Part 13

"Luoda myytti, -- siinä taiteilijan korkein päämäärä", on Tuglas eräässä viimeaikaisessa kirjoitelmassaan lausunut. Ja toisessa kohden hän kirjoittaa: "Olemme kadottaneet toivon kiinnittää totuus tieteelliseen määritelmään, -- yrittäkäämme siis ainakin tavoittaa se aavistuksina, mielialoina, unelmina. Ihmissielun _mare tenebrarum_ on niin äärettömän syvä, ettei sitä yksikään luoti pohjaa."

Tähän uuteen taiteelliseen ihanteeseensa Tuglas selvästi pyrkii uudessa novellikokoelmassaan _Saatus_ (Kohtalo), joka sisältää novellit _Mailma lõpus_ (Maailman lopussa), _Inimeste sööjad_ (Ihmissyöjät), _Vabadus ja surm_ (Vapaus ja kuolema), _Popi ja Huhuu_ ja _Kuldne rõngas_ (Kultainen rengas). Mittaamattoman pitkä välimatka eroittaa nykyajan aivoihmisen myytin syntymisajan jumalhämärästä, ihmiskunnan täysin naiivista ja hedelmällisestä alkukaaoksesta, jolla yksin oli se tarunomainen, mielikuvituksellinen suurentamiskyky, ohjaton, taivaat ja maat täyttävä fantasia, jota myytti edellyttää. Takaisin ihmiskunnan lapsuusparatiisiin, jossa myös myytin, jumaltarun kukka kasvoi, on vaikea päästä, sen veräjiä vartioi oman kehityksemme keruubi. On ollut suuria, luovia taiteilijoita, jotka ovat valaneet ikivanhoihin, koko ihmiskunnalle yhteisiin myytteihin uuden sisällön, mutta kuinka monta uutta myyttiä tunteekaan maailmankirjallisuus kirjapainon keksinnöstä asti?

Ja kuitenkin ilmestyy aina silloin tällöin henkiä, jotka ikäänkuin jollain selittämättömällä ja salaisella tavalla ovat yhteydessä näitten kaukaisten ja kadonneitten aikojen kanssa, uneksijoita, aavistajia, runouden löytöretkeilijöitä, jotka siirtävät runon asuma-alan rajapyykit mielikuvituksellisiin maihin saakka.

Friedebert Tuglas on uudessa novellikokoelmassaan ottanut ratkaisevan askeleen: kerta kaikkiaan heittänyt hyvästit kaikelle todellisuudelle. Haurasta lasiseinää olevan ja olemattoman välillä ei enää ole olemassa. Hän on tosin ottanut todellisuudesta mukaansa joukon ulkonaisia piirteitä, mutta valaistus on toinen, mittasuhteet toiset. Näkyvän ja käsinkosketeltavan todellisuuden alla ja sen takana tuntuu kaiken aikaa toinen, monta vertaa suurempi ja kammottavampi, ja juuri tämän näkymättömän ja sentään näkyvän todellisuuden alituinen läsnäolo synnyttää sen ahdistavan, henkeäsalpaavan tunnelman, jota useat Tuglasen viimeisistä novelleista ovat tulvillaan. Mittasuhteet näyttävät alussa aivan luonnollisilta, mutta kertomuksen kehittyessä valtaa omituinen näköhäiriö lukijan: ne kasvavatkin kuin tuntemattoman voiman pakosta rajattomiin.

Koko ajan tuntuu kertomuksen näennäisestä realismista huolimatta se "ilmassa kulkeva rata", josta Huysmans puhuu _Là-bas_ kirjansa esipuheessa. Taikka oikeammin, todellisuus ja mielikuvitus sekaantuvat erehdyttävällä tavalla toisiinsa. Kirjailijan pyrkimys on tehdä kynnys unen ja todellisuuden välillä niin näkymättömäksi kuin suinkin, viedä lukija kuin sidotuin silmin uuteen olemattomaan maailmaansa. Kaikki yksityiskohdat ovat pettämättömän todellisia, mutta sellaista maailmaa, sellaista kokonaisuutta, jonka ne yhtyneinä muodostavat, ei ole milloinkaan ollut olemassa muuta kuin runoilijan haaveellisissa aivoissa.

Kauhu ja ahdistus ovat nyt valta-asemassa Tuglasen mielikuvituksessa. Mutta kauhu, jota Tuglas kuvaa, on sekin vain rajoitetussa määrin todellista, todellisten olosuhteitten aiheuttamaa. Suurin kauhun kiihoitus syntyy syyttä, suotta, tyhjyydestä ja olemattomuudesta, _ei mistään_, ihmisen ollessa voimattoman sen edessä kuten kaiken kosmillisen. Ja Tuglasen uusissa novelleissa läähättää juuri nimetön, aavisteleva kauhu, jonka juuret ovat kaiken olevaisen käsittämättömässä ja ristiriitaisessa tragiikassa, ja joka itsessään on kuin luotujen reaktsio tuntematonta, vihamielistä maailmanjärjestystä vastaan. Sama kauhu, jonka Edgar Allan Poe on saanut puristetuksi yhteen ainoaan sanaan: _Nevermore!_

Edgar Allan Poen alkoholista ja morfiinista haltioitunut mielikuvitus muistuu useamman kuin kerran mieleen Tuglasen viimeistä novellituotantoa selaillessa. On eräänlaista yhtäläisyyttä suuren anglosaksilaisen ja nuorvirolaisen uniennäkijän välillä, oikeastaan vain heidän tuotantonsa perustunnelmassa. Poe säilyttää kesken kauhujenkin kuvausten aina ulkonaisen tyyneytensä ja asiallisuutensa, hänen haaveisimmatkin kangastuksensa ovat viileästi ja älyllisesti eriteltyjä. Tuglasen tyyli on monta vertaa kuumeisempaa ja hermostuneempaa, lyyrillisyyteen taipuvaa; sen tunnelmapingoituksessa tuntuu varsinkin varhaisemmalla asteella venäläisten kauhunkuvaajien, etupäässä Leonid Andrejevin, vaikutus. Mutta kauhun sisin olemus on sensijaan kummallakin sama: kauhu olemattoman edessä.

Tuskin missään kertomuksessa on Tuglas saanut tälle kosmilliselle kauhulle niin täydellistä ilmestysmuotoa kuin novellissa _Popi ja Huhuu_, kertomuksessa isäntänsä kuoleman jälkeen yksinjääneistä koirasta ja apinasta.

Vanhassa talossa asustaa taulujen, pergamenttikääröjen ja alkemististen keittokojeittensa keskellä Isäntä mäyräkoiransa Popin ja Huhuu-apinan kanssa. Isäntä on vanha ja raihnainen, eräänä aamuna hän lähtee kaupungille, sulkee oven mennessään eikä enää palaja. Molemmat eläimet jäävät oman onnensa nojaan. Popi on viisas ja filosofinen koira, Anatole Francen Riquet'n heimoa, rajattomalla rakkaudella Isäntäänsä kiintynyt. Isännän viisaudella ei ole rajoja. Hän menee ulos, käsivarrellaan tyhjä kori ja palaa kori kukkuroillaan lihaa! Kuka voisi tehdä sen paitsi Isäntä? Mutta päivä kuluu eikä Isäntää kuulu. Huhuu-apina käy häkissään yhä levottomammaksi, ilta pimenee, Isäntä viipyy yhä. Yhtäkkiä särkee nälkäinen Huhuu häkkinsä ristikon ja huomaa itsensä yhdellä silmäyksellä tilanteen herraksi. Nyt alkaa mieletön ja hurja leikki. On kuin apinan, ihmisen irvikuvan, keralla kaikki pahat voimat olisivat päässeet irti, ja alkanut pirullinen, eläimellinen bakkanaali. Huhuu ottaa heti herruuden talossa omiin käsiinsä, asettautuu Isännän sijalle, makaa hänen vuoteessaan, koristautuu hänen purppuraviitoillaan, muuttaa hänen rauhallisen työhuoneensa suureksi romukammioksi, rikkoen ja hävittäen kaikki, mitä tielle sattuu. Vihdoin se sattuu löytämään viinalekkerin, alkaa juoda päivät päästään, eikä sen ilkeydellä ole enää rajoja. Se kiduttaa ja pitelee pahoin Popia, joka on pelosta ymmällä, tuntien vaistomaisesti eron entisen ja nykyisen Isäntänsä välillä. Popin nälkäisissä, kidutetuissa aivoissa ei sammu muisto kadonneesta Kultaisesta ajasta ja Hyvästä Isännästä. Mutta se on kerta kaikkiaan koira ja sellaisena tottunut pelkäämään ja kunnioittamaan. Sillä _täytyy_ olla Isäntä, ja niin se paremman puutteessa pitää Isäntänään hurjaa ja pahasisuista Huhuu-apinaa, entisen Isäntänsä irvikuvaa. "Niinkuin se kerran oli ihaillut entisen Isännän viisautta, hyvyyttä ja kauneutta, niin ihaili se nyt uuden Isännän ilkeyttä, oikullisuutta ja rumuutta." Ja kun Huhuu kerran ikkunan kautta varkaissa käytyään tuo kotiin korin, jossa on kimpale veristä lihaa, niin selviää Popille lopullisesti, että Huhuu todella on Isäntä hänkin. Niin elelevät koira ja apina viheliäistä yhdyselämäänsä unohdetussa, yksinäisessä talossa, kunnes eräänä päivänä Huhuu löytää räjähdysaineilla täytetyn laatikon ja heittää sen permantoon, jolloin koko talo koirineen apinoineen räjähtää ilmaan.

Ei ole ainoatakaan piirrettä tässä merkillisessä kertomuksessa, joka ei olisi kouraantuntuvaa todellisuutta tai ainakin voisi sitä olla. Sellaisenakin, yksinomaan eläinsielun tutkielmana se olisi asetettava korkealle. Mutta siinä tuntuu kauttaaltaan ja erehtymättä toinen todellisuus, "aineen sisäinen vertauskuvallisuus", josta Tuglas kerran mainitsee. Se kasvaa symhooliseksi runoelmaksi, yli eläinsielun rajojen, inhimilliseen ja kosmilliseen tuskaan ja kaiken tragiikkaan asti: Hillittömät, hävittävät voimat mellastavat maailmassa, josta Hyvyyden henki näyttää paenneen, Ihmiskunta on avuton näitten sokeitten ja käsittämättömien mahtien edessä, joitten vihamielisyyden se tuntee ja sentään alistuu, säilyttäen sisimmässään kaukaisena kangastuksena muiston kadonneesta paratiisistaan kuten mäyräkoira Popi entisen Hyvän Isännän päivistä. Avuttomuuden tunnossa, joka valtaa suojattoman, ihmisestä riippuvan eläimen, sen aavistaessa ruokkijansa ja suojelijansa iäksi menneen on samaa ahdistusta, jota Maeterlinck on kuvannut näytelmässään _Les aveugles_, sokeitten istuessa turvattomina kuolleen hoitajansa ympärillä.

Täynnä takaa-ajon kauhua on kertomus _Vapaus ja kuolema_. Se on tarina Rannuksesta, virolaisesta hevosvarkaasta, joka yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen pääsee pakenemaan vankilastaan vanhaa maanalaista salakäytävää pitkin. Mutta käytävä ei viekkään suoraan vapauteen, vaan holviin, jonka ikkunan rautaristikko vangin ensin on murrettava. Päiväkausia kestäneen kidutuksen ja nälän jälkeen, jonka kestäessä hänen silmäinsä edessä elämän kiihkoisan työn ja huvin panorama, vain rautaristikon eroittamana, kulkee ohitse, on hänen työnsä vihdoin suoritettu. Mutta vapaus tulee liian myöhään. Puolikuolleena nälästä, päihtyneenä ilmasta ja vapaudesta, hän ensi työkseen surmaa kuivan leipäkannikan takia syyttömän kerjäläisen ja vaipuu itse heti senjälkeen hengetönnä maahan.

Koko kertomus on kuin painajaisentapainen, lyijynraskas uni. On jo huomautettu takaa-ajotunnelman alituisesta kertautumisesta Tuglasen runoudessa. Se palaa yhä uudelleen, milloin unessa, milloin todellisuudessa. Ei liene erehdys edellyttää, että herkeämätön ilmitulon ja vangitsemisen vaara, jossa kirjailija toistakymmentä vuotta on ollut pakoitettu elämään ja sen uhalla olopaikkaansa vaihtamaan, on jo itsessään ollut omiaan synnyttämään aivan määrätynlaisia mielikuvasarjoja. Tuglasen novelleissa toistuu usein, hyvin usein paon kuvaus, sokean, hillittömän paon, kuin kostottaret kintereillä. _Jumalan saaren_ legendassa pakenee Maia, kunnes syöksyy suosyväriin, _Felix Ormusson_ pakenee unissaan outoa painajaisharhaa, fantastisessa novellissa _Unede kuristik_ pakenee kertomuksen minä samoin unissaan mustia ratsastajia. Ja kertomuksessa _Vapaus ja kuolema_ muistelee sen sankari, hevosvaras Rannus, ensimäisiä varkausyrityksiään ja niitä seurannutta takaa-ajoa:

"He juoksivat kumarassa, hän ja harmaa vanhus, yli katajaisen nummen. Molemmilla oli seljässä jaloista yhteen sidotut elävät lampaat, joitten veltot päät löivät heitä vasten selkää. Kaukaa kuului koirien kaameata haukuntaa ja ihmisten kähiseviä ääniä. -- Oli pimeä, syksyinen yö.

"Koirat lähestyivät. Niitten haukunta kaikui kahdelta puolen, ihmisten usuttaminen kuului ihan heidän kintereiltään. Ne olivat aikeissa piirittää heidät. He juoksivat alamäkeä kohti suota. Koirat seurasivat heitä valittavasti ulisten, ja he olivat miltei kuulevinaan pimeydestä ihmisjalkojen töminän. -- Alkoi sataa.

"He eksyivät suossa, mättäiden ja männynkääkkyröiden väliin. He hyppäsivät yli mättäiden, he kahlasivat vetisessä suossa, ääneti raahaten vaikeroivia lampaita jäljessään. He kuulivat, kuinka takaa-ajajat samosivat pitkin pilkkopimeitä rotkoja ja huhuten antoivat toisilleen merkkejä. -- Kylmää sadetta tuli rapisten.

"He pysähtyivät keskelle suota, molemmat kauhusta ja vilusta väristen. Hän kuuli, kuinka vanhus rukoili. Hänen omia nuoria lanteitaan pakoitti. Hän lankesi kumolleen yli vapisevan lampaan ja itki sen kanssa yhdessä kuin avuton lapsi."

Epäilemättä on tässä idée fixen itsepintaisuudella palaavassa pakokauhuisessa mielikuvasarjassa paljon persoonallista elämystä.

Kaikissa Tuglasen viimeisissä novelleissa on omituinen epäsuhde henkilöitten verrattaisen vähäpätöisyyden ja tapahtumain suuruuden, niitten salatun perspektiivin välillä, niin sanoakseni. _Ihmissyöjät_ on anthropofagisesta nimestään huolimatta kuvaus puolikasvuisista lapsista, jotka joutuvat rakkauden ja kuoleman mysteerion todistajiksi. _Kultaisen renkaan_ päähenkilö on tuiki tavallinen, poroporvarillinen proviisori, joka kerran jouduttuaan unen ja todellisuuden vaarallisille rajamaille, ei enää löydä poispääsyä muuta kuin kuolemassa. Nuori laivapoika, eläimet, keskenkasvuiset lapset, hevosvaras, ne ovat Tuglasen kertomusten sankareita. Heidän sielunelämänsä on mahdollisimman alkeellinen ja vaistomainen. Mutta heidän kohtalonsa ovat heitä itseään korkeammat, salaperäiset vallat toteuttavat heissä tarkoituksiaan, he täyttävät tietämättään ikuisia lakeja. Ja tässä tahallisessa vastakohtaisuudessa onkin suuri osa näitten kertomusten tehoa.

Friedebert Tuglas ei kuitenkaan tunne vain kauhun päihtymystä. Hänen eroottinen, voimakkaasti aistillinen mielikuvituksensa ei ole sukupuoletonta kuten Poen, jolle kauhun hekkuma korvaa rakkauden. Kauneuskin on huumausainetta, kuten haschisch tai opium, sekin päihdyttää pään ja veren.

Kalevipojan 16:nnessa laulussa kerrotaan Kalevipojan ja hänen tovereittensa purjehdusretkestä _Lennuk_-laivalla maailmanloppua kohden. Ihmeellisten seikkailujen jälkeen he saapuvat Säkenien saarelle. Sulevipoika menee asepoikineen saarta tarkastamaan, mutta asepoika eksyykin saareen, ja valkea lintu kertoo hänen jääneen jäämäkien ja lumilakeuksien taakse näkinneiden luo ikuiseen iloon.

Tämä episoodi ynnä Kalevipojan maailmanlopunmatkan seuraava seikkailu, jossa urhot päätyvät Jättien maahan, "_kus ei kuulda linnulaulu_", ja Jättineito poimii heidät vyöliinaansa, ovat antaneet pohjan, jolle Tuglasen mielikuvitus on kutonut yhden haaveellisimpia ja kaikissa vesikaaren väreissä kimmeltävimpiä kuviokudoksiaan, kertomuksen _Maailman lopussa_. Kaikista Tuglasen teoksista se pääsee lähimmäksi hänen uutta kirjallista ihannettaan: myyttiä. Tavallaan se on samalla myös Tannhäuser-tarinan toisinto. Muitakin yhtymä- ja vertauskohtia voisi löytää. Aivan itsestään johtuu tietysti jo aiheen laadusta mieleen Gulliverin seikkailut jättiläisten maassa ja nuori Glumdalclitch, niin paljon lyyrillisempi ja romanttisempi kuin Tuglasen virolainen laivapoika onkin anglosaksilaisen älyllistä sankaria, ja saaren Hiiglaneitsi-Venus rajattomassa rakkaudenhuumauksessaan kuumaverisempi Swiftin tyyntä jättiläistyttöä.

Tuglasenkin laiva joutuu, samoin kuin Kalevipojan Lennuk retkellään oudoilla vesillä yli sen rajan, missä ei yksikään ihmissielu ole käynyt. Meren nielua seuraa pilkkopimeys, jossa laiva harhailee monta vuorokautta; kun pimeys vihdoin hälvenee, on merenkävijäin edessä joukko asumattomia saaria. Vene lasketaan vesille, ja seitsemän miestä, niitten joukossa retkikunnan nuorin, laivapoika, nousee maihin suurimmalle saarelle. Laivapoika pannaan puunlatvaan tähystäjäksi, mutta hänen nukahtaessaan lehvien väliin, jättävätkin toverit saaren. Yksinään saarella harhaillessaan hän tapaa ihanan jättiläisneidon, joka vie hänet kotiinsa, missä asustaa isänsä kanssa, saaren ainoina asujamina. Hiiglaneitsin ja ihmisen lapsen välillä herää suuri ja kaikki hukuttava rakkaus, heidän päivänsä ja yönsä kuluvat yhtenä ainoana rakkauden huumeena. Jättiläisneito on kuin itse luonto, kaikkialla hän on läsnä. "Hän on kaikkialla, mihin käännyinkään, puissa, järvissä, niityillä. Taivas ja maa olivat täynnänsä häntä... Rehevä ruoho oli kuin hänen hiuksensa, takerruin sumujuovaan, kuten hänen palmikkoihinsa, värisin hyllyvillä soilla, kuten hänen povellaan, öinen pimeys oli kuin hänen syleilynsä, kalevantulien välkähdys kuin hänen verensä tykintä." Mutta ihmisenlapsi ei jaksa kestää sielun ja ruumiin yhtämittaista, sammumatonta paloa, hän tuntee palavansa tuhaksi jättineidon syleilyssä, hän yrittää yhä uudestaan pakenemalla pelastautua, kunnes vihdoinkin syöksee miekkansa Hiiglaneitsin sydämeen, surmaten rakastettunsa. Mutta hänen palatessaan monien harharetkien jälkeen kotikyläänsä, tuntuu kaikki hänestä pieneltä ja ahtaalta, ikuinen ikävä polttaa hänen poveaan. "Inhimillistä, liian inhimillistä oli kaikki ympärillä. Liian rajoitettua, liian järkevää, liian vähäistä sille, joka on elänyt jättiläisten parissa keskellä äärettömyyttä! -- Mitä merkitsivät minulle enää ihmisten ajatukset ja askarrukset! Mitä merkitsi minulle ihmisen tyttären rakkaus! Otin käteeni kulkurisauvan. Monta vuotta on kulunut. Minulla ei ole kotia." Ja tämä toinen Tannhäuser, päästyään Venusvuorestaan, ikävöi sinne takaisin. Hän rukoilee aurinkoa: "Oi maailman valkeus, ota tuskani säteeseesi, vie ikäväni merten taakse! Olen pieni ja väetön, mutta jollen jaksa elää siellä, salli minun ainakin sinne kuolla!"

Lyhyt selostus ei kykene antamaan minkäänlaista aavistusta tämän kertomuksen kauneuksista, joita siellä täällä häiritsee liiallinen lyyrillisyys. Siinä on paikkoja, jotka muistuttavat Korkean Veisun rytmillistä ja innoittunutta proosaa. Mutta siinä on myös toisia kohtia, joitten havainnollinen selkeys johtaa mieleen vanhojen klassillisten kertomataidon mestarien tyylin.

Näytteeksi jälkimäisistä saakoon sijansa seuraava kuvaus kertomuksen alusta:

"Äkkiä näimme laivan keulan edessä jotain mustaa kohoavan. Se läheni ja kohosi huimaavalla kiireellä, ja ennenkuin ehdimme säikähdyksestämme toipua, se oli meistä vain muutaman kymmenen soutuvälin päässä.

"Se oli vedestä pystysuorana kohoava sysimusta seinä, jonka yläreunaa silmämme ei selittänyt. Se ei ollut kallio eikä pilvi.

"Ennenkuin ehdimme mitään ajatella tai tehdä, syöksyi laiva täysin purjein päin muuria. Jähmetyimme kuoleman kauhusta, suut avautuivat ja kolmestakymmenestä rinnasta tunkeutui epätoivoinen parahdus.

"Mutta odottamaamme yhteentörmäystä ei kuulunutkaan. Sensijaan tapasimme itsemme tuokion kuluttua äärettömästä pimeydestä.

"Toinen olotila seurasi niin äkkiä toista, ettemme ehtineet edes kaikkein äskeisimpiäkään tapahtumia kummeksua, kun jo uusi meidät yllätti.

"Ensiksi luulimme kukin putoavamme laivasta tyhjyyteen, mutta sitten tunsimme seisovamme liikkumattomina samalla paikalla, missä silmänräpäystä varhemmin.

"Ei ainoatakaan ääntä eikä kajastusta miltään taholta. Odotimme hetken hievahtamatta: kuulimme vain toinen toisemme hengityksen.

"Olimme joutuneet tyhjyyden valtakuntaan. Se oli kammottavampaa kuin myrsky, kuin kaikki muu. Se kävi yli ymmärryksemme.

"Kului kauan aikaa, ennenkuin siihen totuimme.

"Aluksi uskalsimme vaivoin liikahtaa. Sitten kuljimme laivan ristiin, rastiin, köysistä kiinnipidellen ja toisiimme törmäten. Laiva oli eheä ja kuitenkin tuntui siltä, kuin olisi keulasta perään ollut kokonainen matka.

"Sitten johtui mieleemme sytyttää tulisoihtu. Mutta se paloi aivankuin veden alla, ilman säteitä, ja valaisi vain jonkun vaaksan verran. Emme voineet nähdä edes tulisoihdun pitelijää, vaan ainoastaan hänen kalkinvalkean luisen käsivartensa. Ja se näky oli niin kammottava, että kaikki kuin yhdestä suusta huusimme: 'sammuttakaa, sammuttakaa!'

"Alkoi kaamea, sanoin selittämätön, järjellä käsittämätön elämä.

"Kuinka kauan tässä pimeyden valtakunnassa viivyimme, en tiedä. Ehkä monta päivää. Kadotimme käsityksen ajan kulusta. Ajatuksemme olivat seisahduksissa kuten laivakin.

"Olimmeko enää merellä? Eikö keinunut laivamme äärettömässä avaruudessa? Yläpuolella meren, pilvien päällä, maailmojen päällä? Tunnustelimme meloillamme, ne eivät ulottuneet enää veden pintaan. Sitten viskasimme ankkurin yli laivanpartaan, -- se katosi loiskahduksetta kuin tyhjyyteen sukeltaen.

"Suuri välinpitämättömyys valtasi meidät.

"Puhelimme vain sen verran, että tiesimme vielä olemassa olevamme. Aavistimme ajan kuluvan vain ruokahalumme kasvamisesta aterian jälkeen. Teimme kaikki käsinkopeloiden ja totuimme siihen.

"Joskus juolahti päällämme ajatus, että kaikki oli kuten olla piti, me itse vain olimme viimeistä miestä myöten sokeutuneet.

"Enkä tosiaankaan tiedä, kumpi mahdollisuus olisi ollut kauhistuttavampi.

"Silloin tunsimme äkkiä taas voimakkaan tuulenpuuskan halki pimeyden. Kuulimme, kuinka köydet pingoittuivat, ja mastot ratisivat. Tunsimme, kuinka laiva äkkiä kiireesti syöksyi eteenpäin, veden kohistessa keulassa.

"Kiirehdimme joka mies taas paikoillemme, perämies peräsimen ääreen ja kaksikymmentä miestä soutotuhdoille. Ja taas tapahtui ihme: hiljaa liukui laiva pimeyden valtakunnasta valkeuden maille.

"Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Katselimme vain vaieten toisiamme. Olimme käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja sanaton sääli toinen toistamme kohtaan täytti sydämemme.

"Tunsimme lämpöä, ilma oli pehmeä ja hyväilevä, niin että hengittäessä kuin päihdyimme.

"Näytti olevan aamu. Meri oli valkeansininen ja autereinen. Vesi kuulsi syvälle. Taivas kaareutui päittemme päällä sinisenä kupuna.

"Laivamme ympärillä oli lumivalkeita kukkia jotka puhkesivat meren pinnassa kuin veden silmät. Koitimme niitä katkoa, mutta ne eivät murtuneet, vaan sensijaan venyivät niitten varret arvaamattoman pitkiksi. Ne tuoksuivat vienosti ja suloisesti."

Mutta millaisia kauneudesta väräjäviä näkyjä Tuglasen mielikuvitus voi luoda, siitä pari näytettä:

"Hän tuli veden halki. Näin hänen lanteensa laineissa, hänen rintansa vaahdossa.

"Hän tuli suurten lintujen parvessa. Niitten siniset siivet leyhyttelivät hänen kaulansa ympärillä. Ne nokkivat suuria heleänpunaisia marjoja, joita hän piteli huuliensa välissä kuin helmiketjua.

"Sitten hän singahutti kaksin käsin linnut ilmaan, kuin kukkakimput, ja tarjosi huulensa minulle. Ympärillämme olivat linnut vesikaaren värisenä vihmana."

Tai toinen kuvaus Hiiglaneitsistä, -- suuripiirteinen panteismissään:

"Ja minne meninkin, -- aina löysin hänet edestäni. Hän oli kaikkialla kuten luonto. Hän oli kuin mäenkukkulat, kuin mättäät, kuin niitut vuorien välissä.

"Hän loikoi nurmilla. Hän ojensi kätensä minua kohti kuin oksat. Hänen silmänsä sinertivät kuin lähteet kukkuloitten välissä. Tuuli ajeli hänen hiuksiaan kuin hattaroita.

"Näin hänen rintansa kuin kotiseutuni hiljaiset kukkulat."

Baudelairella on säe runossa _La géante_ (Jättiläisnainen):

"Dormir nonchalamment à l'ombre de ses seins, Comme un hameau paisible au pied d'une montagne."

Unen todellisuus, unen oikeutus elävän elämän rinnalla, -- siinä näitten fantastisten novellien kertosäe. Lukijan osaksi jää koettaa käsittää ihmishengen haaveisintakin harhaa, seurata sitä sen odottamattomillakin odysseioilla. Jos kerran ihmissielun sokkeloissa on tilaa tällaiselle tuskalle ja ahdistukselle, tällaisille kuumeisille kauneusnäkemyksille, niin täytyy sitä olla taiteessakin.

5.

Brandes on puhuessaan J.P. Jacobsenin tyylistä nimittänyt sitä "väkeväksi tunnelmajuomaksi." Tällaista tunnelmajuomaa on parhaina hetkinään myös Friebebert Tuglasen värikylläinen ja soitannollinen proosa.

Tuglasen kielivaisto on ennenkaikkea soitannollista laatua, hän rakastaa ääntiöitten ja kerakkeiden sopusointua sellaisenaan. Hän on kirjoittanut "sanan salaperäisestä kauneudesta." Sanat ovat hänelle kuten eri soittimia, viuluja, torvia, puupuhaltimia, joitten yhteissoitosta syntyy tyylin orkesteri.