Part 5

Erittäin tuskallinen näyttää hänelle olleen juuri tämä irtauminen nuoruutensa isänmaalliskansallisesta kannasta. Sitä tarkoittavat kai rivit, jotka hän _Sihid ja vaated_ (Päämääriä ja näköaloja) kirjansa ensimäisessä yhteiskunnallisessa tunnustuskirjoituksessa _Kaks ilmavaadet_ (Kaksi mailmankatsomusta) kirjoittaa, kirjoituksessa, jossa hän muuten yrittää luoda eräänlaista hieman väkinäistä yhteensovitusta individualistis-esteettisen ja sosialistisen mailmankatsomuksen välillä. "Te, jotka näitä rivejä luette: varmaan muistanee moni teistäkin raskaat hetket, jolloin ensimäiset suuret epäilyt sydämeen sattuivat, tunkeutuen ihmisen salaisimpiin, kalleimpiin aarteisiin; varmaan muistanee monikin teistä pimeät, unettomat yöt, jolloin oli tuskassa kamppailtava itsensä kanssa, -- järjen armottoman tuomioistuimen edessä. Vaikka järki tuomitsikin kylmästi ja ankarasti, sydän ei sittenkään hennonut vielä erota, yhä vielä se itkien hyvästeli ja horjui kahden vaiheilla". Jatkuva välimatka on vähitellen ehtinyt muuttaa hänen suhtautumisensa kotimaahansa ja sen sekä suuriin että pieniin ilmiöihin; hän näkee ne aivan toisessa ja epäilemättä todellisemmassa mittakaavassa. Hänen älynsä, joka pitkällisestä paineesta vuosien kuluessa kehittyy yhä arvostelevammaksi, saa näistä oloista, joitten kierous ja ahtaus hänelle nyt vasta täysin selviää, alituisen aiheen sappeen ja satiiriin.

Hänen tunnesävyssään tapahtuu yhtä perinpohjainen muutos; sen pohjaväri vaihtuu, ehkä ainaiseksi, joka tapauksessa pitkiksi ajoiksi; siihen ilmestyy ärtyisyyttä ja katkeruutta, taipumusta pessimismiin ja traagillisiin mielialoihin, parhaimmassa tapauksessa syvään ja liian varhaiseen talttumukseen.

On mahdollisesti vielä toisia, puhtaasti persoonallisia ja sisäisiä syitä katkeruuteen ja särkyneisyyteen, joka tästä lähin tuntuu Suitsin runoudessa. Suits joutui samaan velvoittavaan asemaan, mihin kaikki erittäin varhaiskypsät kyvyt: heidän ensimäiset saavutuksensa jännittävät yleisön odotuksen ylen korkealle, heitä painaa alusta alkaen juuri tämän yleisen ja kärsimättömän odotuksen taakka, ympäröi joka puolelta toiveitten ja vaatimusten pingoittuneisuus.

Eikä vain yleisön odotus painosta heitä, vaan ehkä vielä enemmän heidän oma odotuksensa. Heidän tragiikkansa syntyy juuri siitä, etteivät he saa kehittyä rauhassa, vaan tuntevat itsensä pakoitetuksi, millä hinnalla hyvänsä, maksamaan velkansa omalle ja yleiselle odotukselle.

Syntyy pettymys, sekä itseensä että ulkonaisiin olosuhteisiin nähden. Joh. Aavik kirjoittaa Suitsin kehityksestä: "Ei syntynyt ristiriita ainoastaan yleisön odotuksen ja sen muodostaman mielikuvituksellisen Suitsin ja todellisen Suitsin välillä, vaan hänen omien alkuperäisten nuoruusnäköalojensa ja myöhempien olosuhteittensa välillä. -- Kävi selville, että hän jaksoi ottaa elämältä vähemmän, kuin oli luullut olevansa oikeutettu saamaan. Ja siinä onkin hänen katkeruutensa ja traagillisuutensa pääsyy."

Gustav Suitsin ensimäisen ja toisen runokokoelman, _Tuulemaan_, välillä on seitsemän vuotta.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, kehityksen aiooneja mahduttava. Jos ruumiimme kudokset seitsemän vuoden kuluessa ehtivät vähäisintäkin solua myöten uudistua, miksikä ei voisi henkisen kudoksemme käydä samoin? Elon tulen ja Tuulimaan välille on mahtunut kokonainen runoilijanuoruus.

Kokoelma alkaa runolla _Tuulihauta_:

Ma muuttunutta laulua laulan, alla taivaankannen tummentuvan, ma muuttelevaa laulua laulan, alla tuulten, ajan ummehtuvan, kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu, soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu.

Älä lauluani kauneinta kysy, sanaa, sointua saanut se ei, ihanintani ilman teiltä kysy, pois haihtui, ohi tuuli sen vei, tuulen tuiskeesta hetken kuin sävel soi, harva Tuulimaan siemen heilimän toi.

Liekkö suojatta ollut se liioin, tasangolla tuulikansan maan, mua viehtikö vaellus liioin, tasavallassa tuulien maan? En ma tiedä, kastan kukkaa, näen paadet vaan ja tuhlattujen tuntien hautuumaan.

Runoilija valittaa koillistuulien niittäneen hänen nuoruutensa, hänen innostuksensa on juossut hietaan. Hän on nähnyt vapauden vaot lokaan tallattuina ja tuntenut voimattomuuden kaamean tuskan, sateet ovat sammuttaneet hänen uhrisavunsa. Hän on luopunut kunnianhimoisista unelmistaan kirjoittaa kerran nimensä jälkimailman muistiin kuin kallioseinämään, hän ei tunne enää olevansa kutsuttu johtamaan "tulipatsaana luvattuun maahan", hän tyytyy katselemaan laineitten leikkiä ja painamaan jalan häviävän jäljen niitten huuhtomaan hietaan. (Tuulimaa I, II, Saarenmaan rannalla II.)

Hän ei näe enää "alppeja keskellä lakeuksia". Ei ole enää minkäänlaista mielikuvituksellista Suur-Eestiä pilventakuisine tulevaisuusunelmineen, on vain viljeltäväksi annettu "tuulinen maa", jota ei mikään runouden mahti muuta viinamäeksi, on vain virolainen suomaisema, myötäkärsivin silmin nähty ja tuskalla tunnettu. On vain maa, jonka yllä lepää raskaana paineen henki, jonka kuuvalottomasta yöstä kaikuu kuin murhattavan avunhuutoja ja itkua, maa, joka ei koskaan ole kasvattava laakeriseppeltä laulajalle. Ja kuitenkin, kuten A.H. Tammsaare kirjoittaa Suitsin runoudesta: "hänen isänmaansa on meidänkin isänmaamme, siitä tunteesta ei pääse irti. Voimme olla murheellisia, voimme surkutella, että meillä on tällainen isänmaa, mutta kuitenkin tunnemme, siinä on jotain, mikä meidät sitoo: sadattelussakin värähtää voittamaton hellyys". Tuulimaan runot ovat aivan toisella lailla isänmaallisia runoja kuin Elon tulen. Poissa on ohjelmaparaati, poissa tilapäisrunon mahtaileva juhlallisuus. Ja epäilemättä Gustav Suits pääsee monta vertaa lähemmäksi rotunsa paineenalaista psyykeä sellaisissa runoissa, kuten morituritunteen täyttämä _Laulu Eestistä, Painajainen_ tai _Meidänaikuinen satu_, kuin ensimäisen nuoruutensa agitatorisessa nousussa.

LAULU EESTISTÄ.

Aikakirjat kuin kirojen luku, maahan tallattu, matala suku, käyrät, kumarat vaivaiskoivut, juurineen, juuritta hetteessä rämeen. Se on Eesti.

Kukapa suot nämä kuivaa kerran? Heilimöi nuoruus vain hetken verran, ruostuu tekojen kirkas teräs, raskaina iskevät hallayön ruoskat, Eestissä ollaan.

Kenenpä nauru raikasna soisi? Murheet ken riemuksi muuttaa voisi? Kuormasta kyyryssä huokaa elo, kohdalla Murheenalhon kylän, Eestin elo.

Vaivaispajujen, petäjäin kehto! Toisin lehajaa tammilehto, toisin etelän taivaan alla viinirinteillä raikuu runo. Eestissä sataa

ruosteista sumua alati, aina, eipä laulajan päähän paina laakerinlehväistä seppeltä kukaan. Kova on kohtalo syntyä tänne laulajaks Eestin.

Laulamme, tuntien varhaisen tuhon, kirottuin soitten kuolemanuhon, mistä on unelma kuolemanlasten? Päivästä kauniista, kirkkaammasta, päivästä Eestin.

Tai _Meidänaikainen satu_:

Läpi lumen tiemme kulki, tumman taivaan pilvet sulki.

Mikä siintää halki yön? ne on kodin metsäsalot, metsän takaa tutut talot, uni jälkeen päivätyön.

Tuulen henki havahti. Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi, talven vaitiolo säikkyi, sydämessä vavahti.

Kuka itkee, lohduton? Monin kerroin huuto kaikuu, yli kotirajan raikuu, satu synkeä se on.

Sydämessä värähti, läpi luun ja lihan tuikkas, joku mustaan yöhön huikkas, joka nauruun pärähti.

Kauan älä kuuntele, tuska tukahduttaa rintaa, oman maasi poljet pintaa, oma kotis onpi se!

Läpi lumen tiemme kulki, tumman taivaan pilvet sulki.

Näihin virolaisiin maisemiin kuuluu myös _Suosyväreillä:_

Täynnänsä syvärejä soitten syli. Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön, vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön? Täynnänsä syvärejä soitten syli.

Vedestä kohoo kuplat hopeaiset. Oi soitten kaihot, salaunelmat, Oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat! Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.

On vaivaiskoivut maata matavaiset, syvällä juuret piilee vuossatain menneitten, ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen, On vaivaiskoivut maata matavaiset.

Tuhannet sääsket survoo soitten yli. Kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy, tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy. Tuhannet sääsket survoo soitten yli.

Näissä runoissa on vielä siellä täällä paatoksen kaikua, mutta kuin jääkannen alta. Se kumpuaa erille raskaasti, omasta, kansallisesta ja yleisinhimillisestä traagillisuuden tunnosta. Ja koko kuva on tuiki toinen kuin Elon tulen pronssinen profiili: jännityksestään lauenneet piirteet, ikäänkuin äsken kestetyn sielullisen taudin kaventamat.

On kuin ei ottaisi runoilijan hengen uusi sisällys hetkeksi mahtuakseen hänen runoutensa entisiin puhtaisiin ääriviivoihin. Tulee levoton, epämääräinen sävy, joka lyhyeksi aikaa särkee säännölliset muodot lainehtivaisuutensa, ylitsevuotavaisuutensa takia, kuten kohoava vesihöyry, joka ei pysy maljassa, mihin vesi mahtui. Tulevat uudet tunnelmat, värinässään tuskin kiinnipideltävät. Kiinteät muodot, lujaan iskevät lauseet käyvät tuokioksi runoilijalle liian raskaiksi, hän poistaa ne turhana painolastina.

Silloin syntyy sellainen runo kuin _Värisevien haapojen alla_. Tässä runossa, joka ankarasti otettuna jo oikeastaan on rytmillistä proosaa, vers libren vapaudella käsiteltyä, tuntuu ihmeellinen sulautuminen kosmokseen, heimoustunne luontoa kohtaan, veren siteitä vahvempi, ihmisen yksinäisyys, jolle puut ovat veljiä ja sisaria, jonka sielu, liian arka, liian herkkä ympäristölleen avautuakseen, toivoo voivansa haihtua haapain värinään:

Ma kuljen värisevien haapojen alla, ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa, uupunut lukemasta kuuluisia unelmia.

Päivän kaukaisten metsien paloon sagapunaisena painuvan näen poloisin, palavin silmin, tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen latvoissa haapain.

Yli niitetyn luhdan myöhäiset huout Tuulimaan aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat, yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinälliset kotiin kulkevi riippukoivujen kesken.

Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden, kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi, teitä tervehdin haavat, te siskot, te veljet!

Ma kuljen värisevien haapojen alla, mykkänä, totisna, maanpakolaisen askelin.

Minut värinäänne ottakaatte, haavat!

4.

Suitsin temperamentti, taiteilijaenergia, ei ole tuhlaava, vaan päinvastoin säästeliäs. Se ei ilmaannu tunteen vuolaana rikkautena, runoajatusten yltäkylläisyytenä, se ei ole vähimmässäkään määrin antelias. Suitsilta puuttuu oikeastaan ominaisuus, joka monen mielestä on aito runoilijan tärkein tunnus, runoilun helppous. Hänen tuotteliaisuutensa on ylen niukka, eikä ole mitään syytä odottaa uutta runokokoelmaa, ennenkuin uusi seitsenvuotiskausi on ohitse. "Köyhä on peltoni sarka", kuten hän itse Tuulimaassaan sanoo. Runoajatukset näyttävät kiteytyvän hänellä hitaasti, koko henkinen kehityskulku, jota runon synty edellyttää, on hänellä pitkällinen.

Hänen temperamenttinsa on ennenkaikkea padottua voimaa. Sen liikunta on hillitty, ikäänkuin purkautumishetkenään pidätetty, sanoihin pääsee siitä vain sähköinen värinä. Suitsin runosanonta on sentakia usein äärimmäisen puristettua, miltei typistettyä, sen täsmällisyys on niin suuri, että se joskus on vaarassa vaikuttaa kuivalta. Mutta kuten muuan virolainen arvostelija siitä aivan oikein huomauttaa: grand vin extra sec! Näillä usein niin lyhyillä, kytketyn tunteen kyllästämillä säkeillä on usein harvinaisen mieleeniskeytyvä voima, ehkä juuri tahallisen tarmonsäästön takia. Ne ovat erinomaisen lakoonista runoutta, niitten asenteessa on luontaista juhlallisuutta, grandezzaa. Ja omituista on havaita: samalla kun Suitsin suorasanainen lause viime aikoina muuttuu yhä pitemmäksi, yhä monimutkaisemmaksi, pää- ja sivulauseitten kiemurtelevaksi kuvioksi, -- ikäänkuin hänellä olisi esikuvana jonkun latinalaisen kaunopuhujan lause! -- muuttuu hänen runonsa yhä täsmällisemmäksi ja lyhyemmäksi. Totta kyllä, samalla myös raskaammaksi; on kuin kasvaisi kasvamistaan hänen säkeittensä ominaispaino, ne ovat yhä raskaampaa metallia.

Se on erittäin maskuliinia runoutta, huippuhetkinään sublimia ja ylevää, mutta vain aniharvoin lämmintä. Suitsin sisäiset taistelut muuttuvat taiteeksi vasta talttumuksen asteella, tuskaa tuottava hermo ei milloinkaan ole paljaana näissä metalliverhoisissa runoissa, joissa ei tapaa epätoivon purkauksia eikä epämiehekästä heikkoutta. Sitä yllättävämmältä vaikuttaa Suitsin runoudessa tunteen terässuojuksen joskus tapahtuva murtuminen. Aivan yksinäinen on siinä suhteessa ihana _Kerkokell_ (Kirkonkello), runoilijan äitivainajan muistolle omistettu. Suuri yksinkertaisuus, primitiivit, hellyttävät soinnut, tarttolainen, pehmeän lapsellinen murre, joka valaa yli koko runon naivin liikuttavaisuuden, -- miten unohtumaton onkaan tämä kuva talonpoikaisäidistä, joka kotipihalla katkoo ohdakkeita ja kantaa olallaan vesisankoa, jonka käsiä "koira ja lehmä nuoleskelevat", ja joka turhaan odottaa "tuulien ja pilvien" teitä kulkevaa poikaansa, kunnes laudoilla lepää. Tämän virolaisen mater dolorosan kuvan paikka on taiteilijaäitien muotokuvasarjassa.

Virolainen lyriikka on Koidulan ajoista asti ollut erinomaisen köyhää rakkausrunoista, Anna Haavan runoutta lukuunottamatta. Koidulan vestaaliolemus ja sankarillinen lyriikka ei sallinut isänmaantunteen rinnalla muita jumalia. Anna Haavan runous on tosin yksinomaan rakkautta, mutta rakkautta, joka on kuin enkelien tai lasten, ja jonka koko olemus mahtuu yhteen ainoaan sanaan: kaipaus. Eräs virolaisen sielunelämän parhaita tuntijoita huomautti kerran, juuri virolaisen kirjallisuuden sukupuolettomasta sävystä puhuessaan, koko virolaisen rodun eroottisesta kehittymättömyydestä. Joko on hänen määritelmänsä ollut väärä, tai on virolainen rotu osoittanut harvinaisen nopeaa kehityskykyä: joka tapauksessa on sensualismin kuuma viima, joka kulkee läpi viime päivien virolaisen lyriikan, ja niin täysverinen la grande amoureuse-tyyppi kuin runoilijatar Marie Under, ollut omiaan kumoamaan kaikki ennakkoväitteet.

Suitsin runoudessa on erotiikalla samoin hyvin syrjäinen asema. On ehkä viisi, kuusi runoa hänen myöhemmässä kokoelmassaan, joita syyllä voisi nimittää rakkausrunoiksi, ei enempää. Mutta niitten joukossa on muutamia hänen kauneimpiaan, kuten pohjoismaisen kuulas _Inspiratsio_:

Niin hyvää, ihmeellistä, ihanaa!

syliisi pääni tahdon painaltaa, helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes, taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.

Ah, kuinka heltyi, suli sieluni!

Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi, niin kuulisin sen maitten, merten, myrskyn halki, maan ääriin harhailleenakin taas luokses kiiruhtaisin.

Oi, mistä ympärilläin valo ylhäinen?

Ma katson kahden silmän säteesen, kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy, en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan kääntää.

Ei sulkea voi niitä surmakaan,

ja tyhjä vaikk' ois elonvainioni vaan, ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki, laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs.

Paljon sensualistisempi tuntu kuin Inspiratsion madonnanpalvonnan hartaudessa on molempien _Ruusuelegiojen_ kesähelteessä. Mutta sekin on erinomaisen henkevöitynyttä aistillisuutta, rakkautta "toiselta rannalta", kuten runossa _Ootamatused_ (Yllätyksiä), läpeensä sielullistettua erotiikkaa, josta Suits turhaan yrittää varsinaisen karkeamman ja rehevämmän sensualismin mailmaan.

Satiiriin on Suitsilla selvä taipumus, hänessä on hiukka tätä runouden älyllistä ryytiä, kirvelevää turkinpippuria, ensi aikeistaan asti. Jo Elon tulessa oli pari satiirista runoa, Tyhmä uni ja Mielettömän laulu; paljoa paikallisempia ovat sensijaan Tuulimaan satiiriset runot. Viron olot ovat olleet ja ovat jo itsessään kuin suuri satiiri, ihmisten ja jumalain kiusaksi luotu, ne sopisivat melkein sellaisinaan satiirin kierokuvastimeen. Suitsilla on satiirikon uhma, hyökkäyshalu ja älyllinen ilo, mutta hänen satiiriltaan puuttuu toistaiseksi vielä väljyyttä ja välttämätöntä ylemmyyttä.

_Tuulimaassa_ on Suitsin synnynnäinen muotoaisti jo kehitetty taituruuteen. Suitsilla on runsaasti sana- ja kuvakekseliäisyyttä, hänellä on käänteitä, joilla on yllätyksen, odottamattomuuden viehätys. Runossa Värisevien haapojen alla esiintyy esim. sana _saga_punainen. Miksikä ei yhtähyvin sadunpunainen, tarunpunainen? Mutta juuri tämä outo, muukalainen sana keskellä virolaista tekstiä, virolaista maisemaa, vaikuttaa kuin tahallinen kauneuspilkku: se kerää huomion itseensä ja samalla koko runon maanpakolaisuuden ja orpouden tunnelmaan, herättäen mielikuvan jostain kaukaisesta ja tuntemattomasta. Ja samantapainen, vastustamaton sanasuggestio on ainakin Saarenmaan tuntijoille runossa Saarenmaan rannalla II Hundvanniemen nimityksellä, autioimman ja asumattomimman niemen koko Saarenmaalla, jossa mailma näyttää loppuvan mereen ja yksinäisyyteen. On kuten Suits sanoilla: "Ma Hundvanniemelle päädyn kai", tekisi yhdellä kertaa tiliä koko elollisen elämän kanssa ja astuisi yli henkisen kuoleman Rubikonin, niin tyhjän autiolta kajahtaa tämä yksi ainoa sana.

Ei ole muuten aina helppoa eritellä Suitsin runouden tehoa; se jää loppujen lopultakin runoilijan omaksi salaisuudeksi. Mitenkä selittää esim. sellaisen runon vaikutusta kuin _Sapine kuu?_ Se ei ole kokonaisuudessaan suinkaan virheetön, siinä riippuu turhina hetaleina kertosäkeitä, jotka vain häiritsevät pääsäkeistöjen yksinkertaista, tyhjää kaameutta. Vain viisi lyhyttä säettä kussakin säkeistössä, sapenkeltaisena kangastava kuu, joka hopeoi pihan, vain yksinäinen yöhön ulvova koira, vain maantienviertä varjostava puu. Mutta miten sumuntiheäksi kasvaakaan säe povea painavasta mailmantuskasta:

Sapine viirastub kuu, tinedaks hõbetab õue, varjutab tee ääri puu, maailma mure me põue, koer hulub huu, hulub huu!

Sen vaikutus on sanomattoman yksinäinen, keskiöinen ja lohduton.

On jo ollut puhetta Suitsin temperamentin rytmillisestä kuviosta. On olemassa tieteellinen kone, sfygmografi, valtimonmittaaja, joka erityisen laitteen avulla piirtää paperille valtimon kiihkeämpää tai tasaisempaa lyöntiä vastaavan laineviivan. Tämä laineviiva on Suitsin runoudessa erittäin vaihteleva. Tanssiaskelten kevyttä poljentoa on kauniissa runossa _Eräälle lapselle_, ikäänkuin läikähtelevää auringonkiloa:

Nyt karkeloon, te kevytkenkä jalat, nyt karkeloon! avoinna olkoon kaikki leikkialat, tie aurinkoon!

Kuinka raskailta ja laahustavilta kuuluvat lumessa kahlaavat askeleet _Meidänaikaisen sadun_ ensimäisissä trokeesäkeissä:

Astusime läbi lume, pilves oli taivas tume.

Kiertelevä, paikallaan pyörivä, on tämä rytmillinen valtimoviiva sensijaan _Tuulihaudan_ levottomissa, näköjään epäsäännöllisissä poljennoissa, joita ikäänkuin tuulispää lennättää.

Tuskin minkään runoilijanuoruuden ympärillä Virossa on, kuten sanottu, ollut niin toiveilla sähköitetty ilmasto, kuin juuri Gustav Suitsin. Hetken aikaa hän näytti ruumiillistuttavan oman polvensa nuorison kauimmas kantavat pyyteet; todellisuudessa hän on samoin ruumiillistuttanut saman nuorison pettymyksen. Voi arvioida hänen kehityskulkuaan miten hyvänsä: missään tapauksessa se ei ole vastannut alkua. Se on mennyt tuiki toiseen suuntaan, huolimatta kaikista ennustuksista ja toiveista, mennyt omaa ristiin, rastiin kulkevaa tietään, kuten runoilija itse sen runossaan _Ristiin, rastiin_ tunnustaa, "ei läinud kuhu kästi, teed viinud risti rästi". Virolla on epäilemättä paraikaa toinen Gustav Suits, kuin mitä puolitoista vuosikymmentä takaperin olisi voinut odottaa.

Mutta ne, jotka luulevat Suitsin elon tulen loppuunpalaneen, erehtyvät epäilemättä, äkilliset palot, yllätykselliset liekit kuuluvat yhä odottamattomuuksiin, joita Suitsin vastainen runoilijakehitys voi tarjota Hän ei vielä suinkaan ole sanonut kypsyneen miehuutensa sanaa. Turhaa sensijaan on kai milloinkaan odottaa Suitsilta suurta, vuolasta tuotteliaisuutta. Niin, on hyvin mahdollista, että hänen tuleva tuotantonsa tulee yhä enemmän suuntautumaan estetiikan ja kirjallisuushistorian alalle, ja hänen runonsa muuttumaan yhä harvinaisemmaksi, mutta samalla yhä jalometallisemmaksi. Eikä puutu sekään mahdollisuus, että valtiollinen elämä ehtisi kokonaan hänet anastaa, varsinkin ajankohtina, jolloin valtiollinen ajatuskin voi olla siivekäs runo, ja runollinen näky valtiollinen ohjelma, kuten Suitsin viimeinen ehdoitus Viron-Suomen reaaliunionista, kahden kerran yhtenä eläneen heimon uudestaanyhdistämisestä, Suomen sillasta, todellisemmasta kuin taivaankaari, minä se kansanrunossa esiintyy.

Suitsin elon tulelta on epäilemättä puuttunut tarpeellinen happimäärä. Mutta joka tapauksessa on Gustav Suits Viron eurooppalaisimpia henkiä, kasvanut yli kotoisen ahtauden kansainvälisiin näköaloihin.

V. RIDALA (GRÜNTHAL)

Synt. v. 1885 Muhun saarella Liivinmaalla. Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil. kandidaattitutkinnon v. 1909. Vuodesta 1910 alkaen viron kielen opettajana Tarton virolaisessa tyttölukiossa. Teoksia: _Laulud_ v. 1908, _Kauged rannad_ v. 1914, _Anna Haava_ v. 1914, _Ungru Krahv_ v. 1915, _Merineitsit_ v. 1918, _Saarnak_ v. 1918.

1.

Ridalan asema Noor-Eestin kirjallisessa kumousliikkeessä on oikeanpuolinen sivusta; mutta oikeastaan hän on yhtä yksinäinen ja harvinainen ilmiö oman ryhmänsä keskuudessa kuin koko virolaisessa kirjallisuudessa.

Paetessaan Realiteettia, romantikkojen vaarallisinta vihollista, Ridala ei päädy yhtä jäisille lakeuksille kuin Gustav Suits Tuulimaassaan eikä yhtä mielikuvituksellisiin maihin kuin ne, mitkä Friedebert Tuglasen levoton fantasia valloittaa. Ridalan runon maata ei ole merkitty millekään mielikuvituksen kartalle. Hän jää tavallaan todellisuuden pohjalle, mutta tämä todellisuus on kaukainen ja useimmille vieras.

Riiasta sata meripenikulmaa koilliseen, Gotlannin itäpuolella, on virolainen saarikolmikko, Saarenmaa, Hiidenmaa, Muhumaa. On jotain näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa, koko niitten eristetyssä merentakaisuudessa, josta ei kerran tutustuttuaan hevillä vapaudu. Se on erinomaisen yksilöitynyttä ja suljettua kauneutta, kätkettyä karuun, luopääsemättömään luontoon, hiljaista ja diskreettiä. Vuosikausiksi syöpyvät unohtumattomiksi mieleen maantiet valkoisine kalkkikivitolppineen, tuulimyllyt kivijalustoillaan, kansallispukujen punainen ja oranssivärinen kirjavuus kivikirkkojen ympärillä, ja ennenkaikkea alati vaihteleva rannikko, hietarantoja kivikkorantoja, kaislarantoja, äkkijyrkkiä liuskakiviseinämiä, ruohoisia, myyrien asustamia luotoja ja vedenalaisia riuttoja.

Näitten virolaisten saarien runoilija on Ridala.

Hänen pakonsa on samalla palausta; hänellä on saarimaisemansa sekä veressä että aivoissa. Ridalan taide on kotiseututaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ei ole mitään ylimalkaista maisemamaalausta, vaan tietyn meren, määrätyn rannikon, -- paikallistettua siihen määrään, että voisi olettaa erikoista saaristolaiselle ominaista sulkeutuneisuutta maantieteellisen tarkassa taidepiirin rajoituksessa.

Lyriikkansa mailman, jonka kansoittaa kymmenet erinimiset vesilinnut, mutta ei yksikään ihmisolento, Ridala tuntee juurta jaksain, ei kuten matkailija, vaan samalla perinpohjaisella tuntemuksella, tekisi mieli sanoa, asiallisuudella, millä sen tuntee rantakalastaja, luotsi tai kippari. Varsinaisessa lyriikassa hän pysyttelee enimmäkseen rannikolla, mutta hänen kertovan runoutensa näyttämö on aava meri.

Hän tuntee kotisaariensa kasvullisuuden, niitten linnuston, jokaisen väritunnun, joka valon vaihdellessa syttyy ja sammuu näillä lakeilla vesijättömailla. Hän tuntee niitten luonnon kaikkina neljänä vuodenaikana, kaikkina vuorokauden aikoina, vaikka kevät ja kesä sekä ilta ovat ne ajat, joita hän suurimmalla antaumuksella kuvaa.

Hän purjehtii vesiä ja istuskelee hietasärkällä kuin yksinäinen eränkävijä; koskaan eivät hänen silmänsä selitä ihmistä:

Vabana vaevast kui kevade lind, kesk ääretut merd ja ääretut taevast, avar ja kaugemeelne on rind.