Part 2

Noor-Eestin esiintyminen tapahtui heti vastarinnan merkeissä. Gustav Suits on piirtänyt pikakuvan Noor-Eestin alkuajan nuorista "uhmaajista ja etsijöistä" runossaan _Vanad noored_ (Vanhat nuoret), jotka tulivat "läpi tuulen ja rankkasateen katonalaisista kamareistaan". Sama kirjailija kuvaa kirjallisen nuorison mielialaa Noor-Eestin ensi aikoina seuraavin sanoin:

"Ihmeellisen ja paljoa lupaavan Götterdämmerungin olivat synnyttäneet kuluneen vuosikymmenen valtiollisen ja taloudellisen nousuajan heräävät liikehtimiset uuden vuosikymmenen alussa. Harvinaisen käymisen olivat Lännen ja Idän runoilijat ja ajattelijat herättäneet sen uuden sukupolven valveutuneimmissa päissä, joka 1905 paikkeilla, nuorukaisina vielä, esiintyy Virossa, siihen asti tuntemattomalla innostuksella. Meidän nuoruutemme taivaalle kajastuivat tulipaloisina Venäjän vapaustaistelun punaiset alkuheijastukset, ja Darwinin, Marxin, Nietzschen, Brandesin, Ibsenin, Tolstoin, Gorkin, Hauptmannin, Juhani Ahon ja lukemattomien muitten aikalaisten teokset, murtautuessaan yli Viron rajan, toitottivat maan älyllisen nuorison korviin ankarata tuomiotaan yli elämän ja kirjallisuuden."

Noor-Eestin ensimäisen kirjaston nimiluettelo, johon Suits vielä samassa henkäyksessä lisää Goethen, Heinen, Turgenjewin, Dostojewskyn, Byronin, Shelleyn, Hugon, Balmontin ja Brjussovin, d'Annunzion ja Edgar Allan Poen, alkaen klassillisesta kirjallisuudesta venäläisen dekadenssin edustajiin saakka, on hyvin kuvaava. Siinä ei ole edustettu mikään määrätty kirjallinen virtaus, vaan korkea taiteellinen taso semmoisenaan, ei niin selvästi määrätty aatesuunta, kuin kehitysajatus, vapaa ja kapinallinen ajatus. Mutta joka tapauksessa se merkitsi aivan toista henkistä menutä kuin se, minkä baltilainen kulttuuri tähän saakka tapasi tarjota, aivan toisten kirjallisten ihanteitten päämääräksi asettamista kuin ne, mitkä tähän asti olivat virolaiselle kirjallisuudelle häämöittäneet.

Virolainen kirjallisuus oli tosin Noor-Eestin esiintymishetkellä lakannut olemasta vain hyllyllinen hengellisiä, saksalaisten sielunpaimenten virheellisellä vironkielellä toimittamia postilloja, jokunen maallisempi tarina "rakkaan maarahvaan ratoksi ja opetukseksi", joukossa, kuten vielä sata vuotta takaperin. Päinvastoin, virolaisen kirjallisuuden olemassaolo oli jo vuosikymmeniä ollut kieltämätön tosiasia. Se oli jo ehtinyt elää sekin, kuten virolainen sivistyselämäkin, kaksi tärkeätä kehityskautta, kansallisromanttisen ja realistisen. Se oli tuottanut Koidulan isänmaallisen lyriikan, Kalevipoeg-eepoksen ja Kreutzwaldin vanhuuden eepillisen Lembitu-runoelman. Se oli kokeillut historiallisromanttisen novellin ja kyläkertomuksen alalla. Se oli tuottanut Anna Haavan luonnonraikkaan rakkausrunouden. Sillä oli näytettävänä Ernst Petersonin naturalistiset tendenssinovellit ja Eduard Wilden siihenastinen laaja, hyvin eriarvoinen romaanituotanto, jonka kunnioitettavan huipun muodosti työorjuuden aikuinen trilogia Mahtran sota -- Kuinka Anijalaiset Tallinnassa kävivät -- Profeetta Maltsvet. Sillä oli leppoisten kylänovellien ja maalaisnäytelmien luoja August Kitzberg ja sairas runoniekkansa Juhan Liiv, jonka traagillisen runottaren mielipuolisuuden yö on innoittanut.

Mutta kaikesta huolimatta oli tämä kirjallisuus kokonaisuudessaan enemmän tai vähemmän talonpoikaiskirjallisuutta sekä aiheenvalinnaltaan että tasoltaan. Se oli kirjoitettu lukijakunnan suurta enemmistöä silmällä pitäen, jonka muodosti maalaisväestö ja kaupunkien virolainen pikkuporvaristo; virolainen harvalukuinen ja hajallaan asuva sivistyneistö ei ollut se lukijakunta, jonka henkistä näkökulmaa kirjailija olisi koettanut tyydyttää. Ne yksityiset, joitten henkiset tarpeet ylettyivät tämän tason yläpuolelle, saivat hakea tyydytyksensä muitten kielien välityksellä. Sen aihepiiri rajottui miltei yksinomaan virolaisen maakylän ja maalaiselämän kuvaukseen, se oli kansankirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Milloin se yritti laajentaa rajojaan kuvaamaan esim. maa-aatelistoa, se epäonnistui melkein säännöllisesti, sillä sen näkökulma oli silloinkin yksinomaan virolaisen talonpojan. Sensijaan se ei tehnyt edes mainittavampaa yritystäkään kuvatakseen paraikaa muodostuvaa, keskellä murrostaan kamppailevaa virolaista ensimäisen polven sivistyneistöä.

Se oli kirjallisuutta, joka oli helposti saatavissa milloin minkin aatesuunnan palvelukseen, jota käytettiin ahkerasti uskonnon, isänmaallisuuden, kansanvalistuksen ja raittiusasian ajamiseen. Friedebert Tuglas vertaa virolaista kirjallisuutta kerjuriin, joka itse koditonna oli pakoitettu hakemaan suojaa kaikenlaisten aatteitten turvassa.

Siltä puuttui miltei tykkänään tyylin ja tekniikan tietoinen viljelys. Se ei ollut ehtinyt luoda ainoatakaan taiteellisesti kehitettyä, yksilöllistä tyyliä. Sen parhaimmatkin saavutukset kärsivät taiteellisen kulttuurin puutteesta ja teknillisistä virheistä. Sen luojille oli tuntematonta tietoinen, päämäärästään selvä, taiteellinen työ, he loivat, kuten luo asianharrastaja, paremmalla tai huonommalla onnella. Lyriikka, joka taidepitoisuudessa ehdottomasti oli etusijalla, ei tehnyt sekään poikkeusta. Sekä Koidulan että Anna Haavan ja vielä suuremmalla syyllä Juhan Liivin runojen teho riippuu aivan toisista tekijöistä kuin runoteknillisestä valmiudesta. Vielä kirjavampaa ja huolimattomampaa tyylittömyydessään oli suorasanainen kirjallisuus, siihen luettuna Eduard Wildenkin proosa, joka kuitenkin satoisan jälkisuvensa aikana on, osaksi juuri Noor-Eestin vaikutuksesta, onnistunut kehittämään itselleen sekä taiteellisen että omintakeisen tyylin.

Nuoren-Viron perimä kieli taas oli sekin kehittynyt yhtä epäterveissä ja epäedullisissa olosuhteissa, kuin sitä käytävä heimokin. Se oli kieli, ainoina kirjallisina viljelijöinään kolmen vuosisadan aikana vieraskieliset papit, joitten kaksikielisyys tuntui sen vierasvoittoisuudessa ja virheellisyydessä, -- kieli, jota ei vielä koskaan oltu opetettu yhdessäkään kansakoulua korkeammassa koulussa, joka oli suljettu pois tärkeiltä elämän aloilta, jonka käyttäjistä yksikään ei ollut saanut tietoperäistä opetusta edes äidinkielensä oikokirjoituksessa. Totta kyllä, viron kieli oli viimeksi kuluneen vuosisadan aikana päässyt edes hengellisestä aituuksestaan, sen oikokirjoitus oli joutunut perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi ja karsiutunut pahoin häiritsevästä saksanmukaisuudesta, sen oli täytynyt uudenaikuisen sanomalehden palveluksessa pakostakin luoda ja liittää itseensä kaikenlaisia sille ennen tuntemattomia puhtaasti käsitteellisiä sanoja; se oli kieltämättä suuresti notkistunut kaunokirjallisessa käytännössä. Mutta se oli sittenkin korkeampaa kirjallista käyttöä varten vielä puutteellinen kieli, sen lauseoppi täynnä häiritseviä ja rumentavia, lauserakenteeseen syvälle juurtuneita saksalaisuuksia, sen morfologia epäjohdonmukaisia ja toistensa kanssa kilpailevia muotoja. Ja ennen kaikkea, sen kirjakieleen päässyt sanavarasto oli niukka, köyhä jo sanatyvistäkin, saati sitten vähänkin käsitteellisemmistä sanoista.

Friedebert Tuglas kirjoittaa kielestä puhuessaan:

"Kaikkein parhaimmalla tahdollakaan emme enää tule toimeen tällä kielellä. Henkemme tuntee sen rajoissa ahtautta, vilua ja pimeyttä, kuten savupirtissä. Se ei vastaa meidän muotoamme, sisällystämme, poljentoamme. Joka askeleella on kuin tunteemme esiintyisi siinä, ikäänkuin repaleihin verhottuna."

Epäilemättä on juuri psykologinen momentti tässäkin tärkein ja ratkaisevin. Nuori polvi tunsi ahtautta, eikä vain kielen alalla; ei elämä eikä kirjallisuus vastannut sen veren uutta ja kiihkeämpää poljentoa. Sille ei suonut rauhaa, kuten Gustav Suitsin sanat kuuluvat: "heleämmän, avaramman ja rikkaamman elämän palava, nimetön ikävöinti".

4.

Nuoren-Viron kumouksellisuus tuntuu ehkä vähemmän niissä peitsentaitoissa, joilla aloitteleva nuorvirolainen arvostelu yritti kaataa siihenastiset virolaiset suuruudet, virolaisen kylärealismin edustajat, Ernst Petersonin ja Eduard Wilden, taikka purevassa hammastelussa, jota taistelutapaa varsinkin nuorvirolaiset kronikoitsijat ovat kirjallisia vastustajiaan kohtaan käyttäneet. Mutta Noor-Eestin asettamat vaatimukset olivat jo sellaisinaan täysin kumouksellisia.

Murrosajat, jolloin uusi sukupolvi aloittaa taistelun henkisestä hegemoniasta, -- taistelun, jossa se poikkeuksetta aina ennemmin tai myöhemmin pääsee voitolle! -- merkitsevät miltei aina samalla uutta kirjallista suuntaa. 1830-luvun Ranskassa järjestyy nuoren romanttisen koulun rintama kaavoihin kangistunutta klassillisuutta vastaan; joitakuita vuosikymmeniä myöhemmin ovat evolutsio ja realismi taistosanat, mitkä muitten muassa Nuori-Suomi lippuunsa kirjoittaa; vielä vuosikymmen, ja Heidenstamin, Eevertinin ja Selma Lagerlöfin Ruotsissa tapahtuu kirjallinen vallankumous, tällä kertaa uusromantismin voitoksi ja naturalismin tappioksi.

Voisi tosin, jos tahtoisi, puhua nuorvirolaiseen virtaukseenkin nähden uusromantismin voitosta siihen saakka vallinneesta realismista. Mutta puhtaasti kirjallisena liikkeenä ei Noor-Eesti suinkaan ole likipitäinkään yhtenäinen, homogeeni ilmiö. Se ei ole minään kehityskautenaan asettanut koko liikkeelle yhteistä, ahtaasti _kirjallista_ ohjelmaa, taikka vain aivan ylimalkaisin ääriviivoin; se ei ole milloinkaan luonut sitovia kirjallisia vaatimuksia, ei mitään uusromanttista eikä symbolistista katkismusta. Kuten Joh Aavik huomauttaa, ovat siihen lukeutuvat kirjailijat mitä kirjalliseen uskontunnustukseensa tulee, sangen kirjavaa joukkoa, edustaen mitä erilaisimpia kirjallisia aineksia ja suuntia. Klassillisuuteen taipuva V. Ridala on esim. epäilemättä aivan yhtä etäällä impressionistisesta A.H. Tammsaaresta, kuin kumpikin yhdessä uusromanttisesta ja symbolistisesta Friedebert Tuglasesta. Noor-Eestin kirjallisen sävyn voisi lyhyimmin määritellä yleistävällä sanalla modernismi. Mainingit Länsi-Euroopan vuosisadanvaihteen suurista sivistys- ja taidevirtauksista olivat nyt vihdoin, pienoiskoossa tosin, ehtineet Baltian meren matalille rantamille.

Nuoren-Viron ohjelma on kasvanut itse liikkeen keralla; se on vaihtanut sävyä, kuten itse liikekin. Kahdelle iskusanalleen se sensijaan on pysynyt uskollisena: eurooppalaisuuden ja esteettisen kulttuurin vaatimukselle.

Eurooppalaisuuden vaatimus esiintyy ensi kertaa jo Noor-Eestin ensimäisen albumin johtavassa kirjoituksessa, jossa on helppoa tuntea Gustav Suitsin nuoruuden mahtipontinen tyyli:

"Enemmän kulttuuria! Enemmän eurooppalaista kulttuuria! Olkaamme virolaisia, mutta muuttukaamme samalla eurooppalaisiksi!"

Kun Gustav Suits viisi vuotta myöhemmin kirjoittaa toimituksen alkusanat Noor-Eestin aikakauskirjan ensimäiseen numeroon, on Noor-Eestin tietoisuus kulttuurilähetyksestään suuresti kasvanut, mutta eurooppalaisuuden vaatimus on yhä etualalla.

"Uuden aikakauskirjan Noor-Eestin pyrkimys on edustaa Virossa nykyaikaisen kulttuurin virtauksia, tarkoituksella luoda uusia yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia elämänarvoja."

-- -- "Virossakin on alkanut tuotannonsuhteitten eurooppalaistuttaminen ja ihmisten ajatus- ja tunne-elämän uudenaikaistumiskulku. Kuten taloudellinen Viro vähitellen oppii ottamaan käytäntöön uudenaikuisen tekniikan apukeinoja, järjestelmällisiä maanparannussuunnitelmia, keinotekoisia lannoitusaineita ja uusia viljalajeja, muuttaakseen maanviljelyksen perinpohjaisemmaksi ja tuottavammaksi, samoin oppii ja täytyy kirjallisen Viron oppia uudenaikaisen kirjallisen tekniikan itsetietoista käyttelyä, uusien tyylien ja mielialojen viljelyä -- --"

"Noor-Eestin aikakauskirjan kaikkein ensimäiseksi ja kaikkein keskeisimmäksi johtosanaksi olkoon n.s. rahvaanhyödyn sijaan kulttuurihyöty."

-- -- "Yhä eteenpäin eurooppalaisesti viljellyn älyn ja omintakeisesti kehitettävän yksilöllisyyden tunnustähden alla: in hoc signo vinces, näissä merkeissä voitat, Noor-Eesti!"

Tämä eurooppalaisuuden vaatimus merkitsi ennenkaikkea juuri kulttuuripiirin "maantieteellistä" laajennusta, kuten sitä sattuvasti on nimitetty. Virolaisen sivistyksen oli avauduttava muillekin kulttuureille, kuin tähän asti miltei yksinvaltiaille saksalaiselle ja venäläiselle. Sen sivistyksellisten ainesten maahantuonnin, jota Noor-Eesti suunnitteli, tuli käsittää Virolle paikassa ja ajassa kaukaisempienkin ja tähän asti vieraitten kulttuurien saavutuksia. Viron oli jouduttava kosketukseen gallialaisen, romaanilaisen, anglosaksilaisen ja skandinaavilaisen hengen kanssa sekä lujitettava sidettään siihen kulttuuriin, jonka kanssa jo kansallisen herätyksen ajoilta oli olemassa kosketuskohtia, ja joka Virolle sekä maantieteellisesti että rodullisesti oli lähinnä, suomalaiseen.

Vetäessä muutamia, vaikkapa pintapuolisiakin vertausviivoja Nuoren-Suomen ja Nuoren-Viron, Noor-Eestin välillä, näitten kahden virtauksen, joita ajassa eroittaa kaksi vuosikymmentä ja paikassa niin ja niin monta meripenikulmaa, on mieltäkiinnittävää, miten suuri vetovoima ranskalaisella kulttuurilla on kumpaankin ollut. Parisi oli Nuoren-Suomen kirjailijoitten ja taiteilijoitten pyhiinvaelluspaikka, Ahosta ja Kasimir Leinosta alkaen, Edelfeltiin ja Galleniin saakka; ja nuorvirolaiset uusromantikot tekivät vuorostaan sinne toivioretkensä, useimmat tosin vain hengessä ja totuudessa. Nuorsuomalaisten realistien oppiessa tekniikan salaisuuksia Daudet'lta ja Maupassant'ilta, on Nuoren-Viron kirjailijoilla sensijaan esikuvina ja opettajina ranskalaiset symbolistit ja dekadentit. He kääntävät Baudelairea, Rimbaud'ta, Sully Prud'hommea, Verlainea. Heidän kirjoituksissaan, sekä kaunokirjallisissa että esteettisissä, voisi varsinkin juuri nuorvirolaisuuden kukoistusaikana tuntea gallialaisen hengen epäämättömän sävyn. Sellainen Noor-Eestille niin luonteenomainen kirjoitelma, kuin _Randveren_ (Joh. Aavik'in) _Ruth_, eräänlainen tuiki älyllisesti rakettu ylinaisen ihanne, johon on keskittynyt koko nuorvirolainen ylikulttuurivaatimus, on täynnä ranskalaista henkeä, joka uloittuu itse lausepoljentoonkin.

Mahdollisesti oli tämä ranskalaisen älyllisyyden, ranskalaisen muotokiinteän kulttuurin suosiminen ikäänkuin itsestään esillepuhjennut reaktsio juuri Virossa äsken niin tuntuvaksi käynyttä slaavilaista vaikutusta vastaan, kaikkea kaoottista, löyhää, muodotonta, kuritonta, mikä venäläisen hengen mukana oli seurannut.

Nuorelta-Suomelta ei Noor-Eesti oikeastaan ole lainannut muuta kuin nimensä sekä albumiensa ulkoasun, aatteellisesti se sensijaan on monta vertaa lähempänä nuorsuomalaista realismia seurannutta uusromanttista virtausta suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaiken, mikä on antanut luonnetta ja loistoa suomalaiselle uusromantiikalle, elämän ja taiteen koristeellinen, dekoratiivinen käsittely, tyylittelypyrkimys, yksilöllisyyden ja persoonallisuuden hellittämätön oikeutusvaatimus, sensualismi, -- kaiken tämän voi samoin tavata Noor-Eestin taiteellisista ja kaunokirjallisista pyrkimyksistä, enemmän tai vähemmän selviksi vaatimuksiksi kiteytyneinä.

Sama tärkeä asema, mikä esteettisen kulttuurin kysymyksellä on ollut suomalaisessa uusromantiikassa, on sillä, kuten sanottu, ollut nuorvirolaisessakin kirjallisuusvirtauksessa alusta alkaen. Se on ollut epäilemättä vielä keskeisempi, vielä polttavampi, muuan koko liikkeen elinkysymyksiä, niin, V. Ridala on kieltämättä oikeassa väittäessään, että vasta Noor-Eestin ajoista asti on Virossa kirjallisuus muodostunut esteettiseksi probleemiksi, oltuaan siihen saakka milloin loogillinen tai eetillinen, milloin valtiollinen tai yhteiskunnallinen.

Tämä esteettisen kulttuurin vaatimus on ennen kaikkea kohdistunut taideteoksen muotoon. Kuten uudistavat solut kiiruhtavat kipeään kohtaan elimistössä, samoin on Noor-Eestikin käyttänyt suuren osan uudistusvoimastaan luodakseen perinpohjin uudelleen virolaisen kirjallisuuden kipeän kohdan: puuttuvan ja vaillinaisen tyylikäsitteen. Vuosikausia ovat nuorvirolaisten kirjoitukset yhä uudelleen, kuten Tuglas huomauttaa, teoretisoineet ja agitoineet osoittaakseen, kuinka ala-arvoinen, epäkypsä, epäkulturelli virolaisen kirjallisuuden siihenastinen muoto todenteolla on ollut. Nuoren polven tunnussanaksi tuli muodonpalvonta, "Muodossa juuri ilmenee taiteen johdonmukainen, loogillinen edistys. Aihe on vain rautainen luuranko. -- Vasta taiteellinen muoto muuttaa käsitteellisten aatteitten teräslangat haaveellisiksi köynnöskasveiksi." (Tuglas.)

Nuorvirolainen muotoviljelys aloitti kirjojen ulkoasusta. Heidän kirjansa ilmestyvät alusta alkaen asussa, jollaista virolaisten kirjakauppojen vaatimattomat näyteikkunat eivät ennen olleet aavistaneetkaan, he tilasivat taiteilijoilta kirjojensa kansilehdet, koristivat ne vinjeteillä ja frontispiseillä, painattivat ne kalliille, hienolle paperille, varustivat albuminsa taiteellisilla kuvajäljennöksillä. Nuorvirolaisen kirjakulttuurin huvittavimpia muistomerkkejä on loistopainos Juhan Liivin runoista, taiteilija Kr. Raud'in muinaisvirolaisilla tanu- ja vyöaiheilla ehkä liiankin tuhlaavasti koristama teos, ja Noor-Eestin aikakauskirja, erinomaisen hieno ja aistikas julkaisu, ulkoasultaan verrattava mihin eurooppalaisen kirjallisuuden tuotteeseen tahansa.

Mutta tämän muodonpalvonnan tärkein päämäärä ja muuan Noor-Eestin kaikkein hedelmällisimpiä alotteita oli epäilemättä persoonallisen, yksilöllisen tyylin vaatimus, joka niin hellittämättömänä kaikuu läpi kaiken, niin kielteisen kuin myönteisen, mitä Nuoren-Viron eri kirjailijat ovat kirjoittaneet. Niin eroava kuin heidän taidekäsityksensä muuten usein lieneekin, tässä asiassa he ovat eroamattomasti yhtä. Ensimäisinä virolaisessa kirjallisuudessa he asettavat vaatimukseksi tietoisen valinnan, sisällyksestä ja aiheesta kasvavien sisäisten lakien seuraamisen, muodon ja sisällyksen vuorovaikutuksen ja sopusoinnun.

Heidän vastarinta-asenteestaan yhteiskuntaan sekä kirjallisiin ja taiteellisiin ilmiöihin nähden syntyy itsestään arvostelu. Ennen Noor-Eestiä ei voi puhua virolaisesta arvostelusta missään varsinaisessa merkityksessä. Nuori kirjallinen polvi sensijaan loi kritiikin, kirjallisen sekä yhteiskunnallisen; vasta heidän kirjoituksissaan voi havaita pyrkimyksen asettaa eri ilmiöt toistensa sekä ajan yhteyteen. Kaikki läpeensä he ovat jonakin kehitysjaksonaan kriitikkoja, usein tosin varsinaisen luomiskykynsä kustannuksella; Suits, Ridala, Tammsaare, Tuglas, yksinpä kaoottinen Jaan Okskin, palvelevat aina ajottain Runottarista älyllisintä: kymmenettä. On vaikea sanoa, pakoittivatko olosuhteet ja aika esiin tämän nuorvirolaisille niin luonteenomaisen kriitillisen suonen, tämän teoretisoimisen tarpeen. Mahdollisesti se kasvoi kuin välttämättömyyden pakosta, olosuhteissa, joissa yksinkertaisimmatkin, alkeellisimmatkin esteettiset käsitteet vaativat selvitystä. Mutta epäilemättä on älyllisyys tunnusmerkillistä koko virolaiselle nuorelle polvelle semmoisenaan, eräänlainen eittämätön ja selvä intellektualismi.

Mutta he eivät olisi virolaisen kirjallisuuden myrsky- ja kiihkokauden edustajia, jollei älyllisen piirteen kanssa rinnan läpi koko heidän sekä teoreettisen että kaunokirjallisen tuotantonsa kulkisi yhtä eittämätön romanttinen piirre. Se ilmenee ennenkaikkea johdonmukaisuudessa, millä he kaikki järjestänsä pakenevat todellisuutta. Se on sama piirre, joka saksalaisessa romantiikassa loi Novalis'en sinisen kukan runouden, joka pakoitti ranskalaiset romantikot etsimään aiheita Korsikasta ja Espanjasta tai Itämailta, joka vei Heidenstamin Endymionin asuinsijoille ja Selma Lagerlöfin Vermlannin tarurikkaisiin metsiin tai Palestinan legendamaille. Ei voine kuvitella yhtäkään romantismin tähtien alla syntynyttä kirjallista virtausta vailla tätä piirrettä. Todellisuus, Realiteetti, kuten he sen isolla alkukirjaimella merkitsevät, ikäänkuin pahansuovan jumaluuden, on heille vain toisarvoinen, ala-arvoinen käsite, läpeensä vihamielinen, alentava ja kahlehtiva. Kaikki he luovat sen rinnalle tai yläpuolelle oman, uuden mailmansa, joko, kuten Randvere-Aavik, rakentamalla keinotekoisen ylinaisensa jäsen jäseneltä, tai turvautumalla fantastiikkaan, kuten Tuglas, tai muinaisuuteen ja merentakaisuuteen, kuten Ridala.

Romanttinen piirre nuorvirolaisuudessa on samoin, kuten sanottu, tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, joka saavuttaa huippunsa juuri Randveren Ruthissa ja Friedebert Tuglasen tunnustusromaanissa Felix Ormussonissa. Se on esteettinen individualismi viimeisiin johtopäätöksiinsä vietynä, ihmisihanne, josta on eliminoitu pois kaikki yhteiskunnalliset ja yleensä sosiaaliset vaistot, oppi yksilöstä koko elämän ja näkyväisen sekä näkymättömän mailman keskipisteenä, yksilöjumalointi, Zarathustraa virolaisessa sanamuodossa.

Sanoutua irti yhteiskunnasta, vaikkapa vain ajottaisesti, se oli epäilemättä muuan tämän nuoren kaunosieluisen polven äärimmäisimpiä taistelukeinoja, -- polven, joka itse nousukkaina, aloitti kapinan nousukasyhteiskuntaa vastaan tai kuten virolaisen psykiaatterin J. Luigan sanat kuuluvat, vasten "ylitalonpojan tukevaa ja unisen hidasta otsaa".

5.

Noor-Eestin tietoinen tyyliviljelys on alusta alkaen käynyt käsi kädessä n.s. nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen kanssa, joka on kasvanut esiin aivan samoista perussyistä, mistä tyylilliset ja muodolliset uudistusvaatimukset olivat lähtöisin.

Georg Brandes kirjoittaa tutkielmassaan J.P. Jacobsenista:

"Kieli muistuttaa soittokonetta, joka silloin tällöin on viritettävä uudelleen. Pari kertaa vuosisadassa tapahtuu tavallisesti tällainen uudelleenviritys. Sillä samoin kuin ei yksikään sukupolvi voi tyytyä ajattelemaan edeltäjäinsä ajatuksia, samoin ei voi mikään kirjallinen ryhmä käyttää kieltä, jota edellinen ryhmä kirjoitti. Sen pitää ja täytyy oppia loppumattoman paljon edeltäjiltään, mutta itsestään sen on ponnistuksella tai ponnistuksetta luotava oma kielensä, ja ensi askel siihen on kielen uudelleenviritys."

Nämä Brandesin sanat tulevat tahtomatta mieleen ajatellessa nuorvirolaista kielenuudistusta. Jos ne pitivät paikkansa 1870-luvun Tanskassa, jos Holbergin ja Oehlenschlägerin kieli osottautui riittämättömäksi tulkitsemaan J.P. Jacobsenin värehtivää tunneasteikkoa, kuinka paljon suuremmassa määrin olikaan kielen uudelleenviritys tarpeen 1900-luvun Virossa!

Ja taas on psykologinen momentti mitä tärkein. Kielenuudistus suuremmassa mittakaavassa ei koskaan voi olla puhtaasti muodollinen kysymys, vaan siinä pyrkii esille uudet sisäiset arvot, kohonnut kulttuuritaso, uuden sukupolven muuttunut sielunelämä. Voi olla varma: joka kerta kun kieli jonkun kansan kirjallisuudessa perinpohjaisesti ja näköjään väkinäisesti pyrkii uudistumaan, sekin ikäänkuin vallankumouksen suorittaen, se samalla merkitsee syvälle käypiä muutoksia ja murroksia saman kansan sielunelämässä ja sivistystasossa. Kielenuudistus on tavallaan sekin yhteiskunnallispsykologinen ilmiö.

Niin on nuorvirolainenkin kielenuudistuspyrkimys alun alkaen syntynyt nuoren polven muuttuneesta, laajentuneesta ja hienostuneemmasta sielullisesta rakenteesta, sen ajatus- ja tunne-elämän erivivahduksellisuudesta, jalomman soittokoneen tarpeesta, kuin tähänastinen virolainen talonpoikaisviulu, ja käytännöllisesti katsoen kaikenlaisten siihen asti käyttämättömien kielellisten alueitten, esteettisten, filosofisten, psykologisten, viljelykseen joutumisesta.

Nuorvirolaisessa kielenuudistusliikkeessä on epäilemättä siinäkin pisara romantiikkaa. Se ei suinkaan ole mikään tieteellisen rauhallinen kamariliike, rajoittuva kielellisten aikakauskirjojen lehdille, ei mikään tiedemiesten välinen veretön kamppailu, aseina sanatyvet ja päätteet. Sitä on päinvastoin alusta asti käyty kaiken yleisön kuullen ja osaaottaen, hellittämättömällä propagandalla, ihmisiä kahteen leiriin jakavalla kiihkolla, joka on mahdollinen vain tähän saakka valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti niin toimettomuuteen tuomitussa elimistössä, kuin Viron. Vuosikausia se on jaksanut pysyä päivänkysymyksenä, todellisena _le plat du jour_ Viron henkisessä elämässä.