Part 3

Voi tosin sanoa Noor-Eestin kokonaisuudessaan ottaneen osaa uuden kielen luomiseen, mutta sen varsinainen alkuunpanija oli kuitenkin Noor-Eestin keskuudessa muodostunut erityinen kielenuudistusryhmä, ennen kaikkia Helsingissä opiskellut nuori filologi _Joh. Aavik_, ja häneen läheisesti liittynyt, sekä teoreettisesti että kaunokirjallisesti yhtä jyrkkäsuuntainen V. Ridala, puhumatta useista nuoremmista filologeista ja kirjailijoista.

Aavikin ensimäinen ohjelmakirjoitus Noor-Eestin albumissa sisältää jo nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen suuntaviivan, joskin se kohdistuu aluksi vain sanastoon. Kieltä on rikastutettava kaikilla mahdollisilla apukeinoilla, sekä omilla että vierailla, sen derivatsiokykyä kehitettävä ja käytettävä, sen murteet perinpohjin tutkittava ja niitten sanarikkaus johdettava verenvähyyttä potevaan kieleen. Paitsi sitä on suomenkieltä, "luuta luustamme ja lihaa lihastamme", pidettävä ikäänkuin edistyneempänä vironkielen murteena, josta mielin määrin voi ottaa tarpeellisia sanoja, ainakin silloin, kun ne äänteellisesti siihen sopiutuvat. Ja loppujen lopulta, vastoin yksipuolisen purismin vaatimuksia on vieraskielisille sivistyssanoille avattava vapaa pääsy kieleen.

Tätä ensimäistä ohjelmaansa Aavik on vuosien kuluessa sekä toteuttanut että monella tavalla laajentanut. Vuodesta 1912 alkaen hän on herkeämättä pitänyt yleisön mielenkiintoa vireillä, tarjoillen sille kielikysymystä suuremmissa tai pienemmissä annoksissa. Hän on kirjoitellut jokapäiväisiin sanomalehtiin kevyitä kielellisiä pakinoita, hän on pitänyt esitelmiä ja puheita kieliasiasta sekä kielikursseja. Virolaisen Kirjallisuuden Seuran aikakauskirja Eesti Kirjandus sisälsi kauan aikaa hänen pitempiä kirjoituksiaan ja uudistusehdoituksiaan, jotka myös ilmestyivät erityisinä lentokirjasina, puolittain tieteellisessä, puolittain helppotajuisessa muodossa. Perustetaan erityinen kustannusyhtiö Reform kielikysymyksiä käsittelevää kirjallisuutta varten; erityinen äänenkannattaja Keeleline Kuukiri (Kielellinen kuukauslehti), suomalaista Virittäjää muistuttava, alkaa ilmestyä. Ja Aavik ryhtyy ajanmukaiseen sekä kekseliääseen keinoon; saadakseen vastahakoisetkin tutustumaan kielenuudistukseen, tai kuten hänen sanansa kuuluvat, "samoin kuin sairaat lapset nielevät vastenmielisiä, mutta hyödyllisiä rohtoja makeassa juomassa", hän julkaisee kokonaisen sarjan fantastisia kauhukertomuksia ja rikosjuttuja, käännöksiä Hanns Heinz Ewersin, Edgar Allan Poen y.m. teoksista, yhteisellä nimellä Hirmu ja õuduse jutud (Kauhun ja kaameuden tarinoita), joihin hän sovittaa sekä sanallisia että lause- ja muoto-opillisia uudistusehdoituksiaan, sanaselitysten seuratessa viivan alla.

Kielen sanastollisella rikastuttamisella on edelleenkin tärkeä sija nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä. Ainoastaan suhtautuminen varsinaisesti vieraskielisiin lainasanoihin on vuosien kuluessa muuttunut valikoivaksi ja vähemmän sallivaksi, sensijaan arvioi Aavik suomenkielestä ensi aluksi lainattavien tyvisanojen luvun ainakin kolmeksi sadaksi.

Käytännössä onkin viime vuosikymmenen kuluessa ehditty siirtää viroon joukko suomalaisia lainasanoja, samoin kuten virolaiset murteet ovat saaneet luovuttaa monta uutta ja usein sattuvaa tai kaunista sanaa, varsinkin etelävirolainen, tarttolainen ja võrulainen murre, sekä Ridalan runouden kautta, saarenmaalainen.

Kielenuudistusliikkeen vaatimukset lauseopin alalla kohdistuvat etupäässä lukuisain germanismien poistamiseen, etupäässä oman virolaisen sanajärjestyksen palauttamiseen, josta Aavik huomauttaa kirjoituksessaan Kõige suurem germanismus Eesti keeles (Viron kielen suurin germanismi), muoto-opin alalla taas kaikenlaisten muotojen ja päätteiden lyhennykseen sointuisuuden ja kauneuden takia.

Mutta Aavik ei ole suinkaan tyytynyt näihin ilman suurempaa vastarintaa voitettuihin saavutuksiin. Noor-Eestin kokonaispsykologian kannalta ei ole mielenkiintoa vailla juuri tämä vähäinen fantastinen piirre keskellä tieteellistä työtä, romantismin henki keskellä kieli- ja lauseoppien kuivia sääntöjä. Koko Noor-Eestin pyrkimys on ollut "tehdä mahdoton mahdolliseksi", kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat. Ja niin singahuttaa Aavik toisen utopistisen uudistusehdoituksen toisensa jäljestä, mahdollisesti aivan oikein vaistoen inhimillisen sielunrakenteen lait: saadakseen maltillisemmat uudistukset vastaanotetuiksi, on jännitettävä vaatimukset yli kaikkien mahdollisuuksien rajojen.

Aavikin kielellinen rohkeus on esim. neologismien luomisessa seurannut täysin subjektiivista mielijohdettaan. Viron kielestä puuttuu vastine sanalle _jalo_; Aavik tekaisee silloin sanan _jaunis_, jolla itse asiassa ei ole muuta elämisoikeutusta kuin että se on loppusoinnussa "kaunis" sanan kanssa! Aivan samalla tavalla hän muodostaa sanan _veendumus_ = vakaumus, sekä siitä johtuvan tekosanan olemattomasta ja mielivaltaisesta tyvestä, joka hänessä jonkinlaisen soinnullisen, mutta täysin henkilökohtaisen assosiatsion kautta herättää mielikuvan kyseessä olevasta käsitteestä. Itse hän tunnustaa mainittuja sanoja luodessaan ottaneensa kaikki kielessä löytyvät kerakkeet ja ääntiöt toisen toisensa jäljestä ja soinnutelleensa niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa yhdistelmissä, kunnes mielestään osui oikeaan. Hän luo keinotekoisia superlatiiveja, yrittää palauttaa kirjakieleen jo toisiksi vaihtuneita ääntiöitä, keksii epämukavan genetiivin sijaan uuden ihmeellisen prepositsion, sanalla sanoen, antaa kielelliselle mielikuvitukselleen ja subjektiiviselle sointukuulolleen vapaan vallan.

Romantiikan sävyä on myös Aavikin kirjoitustavassa, joka ei suinkaan aina pysy ankaran tieteellisyyden aisoissa, vaan luo hehkuvia herätyskirjoituksia, joissa vallitsee miltei profeetallinen paatos, ikäänkuin olisi kysymyksessä jonkun ihmiskuntaa autuuttavan aatteen ajaminen. Noor-Eestin IV albumissa hän kirjoittaa: "Kielellinen viljelys! Kielenuudistus! Kielen puhdistamisen, järjestämisen, rikastuttamisen, kaunistamisen väistämätön tarve! -- -- Kielikysymys muuan kiireellisimmistä nykyisessä sivistyselämässämme! Kielen erinomainen tärkeys kansalliselle viljelyksellemme! -- -- Millaisia vasaroita, millaisia kiiloja, millaisia rautakankia pitäisikään käyttää takoakseen virolaisen rodun tylsiin aivoihin eräitten kielellisten korjausten ja uudistusten päivänselkeä, pääsemätön, johdonmukainen pakko?"

Nuorvirolainen kielenuudistusliike on epäilemättä ollut väistämätön, yhtä väistämätön, kuin koko muukin ylen kiirehditty virolainen sivistyskehitys. "Ensin kieli, sitten kirjallisuus", panee Aavik erään kirjasensa motoksi. Ja tämä tietoisuus nykyisen kielen riittämättömyydestä menee niin pitkälle, että juuri Aavik itse, jonka kaunokirjallisesta kyvystä on selviä todisteita, ehdoin tahdoin luopuu kaikesta kaunokirjallisesta toiminnasta "kunnes uusi kieli on käyttökelpoinen!"

Suuren sivistyksellisen päämäärän rinnalla, minkä nuorvirolainen kielenuudistusliike itselleen on asettanut, on sen heikkouksilla, kuten liiallisella subjektivismilla, fanaattisuudella, tieteellisen tukipohjan paikottaisella puuttumisella, vähäarvoisempi merkitys, samoin kuten sillä kieltämättömällä tosiasialla, että virolaisissa kielioloissa nykyhetkenä, juuri uudistusehdotusten ylirunsauden takia, vallitsee eräänlainen hämmennys ja vähäinen anarkia. Se ei ole muuta, kuin kielen liian nopean kasvun aiheuttama kuumetila, kuten Ridala sitä nimittää, itsestään ajan kuluessa tasaantuva, mutta toivottavasti jättävä liikatulvansa jäljeltä hedelmällisen, kasvuvoimaisen maaperän tulevaisuuden viron kielelle, jolloin Aavikin unelman mukaisesti "virolainen lause, nyt vielä kömpelö ja väritön, mestarin kynästä rytmillisesti polveilee ja notkuu, taipuisana ja sointuisana, ylpeänä ja värikkäänä, omaperäisenä ja sivistyksellisenä yhtaikaa".

Virolainen kielenuudistusliike on täynnä nuorvirolaista henkeä: kapinaa, subjektiivisuutta ja romantiikkaa.

6.

Niinkuin jo sanottu, Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään irrallinen ilmiö, huolimatta eurooppalaisista ilmajuuristaan ja perin romanttisesta pyrkimyksestään ulkopuolelle todellisuuden rajojen, niin taiteessa kuin elämässä. Jollei siinä olisi mitään muuta Virolle luonteenomaista, niin ainakin sen kehityskulku, tyypillinen virolaisille sivistysilmiöille. Noor-Eestinkin yllä on, kaikesta sen tietoisesta kulttuuripyrkimyksestä huolimatta, nuoren, liian nuoren, liian tuulisen viljelyksen kirous, liian levottoman, tosin hedelmällisen, mutta tasaiselle kehitykselle vaarallisen ajan paine.

Olisi luonnotonta, ellei henkinen rintama, joka heti alusta alkaen asettui oppositsioon ympäristöään vastaan ja samalla niin yliolkaiselle -- usein epäoikeutetulle! -- kannalle kaikkiin siihenastisiin saavutuksiin nähden, -- jonka aatteista useat olivat niin epämukavia pikkuporvarilliselle rauhalle, -- joka usein, kuten näytti, ehdoin tahdoin koetti ärsyttää esiin vastustajansa, loppujen lopulta olisi niitä saanutkin. Gustav Suitsilla olisi tuskin enää syytä valittaa, kuten vielä Noor-Eestin aikakauskirjan ensi numerossa, olevansa vaarassa muuttua ihmishalveksijaksi vastustajain puutteessa! Muistuvat mieleen Hermann Bahrin sanat vihollisista: "Tarvitsen vihollisiani. Vasta viholliseni panevat minulle rajat, ja vasta rajat osoittavat, mitä minussa on."

Mieltäkiinnittävää on: Noor-Eestiä on monta vertaa harvemmin ahdistettu varsinaisilla kirjallisilla aseilla, kuin kaikenlaisilla yhteiskuntahygieenisillä, sosiaalisilla ja kansallisilla peitsenpistoilla. Juuri _sivistys_-ilmiönä, on Noor-Eesti herättänyt ankarimman vastarinnan, kun sensijaan Gustav Suitsin toivottama taistelu kirjallisesta ylivallasta on toistaiseksi jäänyt tulematta, muitten kirjallisten suuntien taiteellisen heikkouden takia.

Noor-Eestin ensiaikainen yritys asettua kokonaan valtiollisten ja yhteiskunnallisten puolueitten yläpuolelle toi sille vastustajia sekä oikeiston että vasemmiston leireistä. Sosialistinen vasemmisto vainusi taantumuksellisuutta ja porvarillisuutta nuor-virolaisten esteettisessä individualismissa; kansallismielisten ryhmää taas loukkasi Noor-Eestin ainakin näennäinen kansainvälisyys ja kansalliskysymyksen syrjäyttäminen. Vielä senkin jälkeen, kun Noor-Eestissä yhä selvempi yhteiskunnallinen suunta yhteen aikaan pääsi voitolle, ei varsinainen ammattisosialismi lakannut karsastelemasta sitä entisellä epäluulollaan.

Suurin vastustus on kuitenkin kohdistunut Noor-Eestin ylikulttuuripyrkimykseen. Noor-Eestin ylimyksellisissä tendensseissä, sen ylihienostuksessa on nähty vaara koko virolaisen kulttuurin terveelle kehitykselle, yritys istuttaa turmeltumattomaan talonpoikaismaaperään vanhojen sivistyskansojen jo aikansa elänyttä ja rappeutunutta kulttuuria, hävittävää, kuten "indiaaneille paloviina". Noor-Eestiä on nimitetty "virolaisen elämän seitsemänneksi paiseeksi", "sivistyssairaudeksi", sitä on syytetty degeneratsiosta ja dekadenssista, sairaalloisen erotiikan kumartamisesta ja pornografisista tarkoitusperistä. Niin, mistä sitä oikeastaan ei ole syytetty! Yksin sen eurooppalaisuuskin on tehty epäluulon ja naurunalaiseksi, on tahdottu nähdä siinä vain kevyt vaappaus, valmis karisemaan joka kosketuksesta, toisin sanoen, Noor-Eestiä on syytetty samasta puolikulttuurista, jota vastaan se heti alusta aloitti leppymättömän taistelunsa.

Todella kipeään kohtaan ovat osuneet epäilemättä ne, jotka jo pitemmän aikaa ovat huomauttaneet eräänlaisesta vaarallisesta väsähtämisestä, mikä on seurannut Noor-Eestin toivorikasta ja vauhdikasta alkua. Ei ole jätetty alleviivaamatta Noor-Eestin useitten kirjailijain todella silminpistävän vähäistä tuotteliaisuutta, heidän vieraantumistaan kotoisista aiheista, heidän varsinaisen luomisvoimansa vaihtumista hedelmättömäksi, elämästä poispäinkääntyneeksi, estetisoivaksi älyllisyydeksi, verenvähyyttä potevaksi kaunosieluisuudeksi. On huomautettu, eikä suinkaan syyttä, tuntuvasta epäsuhteesta Noor-Eestin teoreettisten vaatimusten ja ohjelman sekä toiselta puolen käytännössä toteuttamisen välillä.

Ei voi kieltää: lupaukset ovat todella olleet saavutuksia suuremmat, useampia vastaisuuden valtakirjoja on annettu, kuin mitä ehkä koskaan ollaan tilaisuudessa takaisin lunastamaan. Kokonaisuudessaan katsottuna kertautuu Noor-Eestissäkin ilmiö, joka on luonteenomainen useimmille henkisille liikkeille Virossa, suurta ponnistusvauhtia, suurta alkunopeutta seuraa ikäänkuin liiallisen hankauksen aiheuttama vauhdin talttuminen. Kuinka silmiinpistävä onkaan Virossa tämä henkinen keskenkatkeaminen, keskenjääminen, kälvetystauti niin yksilöitten kuin yksilö-yhtymienkin elämässä! Viron lyhyt sivistyshistoria on täynnä täyttymättömiä lupauksia, loppuunkäymättömiä teitä.

Liivinmaan hedelmällisillä lakeuksilla kasvaa rehevästi ja täysimehuisesti vain apila ja ruis, mutta kaikki vähänkin maanpintaa korkeammat yritykset potevat verenvähyyttä ja kitukasvuisuutta. "Olemme toden teolla pieni ja köyhä kansa, ja meidän on pakko aloittaa liian matalalta, niin ettemme ehdi korkealle", kirjoittaa Gustav Suits. Kuolevaisuusprosentti Viron vähänkin huomattavampien henkisten työntekijäin joukossa on korkea; suuri osa Viron taide- tai sivistyselämän merkkihenkilöitä en kuollut joko aivan nuorina tai kesken parhainta työkauttaan. Vain virolaisen kulttuurin lyhytikäisyydestä ei riipu vanhojen, kunnianarvoisaan, arvovaltaiseen ikään päässeitten julkisten toimihenkilöitten tähänastinen miltei täydellinen olemattomuus, vaan myös saman kulttuurin ennenaikojaan kuluttavasta laadusta. Vaadittu ruumiillinen ja henkinen ponnistus on useille ollut ylivoimainen, olosuhteet liian epäedulliset, elimistön varasäästöt liian vähäiset ja nopeaan loppuunkulutetut. "Virolaiset eivät ole ehkä koskaan koko historiansa aikana eläneet sielullisesti niin traagillista aikaa", kirjoittaa muuan virolainen. Virolaisista sivistysriveistä lankee yhtämittaa työntekijöitä, kuin näkymättömän kuulan kaatamina. Sairastuvat keuhkot, sairastuvat aivot. On paljon ristejä sekä kuolleitten että elävien kohdalla Viron viime vuosikymmenien aikakirjojen lehdillä.

Sekä yleiset että yksilölliset kehitysehdot eivät ole olleet Noor-Eestille suotuisia.

Henkisenä vastarintaliikkeenä se oli kytketty itseään monta vertaa suurempiin voimayhtymiin, joitten liikehtimiset määräsivät ajan sävyn. Niinkuin se oli puhjennut esille Venäjän ensimäisen suuren vapausaavistuksen aamuna, niin se sai myös runsaan osansa valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta taantumuksesta, joka niin jyrkästi seurasi 1905 vuoden lyhyttä ja myrskyisää nousukautta. Harvoin on kai minkään maan nuorison sielulliselle joustavuudelle asetettu suurempia vaatimuksia, kuin silloisen Venäjän vapaamielisen nuorison, siihen luettuna myös nuorvirolainen. Äsken manifestiriemukulkueet kaduilla, pari kuukautta myöhemmin katuvarustustaistelut, Virossa erityisesti satojen moisioitten poltot ja niitä seuraavat rankaisuretkikunnat raippoineen ja joukkohautoineen. Äsken vielä toive vihdoinkin toteutuvasta valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta vapaudesta, muutaman kuukauden kuluttua maanpako, vankila, kuolemantuomiot. Tämä nuoriso sai tottua nopeisiin ja hämmästyttäviin näyttämövaihdoksiin. Sen tarmo oli pingoitettu äärimmilleen kuin jousen jänne, mutta nuolta sen ei ollut sallittu lingota. Mutta mikä vielä monta vertaa vaarallisempaa: sen henkinen sisältö muuttui lyhyessä ajassa niin sanoakseni käyttökelvottomaksi, kuten arvonsa kadottanut raha. Koko sen henkinen aatevarasto leimattiin valtakunnan turvallisuudelle vaaralliseksi räjähdysaineeksi. Tämä nuoriso joutui omituiseen ja vaaralliseen tilaan: se ei eräänä päivänä enää tiennyt, mitä tehdä itsellään ja "henkisellä pakaasillaan", sana, jota nuorvirolaiset kirjailijat niin mielellään käyttävät. Juuri tämä henkinen kuormitus oli pakostakin purettava ja sälytettävä uudelleen, -- tai yksinkertaisesti jätettävä tien oheen. Niitten kohtalo, jotka säästyivät maanpaolta ja vankiloilta, ei ollut kadehdittavampi, heidän murroksensa oli epäilemättä yhtä tuskallinen. Turmiollinen patoutuma, tukkeutuma syntyi tämän nuorison vapaassa kehityksessä. Liian nopeasti ehkäisty elintarmo etsi vääristyneitä, äärimmäisyyksiin vieviä ilmauksia toisilla aloilla: niin voi muun muassa selittää sen miltei patologisen erotiikan laineen, joka heti vallankumousvuosien jälkeen teki tuhoaan venäläisen nuorison keskuudessa. Affekti, kiihoitustila oli olemassa, se vain vaihtoi esinettä. Mutta nuorison parhaassa osassa, sen lahjakkaimmissa ja kauimmaksi pyrkivissä hengissä, tapahtui sensijaan auttamaton jäähtyminen ja yksinäistyminen.

On itsestään selvää, että taantumus ei voinut olla vaikuttamatta lamaannuttavasti sellaiseen vapaan kehityksen perusajatukselle rakettuun liikkeeseen kuin Noor-Eesti. Puhumattakaan siitä, että muutamat sen jäsenistä ovat täysin mieskohtaisesti saaneet tuntea taantumuksen seurauksia ajottaisen vapautensa menettämisen ja maanpakolaisuuden muodossa, -- sekä Tuglas että Ridala ovat istuneet tutkintovankeudessa! -- tai vaikeudessa saada tointa kotimaassaan. Mutta vielä selvemmät ovat ne sisäisen masennus- ja taitekauden merkit, mitkä vähillä poikkeuksilla ovat havaittavissa miltei kaikissa Noor-Eestin edustavimmissa kirjailijoissa.

Ajan aiheuttama välttämätön reaktsio esiintyi Noor-Eestissä ehkä ennen kaikkea yksipuolisuutena, millä se yhteenaikaan yritti sulkea pois kaikki muut elämänarvot, paitsi puhtaasti esteettiset, -- eräänlaisena lasikupuestetisminä, ansariromantiikkana. Paljon Noor-Eestin tuotteissa esiintyvästä teennäisyydestä, konstruoidusta, paperisuudesta voi panna juuri irti-todellisuudesta huudon laskuun, joka ikäänkuin komentosanana kaikuu kaikista nuorvirolaisista kirjoitelmista pari vuotta jälkeen suuren vallankumouspohmelon.

Nuorvirolaisuuden ajottaiseen väsähtämiseen on kuitenkin muitakin ja ainakin yhtä painavia tekijöitä, kuin yleisen valtiollisen taantumuksen johdosta muuttunut mailmankuva.

Gustav Suits huomauttaa Noor-Eestin edenneen differentsoivaa viivaa pitkin nopeammin kuin ne sivistyneet kerrokset, joihin se nojautui, toisin sanoen, että Noor-Eestiltä alun alkaen on tavallaan puuttunut tarpeellinen kaikupohja, laajemmassa merkityksessä myös varsinainen kannattajayleisö. Viron nousukasilmeisellä yhteiskunnalla, vähälukuinen, pitkin suurta isänmaata hajautunut sivistyneistö siihen luettuna, on ilmeisesti viime vuosikymmenen kuluessa ollut alkeellisempia ja hengenpitimiksi välttämättömämpiä tarpeita tyydytettävissä, kuin se kauneudenjano ja kauneuden palvonta, mikä Noor-Eestissä on ruumiillistunut. Virolainen sivistysyhteiskunta on kuin uutisrakennus, jonka peruspalkkeja paraikaa lasketaan, sillä ei vielä ole sijaa kiehkuraisille koristekuvioille.

Se on murtoajan tragiikkaa sekin. Ja murtoajan, jonka taitteet ovat monta vertaa jyrkemmät ja tuskaisammat niin nuoren ja epäterveissä oloissa kehittyneen kulttuurin elimistössä kuin Viron.

On epäilemättä jotain kohtalokasta henkisen kehitystempon erinlaisessa nopeudessa. Sekä yksilöihin että ryhmäliikkeisiin nähden se merkitsee samaa yksinjäämistä. Noor-Eestillä, henkisellä suuntaviivalla, joka häikäilemättömästi suuntautui yli virolaisen talonpoikaiskulttuurin, on edelläkävijäliikkeitten tavallinen vaara: joutua liian irralleen koko sen kansan ja rodun sivistyskehityksestä, johon se sentään eroittamattomasti kuuluu. On todennäköistä, että Noor-Eestiltä itseltään on puuttunut todellinen versova, väkevä kasvuvoima. Mutta on yhtä todennäköistä, ettei Viron henkinen maaperä vielä ollut kyllin muokattu sentapaista yliviljelystä varten, mihin Noor-Eesti pyrki.

Yleisessä tilintekotunnelmassa, joka paraikaa vallitsee Noor-Eestissä pitkin koko rintamaa, tunnustuksia tehtäessä itselle ja muille, voi selvästi havaita, että Noor-Eesti itse on yhtä tietoinen heikkouksistaan kuin konsanaan sen vastustajat.

V. Ridala, joka jo aikaisin näkyy aavistaneen ne vaikeudet, mitkä Noor-Eestillä oli voitettavinaan, kirjoittaa jo vuonna 1911:

"Samoin on väärin kuvitella, että hienostunut taide voisi yhdessä yössä, kukaties mistä, yliluonnollisesti puhjeta kukkaan; siihen tarvitaan pitkällistä energian kokoamista ja sen sulattamista monien sukupolvien aikana. Ei tulla suoraan auran kurjesta ja kirjoiteta ihmeteltäviä kirjallisia ja tieteellisiä teoksia, siihen tarvitaan pitkä sarja tosin vaikeasti havaittavia, mutta kuitenkin tarpeellisia esitöitä ja edellytyksiä, joita vuosikymmeniä -- ja satoja -- on valmistettava."

Pessimistinen, heräävän itsearvostelun henki puhuu kauttaaltaan kaikista nuorvirolaisista takaisinkatsauksista.

Gustav Suits, jonka ohjelmakirjoituksissa Noor-Eestin mielialavaihdokset aina ensinnä tuntuvat, kirjoittaa johdattaessaan mieleen vuoden 1905 aikoja:

"Emme olleet silloin vielä kokeneet vastakohtaisuutta ihanteen ja sen todellisuuteen siirtämisen välillä. Emme aavistaneet vielä, että tavoittaessamme saavutettavaa ja saavuttamatonta tulisimme tuntemaan kaikki hillitsemättömän ja antautumattoman totuudentunnon rajat ja kaikki hermoja hiillyttävät olemattomuuden hurmiot, ja että vuodet saapuisivat, jolloin ihmiset ja olot piirittäisivät meitä, kuin yhä vihaisempana lähestyvä koirien ketju."

"Elämä on leikkinyt innostuksellamme, kuten tuuli pilvillä."

Myöskin skeptillisen ja aina hieman ivallisen A.H. Tammsaaren sanoissa on sama pohjasävel:

"Asiamme eivät ole kunnossa, nimittäin Noor-Eestin asiat. Tahdoimme poimia tähtiä, mutta tähdet tuikehtivat yhä sinisellä taivaalla. Annoimme sangen kevytmielisesti joukon sitoumuksia, mutta niitten lunastaminen on raskas tehtävä."

Aivan vapaa ei Noor-Eesti myöskään ole sille niin usein lingotusta syytöksestä, että se eurooppalaisuuden vaatimuksessaan on ehdoin tahdoin vieronut kaikkea kotoista. Epäilemättä Noor-Eesti ei ole läheskään tyhjentävästi käyttänyt niitä rikkaita henkisiä varastoja, mitkä Virossa taiteilijalle ja kirjailijalle kuin itsestään avautuvat. Kunkin kansan historialliset vaiheet ja kehitys luovat vuosisatojen kuluessa kuin kerrostumia, jotka tarjoavat taiteelliselle geologille runsaita löytöjä, sitä rikkaampia, mitä moninaisempia ovat niihin sisältyvät tyypit ja kohtalot. Erittäin rikkaat ovat nämä kerrostumat Virossa. Kaikessa muussa suhteessa on Viron onneton historia ollut maalle haitaksi, ainoastaan yhdessä ei: taiteellisen raaka-aineiston runsauteen nähden, jonka tämä henkinen ja ruumiillinen vuosisatoja kestänyt kaaos on luonut. Voi syyllä surra ja surkutella sitä yhteiskunnalliselta ja rotukehityksen kannalta, mutta taiteellisiin, kirjallisiin aiheihin nähden on Viro luvattu maa, rikas yksilöistä ja rikas kohtaloista. Jyrkät, synkät, levottomasti läikehtivät varjot, äkilliset murtumiset, kuumeiset voimanpingoitukset, henkiset kulkutaudit, -- kuinka paljon tämäntapaisia ilmiöitä voi tavata Viron hermostuneessa elimistössä! Kuinka paljon aineksia tragiikkaan sekä komediaan, lyyrillisiin legendoihin ja uudenaikaisiin kohtalonovelleihin, draamaan ja satiiriin!

Mitään löytöretkeilijän työtä tässä suhteessa ei Noor-Eesti ole suorittanut. Mutta toiselta puolen on Noor-Eestin vastustajilta jäänyt huomioonottamatta, että hehkuvin isänmaallinen lyriikka sitten Koidulan vapaushymnien on juuri Gustav Suitsin luomaa. Liekkö yksikään Viron aikaisemmista runoilijoista siinä määrin eläytynyt virolaiseen maisemaan, kuin nuorvirolainen Ridala saarenmaalaiseen rannikkoonsa? Ensimäinen taiteellinen yritys kuvata uutta virolaista kaupunkipsykologiaa on A.H. Tammsaaren. Onko Jaan Oks kansallinen, en tiedä, joka tapauksessa hän on virolainen okaineen ja ruotineen. Juuri nuorvirolainen Joh. Aavik on ensimäisenä huomauttanut vanhan virolaisen kansallisrunomitan kauneuksista ja suosittanut sitä uudelleen käytäntöönotettavaksi myöskin uudenaikuisessa tunnelmarunoudessa. Ja samoin on Friedebert Tuglasen näennäisesti niin kansainvälisessä tuotannossa rotuyksilöllinen aines syvemmässä kuin ensi katsannolta voisi olettaa.