Part 7

Niin ovat siis sekä Ridalan runouden kieli että muoto liittoutuneet estämään sen nykyistä tai tulevaa yleistajuisuutta. Se tulee päinvastoin kaikesta päättäen vastaisuudessakin olemaan harvojen runoutta. Näissä runoissa ei ole mitään suurta yleisöä varten, ei yhtään liikettä, joka vetoisi joukkojen suosioon, ei yhtään korostettua sanaa. Mutta hiljaisessa kauneudessaan, realistisia havaintonsa yksityiskohtaisessa tarkkuudessa, suuripiirteisiä syvässä luonnontunnossaan, johon mahtuu uskonto, mahtuu ihminen, mahtuu erotiikka, on niissä jotain luonnon tyynestä ja läpi aikojen soivasta suvi-iltasinfoniasta.

4.

Sille, joka tuntee vain Ridalan varsinaisen lyriikan hartaan ja hiljaisen taiteen, tämän _l'art en silence_, sen rauhalliset rannikkonäyt ja temperamentin tyyneyden, on hänen epiikkansa epäilemättä yllätys. Ei vain äänilaji, itse soittokone on toinen. Kertovassa runossa Ridala vaihtaa runoutensa vaimennetun sordiinisoiton muinaisvirolaiseen sotasarveen.

Luonnonpalvojasta, päivänlaskumielialojen passiiviseen nautintoon painuneesta uneksijaerakosta tulee yhtäkkiä soturi. Ridala ei suotta ole vanhojen virolaisten vikingien, saarelaisten, heimoa, entisten merenvaltiaitten, jotka aikoinaan pitivät Itämerta kauhussa ja herruudessa ja polttivat vieraita, merentakaisia kaupunkeja. Niinpian kuin eepillinen aines pääsee hänen runouteensa, tuntuu heti esi-isäin sotaisa perintö. Vanhat heimovaistot murtautuvat läpi nykyaikaisen ihmisen sielullisten sivistyskerrosten. Ridalan epiikka on täynnä myrskyä ja tappoa, aseitten kalsketta ja taistelukuvauksia.

Paettuaan ennen Realiteettia, Ridala pakenee nyt koko nykyaikaa. Nykyaikaisella yhteiskunnalla, nykyisillä elämänmuodoilla ei ole Ridalaan nähden minkäänlaista runollista vetovoimaa. Kuten hän Näkemys-runossaan uudenaikaisella höyrylaivalla matkustaessaan yhtäkkiä kangastuksena näkee muinaissaarelaisen, neliskulmaisin purjein kiitävän sotahaahden, samoin hän pakenee ajassa, niin kauas kuin Viron historiassa pääsee, ja vielä hiukan kauemmaksikin, puolittain esihistorialliseen, pakanalliseen mailmaan, sotaretkien, naisen ryöstön ja heimotaistelujen aikaan, balladeissaan _Merenkuninkaat_ ja suuressa eepillisessä runoelmassaan _Merineitsit_. Tahi hän yrittää herättää henkiin keskiaikaisen omankäden oikeuden ja rantaryöväyksen kauhut seitsenlauluisessa _Ungrun kreivissä_, (Ungru krahv ehk Näckmansgrund), tarinassa suuripiirteisestä rantarosvosta, joka vuosikausia harjoitti julmaa ammattiaan Hiidenmaan matalikoilla.

Hyvin kuvaavaa Ridalalle on epäilemättä tämä vastustamaton veto kaukaisiin aiheisiin. Se kuuluu oleellisesti hänen runoilijaolemukseensa; se on kolmas ainesosa hänen runollisesta kolminaisuudestaan, jonka muina osina on luonnontunne ja filologia.

Vasta tällöin, joutuessaan kosketukseen etäisten, menneitten aikojen kanssa, Ridalan runous vihdoinkin kohtaa ihmisen. Mutta Ridalan ihmisillä, näillä parilla jylhällä soturihaahmolla, taistelujen punainen sädekehä ja eräänlainen synkkä syyn varjo ympärillään, ei ole paljoakaan tekemistä nykyaikaisen ihmisen kanssa. He ovat syntyneet tyylittelevästä, koristeellisesta näkemyksestä, niin Haugas, "mustakulmainen kuningas", niin Ungrun rikollinen kreivi, niin ylkänsä surmaajalle ja ryöstäjälleen antauva merenneiti, Ingeri. He ovat runollisia visioneja. Merenkuninkaat-balladien ihminen on sitäpaitsi kokonaan kollektiivista laatua, on heimoa, rotua eikä yksilö.

Heroismi kuuluu kieltämättä virolaisen psyyken suurimpiin harvinaisuuksiin. Virolaisen kansanrunon ja kansantarun ihanne oli ruumiillinen väkevyys, sekä Kalevipoeg että Suur-Tõll olivat atleetteja, ja ainoa ala, millä virolaiset tähän asti ovat saavuttaneet mailmanmaineen, on Lurichin ja Hackenschmidtin tai Abergin painimatto! Ridalan muinaissaarelaisissa, verisissä sotarunoelmissa tuntuu selvästi halu korostaa rotunsa heroisia ominaisuuksia, näyttää se toimivassa, voitokkaassa osassa, valloittajina ja sankareina.

"Seitsemänsatavuotinen orjuus" alkaa jo olla ikävä ja kulunut kuvalaatta, on epäilemättä jo aika virolaistenkin saada uusi ja ehompi kuvakirja menneisyydestään, -- kansanpedagogiselta kannaltakin katsoen. Sekä kansoille että yksilöille on edullista uskoa polveutuvansa sankareista ja jumalista! Ei voi tosin sanoa Ridalankaan kovin suuressa määrin onnistuneen laajentamaan virolaisen rotuhengen heroismia; hänenkin soturiensa yliote on ruumiillista voimaa. Mutta joka tapauksessa on hänen muinaissaarelaisten runoelmiensa hyökkäävässä asenteessa jotain, mitä voisi nimittää _virolaisen renessanssin_ hengeksi, myönteinen ja optimistinen usko heimonsa elinvoimaan.

Kiinteimmän ja taiteellisimman ilmauksensa se saa Merenkuninkaitten ensimäisessä osassa:

MERENKUNINKAAT.

I.

Vihaa Manivalta palaa, miettii, miten saksat lyödä, tuumii verikoston työtä, ryöstää Riiat, Väinät halaa.

Käski laivat lainehille, laivaan sotaurhot vankat, muonaa mukaan kuormat sankat, suori miehet sotasille.

Toitottivat sotatorvet, kilvet kimmelsi ja odat, vainon ilo täytti kodat, riemun raiku kaukokorvet.

Jumalille uhri tehtiin, arpa antoi enteen hyvän, lupas voiton lähestyvän, Taara taipuisaksi nähtiin.

Purjeet paisuivat, vuot sousi, huojui, vaappui mastot, pielet, syttyi soturien mielet, vieraat rannat kaukaa nousi.

Laski valkamahan laivat, Väinän suuhun, Riian alle, viris viha kaikkialle, alkoi verivainon vaivat.

Rannan täytti miesten parvet kilven kilo, keihään tuike, melu, häly, huudot, huike, raikahtivat vainosarvet.

Väki ryntäs Riikaa kohti, kera kirveet, seipäät huimat, touvit, paterellit tuimat, nuijat nousi, kirveet hohti.

Keihäät, kivet kimposivat, veren hurme huppelehti, saaliin jakoon surma ehti, muurit, vallit varisivat.

Vallihautaan kuolleet peittyi, kaatui Saksan sulhot sorjat, niinkuin lehdet Lätin orjat, veren löyhkä ilmaan heittyi.

Vihdoin muuriin murtui rako, sortui varustukset veteen, pantiin sinne sillat eteen, saksat valtas kauhu, pako

Kaupunkihin ryntäs väki, herrat, orjat katuun heitti, kaatuneilla kadut peitti, tappoi miehet, keitä näki.

Paljaaks Riian rajat ryösti, ajoi karjan, ryösti varat, kalut, kavot, lapset arat, talot tulenliekkiin syösti.

Kotiin purjehtivat laivat jumalille uhrin tuomaan, peijaat, voittojuhlat juomaan, unhoittaen vainon vaivat.

Omituisen vastakohdan muodostaa Ridalan eepillisissä runoelmissa, kuten sanottu, taipumus kauhunäkyihin ja verta tiukkuviin kohtauksiin. Mistä salatusta, tajunnanalaisesta pohjahetteestä kummunneekaan tällainen "veren ilo" runoilijalla, joka eräässä kevätsonetissaan varoo tallaamasta polulla muurahaista tai pelkää jalanastunnallaan karkoittavansa pesästä vesilinnun! Ungrun kreivin pari keskimäistä laulua ovat niin kukkuroillaan veriorgioita ja joukkomurhia, etteivät ne suinkaan pysy esteettisyyden rajoissa. On kuin haluaisi Ridala ilmaista tämän puolen itsestään niin ulkokohtaisesti kuin suinkin, ei koskaan omissa nimissään. Ja kuitenkin kätkeytyy tähän runoilijaluonteeseen kieltämättä pisara julmuutta ja verennautintoa, -- sama piirre, joka esim. Heinrich v. Kleistillä on vallannut niin kaikkeavarjoavan aseman.

Seesteistä lyyrillisyyttä ja Ridalan epiikalle luonteenomaista kauhukuvausta sekaisin on hänen tähän asti suurin teoksensa, kansanrunon tyyliin rakettu _Merineitsit_, Merenneiti, runoelma 20 laulussa.

Aihe on kaikkien maitten ja kaikkien kansojen tarustossa esiintyvä naisen ryöstö. Saarenmaalainen sankari ja heimopäällikkö Haugas ryöstää purteensa Kaukosaaren ihanan Ingerin, surmaa kaksintaistelussa hänen takaa-ajoon rientäneen ylkänsä, haudaten hänet soturille tulevin peijaisin merelliselle luodolle, ja vie Ingerin voittosaalina kotiinsa. Sama aihe, joka kohtaa niin monessa Kantelettaren ballaadissa, _Vedennoutaja Annissa, Annikissa ja Kestissä_, -- aihe, ikivanha kuin itse runous.

Ridala ei ole käynyt käsiksi tähän aiheeseen suinkaan nykyaikaisena kirjailijana. Päinvastoin, hän on nähtävästi tehnyt kaikkensa, poistaakseen itsestään kaikki nykyaikaisen ihmisen ja meidän päiviemme runoilijan traditsiot ja vaistot. Hän ei ole yrittänyt ainoastaan uudestaan sukeltautua arkaiseen aikaan, vaan myöskin syntyä uudestaan arkaisena runoniekkana, yhtenä kansanrunon lukemattomista runolaulajista, joitten kollektiivisen luomistyön hedelmä on muinainen kansanrunous. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ole ollut kaataa uutta viinaa vanhaan leiliin eikä elävöittää vanhaa aihettaan uudenaikuisen hengen sisällyksellä. Sekä sisällyksellisesti että muodollisesti hän tahallaan pysyttelee primitiivin runouden rajoissa. Hän ei ole tehnyt mitään koetta nykyaikaistuttaa edes kansanrunon vanhaa mittaa, kuten Erkko tai Eino Leino; hän ottaa sen käytäntöön semmoisenaan, kaikkine hyveineen ja heikkouksineen, tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä nykyaikuisen lukijan lyhyyden vaatimukselle.

Näytteeksi, kuinka lähelle Ridala pääsee kansanrunoa, olkoon XIII laulu:

TAISTELU.

Saari silmähän sinerti, yleni merestä luoto, kari laaja lainehista. Heloitti heleät heinät, puunsi pensahat punaiset, ruohot ruokoiset viherti, kivipaadet kangasteli, yli rannikon rosoisen, mihin laine laskeuvi, tyyntyvi merien tyrsky, hiekkarantaa huuhtoessa, somerikkoa soraista. Kasvoi kukkia karilla, heinät heljät heilimöitsi, tulikukkaset kumotti, meritähdet tuikahteli, sinerti siniset kellot, laajan hietikon laella, kiviraunion rajoilla, kussa pääskyt kaartelivat, kajersi merikajavat.

* * *

Mereaneiti, Saaren tytti, Inkeri ihana impi, näki veljensä vesillä, emonlapsen lainehilla, alla salmen, alla saaren, seljällä sataman suuren Jo tulevi, jo näkyvi, veli uljas ja verevä, ylkänsä ylihyväinen, yljän laiva laajalaita, veljen vetreä venonen.

* * *

Jo läheni yljän laiva, yllätti ylinen pursi, työntyi Haukan soutotielle, satalaitaisen sivuhun, perähän punaisen purren. Keula kuohui, parras paukkui, melat katkesi merehen, mastopuitten murtuessa, satalaitaisen laelle. Huusi miehet hyljehiipat, ärjähti väki vihainen, sotarahvas rautapäinen, keulan alta keltapurren, perästä venon punaisen, uuden haahden ulkopuolla. Kylki kylkehen kalahti, laita laitahan läheni, haka tarttuvi hakahan, parras painui partahasen. Yltyi ylkä hyljepäinen, punapaita, keltakaapu, kumerkilpi, rautareisi, tummatukka, säihkysilmä, nousi miekan mittelyhyn, otaraudan otteluhun perimmälle tuhtopuulle, keulan kultaisen kehälle, punapurren partahalle. Välkähytti veitsellänsä, tuikkasi tuliterällä kohti miestä mustahiusta, mustakulmaista urosta, itse huusi, huikahutti, soimaten sanan sanovi:

"Minne kiire kurjan miehen, kunne koira kulkenetkin, salateitä seilaellen, pahoin merta matkaellen? Poistu, rosvo, purrestasi, merihaukka haapiosta, tahtonet komean koston, verihinnan vaivastasi. Sua vuotin vuotta monta, purjehdin pysähtymättä pian seitsemän suvea, kohta kahdeksan kevättä, meren selvällä selällä, vaahtopäisillä vesillä, luodot laajat, saaret suuret, meren varjovalkamatkin, sua, vaara, vaaniessa, hakiessa, miesten hukka. Toki tahtonet tapella, naisten nauru, miesten murto, susi suulas, ilkkusuinen, merikoira koukkukynsi!"

* * *

Haukka keulahan karahti, urho uljas vuotehelta, vierelt' Inkerin ihanan, vyöstä veitsensä vetäisi, luunpurijan lantehelta, miekoin iski merten miestä, punapaitaa puukollansa, rautasäärtä säilällänsä, tummatukkaista tavoitti, säihkysilmäistä sivalsi, sulhon surmasi verevän, syöksi miestä sääriluuhun, läpi kylkiluun lihojen, kautta kainalon vasemman. Halkes pää hyvän soturin, kallo katkesi kaheksi, särkyi kolmeksi siruksi, meni mustihin murihin, särpimeksi sukasille, varaksi veden kaloille, kussa harvoin kuu kumotti, harvoin kuului kuikan ääni, harvoin kaakkurin kajerrus, tuulen tuiman tuivertaissa, ajellessa aaltosien, yli mustien mutien, leväheinän heiluvaisen.

* * *

Inkeri, ihana impi, merenneiti, heljähiuksi, sinisilmä, kaunokaula, itse painui permannolle, pohjalle punaisen purren, veljen vaipuissa vetehen, emonlapsen lainehisin, mustihin mutihin mennen, alle aaltojen syvien. Kaatui huokaisten kumohon, lausumatta lattialle.

* * *

Seisoi Haukka alla keulan, alla ankkurin asuvi, kädessä verinen veitsi, tupetonna tuima rauta, päässä hattu hurmehinen, kohti pilveä punaista sinipilveä sinistä, vahankarvan vaaleata.

Merineitsit voisi liittyä kansanrunouteen laajana toisintona. Siinä yhtyvät Ridalan runouden näköjään ristiriitaiset ja sovittamattomat ainekset, niinkuin ne yhtyvät siinä mahtavassa elementissä, joka, vaikka joskus näkymättömänäkin, on hänen runoutensa suuri fetischi: _meri_.

JAAN OKS

Synt. v. 1884 Saarenmaalla. Suorittanut Kaarman kansakoulunopettajaseminaarin. Ollut kansakoulunopettajana Länsi-Virossa ja Samarassa. Kuoli v. 1918 Tallinnassa. Teoksia: _Tume inimeselaps_ v. 1918, _Kriitilised tundmused_ v. 1918.

1.

Jokaiseen vallankumoukseen on kätketty anarkistinen aines, äärimmäinen tendenssi, järkähtämättömällä johdonmukaisuudella jatkettu suuntaviiva, jonka lopullinen kohtalo on kadota kaaokseen. Kumouksellisen aatteen täytyy työntövoiman pakosta syöksyä eteenpäin, kunnes edessä on kaikentyhjyys. Punaista katuvarustusviiriä seuraa musta pääkallolippu yhtä luonnollisesti, kuten musta myrkkysiemen putoaa punaisesta kukasta Aivan samoin on kirjallisten kumousliikkeitten laita; niilläkin on miltei aina aiturinsa, jotka vievät liikkeensä tunnussanat heille ominaisella häikäilemättömyydellä äärimmäisiin tuloksiin; eräänlaiset säröiset henkiset särmiöt, joitten kautta kirjalliset suuntaviivat taittuvat. Heidän sairaalloisesti näkevä, suurentava yksipuolisuutensa, maniaa lähenevä kiihko, millä he tarttuvat määrättyihin aatteisiin tai mielikuviin, vaikuttaa että näissä usein jo psykiatrian rajamaille kuuluvissa kirjallisissa ilmiöissä toisinaan voi tavata jonkun murtautuvan suunnan aatteista ikäänkuin puhdasviljelyksessä. Liiaksi sisäisesti kaoottisia, koskaan taiteellista kypsyyttä saavuttaakseen, liiaksi ristiriidassa kaiken sovinnaisen kanssa, saadakseen yleisempää tunnustusta, he ovat kuitenkin saman hengen palveluksessa hekin, mikä heidän ympärillään etsii uusia muotoja.

Sielullinen mielenkiinto, jonka he herättävät, on ainakin yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin esteettinen. Heidän taiteellinen luomisensa on sattuman varassa, kuten arpapeli, mutta he eivät siltä koskaan heitä tyhjää silmää: onnistuessaan he luovat esteettisiä arvoja, epäonnistuessaan mieltäkiinnittäviä sielullisia todistuskappaleita.

He ovat eräänlaisia nilkkuja kykyjä, lahjakkaisuuden raajarikkoja, sirpaleneroja, henkisessä kasvussaan muodottomia, anarkisteja jo aivorakenteeltaan, kirjallisia enfant terriblejä, joihin, jos kehenkä, sopii Strindbergin hirveät sanat: "Trollens barn växa icke, de få bara ett stort huvud och skrika."

Noor-Eestin enfant terrible sanan varsinaisessa merkityksessä oli äsken kuollut kirjailija _Jaan Oks_. Voi olla, ettei Noor-Eestiin kätketty vastarinnan itu ole koskaan niin rajusti ja alastomasti puhjennut, kuin Jaan Oksin synnynnäisessä Prometheus-asenteessa, millä hän sinkoo ajatuksensa kotkanpojan vasten ihmisiä ja jumalia. Noor-Eestin kumouksellinen vastarinta oli järjestelmällinen ja älyllinen; Jaan Oksin villeistä vaistoista versoi kapina kaikkea vastaan. Hän vei sen äärimmäiseen rajaan saakka, uhmaavaan jumalhäväisyyn, samoin kuten vei kirjallisen subjektivisminsakin, josta Fr. Tuglas muistokirjoituksessaan huomauttaa. Oksin kirjallisen subjektivismi oli niin johdonmukainen ja ylivoimainen, että hän lopulta ikäänkuin täydelleen uppoaa tähän sairaaseen minuuteensa.

Jaan Oksin kohtalo oli kuolla Viron uusimman historian kaikkein dramaattisimpana päivänä. Hänen elämänsä sammui tallinnalaisessa köyhäinsairaalassa, viidentenäkolmatta helmikuuta 1918, jonka aamu näki Viron kymmentuntisen tasavallan viirin raatihuoneen tornissa, ja keskipäivä saksalaisten soturien juoksuhautakypärät. Hänen kuolinkamppailunsa, joka itse asiassa oli vain uneen vaipumista, alkoi kirkonkellojen tervehtiessä nuorta tasavaltaa ja päättyi Die Wacht am Rhein'in kaikuessa. Päivä, yhtä ristiriitainen ja vastakohtia täynnä, kuten henki, jonka se vapautti! Viikon kuluttua Oksin maalliset jäännökset kätkettiin köyhäinsairaalan hautuumaalle. Lehti, joka toi lyhyen tiedon hänen kuolemastaan, lisää yhtä lakonisesti: "Saattajia ei ollut".

Elämäkerralliset tiedot Jaan Oksista ovat tällä hetkellä vielä joka ilmansuunnalla, eikä ole luultavaa, että tämän virolaisen kirjailijakulkurin vaiheet koskaan tulevat muodostamaan kuukausien ja vuosien kiinteätä ketjua. Hän syntyi 1884 Parsamaan vallassa Saarenmaalla, suoritti kotisaarellaan Kaarman kansakouluopettajaseminaarin, ja oli kymmenisen vuotta takaperin opettajana Massun kansakoulussa Länsi-Virossa. Senjälkeen näyttää vaellushalu tarttuneen häneen, samalla kertaa kuin kirjallinen luomispakkokin. Hän ilmestyy eräänä päivänä Tarton nuorvirolaisiin kirjailijapiireihin ja katoaa taas järjettömästi vuosikausiksi, kunnes tiedot kertoivat hänen asettuneen kansakouluopettajaksi Samaran virolaiseen siirtolaan. Siellä hän koulutoimensa ohella kaupusteli siirtolaisille kirjallisuutta ja suunnitteli -- mirabile dictu! -- vasikannahkavälitysliikettä. Sodan syttyessä hän joutui sotapalvelukseen ja määrättiin Tallinnaan linnoitustöihin, mutta sairastui ennenpitkää luumätään ja tuli siirretyksi sairaalaan, jota ei enää jättänyt.

Hänen elämänsä viimeisistä kuukausista, jolloin hän taas pitkistä ajoista oli jonkinlaisessa kosketuksessa uusien ja entisten kirjailijatovereittensa kanssa, on monta vertaa enemmän tietoja kuin koko hänen muusta elämästään yhteensä. Hänen tautiaan ei alussa heti tunnettu, vaan hoidettiin yksinkertaisena luuvalona hieronnan avulla, mikä tuotti sairaalle suuria tuskia. Myöhemmin, kun sen todellinen laatu oli saatu selville, kului Oksin elämä yhdestä leikkauksesta toiseen. Poikkeuksellista on hänen suuri välinpitämättömyytensä ruumiillisia tuskia kohtaan, josta kaikki silminnäkijät huomauttavat, hänen puhuessaan operatsioista kuin puunleikkaamisesta. Sekä lääkärit että sairaanhoitajat ovat yksimielisiä ylistäessään hänen erinomaista kärsivällisyyttään, joka ei milloinkaan puhjennut äänekkäisiin valituksiin. Sairautensa ajalla hän -- jumalkapinoitsija -- luki usein uutta testamenttia ja oli ennen kuolemaansa kysynyt papilta ehtoollista. Kirjalliset ystävät pitivät tänä viimeisenä jaksona hänestä huolta sekä rahalähetyksien että henkilökohtaisten käyntien kautta, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ypöyksinään, kenenkään läsnäolematta.

Jaan Oks on kirjoittanut suuren joukon novelleja, -- erään arvelun mukaan useita satoja, -- runoja sekä eräänlaisia pitkiä, suorasanaisia, puoleksi tunnelmoivia, puoleksi filosofoivia yksinpuheluja, joita hän itse nimittää milloin "mielialoiksi", milloin "passage"'eiksi, paitsi sitä joitakuita esteettisiä ja arvostelevia kirjoituksia. Vähäinen osa niistä on ilmestynyt Noor-Eestin eri yhteisjulkaisuissa ja sanomalehtien palstoilla, viimeiset katkelmat Siuru-albumissa, verrattomasti suurimman osan sensijaan vaeltaessa erinimisten toimitusten paperikoriin. Tuglasen tietojen mukaan keskittyi Oksin kirjallinen luomisaika pääasiallisesti kahteen, kolmeen vuoteen, vuosien 1906--1909 välille, jolloin hän päivän mittaan usein taisi kirjoittaa 3--4 kertomusta. Eräässä yksityiskirjeessä Tuglaselle hän kirjoittaa juhlineensa kaksivuotisen kirjallisen toimintansa vuosipäivää ja samalla lopettaneensa sadannen novellinsa. Hänen kootut teoksensa, joitten ensimäisiä korjausarkkeja hän ei itse enää ennättänyt nähdä, ovat alkaneet ilmestyä kirjailijaliitto Siurun toimesta, toistaiseksi vain _Tume inimeselaps_ (Tumma ihmislapsi), novelleja ja _Kriitilised tundmused_ (Arvostelevia tunteita), esseitä.

Ulkonaisesti Jaan Oks vaikutti epäilemättä yhtä sairaalloiselta ilmiöltä kuin koko taiteensakin, pään oikullisesta, ettei sanoisi, tylsämieliselle ominaisesta muodosta ja ihon vastenmielisestä värittömyydestä alkaen koko ruumiin velttoon kitukasvuisuuteen saakka. Harvoin on kai tilaisuudessa näkemään inhimillisen rumuuden traagillisuutta niin säälimättömässä ja sovittamattomassa muodossa, kuin tässä nuorvirolaisessa rumuuden runoilijassa. Yllään karkeat, harmaat sarkavaatteet, jalassa pitkävartiset huopasaappaat, koko ruumis yhtämittaa elehtien ja liikehtien, ikäänkuin tanssitaudin tapaamana, alituisten hermonytkähdysten tempoessa kasvojen ja raajojen lihaksia, sellaisena muistanevat kai useat silminnäkijät Jaan Oksin hänen Tarton käyntinsä ajoilta. Taikka kuten Friedebert Tuglas häntä muistokirjoituksessaan -- viimeisellä tautivuoteella -- kuvaa:

"Näin ensi kertaa nämä luunlaihat kasvot, joita valkeat näppylät peittivät, nämä vesiharmaat silmät, punertavantakkuiset hiukset, harvan punaisen parran ja hampaattoman suun. Näin koko tämän kurjan ruumiin tuskasta sykkyrässä repalekasalla, povi edestä paljaana, jalat kiinni sidottuina, vastenmielisen veltot kädet riipuksissa yli vuoteen reunan, jonka takana oli seinää vastaan pystyssä kaksi kainalosauvaa, ikäänkuin kerjäläisen tunnusmerkit."

Jaan Oks oli oikeassa nimittäessään itseään dekadentiksi: hän oli todella dekadentti, ruumiillisesti ja sielullisesti, taiteessa ja elämässä.

2.

Juuri lasta oli Jaan Oksissa, koskaan henkiseen täysimittaisuuteen ennättämätöntä, ikänsä sairasta ja lahjakasta lasta. Hänen päänsä paisui kuten vesipään lapsen, muodottomista ajatus- ja tunnemolluskeista, nimettömistä himoista ja vihasta. Hänellä oli lapsen kaikinpuolinen sekä inhimillinen että taiteellinen edesvastuuttomuus niin elämäänsä kuin taiteeseensa nähden. Molemmat olivat vailla suunnitelmaa, raketut kumpikin yksinomaan hetkestä, momentista. Hän vaistoi varmasti tämän lapsiheimolaisuutensa, samalla kun hänen sairas himonsa, kuten Dostojevskyn, ympäröi lapsen eroottisella mielikuvituksella. Ei ole suinkaan sattuma, että hän sekä runonsa että proosansa luonteenomaisimmissa saavutuksissa tuntee lapsena. Yhdessäkään runossa ei hänen synnynnäinen Kullervotunnelmansa ole saanut niin kirouslinkoovaa muotoa kuin runossa Lapsuus; yhdessäkään novelleistaan ei hänen aavistuksensa ole vienyt häntä niin lähelle ihmissielun alkuviettejä, kuin kertomuksessa Tumma ihmislapsi.

Tässä lyhyessä, alun toistakymmentäsivuisessa novellissa on epäilemättä Oksin koko kohtalotragiikka.

Harmaassa, sateeseen ja lokaan uppoavassa kylässä, jota Oks niin mestarillisesti on kuvannut toisessa novellissaan _Kylä_, on ummehtunut koulutupa, täynnä raskasta höyryä ja katkua, missä "taivutetaan selkärankoja", "keitetään neitsyeellisiä aivoja", sorvataan väkivaltaisesti pehmeitä lapsensieluja. Mutta näitten mustina pääskynpoikina riveissä kykkivien ihmislapsien joukossa on muuan, jonka aivoissa kasvaa nuori ja villi kotkanpoikanen. Tällä vähäisellä ja synkällä maalaispojalla, jonka silmät olivat kuin kysyvät kuilut, oli "vastalausehampaat", jotka hän sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa iski joka ajatukseen. Häntä vainotaan ja kidutetaan sentakia, mutta se ei estä häntä päästämästä yhä uudelleen teräväkyntistä kotkanpoikaansa vasten vihatun kasvattajan naamaa. Mutta eräänä päivänä hän tekee julkean ja ennenkuulumattoman teon: hänen kotkanpoikansa uskaltaa kajota itse jumaluuteen! "Nyt löi ihmisten kesyttäjä kotkanpojan irtipäästäjää nenälle, suulle ja korville. Sitten heitettiin pieksetty nahka kyläkujalle kuolemaan."