Part 14

"Tyylin pitäisi olla, paitsi kevyt, selvä ja jalosukuinen, vielä jokaisessa yksityisessä sanassaankin taideteos", hän kirjoittaa. Ja toisessa kohden: "Seulon kieltä kuin kultahietaa." Tuglaseen, kuten Juhani Ahoonkin nähden, voisi puhua erityisestä sanasoitannollisuudesta, sanakorvasta, joka ei edellytä varsinaista sävelsoitannollisuutta, vaan päinvastoin usein voi yhtyä suoranaiseen epämusikaalisuuteenkin. Tämä sanakuulo on Tuglasella hyvin kehittynyt. Eritellessä hänen lauseitaan sanasoitannollisuuden kannalta, hämmästyisi epäilemättä sen työn tietoisuutta, joka on luonut näköjään niin vaivattomasti luistavat lauseet. Sanalliset sointuvaikutukset ovat niissä varmaan monta vertaa harkitumpia kuin voisi edellyttää. Tuglas on tietoisesti kehittänyt kielessä piileviä sointumahdollisuuksia, jotka alkusointuun taipuvassa viron kielessä -- samoinkuin suomenkin -- jo itsessään ovat suuret. On ihmeellistä nähdä, kuinka hienoja vivahduksia tulkitsemaan pystyy Tuglasen käyttämänä kieli, jolle äsken vielä riitti talonpoikainen arkisanasto. Tuglasen suhde kielenuudistukseen on täysin myönteinen, mutta samalla pidättyvä; erehtymättömällä ja valikoivalla aistilla hän on omaksunut uudistusehdoituksista kaiken, mikä on ollut omiaan korostamaan hänen lauseensa soitannollisuutta ja hänen tyylinsä tunnelmapitoisuutta. Mutta hän on aivan liiaksi taiteilija ja erityisesti juuri sanataiteilija, mennäkseen äärimmäisyyksiin; hän ei koskaan uhraisi lauseen, tuskinpa sanankaan selvyyttä ja helppotajuisuutta, kielenuudistaja ei voita kirjailijaa hänessä. Hän ei milloinkaan antautuisi uhkarohkeisiin kielellisiin kokeisiin, kuten Aavik tai Ridala. Hän saattaa kyllä, kuten novellissa Popi ja Huhuu, tehostaakseen tunnelmaa ja kuvatakseen alankomaalaisten Boschin ja Brueghelin mielikuvituksellisia tauluja, luoda fantastisia sanoja, kuten _tulikivenlento_ tai _rakkolentäjä, nenäjalkainen, siipiankerias_, vieläpä puhtaasti sanakoristeellisista syistä lisätä tähän eriskummallisten olioitten luetteloon sanan "_muik_", jolla ei viroksi ole mitään merkitystä, yksinomaan koska se äänteellisten ominaisuuksiensa ja tuntemattomuutensa takia hänessä herättää käsitteen jostain salaperäisestä ja mielikuvituksellisesta! Mutta yleensä hänen kielensä on, kaikesta sanarikkaudestaan huolimatta, selvä ja helppotajuinen, ja hänen kieleen tuomansa murresanat -- enimmäkseen hänen tarttolaisen kotiseutunsa murteesta -- taiteellisella maulla valittuja. Jos Viron nykyisessä kielellisessä murroskaudessa ylipäänsä on mahdollista ajatella tulevaisuuden tulikokeen kestävää proosaa, niin se on epäilemättä Friedebert Tuglasen. Sillä on eräänlainen taiteellisuuden ja taiturimaisuuden luoma koskemattomuus joka tulee suojelemaan sitä, vaikka kielen kehitys saavuttaisi vieläkin huimaavamman vauhdin kuin nykyään.

Tuglasen proosan teho ei kuitenkaan suinkaan ole yksin hänen kielenkäyttönsä ansiota. On nimittäin erikoisesti alleviivattava juuri tämän proosatyylin tehoa, _suggestiovoimaa_, sen kykyä herättää tunnelmia. Se riippuu epäilemättä sen omasta suuresta tunnelmapitoisuudesta, sielullisesta kiihoitustilasta, affektista, jossa se on luotu, ja josta jo edellä on ollut puhe. Tämä kiihoitustila on ollut niin voimakas, että sanoissa ja lauseissa on vielä tuntevinaan sen värinän. Se voi toisinaan tehdä Tuglasen proosan levottomaksi, läikehtiväksi, liian lyyrilliseksi, mutta suotuisina hetkinä se antaa sille aivan erikoisen sähköisyyden.

Toinen Tuglasen proosan pääominaisuuksista on sen ehdoton taipumus tyylittelyyn. Tuglasen tyyli pyrkii aina koristeellisuuteen, olkoon kysymys luonnosta tai ihmisestä. Hänellä voi tavata pieniä maisemapiirroksia, jotka vaikuttavat koristeellisesti ja perspektiivittömästi kuten japanilaiset maisemamaalaukset, esim. kuvaus kolmesta järvestä _Ihmissyöjät_-kertomuksen alussa. On sangen vaikea eritellä, millä taidekeinoilla Tuglas saa aikaan tämän haluamansa vaikutuksen. Nähtävästi ovat realistiset piirteet harvennetut ja yksinkertaistetut, josta samalla seuraa muutamien jäljelle jääneitten piirteitten erikoinen korostus. Juuri luontoa katselee Tuglas todella aivan yksilöllisen temperamentin läpi. Ja tämä temperamentti on kuin värillinen lasi: se antaa maisemillekin värinsä. Huomattavaa on juuri väriä kuvaavien adjektiivien runsaus Tuglasen proosassa, hänellä on niitä paletin täydeltä. Tuglasen värirakkaus uloittuu virolaiseen maisemaankin, joka hänen kuvaamanaan poikkeuksetta on aina hieman tyylitelty; siihen on aina pirahtanut pisara kultaa ja purppuraa tekijänsä mielikuvituksellisesta sielusta. Itsekin hän puhkee ihmettelyyn: "Onko tämä kotimaata eikä Välimeren rannikkoa? Nämä ultramariinin siniset metsät, punahohtoiset kukkulat ja sinipunervat vedet... Ja nuo hennot, puhtaat viivat, jotka ikäänkuin taiteilijan kultainen sivellin on vetänyt yli taivaan, veden ja maan." (Felix Ormusson.)

Taikka novellista _Ehtootaivas_:

"Oli taas muuan noita ihmeellisiä, alakuloisia iltoja, jolloin kukkuloitten piirteet olivat kuin hyhmettyneeseen vereen kastetut, ja harvojen, mustien puitten rivi häipyi ehtootaivaan punaan salaperäisenä pylväskäytävänä, -- jolloin ilma oli niin tyyni ja kuulas, että kaukana taivaanrannalla näkyi jokainen punainen kasteheinän tähkä. Viimeisissä maata tavoittavissa auringon säteissä kimalsivat himmentyneet akkunaruudut kuin sinervässä tulessa."

Romaani Felix Ormusson on täynnä tällaista hellävaroin tyyliteltyä maisemarunoutta, tuiki persoonallisia näkemyksiä, joitten runollinen pitoisuus on monesti suurempi kuin loppusoinnuilla ja poljennoilla varustettujen.

"Tuntuu kuin olisivat itse auringonsäteetkin tuoksuneet ihmeellistä, kultaista ja verhottua tuoksua."

"Ihmeelliset illat, jolloin päiväinen auringon helle ja maasta nouseva huumaus vaihtuvat veressämme ihanaksi raukeudeksi. On kuin kävisivät kaikki päiväiset muistot, ajatukset ja unelmat, selkiytyäkseen alakuloisuuden heleäntuskaiseksi viiniksi."

"Kahden puolen vieressäni kohosi seinämänä vilja. Tuhannet hennot tuoksut nousivat maasta, kuten tavoittamattomat tunnelmat. Korsi keinui ääneti kuin unessa."

Kuinka monta vertaa realistisempaa onkaan esim. Juhani Ahon maisemamaalaus, ja samoin Ridalan saarenmaalainen maisema!

Mutta Tuglasen taiteen rajoitukset ja vaarat ovat läheistä sukua hänen tyylinsä suurimmille avuille, ne kasvavat samoista ominaisuuksista, jotka toiselta puolen luovat hänen tyylinsä kiistämättömän tehon. Tuglasen hermostunut, väräjävä, slaavilaisen pehmeä proosa eksyy usein retooriseen kaunopuheisuuteen, eräänlaiseen sananpalvontaan. Se on usein ylen kaunosanaista, ylen sointuvaa, ylen korupuheista. Sen ornamentiikka on toisinaan liian runsas, siihen määrin, että se tuntuu häiritsevältä odottaessa asiallista, reaalia ajatusta, _paljasta_ ajatusta, niin sanoakseni. Sen vaara on, kuten sanottu, lyyrillisyydessä. Se sopii erinomaisen hyvin ilmaisemaan tunnelmaa, mitä kyllästetympää, mitä sisäisesti liikkuvampaa, sitä parempi, sen loistokohtia ovat juuri tällaiset tunnepyörteen, tunnepäihtymyksen kuvaukset. Mutta häiritsevää on sen liiallinen lyyrillisyys, sen taipumus ekstaasiin ja huudahduslauseisiin, silloinkin, kun sisällys ei vaatisi niin lyyrillisiä ilmaisumuotoja. Varsinkin on Felix Ormusson rikas näistä ah-lauseista, jotka liian usein käytettyinä tuovat tyyliin äitelän ja hentomielisen vivahduksen. Tuglasen sormiharjoituskokoelmasta _Liivakell_ voi nähdä, minkälaiseen väärään lyyrillisyyteen ja kielelliseen sulosointuisuuteen hänen tyylinsä on alkujaan ollut vaarassa hukkua. Mutta niinkin myöhäisessä ja kypsässä teoksessa kuin _Mailma lõpus_, jossa kuitenkin pyrkimys tyylipuhtauteen ja yksinkertaisempaan sanontaan kertovissa kohdin on niin selvä, on kuitenkin paikoittain alkusoinnun käyttö vielä suorastaan rasittava.

Vielä paljoa suurempi vaara on Tuglasella tyylittelytaipumuksessaan. Kaikki on vaarassa muuttua hänellä koristeelliseksi, niinkin koristeelliseksi, että selittämätön, raikas henkäys, joka aina uhoo kaikesta todella elävästä taiteesta, ei aina tunnu. Felix Ormusson näkee kerran unta ratsastavansa sähköllä käyvällä puuhevosella; ja valitettavasti on tässä kirpeässä itseivassa hitunen totta: eletyn tunne ei ole aina aivan ehdoton Tuglasen teoksissa. Se ei suinkaan riipu hänen viimeaikaisesta aihepiiristään. Huimaavimmankin mielikuvituksen tuote voi olla elettyä; niin on Poe epäilemättä yksityiskohtaisesti kärsinyt ja kitunut unihoureensa, miten epätodellisilla aloilla ne liikkuvatkin. Aitouden tunne riippuu yksinomaan elämyksen intensiivisyysasteesta eikä sen todellisuusmahdollisuudesta. Mutta sellainen mustasukkaisuuden ja murhanhimon kuvaus kuin Tuglasen novelli _Vilkkuva tuli_, ei kaikesta tunnepingoituksestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia vaikuta eletyn voimalla, vaan enemmän tai vähemmän keinotekoiselta.

Tyylillinen korutaide viehättää Tuglasta usein liiaksi, siihen määrin, että hän toisinaan etenee vaarallisen etäälle elävästä elämästä, kaiken taiteen alusta ja lopusta. Oleellisin ero realistin ja romantikon välillä lienee se, että jälkimäinen destilloi elämän useampaan kertaan kuin edellinen. Mutta Tuglas joutuu tyylittelypyrkimyksessään destilloimaan elämän toisinaan niin tarkoin, että siitä pääsee haihtumaan elävän elämän ihmeellinen iluidumi. Hänen vaaransa on taituruus.

6.

Friedebert Tuglas on taiteessaan paraikaa tienristeyksessä, kuten Gustav Suits, kuten Noor-Eesti kokonaisuudessaan. On kuin jokin muutos, suunnan, muodon tai sisällön vaihdos taas olisi tekeillä hänen taiteessaan, ikäänkuin hänen tämänkertainen kiertokehänsä alkaisi taas olla loppuunsuoritettu. On taas uudenetsintää, irtipyrkimystä, ikäänkuin ankkuriköysien levotonta liikehtimistä hänen teoreettisissa kirjoitelmissaan, joissa kaikki taidesuunnan vaihdokset aina ovat varhemmin tuntuneet kuin hänen novellituotannossaan.

Tuglasen aivot näyttävät työskentelevän ikäänkuin monissa eri osissa, ainakin ne ovat aika ajottain aivan eri vireessä: näkemyskyvyn ohella esiintyy erittelevä, punnitseva äly. Tällainen yhdistelmä ei ole niin harvinainen kuin voisi luulla; hyvin selvärajaiseen muotoon se oli kehittynyt esim. juuri Edgar Allan Poella, joka ei säikkynyt tieteellisesti erittelemästä edes omaa deliriumiuntaan, _Korppi_-runoa. Suomalaisessa kirjallisuudessa on _Eino Leino_ näkyvimpänä esimerkkinä siitä, kuinka eri päätepisteitten välillä, älyn ja mielikuvituksen, runollinen lahja voi liikkua.

Voi olla, että nämä kaksi niin erinlaista aivotoimintaa erityisissä tapauksissa voivat esiintyä yhtaikaa; useimmiten ne epäilemättä ovat vaihtoehtoisia keskenään, toisen aivotilan kestäessä pysyy toinen latenttina. Voisi sanoa, että ne melkein aina esiintyvät toistensa kustannuksella. Niin erinlaisia kuin ovatkin, kuluttavat ne kuitenkin samaa aivoenergiaa.

On luovia taiteilijoita, jotka eivät koskaan suinkaan ole edes yrittäneetkään tehdä itselleen tai muille selkoa niistä salaperäisistä ja hämäristä laeista, jotka täyttyvät heidän taiteessaan. Onko Shakespearelta, onko Aleksis Kiveltä jäänyt riviäkään selitykseksi heidän teostensa synnyn sisäisistä ja ulkonaisista vaikutteista? Brandes on suorittanut yhden ihmeteltävimpiä suurtöitään tunkeutuessaan intuitsionsa neroudella Shakespearen teosten takaiseen mailmaan, mutta yhtäkään vihjausta, yhtäkään suoranaista ohjetta ei hänellä ole ollut apuna. Ensi katsaukselta voisi luulla, että vain juuri nämä, ikäänkuin tiedottomasti, naivisti luovat taiteilijat, joille kaikki taiteen teoria näyttää olevan olematonta, muodostaisivat taiteen ainoan ja varsinaisen valiojoukon. Mutta heidän rinnallaan on toisia, yhtä todellisia, joitten luomistoiminnan rinnalla kulkee yhtä herkeämätön askartelu taiteen teorioilla, alituinen henkinen tarve joka hetki tietää ja tutkia oman taiteensa lait. Kuinka paljon, ottaakseni vain suurimman esimerkin, onkaan Goethe ajatellut, puhunut ja kirjoittanut taiteen olemuksesta!

Friedebert Tuglas kuuluu epäilemättä tähän jälkimäiseen luokkaan. Hänellä on sama sisäinen pakko joka hetki todeta nykyinen kehitysasteensa ja viitoittaa tuleva kehitystiensä; taiteen ilmiöt askarruttavat hänen aivojaan yhtä suurella intensiivisyydellä kuin elämän ilmiöt. Niin, hänen puhtaasti taideteoreettinen lahjansa on tuotteliaisuuden kannalta ollut joka tapauksessa koko joukon anteliaampikin hänen varsinaisesti luovaa kykyään.

On oikeastaan sangen vaikea tuntea Tuglasta hänen teoreettisista kirjoitelmistaan. Niitä on tosin kahta lajia: suurempia, perinpohjin eritteleviä tutkimuksia ja vähäisiä pikkukirjoitelmia, intiimejä ja impressionistisia, ikäänkuin otteita tai jatkoa Felix Ormussonin päiväkirjalle, eräänlainen jatkuva kirjallistaiteellinen _journal intime_.

Edellisissä, joista tärkeimmät ovat monografia virolaisesta runoilijasta _Juhan Liivistä_ v. 1914, tutkielma virolaisen realismin edustajista _Eduard Wildestä_ ja _Ernst Petersonista_ v. 1909 ja _Kirjallisesta tyylistä_ v. 1912, osoittautuu Tuglas Gustav Suitsin ohella Viron terävimmäksi kriitilliseksi kyvyksi ja esseistiksi. Aivan toinen henkinen fysiognomia kuin Tuglasen kuumenovelleilla on näillä selvillä, älykkäillä ja kirkkailla tutkielmilla. Juuri Tuglasen novellien pääasiallisin tunnus, sielullinen kiihoitustila, sairaalloinen hermojännitys puuttuu tykkänään, koko "sielun yöpuoli", josta alussa oli puhe. Kaikesta Tuglaselle niin ominaisesta hermoherkkyydestä ei ole muuta jäljellä, kuin eräänlainen, jos niin tahtoo, erittäin herkistynyt ja miltei aina oikeaan osuva vaisto taiteellisten ilmiöitten arvioinnissa. Kuitenkaan ei tämä äly koskaan vaikuta viileältä eikä järkeilevältä, ei edes silloin kun sen kieltämätön satiirinen juova esiintyy selvempänä kuin tavallisesti. Jos voi puhua älyn intohimoisuudesta, niin on Tuglasen äly sitä. Sen silmiinpistävin erikoisominaisuus on taipumus kärkilauseeseen, aforismiin, ja eräänlainen mielellään hieman paradoksaalinen sanonta.

Koko joukon hermostuneempi sävy kuin näissä rauhallisissa, suurella tunnollisuudella ja syventymisellä suoritetuissa tutkielmissa, on Tuglasen esteettisissä pikkukirjoitelmissa, joita hän varsinkin parin viime vuoden kuluessa on sinne tänne sanomalehtien ja aikakauskirjojen palstoille siroitellut. Ne ovat eräänlaisia kirjallisia _hors d'oeuvres_, kevyen ja liikkuvan älyn luomia, kosketellen milloin uudempia, milloin vanhempia taideilmiöitä, koti- ja ulkomaisia, kirjoja ja kirjailijoita, usein vain hetkellisiä, toisiaan seuraavia subjektiivisia kirjallisia mielialoja, kuten _Iseenesele_ (Itselleni) tai _Kriitiline intermezzo_ (Kriitillinen intermezzo).

Tuglasen kiihkeän ja herkeämättömän uusien kauneusarvojen etsinnän tuntee parhaiten juuri näistä pikkututkielmista. Niistä voi nähdä, kuinka keskeytymättä hänen kehityksensä tähän asti on kulkenut, millaisella henkisen ilmapuntari-ihmisen herkkyydellä hän ottaa vaarin kaikista ajassa liikkuvista taiteellisista säänvaihdoksista, silloinkin kun ne tuntuvat ainoastaan enteinä, paineena ilmassa.

Friedebert Tuglas on, kuten hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan näkyy, monta kertaa vaihtanut kirjallista uskontunnustusta. Tarvitaan toisinaan suuri määrä sisäistä rohkeutta tunnustaakseen uuden asteen kehityksessään ja kumotakseen entisen. Ei ole suinkaan aina pinnallisuuden eikä häilyväisyyden merkki, jos taiteilija pitkin kehitystään alati siirtyy uuteen taidekäsitykseen. Se voi olla muodin orjailua, jokaisen oikullisen _le dernier cri'n_ seuraamista, mutta siinä voi piillä myös varmat takeet taiteilijan ehtymättömästä sisäisestä kasvuvoimasta.

Naturalistista tai impressionistista käsitystään taiteesta ei Tuglas ole tietääkseni missään teoreettisesti määritellyt. Sensijaan on hänen laaja _Juhan Liiv_-tutkielmansa kokonaan symbolismin merkeissä syntynyt. Hän käyttää siinä jokaista tarjoutuvaa -- ja tarjoumatontakin -- tilaisuutta tuodakseen esiin symbolistisen taideihanteensa, usein melkein väkivaltaisesti, pääaiheen kustannuksellakin. Hän kirjoittaa:

"Symbolismi, -- se on oikeastaan eräänlaista vastakohtien runoutta, äärimmäisyyksien taidetta. Se on viimeisiin johtopäätöksiinsä vietyä naturalismia, joka tarjoo niin tiheän elämänmielikuvan, ettemme loppujen lopuksi enää näe elämän ilmiöitä semmoisinaan, vaan niitten abstraktsioita, vertauskuvia, symbooleja."

-- -- "Symbolismi -- se merkitsisi taitoa tavata rajoitetusta rajatonta ja tämänpäiväisestä ikuista. Se olisi äärimmäisten ponnistusten, epätoivoisten kokeitten traagillinen taide. Se on mieletön pyrkimys: tajuta -- vaikkapa symbolien kautta, -- maailma itsenäisenä ilmiönä, tajuta realiteetti _an und für sich_."

-- -- "Totuuden käsitteen vaihtuminen symbolin käsitteeksi, -- se oli estetiikassa tapahtuva vallankumous."

Mutta jo vuotta jälkeenpäin hän asettuu perin arvostelevalle ja osaksi hylkäävällekin kannalle taidesuunnan suhteen, joka hänestä äsken oli ainoa taiteellisesti autuuttava. _Kriitillisessä intermezzossaan_ hän kirjoittaa:

"Mutta samalla olemme uudelleen arvioineet symbolismin ulkonaiset arvot. Sen mystilliset näyttämökoristeet ovat käyneet meistä epäilyttäviksi. Sen 'suuret sanat' ovat meistä ikäviä. Me hieromme ystävyyttä taas realismin kanssa. Meistä näyttää taas mahdolliselta löytää runoutta meitä joka päivä ympäröivästä elämästä. -- Ei ole lainkaan tarpeen, että teoksen taustana välttämättä olisi symbolistinen syvyys".

Jo Felix Ormusson sellaisenaan oli tavallaan lopputilitystä, estetismin jälkilaskuja. Mutta paljoa ankarammin käy Tuglas eräässä aivan viimeaikaisessa kirjoituksessaan _Vallankumous ja kirjallisuus_ (Eesti Kirjandus 1917) tuomiolle oman sukupolvensa luoman taiteen ja kirjallisuuden kanssa, siis samalla itsensä. Hän antaa ajastaan ja aikansa taiteesta seuraavan sairaustodistuksen:

"Ei taitane kukaan epäillä, ettei nykyinen taiteemme ja kirjallisuutemme olisi sairaalloinen ja kitulias olemukseltaan, samoin kuin on sairaalloinen nykyinen sielunelämämme ja henkinen näköpiirimme. -- Kaikkein suurinkaan nero ei voi luoda mitään, mikä ylettyisi yli nykyisen yhteiskunnan sairaalloisen, hermokuumeisen, yhteiskunnallisen ja yksilöllisen taistelun hä'än myrkyttämän sielullisen ilmaston. -- Ja samalla, -- -- -- me nautimme kuitenkin tämän epäterveen, sairaalloisen ja kituvan hengen tuotteista, sillä esteettinen aistimme on kasvanut kuten niitten luojankin, juuri samojen kielteisten, yhteiskunnallisten näyttämöseinien välillä eikä voikkaan ottaa vastaan muuta kuin vastaavia emotsioita."

Mitään käsinkosketeltavan uutta, mitään valmista uuden taiteen ohjelmaa ei Tuglasella toistaiseksi ole nykyisen taiteen vastapainoksi asetettavana. Mutta samalla kun hänelle kangastavat terveemmät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot ja niitten pohjalla uusi vapautunut ja terveempi psykologia, samoin kangastaa hänelle uusi, ennenkaikkea entistä terveempi taide ja kirjallisuus. Millaisten kirjallisten johtotähtien alla tämä tervehtyminen on tapahtuva, olemmeko lähenemässä uusklassilliselle vai uusrealistiselle ajalleko, sen kysymyksen jättää Tuglas vastaamatta.

Lopullisesti asettamatta jää myös toistaiseksi hänen oma taiteellinen horoskooppinsa. Friedebert Tuglasen henkinen pohjapiirros on kerta kaikkiaan arabeski, kuten Gustav Suits sitä kerran on nimittänyt, mielivaltainen ja yllätyksellinen, fantasian oikullinen kiehkuraviiva.