkoi maisteri Honkasalo, edelleenkin puhellen salista hänen kanssaan.

-- Siitä saat sopia Tertun kanssa, -- sanoi rouva Alanne.

-- Kiitos, minä koetan, -- kääntyi Honkasalo Tertun puoleen. -- Minä toivon, että sovimme tarvitsematta nyt kosketella lähemmin asian rahallista puolta, vai kuinka, neiti...? Vai saanko sanoa Terttu, niinkuin silloin?

-- Tehkää... tee niin hyvin!

Ja taaskin Terttu samalla eleellä pyysi Honkasaloa istumaan. Tällä oli päällystakkinsa vielä käsivarrellaan ja hän sanoi:

-- Minä lähden siis heti noutamaan tavarani asemalta ja palaan kohta, jos vain huone sitä myöten on minua varten valmis?

-- Kyllä -- miks'ei, -- tuli hieman epäröivänä vastaus Tertun huulilta. -- Mutta...

-- Mutta -- mitä? -- kysyi toinen.

-- En tiedä. Etteköhän... etköhän löydä parempaa kuin tämä?

-- On siis kuitenkin, näen mä, hieman vastahakoista muuttoni tänne -- Tertusta? -- kysyi Honkasalo. Tertun nimen lisääminen tähän kysymykseen tuli hiukan vältellen Honkasalon suusta, kun hän huomasi Tertunkin välttelevän häntä ristimänimeltä mainitsematta.

-- Ajattelin äidin sairautta -- etupäässä, -- vastasi Terttu.

-- Etupäässä? -- kysyi vihjaten Honkasalo. -- Niin, kun sen johdosta taloutemme on hiukan rempallaan, -- selitti Terttu.

-- Olen ajatellutkin ruokailla muualla, kaupungilla, tuottaakseni taloudessanne omasta puolestani niin vähän vaivaa kuin suinkin, -- vastasi Honkasalo lohdutellen.

-- Niin olin otaksunutkin, -- vastasi Terttu. -- Mutta täältä voi tulla muutto milloin tahansa. Pelkäämme pahinta äidin tähden, -- lisäsi hän kuiskaten ja luoden silmäyksen äidin huoneeseen päin.

-- Toivokaamme kuitenkin parasta, -- lohdutteli jälleen Honkasalo.

Muistettuaan yht'äkkiä ilmoituksen, joka oli aiheuttanut kirjeen lähettämisen, missä suostui ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan Karjalassa, jatkoi Terttu:

-- Ja sitte voin minäkin muuttaa pois.

-- Niinkö? -- kysyi Honkasalo ja miettiväisenä loi hän katseen Tertun silmiin. -- Ja minne?

-- Sen sanon toiste ja -- vasta sitte, kun se tapahtuu, -- vastasi Terttu, astuen kirjoituspöytänsä luo ja asettuen siihen selin käsiinsä nojautumaan. Hän ikäänkuin vaistomaisesti peitteli tällä asennollaan pöydällä olevaa sanomalehteä Honkasalon katseelta.

-- Niinkö? -- uudisti Honkasalo kysymyksensä. -- Kuinka minun siis on oikein ymmärrettävä asia ja -- meneteltävä? -- kysyi hän epäsuoraan, puoliksi Tertulta, puoliksi itseltään.

Oli hetken äänettömyys. Terttu ei vastannut mitään, katseli vain syrjään.

-- Mahdollisesti on vielä muutakin syytä? -- sanoi vihdoin Honkasalo harvaan ja tutkivalla katseella silmäillen Terttua.

-- Ei, -- vastasi tämä lyhyesti ja hiljaa, mutta varmasti.

-- Ajattelin, kun sanoit tädin olevan huonona sairaana, -- niin, aivan itsestään tulin silmänräpäyksessä ajatelleeksi, -- puuttui Honkasalo vilkkaammin nyt puheeseen, -- että ehkä voisin täällä jollakin lailla olla avuksi ja lohdutukseksi.

Terttu loi katseensa ylös Honkasaloon ja sanoi:

-- Todellakin.

Se oli enemmän hänen omien ajatustensa äkkinäistä ilmaisua, pikemmin vastausta, kuin epäsuoraa kysymystä Honkasalolle. Vastauksena tämä sen käsittikin ja kysäsi nopeasti:

-- Ehkä siis Terttu antaa suostumuksensa muuttooni tänne?

-- Kyllä, -- vastasi Terttu ja ojensi Honkasalolle kätensä.

-- Kiitos, -- sanoi tämä ja puristi kättä. --

Nyt se on sovittu Tertunkin kanssa, -- lisäsi hän vilkkaasti, pyörähtäen toisen jalkansa kantapäällä rouva Alanteen huoneeseen päin.

-- No, se on hyvä, -- kuului sieltä hiljainen hyväksyminen.

-- Nyt käyn vain asemalta kampsuni noutamassa ja palaan puolen tunnin kuluttua. Siis, näkemiin, täti! Toivon päivemmällä saavani audienssin tädin omassa huoneessa? -- lisäsi hän tyytyväisenä.

-- Kyllä, kyllä, -- kuului jälleen rouva Alanteen ääni.

-- Siis, niinkuin puhuttu, Terttu? -- sanoi Honkasalo eteisen oven suusta jo ja katse loistavana Terttuun päin.

-- Niin, -- Lauri, -- vastasi Terttu, seisoen yhä selin pöytäänsä vasten. Hän tunsi, että hänen katseensa oli imeytynyt Laurin kasvoihin. Ja hänen rintansa alkoi nopeammin kohota, kun hän oli suustaan saanut sanotuksi: Lauri. Olihan toista vuotta kulunut siitä, kun hän oli hänet nähnyt, kun hän hänelle oli sanonut: Lauri.

Sillä välin oli Lauri Honkasalo jo ehtinyt kääntyä ja kadota eteiseen. Terttu vain seisoi paikallaan ja hänen katseensa oli kiintynyt tuohon odottamattomaan ilmestykseen hänen aivojensa kuvastimessa. Sehän oli sama haahmo, kuin mikä oli siihen jäänyt kesältä toista vuotta sitte. Tuo vasemmalla puolella olevasta jakauksesta rohkeasti kirkkaan otsan yläpuolelle keikkuva hiustupsu, vaaleanruskeiden silmien lempeä katse, hiukan kärjestään kohoava, vaan silti kaunis, miehekäs nenä ja hiusten väriset, hiukkasen punaiseen vivahtavat ruskeat viikset terveiltä punottavien huulien päällä sekä sopusointuinen, vilkasliikkeinen ryhti, kaikki oli pysynyt entisellään. Ja Tertun katse oli niin kiintynyt haahmoon, joka katosi eteiseen, ettei hän kuullut niitä sanoja, jotka siellä vaihdettiin. Vasta kun salin ovelle ilmestyi toinen haahmo, heräsi hän taaskin ajatuksistaan.

Lauri Honkasalon avatessa eteisen ovea oli, näet, häntä vastaan samassa tullut Toini Syväri, jota Terttu juuri odottikin, kun taannoin oli mennyt ovea aukaisemaan.

-- Toini! Sinäkö? -- saikin Terttu vain sanotuksi hämmästyneenä, kun Terttu Laurin haahmon sijassa salin ovella yht'äkkiä huomasi Toinin vaatimattoman olennon.

III.

-- Kuka se herra oli, joka tuli minua vastaan? -- kysyi Toini riisuen päällystakkinsa eteiseen, Tertun seisoessa salin oven kynnyksellä.

-- Uusi vuokralaisemme, -- maisteri Honkasalo. Muistaakseni olen joskus sinulle kertonut, että tunnemme hänet jo Hangon ajoilta, -- vastasi Terttu selitellen.

-- Muistan, muistan, -- vai hän se oli?! -- sanoi Toini, tarttuen Tertun käteen. Ja käsi kädessä astuivat ystävättäret yhdessä saliin.

-- Nyt tuli Toinikin, -- jatkoi Terttu, kääntyen äitinsä huoneeseen päin.

-- Kuulin, kuulin, -- kuului sieltä jälleen rouva Alanteen ääni.

-- Päivää, täti! Kuinka täti tänään voi? -- sanoi Toini, jättäen Tertun käden ja kadoten sisään rouva Alanteen huoneeseen.

Toini oli keskikokoinen, hieman laiha ja, samoin kuin Terttu, kahdenkymmenen korvissa oleva neiti. Mitään erikoisemmin huomattavaa ei hänen ulkomuodossaan ollut; päinvastoin teki kaikki, voisi sanoa, harmaan vaikutuksen. Hänen silmänsä olivat sinisen harmaat, mutta niiden katse oli oli niin sanomattoman sukoileva, että tuntui kuin se olisi levännyt sen henkilön silmissä, jota hän kulloinkin puhutteli, sillä hän katsoi aina puhuteltavaansa suoraan silmiin. Samoin oli hänen äänensäkin niin rauhallinen, niin leppeä ja tyynnyttävä, että oli varma siitä, ettei hän koskaan voinut kiivastua, ei koskaan sanoa mitään toisen mieltä pahoittavaa. Ja kun hän oli puettu sairaanhoitajattaren pukuun, joka häntä tavattomasti somisti, niin tuntui kun hän olisi ollut henkilöittynyt hyvyys; koko hänen olennostaan silloin oikein uhkui nöyryys ja alttiiksiantavaisuus. Elämän tarkoitus Toinista olikin tosikristillinen työ kärsivän ihmiskunnan hyväksi ja siksi hän olikin toimialakseen valinnut sairaiden hoidon, jossa toimessa hän löysikin sydämelleen täydellisen tyydytyksen.

Sen oli Terttukin nähnyt, sen oli hänen äitinsä täysin määrin kokenut siitä saakka kuin Toini oli häntä vaalimassa. Kuinka leppoisan hyväilevänä helähtelikään Toinin sointuva ääni nytkin äidin huoneesta! Äiti aina oikein virkistyi, kun Toini istui hänen vuoteensa vieressä ja auttoi häntä milloin missäkin asiassa.

Toinin mentyä äidin luo Terttu hengähti hetken ja oivalsi sitte yht'äkkiä, mitä kaikkia oli tapahtunutkin vasta kuluneen puolen tunnin aikana. Olikohan Hilma palannut, -- oli ensimäinen ajatus, joka juolahti hänen mieleensä. Hän meni ja painoi sähkökellon nappulaa, joka oli salista eteiseen vievän oven pielessä.

Hilma, verevä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja korkearintainen tyttö, joka heillä oli yksinäisenä palvelijana, tuli kiireesti ruokasaliin ja Terttu riensi häntä vastaan.

-- Hilma siis vei kirjeeni laatikkoon? -- oli Tertun ensimäinen kysymys.

-- Kyllä, neiti, vaikka sen takia täytyi vielä takaisin juosta, kun niin oli kiire maitomyymälään, etteivät ehtisi sitä sulkea ennen yhtätoista, ja minä kun siinä hötäkässä olin unhottanut kirjeen keittiön pöydälle, -- selitteli Hilma avomielisesti.

-- Se oli siis niin sallittu, -- sanoi siihen Terttu melkein ajatuksissaan. Nyt hän miltei toivoi, että kirje todellakin olisi jäänyt keittiön pöydälle ja että hän olisi saanut sen takaisin. Mutta se olikin myöhäistä. Se oli siis niin sallittu.

-- Kaipa se niin oli, -- sanoi Hilma, katsoen Terttuun pitkään ja ymmärtämättä hänen sanojensa sisällistä merkitystä.