Part 4

Paljon on Noor-Eestissä epäilemättä ollut pinnallista, naiivia, kehittymätöntä, puolieräistä, pienoiskokoista. Pyrkimys ylihienostukseen on vienyt sen usein sensijaan sievisteleväisyyteen; J. Luiga ei ole suinkaan väärässä syyttäessään Noor-Eestiä eräänlaisesta _precieux_-sävystä. Pyrkimys muotokulttuuriin on vienyt sen useammin kuin kerran muodon yksipuoliseen, sisällyksettömään palvontaan; parnassolainen henki ei ole aivan vieras Noor-Eestille.

Mahdollisesti juuri tunto sisäisestä väsähtämisestä ja hedelmättömyyden vaarasta on määrännyt nuorvirolaisen liikkeen viimeaikaisen kehityksen. Tuntuu jo kauan ikäänkuin murroksen oireita ilmassa, yhä suurempi yksilöityminen, joka samalla merkitsee hajautumista, on alkanut Noor-Eestin keskuudessa. Näyttää siltä, ikäänkuin kehitysten suuntaviivat, jotka hetkeksi yhtyivät yhdeksi sädekimpuksi, veisivät taas erilleen, toiset oikealle, toiset vasemmalle. Jo ennen mailmansotaa tunkeutuu entisten esteetikkojen suljettuun piiriin joukko yhteiskunnallisia, radikaalisia aineksia, jotka koettavat saada kirjallisen vasemmiston yhtymään valtiollis-yhteiskunnalliseen vastarintaan. Perustetaan v. 1914 aikakauskirja _Vaba Sõna_, Vapaa Sana, luomaan yhteistä pohjaa taiteelliselle ja yhteiskunnalliselle radikalismille. Mutta tämä Noor-Eestin laajentamisyritys ei onnistunut sen paremmin, kuin että vuosi takaperin kaikki nuorvirolaiset ydintendenssit, kirjallinen subjektivismi, esteettinen kulttuuri, taas kahdenkertaisella voimalla pääsisivät puhkeamaan uudessa _Siuru_ nimisessä kirjailijayhtymässä, huippuunsa vietyinä ja kaikkivoipaisen sensualismin värittäminä.

Mahdollista on myös, että Noor-Eestissä tapahtuvassa hajaannuksessa kertautuu vastarintaliikkeitten tavallinen kohtalo, liikkeitten, jotka kyllä hetkeksi kykenevät keräämään mitä erinlaisimpia aineksia juuri vastarintalippunsa ympärille, mutta joitten myönteinen ohjelma, varsinaisen vastarinnan murruttua, kuitenkaan ei ole kyllin kokoava niitä pysyttääkseen.

Noor-Eesti merkitsee kokonaisuudessaan uutta ja vapauttavaa näkölinjaa. Se on ollut, kuten Gustav Suits sanoo "ylpeä ja uhkarohkea koe. Se on ollut kokeilua itsensä kanssa, uudella ja rohkeammalla runoudella, itsetietoisemmalla tyylikäsityksellä, kirjojen paremmalla ulkoasulla, sivistyneemmällä yleisöllä, sanalla sanoen, Virossa tähänasti edustamattomilla, korkeammilla kulttuurivaatimuksilla."

Voi olla, se on ehkä ennen kaikkea juuri näkölinja, suuntaviiva. Paljon sen työstä tulee epäilemättä olemaan edelläkävijän tasoitustyötä. Se on yrittänyt rakentaa siltaa Eurooppaan, -- voi olla, että osa sen työstä tulee olemaan yhtä vedenalaista ja näkymätöntä kuin silta-arkut. Mutta joka tapauksessa, keskellä talonpoikaisyhteiskuntaa, jossa feodalismin aaveet vielä kuoltuaankin kummittelevat, keskellä nousukasyhteiskuntaa, jonka enemmistö näkee unia Egyptin lihapadoista, se on uskaltanut pystyttää kauneuden lipun, uhrata sille jumaluudelle, joka vain aniharvoin palkitsee palvojansa tämän mailman hyvyydellä. Ensi kertaa on Virossa niin peruuttamattomasti, niin tietoisesti julkilausuttu uudenaikuisen hengen vaatimus päästä osalliseksi mailman suureen, kansainväliseen kulttuuriyhteyteen. Noor-Eestissä ilmenee -- henkiselle alalle vietynä -- sama Viron aikakirjoissa alati ja yhä uudelleen puhkeava pakko vapautua menneisyyden sekä nykyisyyden paineesta.

Viljellä muitakin kuin hyötykasveja tässä "perunoita kasvavassa maassa", joksi J. Luiga vähemmän kohteliaasti kotimaataan nimittää, se on ollut Noor-Eestin tehtävä.

Liian laajassa, liian kaukomääräisessä ohjelmassa ei piile Noor-Eestin heikkouden syy. Päinvastoin, se, ettei Noor-Eesti ole häikäillyt asettaa itselleen ja samalla koko virolaiselle taiteelle mahdollisimman korkealle tähtäävää päämäärää, on tulevaisuuden silmissä varmasti oleva sen suurimpia ansioita.

Se on tuonut Viron henkiseen elämään suuren joukon uusia sivistysaineksia, esteettistä kulttuuria, niin, esteettisen kysymyksen semmoisenaan. Se on puolustanut taiteen ja kirjallisuuden vapautta ja oikeutusta taiteen itsensä vuoksi. Se on taiteessa asettanut vaatimukseksi yksilöllisen tyylin. Se on asettanut liikekannalle kielen tähän asti miltei käyttämättömät varajoukot, murteet. Mitään varsinaisesti uutta, uusia aatteita, uusia näkökohtia, uusia näköaloja mailmankirjallisuuden näkökannalta ei Noor-Eestin liike ole luonut eikä voinutkaan luoda. Se on pikemmin ollut niitten hedelmällisten aatevirtausten virolaisiin oloihin sovelluttamista, jotka muualla Euroopassa jo olivat ehtineet luoda uusia kulttuuriarvoja. Mutta kaikki nämä aatteet, kaikki nämä säteet mailmankeskuksien suurista polttoauringoista ovat täällä taittuneet aivan erikoisesti virolaisen särmiön läpi. Ne on värittänyt virolainen temperamentti. Ne ovat saaneet vivahduksensa, yksilöllisen värityksensä samasta virolaisesta psyykestä, joka tuntuu Suitsin suorunoudessa, Ridalan saarenmaalaisissa maisemissa, Jaan Oksin epätoivoisessa sarkasmissa, Tuglasen novellien painajaistunnelmassa. Ja koko Noor-Eestin liike harhaotteineen, liikaiskuineen, liioitteluineen, on saman yhä selvemmin kiteytyvän virolaisen psyyken ilmaisu, joka kaikesta ulkonaisesta paineesta, kaikesta sisäisestä sekasorrosta huolimatta kulkee selkiytymistään, kristallisoitumistaan kohden.

Noor-Eesti liittyy oleellisesti niihin eri aikoina, eri maissa, eri nimellisinä esiintyneihin liikkeisiin, joihin, niin erinlaisia tarkoitusperiä kuin ovat ajaneetkin, kuitenkin aina on kätkeytynyt kauniimman tulevaisuuden kangastus ja järkkymätön oppositsio olevaa vastaan.

GUSTAV SUITS

Synt. v. 1883 Wõnnun pitäjässä Liivinmaalla. Harjoittanut esteettisiä ja kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil. kandidaattitutkinnon v. 1910. Vuoteen 1917 asti suomen ja ruotsinkielen opettajana Helsingin venäläisessä lukiossa.

Teoksia: _Elu tuli_ v. 1905, _Sihid ja vaated_ v. 1906, _Tuulemaa_ v. 1912.

1.

Kiinteämmin kuin yksikään toinen nuoren polven kirjailijoista on Noor-Eestin perustaja ja henkinen johtaja _Gustav Suits_ ollut sidottu aikaan. Hänen kehityksensä seuraa tarkalleen ajan viitoittamaa viivaa; ajan nousu on hänenkin nousunsa, ajan taantumus hänenkin lamaannuksensa. Gustav Suits ei kuulu vain runoilijoihin. Hänessä on arvostelijaa ja kirjallisuushistorijoitsijaa, mutta samalla myöskin politikoitsijaa. Puoluenäkökohdat eivät ainakaan ajottain ole vieraat hänelle. Runoilijana hän ei ole ikuista trubaduuriheimoa, runouden suuria, armoitettuja lapsia, jotka kulkevat huilu huulilla, vaikka yhteiskunnalliset tulivuoret ympärillä purkautuisivat. Olisi vaikeata kuvitella Verlainea syttyväksi in tyrannos-tunnelmaan, olisi epäilemättä yllätys nähdä kulkurilaulajan Larin Kyöstin nimi valtiollisen ohjelman alla. Suits sensijaan ei kykene koskaan täysin ilman- ja äänenpitävästi sulkemaan työkammionsa luukkuja kadulla vyöryvältä marseljeesilta; Parisin keväisten puistojen hempeys hukkuu häneltä vivé l'armée-huutoihin. Verlainen La lune blanche, jonka Suits erinomaisen kauniisti on virontanut, valaisee tunnelmaa, väräjävää kuin kuun säde. Suitsin kuudan on yhteiskunnallisten pyörreaikojen tuhoa ennustava ja uhkaava symboli, kuten hänen mahtipontisessa avajaisrunossaan Estoniateatterin vihkijäisiksi. Hän ei ole puhdasverinen esteetti muuta kuin väliaikaisesti. Valtiollinen elämä, saavutettuaan kiehumapisteensä, vetää hänet kurimukseensa, vaikka hän äsken olisi kulkenut mitä tähtiteitä tahansa, siinä määrin, että hän ajottaiseksi jättää kaiken runoihin rytmeillä ja loppusoinnuilla ja runoilee valtiollisia ohjelmia, pykälineen ja muistutuksineen.

Suits syttyy aktuellista aatteesta, kuten Eino Leino, jonka juhlapaatoksen hän kehityksensä alkukautena sukulaistemperamentin lupakirjalla lainaa, hän on aaterunoilija, kuten Leinokin, ahtaampi ja rajoitetumpi tosin ja vailla suomalaisen runoilijan valtavaa mielikuvitusta ja tuotteliaisuutta. Mutta hän tulee Leinoa lähelle, paitsi älyllisyydessä ja muodollisessa taituruudessa, juuri runoilijakutsumuksensa aktuellissa sävyssä. Hänenkin omatuntonsa on kollektiivia laatua, jos niin tahtoo sanoa, hänellä on sama sisäinen pakko, kuten Leinollakin, olla hetken omatuntona.

Pohjimmiltaan kuuluu Suits epäilemättä runouden taistelevaan kirkkoon. Hänen temperamenttinsa on nuoruudessa erittäin aktiivi, ulospäin suunnattu. Hänen sisäinen paheksuntansa voi milloin hyvänsä paisua liikkeellepanevaksi voimaksi. Hän on syntynyt vastahankaan, alati sota-asussa, alati tähystämässä todellista tai olematonta vihollista; hän hakee hakemalla vastustajansa, heittää taistelukintaan tyhjällekin areenalle. On aina erinomaisen kiistavalmis sävy hänen kirjoituksissaan, niissä on sappea, kuten hänen kuutamossaankin.

Hänellä on hyvin selvä ja arka _l'esprit de principauté_, johtajatunne, alusta alkaen. Epäilemättä onkin hänessä jotain alkajasta, keksijästä. Hänellä on olemassa tarpeellinen ajatuksen, idean, työntöenergia, jota vailla aate pysyy sidottuna, ja josta riippuu kaikkien vallankumousten, niin kirjallisten kuin valtiollisten, menestys. Hänen yhteiskunnallinen ja valtiollinen vaistonsa ei sensijaan ole lainkaan yhtä varma kuin hänen runollinen vaistonsa; hänen uransa politikoitsijana on ollut ohdakkeisempi ja rikkaampi erheistä kuin runoilijana.

Suitsin koko myöhempi tuotanto on traagillisen ristiriidan runoutta, ristiriidan, joka on syntynyt voiman ja väsymyksen heltiämättömästä kamppailusta. Suitsin runoilijaluonne on terästä eikä meltorautaa, ja kuitenkin se on ollut odottamattoman altis ajan paineelle, siihen määrin, että sen alkuperäinen muoto on ollut vaarassa hukkua. Mutta epäilemättä on juuri tästä ylen ankarasta sisäisestä ja ulkonaisesta paineesta, jonka alaiseksi Suits liian varhain joutui, ollut seurauksena hänen ennen liiaksi ulkopuolisen ja mahtipontisen runoutensa hiljeneminen ja syveneminen, kunnes siitä vihdoin ovat helähtäneet nuo muutamat kuulaat ja herkät voces intimae soinnut, jotka muodostavat Suitsin lyriikan pysyvimmän osan.

Inhimillisesti syvimmät ja taiteellisesti täydellisimmät runonsa Gustav Suits on luonut taistelujen väliajoilla.

2.

Hänen nuoruutensa runous on sensijaan vielä kokonaan _in tyrannos_-tunnelmaan viritetty. On jotain kirkasrakenteista henkisessä kohokuvassa, joka Gustav Suitsin nuorukaisrunoudessa piirtyy ennenvallankumouksellista taustaa vasten. Se on joka tapauksessa pikemmin nuoren Marsin, kuin nuoren Apollon, pikemmin säilää kuin lyyraa pitelevä.

Suitsin julkinen kirjallinen toiminta alkaa jo koulupenkiltä. Hän kuuluu varhaisvalmiisiin henkiin, älyllinen äkkikypsyys on hänelle tunnuksellista, hänen organisoiva kykynsä ja suuri muodollinen taituruutensa puhkeavat Lapin kesän kiireellä. Hänen hedelmällisimmät ajatuksensa ovat syntyisin jo tältä varhaiselta kehityskaudelta. Julkaistessaan kahdenkolmatta vuotiaana ensimäisen runokokoelmansa _Elu tuli_ (Elon tuli), vallankumouksen vuonna 1905, hän jo oli ehtinyt laajentaa kirjallisuutta harrastavien lukiolaisten yhdistyksen Noor-Eestin kirjalliseksi liikkeeksi ja toteuttaa yhden nuoruutensa monista suunnitelmista: jättää, samoinkuin Ridala ja Aavik, opintonsa Tartossa ja "antautua tuulien huomaan", siirtyä omaa subjektiivista mielitekoaan seuraten Helsingin yliopistoon, kaikista käytännöllisistä mahdottomuuksista huolimatta. Oli epäilemättä, kuten on huomautettu, jotain idealistista, romanttista tässä teossa, keskellä kaikkien tavanmukaisten leipätraditsioitten todellisuutta; huolettomuudessa, millä nämä nuoret panivat alttiiksi varman tulevaisuutensa ja asemansa.

Eräässä takaisinkatsauksessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin, jossa Gustav Suits sodan vuonna 1915 tekee kehityksestään tiliä itselleen ja muille, hän kirjoittaa muun muassa seuraavat sanat:

"En tiedä, oliko äkkirynnäkön riemu ensimäisissä kirjallisissa kokeissani porvarillinen vaiko proletaarinen. En tiedä sitä todellakaan."

Kaikki ajanmukaisuuden arvo porvarillisuuden sekä proletaarisuuden käsitteille! Mutta varma on, että äkkirynnäkön riemu Gustav Suitsin nuoruuden runoudessa oli perusaineksiltaan paljoa alkuvaistoisempaa laatua kuin luokkataistelun synnyttämät, tänään kaikuvat, huomenna haipuvat iskusanat.

Se oli nuoruuden, tahtoisi sanoa, fysiologisen nuoruuden äkkirynnäkön riemua.

Suitsin varhaisimpiin ja tietoisimpiin elämyksiin on täytynyt kuulua syvästi tunnettu vastakohtaisuus eri sukupolvien välillä, antagonismi, joka suurina valtiollisina ja yhteiskunnallisina pyörreaikoina kärjistyy kahta jyrkemmäksi. Ihmiskunta on hänen tietoisuudessaan jo varmaan hyvin aikaisin jakautunut kahteen toisistaan eroitettuun ja toisilleen vihamieliseen leiriin: nuoriin ja vanhoihin. Hän on tuntenut ikärajan kuilun varmaan monta vertaa silloittamattomampana kuin myöhemmin luokkarajan; jälkimäisen hän on älynnyt, mutta edellisen vaistonnut.

On epäilemättä jotain itse nuoruudelle olennaista Suitsin runoilijanuoruudessa. Hän on hyökkäävä, uhkarohkea, uhmaava, suurieleinen, kapinoiva, kuten oikea kaksikymmenvuotias, joka aina on soturi, kuulukoon sitten mihin hengen tai valon armeijaan tahansa. Rauhan valtakunta maan päällä ei olisi ikinä turvattu, jos koko ihmiskunta olisi kokoonpantu kaksikymmenvuotiaista, siksi sotaisa, siksi agressiivinen on todellinen nuoruus.

Gustav Suitsin Elon tulen laulut ovat täynnä tätä nuorison tyypillistä ja ikuista sotaisuutta. Olisi vaikea lukea niitten ylimalkaisista iskusanoista mitään varmaa ohjelmaa, niin epämääräisiä ovat niitten vaatimukset. Vihollinen, jota vastaan taistelu käy, on yhtä epämääräinen. Mutta liike, gesti, on sensijaan olemassa, nuoruuden ryntäävä kädenliike.

Ne ovat sekä nuoren ijän että nuoren ajan runoja. Ennenvallankumouksellinen aika kaikkine pakahduttavine toiveineen, sen purkautumisvalmis energia, tuntuu näitten runojen taisteluun tahtovassa tahdissa. _Nuorten laulussa_ soi uhkaava sodanjulistus:

Las kasvame, me tõusev sugu, ja ootame, mil tuleb tund, kus nendele, kes näevad und, kord müristame kõrva sõjalugu.

Las kasvame! Las kogub rammu me lihastesse noortesse, las õpetab meil elutee, kuis tuleb targu seada sammu.

Las kasvame! Las suurdub vägi, kel lehvib eel ju noorte lipp, kel sihiks on see mäetipp, kust muidu laulik unistusi nägi.

Siis aga tõuseme kui rahesadu, mis sõuab rängalt taeva all, ja tulekirjal välkuval maas viletsatel kuulutame kadu.

(Kasvakaamme, nouseva polvi, odottaen hetkeä, jolloin nukkujain korvaan sotasäveltä toitotamme.

Kasvakaamme! Kootkaamme voimaa nuoriin lihaksiin, opettakoon elämä meitä viisaasti askeleemme asettamaan.

Kasvakaamme! Laajentukoon joukko, jonka edellä liehuu nuorten lippu, päämääränä kukkula, jonka laulaja kangastuksena on nähnyt.

Silloin kohoamme kuin raesade, joka raskaana soutaa taivaan alla, ja välkkyvin tulikirjoituksin kuulutamme perikatoa kurjille maan päällä.)

Suorasanaisena käännöksenä tämä runo on vain joukko hieman suuria sanoja, vain vähässä määrin persoonallisia. Alkuperäisen runon teho on sensijaan kokonaan poljennossa, jossa kuuluu marssivien joukkojen askeleet, temperamentissa, jolla on aivan määrätty rytmillinen kuvionsa, oma valtimonlyöntinsä.

Nousuajan tahtia on myös seuraavain säkeitten poljennossa, runosta _Loppu vai alku?_ jossa risteilevät ennenvallankumoukselliset kalevantulet, -- kirjoitettu orjien vapautuspäivän, maaliskuun kuudennenkolmatta, muistoksi:

Joko tunnette, värisee maa? Joko kuulette, huutavi veri? Nyt siis tulee, joko _ei_ tai _jaa_, Nyt on patonsa puhkonut meri. Olkaa valmiit!

Jokainen renesanssiaika puhuu paatoksella, se käyttää, kuten antiikin näyttämö, äänenpaisuttajaa. Vapauden vaatimusta ei kuiskata, ei yksityistä eikä yleistä.

Suits on tällä kehityskaudellaan vielä kansallinen, isänmaallinen vanhassa, hyvässä romanttisessa merkityksessä. Hän ei ole vielä johdonmukaisesti vaihtanut sanaa "isänmaa" vähemmän pateettiseen ja arkisempaan "kotimaahan", kuten joitakuita vuosia myöhemmin, hän ei vielä, kuten myöhemmin rakasta puhua "maantieteellisestä kotimaastaan", maanpakolaisen ja mailmankansalaisen murheensekaisella ylemmyydellä ja olankohauksella. Tämä nuori "eurooppalainen" on vielä ennenkaikkea virolainen. Hän on optimistinen ja ihannoiva Viron heräämisajan malliin, joskin hän kunnon Jannsenin runollisesta kolmisoinnusta: "keiser, usk ja isamaa", onkin säilyttänyt vain viimeisen. On jotain heräämisajan laulujuhlaloistetta hänen Orjien laulunsa kansallisruusuisissa näyissä, joissa liikuskelee kansallispukuista, laulavaa, seppelpäistä ja kotiolutta juovaa kansaa. On jotain Koidulan hengestä Suitsin nuoruudenaikaisissa Rautalauluissa, Kevätlauluissa, Nuorissa sepissä, jotka uneksivat Virolle Italian tulevaisuutta ja haaveksivat Hannibalista ja Alpeista. Neljäänkymmeneen vuoteen ei virolainen lyriikka enää ollut tuntenut näitä säveliä. Temperamenttiheimolaisuus tuntuu selvästi Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruusrunoissa, huolimatta heidän jatkuvan kehityksensä täydellisestä eroavaisuudesta. Sankarillinen tunnepohja on kummallakin sama, samoin liikkeen laajakantoisuus, sama isänmaallinen mahtiponsi ja juhla-asenne, sama hieman suurieleinen paatos. Mutta Koidula on epäilemättä eheämpi ja yksisyisempi; Gustav Suitsin valoisan paatoksen alta kajahti sensijaan jo aikaisin skeptillisyyden sorasointu, joka oli tekevä hänen kehityksensä ja myöhemmän tuotantonsa niin monta vertaa nykyaikaisemmaksi. Mikä Koidulalle muodosti hänen koko runoutensa sisällön, oli Suitsille vain alkuaste.

Suitsin synnynnäinen kumouksellisuus tuntuu Elon tulen runoudessa ehkä ennen kaikkea muodossa. Täytyy olla selvillä virolaisen laulurunouden siihenastisesta harmaudesta, sen runomitallisesta ja loppusoinnullisesta köyhyydestä, sen neljäsäkeisten jambi- tai trokeemittojen väsyttävyydestä, joilla Anna Haava tai K.E. Sööt täyttivät kokonaisia runovihkoja, tämän tyypillisen Buchder Lieder-runomitan, jonka vain Heinen nero ja hermot kykenivät yksitoikkoisuudesta pelastamaan. Kuinka yllättäviltä ja korvaa hiveleviltä täytyikään kaiken tämän jälkeen vaikuttaa Elon tulen rikkaitten, vaihtelevien ja virolaisessa runoudessa uusien runomittojen, täysien loppusointujen, kielen kalskeen ja laulavuuden! Virolaiselle kielelle ja runoudelle avautui aivan uusia kehitys- ja sointumahdollisuuksia; kieli soi, niinkuin se tähän asti vielä koskaan ei ollut soinut virolaisessa runossa. Se oli erinomaisen metallinen ja täsmällinen, mutta samalla kertaa kukkea kieli, yhtaikaa sekä vuolas että kiinteä. Muodollisessa ja kielellisessä suhteessa merkitsivät nämä runot täyttä vallankumousta; ne olivat käänteentekeviä kaikesta nuorekkuudestaan, epäkypsyydestään ja henkilökohtaisen elämyksen niukkuudesta huolimatta. Gustav Suitsin Elon tulesta ja vuotta myöhemmin ilmestyneistä V. Ridala-Grünthalin Lauluista alkaa virolaisessa runoudessa aivan uusi kehitysjakso.

On hyvin vähän luultavaa, että se nuoriso, joka Gustav Suitsissa näki henkisen johtajansa, Elon tulen ilmestyessä vielä pystyi kuulemaan uutta, traagillista ja tummaa paatosta, joka jo tässä runokokoelmassa teki tuloaan. Ja kuitenkin on Elon tulen runoudessa olemassa ikäänkuin salattu tunnepohja, joka kuohutti esiin yhä tummempia, yhä traagillisempia sointuja. Gustav Suitsin kaksikymmenvuotiaissa mailmanparantaja-aivoissa iti jo kesken sotaista innostusta uupumuksen ja kaikenepäilyn itu. Hänen komean _Kirous_-runonsa säkeistä, täynnä ylimielisyyttä ja uhmaa, kuuluu tämä uusi, _musta_ paatos:

Te maan päällä makaajat, suistukaa surman yöhön, te nurmen alla nukkujat, herätkää, herätkää työhön!

Pudottaa lehtensä elämän puu, kauhean kiron on maassa valta, elävät elämää kammoksuu, noustava miesten on mannun alta. -- -- -- Vaan kirotut elävät ja kuolleet;

_Hautuumaan laulussa_ sensijaan, joka on kuin rajapyykkinä Suitsin nuoruuden ja myöhemmän runouden välillä, on hänellä vielä kyllin voimaa peittää heräävä katkeruutensa ja alkava pettymyksensä vallankumoukselliseen uhkanäkyyn. Runon läpi kulkee jo kuoleman viima. Lehdet lankeevat, miehet samoin, haudatuista unelmista on saatu maahanpanijaistodistukset. Mutta runoilija ei ole suinkaan vielä antautunut, ei kohtalolle eikä tuulille, hän tuntee itsensä yhä rajuilmojen käskijäksi:

Ja elu saavad ka surnuluud, ja vabisevad ka vanad puud.

Ja jumalate nool käib patuste põue ja kõmiseb kõue siis marude hool.

(Ja elon saavat myös kuolleet luut, ja vapisevat myös vanhat puut.

Ja jumalain nuoli sattuu syntisten poveen ja jylisee pitkäinen rajumyrskyn voimalla.)

Vanhassa Kreikassa lähetettiin viestit sytyttämällä vuorien harjanteille tulet toisensa jälkeen. Viron runoudessa kulkee vapauden viesti Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruuden merkkitulia pitkin.

3.

Levertin on kerran lausunut kauniit ja todet sanansa pohjoismaisesta "nuorukaisijän tulesta", lyhytikäisestä liekistä, jonka polttoaineksena on itse nuoruuden henkinen ja ruumiillinen elinvoima, mutta jonka palo ei kestä yli määrätyn ikäkauden.

Gustav Suitsin ensimäisen nuoruuden "elon tuli" on epäilemättä suureksi osaksi ollut juuri pohjoismaisten huomentulien heimoa.

On henkisiä murroksia, terveitä ja luonnollisia, kuten kaiken elollisen kasvu, joissa ei särjy mitään muuta, kuin uutta kehitysmuotoa estävä verho. On väkivaltaisia, tuskallisia taitteita, jotka eivät tapahdu yksinomaan älyssä tai yksinomaan tunteessa, vaan uloittuvat kaikkiin sielunkykyihin, tahdosta alkaen, ja joissa ei ole kysymyksessä vähempää kuin yksilön joko -- tahi.

Gustav Suits joutui jakamaan sukupolvensa kohtalon. Taantumus oli kohtaava häntä henkilökohtaisesti, kuten niin useita hänen aatetovereistaan, ei tosin niin ankarassa muodossa kuin esim. Friedebert Tuglasta, mutta kuitenkin kyllin tuntuvasti vaikuttaakseen perinpohjaisesti hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa. Voimatta kumouksellisesta mielialastaan epäiltynä saada vakinaista tointa kotimaassaan, hän oli pakoitettu yhä edelleen jäämään Suomeen; hänestä tuli muuan niitä puoliksi pakollisia, puoliksi vapaaehtoisia maanpakolaisia, joita vuoden 1905 vallankumousta seurannut taantumus on siroittanut kaikkiin Euroopan maihin.

Epäilemättä on hän myöskin sisäisesti saanut läpikäydä kaikki tämän taantumuksen kärsimysasteet. On jotain, mikä on henkisesti murhaavampaa, kuin äkilliset kohtalon iskut: jatkuva, pakollinen masennustila, sama, jota Suits eräässä kirjoituksessaan nimittää "viimeisten vuosiensa vaikeimmaksi viholliseksi, _paineen hengeksi"_.

Tämän tukehduttavan paineen hengen alaiseksi joutui Suits vuosikausiksi. Hän kirjoittaa:

"Ihmiselle on ominaista kadottaa iloinen elämäntuntonsa ja itseuskonsa, kun hän ei enää voi asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Sen tuskan olen tuntenut."

Suits ei voinut enää asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Ei lähimmän ympäristönsä, joka tuli pysymään hänelle enemmän tai vähemmän vieraana. Mutta ei myöskään etäisemmän, varsinaisen ympäristönsä, joka ei lakannut herättämästä hänessä herkeämättömiä pettymyksen, lamaannuksen ja vastarinnan tunteita.