Part 12

Goethen _Werther_, Constantin _Adolphe_, Musset'n _Vuosisadan lapsen tunnustus_, Lermontovin _Aikamme sankari_ -- pohjoismaisesta kirjallisuudesta Jacobsenin _Niels Lyhne_, Kierkegaardin _Viettelijän päiväkirja_, -- kaikki nämä nimet johtuvat mieleen Felix Ormussonia lukiessa. Ei niin, että virolainen romaani taideteoksena sinnepäinkään ylettyisi näitten intiimin taiteen kuolemattomien muistomerkkien rinnalle. Mutta kuitenkin on kuin yhdistäisi näkymätön, ajasta ja kansallisuudesta piittaamaton side nämä niin erilaiset nimet, kuin olisivat ne renkaita samassa, läpi vuosikymmenien kulkevassa inhimillisessä ketjussa. Felix Ormusson on kaikkien näitten kuuluisain mailmantuskapotilaitten heimoa, hänen tautinsa on samaa alkujuurta kuin heidänkin. Sama suuri melankolia, jolla ei ole muuta pohjaa ja perustaa kuin inhimillisen olemuksen ja elämisen traagillisuus sellaisenaan, joka Salomon Saarnaajaa kalvoi kaiken turhuuden tuntona, Wertheriä "_Weltschmerzinä"_, jolle Ranskan romanttinen koulu antoi nimen _ennui_, joka tuntui karvaana pohjasakkana kaikissa Petshorinin ja Niels Lyhnen elämyksissä, -- sama mailmantuskan, kaunosieluisuuden ja epäilyn maininki tuntuu myös virolaisessa Felix Ormussonissa.

Sanottakoon heti: Felix Ormusson ei ole mikään elävä kirja sanan tavallisessa merkityksessä. Kaikki, mitä tässä päiväkirjan muotoon kirjoitetussa romaanissa tapahtuu, jää lukijalle yhtä varjomaiseksi, kuin se nähtävästi on ollut tekijällekin. Felix Ormusson, Parisista kotimaahan palannut kirjailija viettää kesänsä ystävänsä, radikaalisporvarillisen virolaisen lääkärin luona, rakastuu kesän kuluessa ensin ystävänsä kevytmieliseen ja hekumalliseen vaimoon, Heleneen, ja senjälkeen tämän sisareen, viileään ja neitseelliseen Marioniin, jotka kumpikin, vaikka Ormussonin onnettomuudeksi, päinvastaisessa järjestyksessä samoin rakastavat häntä. Loppujen lopulta jäätyään kumpaakin vaille, Felix Ormusson palaa takaisin Parisiin, pelastuen rukkaset saatuaan nolosta tilanteesta sepittämällä legendan salaperäisestä ranskattaresta, ja siten lähtiessään säilyttäen seikkailijan ja Don Juan-sädekehänsä.

Mutta sensijaan elää näissä aforismeissa, ajatusvälähdyksissä, tunnelmissa, joitten mosaikista kirja on kokoonpantu, erehtymättömästi Felix Ormusson.

Felix Ormusson on ennenkaikkea romantikon, uni-ihmisen, toimintaan kykenemättömän ihmisen tragedia. Häneltä puuttuu täydelleen elämisen taito, hän on kykenemätön varsinaiseen elämään. Kuten nuori Obstfelder, hänkin tuntee alati sattuneensa "vieraalle taivaankappaleelle". Niinkuin Tuglas itse hänestä sanoo: "Felix Ormussonilla on alusta alkaen kaksi olemisen kehää: todellinen ja mielikuvituksellinen. Todellisessa hän on aina huonosti onnistunut". Hän on kirjaihminen siihen määrään, että hänen näkökulmansakin on ennen kaikkea kirjallinen; kirjeet ja kirjat merkitsevät hänelle luotettavampaa todellisuutta, kuin itse kouraantuntuva ja aistittava elämä; elämällä, rakkaus siihen luettuna, on hänelle vain eräänlainen koristeellinen ja esteettinen arvonsa. Vielä enemmän: hän itse tuntee usein samaa epätodellisuuden tunnetta itseään kohtaan, ikäänkuin hän olisi vain "eräänlainen näköharha, eräänlainen luonnon idée fixe". Aivan sama ajatus on jo Tuglasen v. 1906 kirjoittamassa _Unede kuristik_ kertomuksessa: "En ole todellinen, olen kangastus, olen mailma ja mielikuva. Osani elämässä on ollut vain näyttää joltakin eikä olla. Se on ollut runoa ja mielikuvitusta. Omaa sydäntä ei minulla koskaan ole ollut, runon ja mielikuvituksen sydämellä olen tuntenut." "Vain olematon on ihanaa", Felix Ormusson huudahtaa. "Valhe, olematon, uneksittu maa on todella aina ollut oikea kotimaani." "Kauniimpi kaikkia saavutuksia on kuvittelu. Se on ainoa kiinnepiste kuolleessa mailmassa, jossa ihmisellä on kaksi verivihollista, aika ja välimatka." Kuten Huysmansin à Rebours-kirjan sankari keinotekoisessa valtamerilaivassaan, niin asustaa Felix Ormussonkin eräänlaisessa mielikuvituksen ja unielämän lasikehässä, jonka särkymistä hän pelkää. "Yhä hauraammaksi kuluu ajatuksen hankauksesta lasiseinä, joka eroittaa olemisen olemattomuudesta. Kerran leikkaa armoton timantti illusioonin kuvastimen puhki. Ja mitä silloin?" Todellisuus, realiteetti, on hänelle aina tuottanut vain tuskaa ja kärsimystä.

Hän on ihminen, jonka voima ja rikkaus ovat mielikuvituksessa, abstraktisessa ajattelussa, mutta joka ei kestä vähintäkään kosketusta todellisen elämän kanssa. Jokin tuntematon keskipakoisuuden laki karkoittaa hänen tapaisensa ihmiset varsinaisesta elämästä, he ovat tuomitut ikänsä kiertämään kaiken lämmön lähdettä, kuten kuu aurinkoa, itse kylminä. He ovat avuttomia ja saamattomia elämän moninaisten ilmiöitten ja vaatimusten edessä, niinpian kuin ne astuvat heidän eteensä todellisuutena eikä unena. Heidän mielikuvituksensa kirjavat siivet putoavat heti todellisuuden ilmakehässä. Lyhyesti, heiltä puuttuu tärkein: elämisen taito.

Hänen ristiriitaisuutensa ja traagillisuutensa syntyy siitä, että hän huolimatta elämänpelostaan ja kykenemättömyydestään kuitenkin ikävöi samaa todellisuutta, jota hän itse asiassa halveksii ja pelkää. Yksinkertainen, kasvimaisesti kehittyvä ja luonnollisesti sykkivä elämä herättää hänessä kateutta. Hän kadehtii vanhaa Adamia, renkiä, joka lyödessään seivästä maahan, ei koskaan kysy, "mikä on seiväs semmoisenaan, mikä on seipään idea?" Onnellisia ovat hänestä ne, jotka "syövät, juovat, nukkuvat ja synnyttävät lapsia". Ja kaunosielu Felix Ormusson haaveksii rupeavansa maalaisrengiksi, päästäkseen katselemasta elämää kirjallisilta ja esteettisinä näkökulmilta, samalla kun häntä kiusaa niittoväen karheat kädet ja vielä karheammat äänet ja oma taitamattomuutensa viikatteen käytössä.

Elämänkykenemättömyydestään huolimatta hiuduttaa häntä alituinen elämänjano. Hän odottaa täysielämää, tämän sanan renessanssiaikuisessa merkityksessä, kaikkien ruumiin ja hengen kykyjen täydellistä nautintokelpoisuutta. Hän janoaa yhtä intohimoisesti täydellisyyttä, kuin hänen toinen minänsä Friedebert Tuglas lastussaan _Pro domo mea_. Hänelläkin on sammumaton ikävä "täydellisiin mailmoihin, kristallisiin seutuihin, joitten yli puhkeavat kukoistukseen suuren salaisuuden ja suuren tietoisuuden heleät kukat".

Hänellä on koko nuoren rodun elämis- ja nautinnonhalu verissään. Hän kärsii tietoisuudesta, ettei ole tilaisuudessa kaikesta mailmaanmahtuvasta yhdellä kertaa nauttimaan. Veneziassa soutaa iloinen seurue gondooleilla kiinalaisten lyhtyjen valossa suvisena yönä merelle, -- ja hän, Felix Ormusson, ei ole mukana! Troopillisessa metsässä koittaa päivä, punaiset metsäkukot kiekuvat, apinalauma juoksee kimeästi kirkuen yli suurten mehuisten kukintojen kruunaamain latvojen ja karistaa oksilta ruusuisia kukkia kuin lunta vedenpartaalla vetelehtivien krokodiilien päälle, -- ja hän ei näe sitä! Hän tahtoisi puolen tunnin kuluessa nähdä kaikki maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, kaikki tähtitieteelliset, geologiset ja biologiset kehityskulut, mitkä miljoonan vuoden kuluessa ovat tapahtuneet. Vielä enemmän: hän tahtoisi elämänsä kuluessa suorittaa koko Darwinin kehitysopin käytännössä, aina amööbista hamaan yli-ihmiseen saakka.

Hän vaivaa päätänsä mietiskelemällä, minkälainen on kiinalaisten, tämän vanhan hienostuneen rodun rakkaus, minkälainen heidän rakkautensa runous, heidän hyväilyjensä kulttuuri. Voiko sitä käsittää? Vai onko se yhtä ihmeellistä, kuin hampunkukkasten rakkaudenilmaisu tai ruispellon heilimöinti?

Felix Ormussonkin kärsii ahdistavista painajaisunista, jotka eivät anna hänelle rauhaa:

"Koko yön vaivasivat minua pahat unet.

"Jokin muodoton ajoi minua takaa mittaamattomalla lakeudella. Se oli monikätinen ja monijalkainen, tuhathaarainen, puun ja eläimen sekasikiö. Yhä uudelleen ja uudelleen, monena kymmenenä muunnoksena, silmänräpäyksessä väriään ja muotoaan muuttaen, se yllätti minut harmailla kedoilla.

"Lakeutta leikkasivat liikkumattomat joet, joitten vesi oli läpikuultamaton. Minä hiivin jokipolvissa, korkeassa kaislikossa. Mutta taas, yhä uudestaan, tavoitti minut näköharha, Unien saatanallinen seepia kymmentuhansine koipineen.

"Se tuli toisinaan pitkähiuksisena päänä. Toisinaan kuin Ilmestyskirjan aurinko, mustine sädekruunuineen. Toisinaan taas kuin satatuhatta, polvesta yhteenkasvanutta hoikkaa ihmisjalkaa, jotka juoksivat nopeasti. Se seisoi joka paikassa tielläni, niinkuin ihmispuut Danten Helvetissä.

"Eksyin sen haarojen keskellä. Ne riippuivat äärettömänä köynnöskasvien tiheikkönä ympärilläni ja ylläni. Epätoivoisesti yritin kiskoutua irti, mutta kietouduinkin kiinni yhä lujemmin.

"Ja niin makasin kumollani maassa, joka jäsen sidottuna. Ikäänkuin kosteat meriheinät tai imelästi tuoksuvat naisen hiukset piirittivät minua joka puolelta."

Felix Ormusson on kirja kaunosielusta, lähemmin sanottuna virolaisesta vuosisadan vaihteen kaunosielusta, ehkei vielä lopullinen läpileikkaus, mutta siihen tietoisesti pyrkivä. Kuten muuan toinen nuorvirolainen kirjailija sanoo: Felix Ormussonin kaimoja kiertelee pitkin maata! Mutta se on jo sellaisenaan alkava reaktsio ylenpaltista estetismiä ja kaunosieluisuutta vastaan. Kertomuksen kuluessa Felix Ormusson, kaunosielu, alkaa epäillä tähän asti ainoaa uskontoaan, estetismiä, niinkuin on kerran epäillyt kaikkea olevaista. Hän hävittää itse omatekoisen jumalansa: "Estetismi on myrkkyä. Leikki kaikkein korkeimmalla asteella, kun siihen aletaan uskoa, on traagillinen. Traagillisuus on siinä, että sen jälkeen sekä leikki että myös todellinen elämä käyvät mahdottomiksi." Ja toisessa kohden: "On jotain kauheata tuntea kauneus koko olennollaan, nähdä jumalansa kasvoista kasvoihin. Tunkeuduttuaan taiteen peruksiin, tuntiessaan sen joka jäsenellään, tajutessaan sen kuin uskonnon kaikilla aisteillaan, ei onnistu enää elämä eikä taide."

Hän alkaa etsiä eetillisiä elämänarvoja siinä, missä ennen näki vain koristeellisia, rakkaudessa, avioliitossa. Yli-ihminen Felix Ormusson on vähällä muuttua moralistiksi, hän vaihtaa esteettisen mailmankatsomuksensa eetilliseen. Mutta eetillisyys ei tee häntä sen elämään kykenevämmäksi kuin esteettisyyskään. Ja lopullisen kompastuksensa jälkeen hän heittää molemmat nurkkaan rakastettavalla keveydellä tunnustaen:

"Elämä ei ole esteettinen eikä eetillinen ilmiö. Se on yksinomaan koomillinen. Ottakaamme se siis sellaisena vastaan!"

Ride, si sapis! Mailma ja elämä kuvastuvat lopullisesti Felix Ormussonille samassa ivanauruisessa, vääristyneessä asenteessa, kuin hänen kosintakohtauksessaan, jolloin hän onnettomuudekseen sattuu istumaan puutarhan suuren lasipallon edessä ja sen kuperassa pinnassa näkee irvikuvaksi rujostuneen itsensä. Kaikki päättyy lopultakin farssiin. Ranskalainen tai oikeammin kreikkalainen tapa antaa murhenäytelmän jälkeen hullunkurinen, nauruhermoja kutkuttava ilveily, huuhtoa pois vapauttavana nauruna elämän ankara totuus, -- siinä Felix Ormussonin elämänfilosofian lopputulos.

Mutta turhaan yrittää Tuglas antaa tälle uni-ihmisen murhenäytelmälle tragikomedian leimaa. Se on ja pysyy tragediana, kuinka sovittavan koomilliselta näkökulmalta tekijä koettaakin katsoa toisen minänsä erehdyksiä.

Felix Ormussonin, alias Friedebert Tuglasen, on hänen henkinen rakenteensa alun alkaen määrännyt ennemmin tai myöhemmin irroittautumaan kaikesta todellisuudesta ja siirtymään sen ulkopuolelle, fantastiikan fosforikimmelteiseen mailmaan, clair-obscur-valossa häämöittävine tilanteineen, -- mailmaan, joka aikojen alusta on ollut turvapaikkana hänen kaltaisilleen uneksijoille, ja joissa heillä on elämis- ja hallitsemisoikeus.

3.

Ei ole myöskään unohdettava, Tuglasen joutuessa lisäämään Euroopassa vaeltavien virolaisten emigranttien lukua, tuli hänen psykologiansa pakostakin olemaan emigrantin, maanpakolaisen. Ei ole epäilystäkään, ettei se tavallaan ole ollut määräävää koko hänen kirjalliselle kehitykselleen. Tuglas on monessa suhteessa velkaa maanpakovuosilleen. Mutta varmaa on, että hän on saanut samalla tuntea emigranttielämän lamaavat ja kielteiset puolet, irrallisuuden kirouksen. Jos osa Noor-Eestin kirjailijoista on saanut kipeästi kärsiä olojen liikaa ahtautta, niin on Friedebert Tuglas saanut päinvastoin kärsiä mailman liiasta väljyydestä. Kirjailija voi ehkä pitkät ajat elää ja luoda myötääntuomastaan havaintojen, tyyppien ja elämysten pääomasta, joka tietysti on sitä riittävämpi, mitä myöhemmällä iällä irtautuminen on tapahtunut; hän voi henkistä tietä jonkun aikaa ylläpitää tämän havaintomailmansa tuoreutta. Mutta loppujen lopulta tulee kuitenkin hetki, jolloin välimatka käy taiteellisesti surmaavaksi, sisäinen näkemys ehtyy, ja elimellinen kosketus luonnollisen aihepiirinsä kanssa on ainoa parannuskeino, niin, taiteellinen elinehto. Tuglas ei syyttä, suotta Juhan Liivin runoudesta lainatulla vertauksella nimitä itseään kohti mehiläiskekoa, kotimaata, pyrkiväksi mehiläiseksi. Epäilemättä hän on saanut aika-ajoin pitkän ja pakollisen maanpako-aikansa kuluessa tuntea taiteellisen ehtymisen, kuoleutumisen vaaran, jolla pitkittyvä eristyminen, ei mihinkään kuulumattomuus, on häntä uhannut.

Hänen siirtymisensä fantastisiin aiheisiin olisi tätäkin tietä johdonmukaisesti selitettävissä, luonnollisena seurauksena olosuhteista. Hän oli pakoitettu siihen, se oli ainoa mahdollisuus, mikä hänelle jäi jäljelle. Ja toden teolla, mitä kauemmin hänen maanpakolaisuutensa kestää, sitä etäämmäksi hän etenee ulkonaisesta todellisuudesta. Hän alkaa virolaisella naturalistisella kyläkuvalla. Side kotikylään on vielä tuores ja läheinen, ihmisillä on vielä mullan ja lannan haju. Senjälkeen alkaa jo etäisyys tehdä tehtävänsä, virolainen kylä asujamineen siirtyy etäämmäksi lyyrilliseen, impressionistiseen valaistukseen. Mutta tämäkin jo hiukan tyylitelty idylli katoaa, ja jäljelle jää vain aineksia taruksi, myytiksi. Ulkonaiset olosuhteet ovat kuitenkin vain jouduttaneet Tuglasen kehitystä, joka muutenkin kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut väistämätön. Suunnilleen samoissa olosuhteissa on toinen virolainen kirjailijaemigrantti, _Eduard Wilde_, säilyttänyt kaiken aikaa täysiverisen realisminsa ja kotoisen aihepiirinsä. Tuglasen erikoinen henkinen rakenne on epäilemättä jo alusta alkaen ollut olemassa; sen voi aavistaa vaistomaisena pyrkimyksenä omaa alkuainettaan kohden jo hänen kaikkiin eri tyylilajeihin kuuluvissa harjoitelmissaan, jotka kuin päällekkäin latoutuneina kerrostumina, kirjallisgeologisessa järjestyksessä ovat julkaistut teoksessa _Liivakell_ (Tuntikello). Ikäänkuin värikäs, fantastinen kivisuoni se kulkee läpi Tuglasen nuoruuden tuotannon.

Tuglas on oppilasvuosinaan kokeillut kaikilla mahdollisilla tyylilajeilla. Hyvin kirjava on kirjallinen läpileikkaus, jonka Tuntikellosta saa -- Naturalismi, uusromantismi, impressionismi, symbolismi, kaikki viihtyvät vieretysten. Selvä ja asteettainen on sensijaan irtautuminen todellisuudesta.

Nuoruutensa realistisnaturalistisissa harjoitelmissa, joista jotkut kohoavat jo taiteellisellekin tasolle, on Tuglas, kuten sanottu, vielä kokonaan virolaisessa kamarassa kiinni. Ihmisten puhe kiintyy hänen korvaansa vielä aivan foneettisella tarkkuudella; hän ei tarvitse minkäänlaista kaukoputkea nähdäkseen räikeän alkeellista ihmiskekoa, jossa _Hunt_ (Susi)-kertomuksen seikkailut tapahtuvat, tai yhteiskunnallista vääryyttä huokaavaa maapintaa, josta on kohonnut _Hingemaan_ (Sielunmaan) ikävöinti. Kaikki on vielä lähellä häntä, käsinkurkoitettavassa etäisyydessä. Hän on tosin tavallaan kyllä jo kylän ulkopuolella, hänellä ei tällä alkuasteellakaan ole kansankirjailijan perspektiivitöntä suhtautumista aihepiiriinsä; hän katselee kyläänsä pieni, tuskin näkyvä satiirinen hymähdys suupielessä tai sitten miltei tendenssiin vivahtavalla yhteiskunnallisella säälillä. Mutta hän on vielä aivan äsken nähnyt sen. Hän on vielä aivan äsken nähnyt nuo sydänmaan kylän pimeimmälle taikauskolle ja joukkosuggestiolle alttiit ihmiset, joitten kaivoon talviyönä putoaa susi, uppoamatta heti, vaan pysytellen hengissä ja houkutellen koko talon patriarkaalisen, monipäisen väen aamulla virren ja jumalansanan voimalla manaamaan itse pääpirua! _Susi_-kertomuksen johdosta, joka alkujaan ilmestyi eräässä aikakauslehdessä, kävi muuan talonmies toimituksessa valittamassa, että se salli kansaa pilkkaavia kirjoituksia!

Aivan hiljakkoin on Tuglas samoin vielä tuntenut _Sielunmaan_ virolaisen kandimiehen (= mäkitupalaisen, pikkutilanvuokraajan) elämisen ja olemisen äärimmäisen viheliäisyyden, jonka sammumaton oman maapalstan kaipaus ei saa tyydytystään, ennenkuin hänelle kapinaan osaaottaneena avautuu hauta, "seitsemän jalan pituinen, neljän jalan levyinen". Kertomus on 1905 vuoden jälkikaikuja; huolimatta epäsuhtaisesta rakenteestaan, joka panee olettamaan alkuaan paljoa laajempaa pohjapiirrosta, on siinä kauttaaltaan voimakas ja väärentämätön sävy. Muutamilla sivuilla, muutamilla lauseilla saa Tuglas esiin tämän virolaiselle niin luonteenomaisen maanikävöinnin. Kandimiehen iäkäs, haudan partaalla hoippuva isä alkaa haaveksia "hingemaasta", jonka kruunu Siperiassa on jokaiselle luvannut: "Tuntui, kuinka hänen äänensä värisi sisäisestä liikutuksesta, ikäänkuin hän olisi lausunut ilmi jotain, mitä koko elinaikansa oli sielussaan kantanut, kaikkein kalleimman, kaikkein suurimman ajatuksensa. Sielunmaa! Millainen sana, mitä kaikkea se merkitsi! Se merkitsi hevosta, lehmää, omaa kattoa pään päälle, vapautta veroista, vapautta raskaasta orjuudesta..."

Niin lyhyt on vielä välimatka, joka tässä kertomuksessa eroittaa Tuglasen virolaisesta kylästä, että sen epäkohdat, sen kärsimät vääryydet herättävät hänessä suuttumuksen. Hän maksaa kirjalliset kymmenyksensä ajan hengelle, kuten tekee sen henkilökohtaisestikin. Hän on vielä etäällä Felix Ormussonin koristeellisesta näkökulmasta. Hän tahtoo vielä parantaa ja auttaa; hänessä on vielä Hingemaan ihanteellista, mailmanparannushaaveissa kulkevaa nuorta kansakoulunopettaja Remmelgasta, joka on tullut tuomaan valistusta kandimiehelle ja muille vähemmille veljille. Yhdellä sanalle: hän _kärsii_ yhä vielä.

Monta vertaa suurempi maantieteellinen etäisyys kirjailijan ja hänen aihepiirinsä välillä on jo niissä herkissä ja tuoksuvissa virolaisissa kylänovelleissa, jotka muodostavat oleellisimman osan Tuglasen kokoelmasta _Kahekesi_ (Kaksin) v. 1908. Ne ovat yhä vielä virolaista kansanelämänkuvausta, jos niin tahtoo. Niitten henkilöt ovat virolaisia renkejä ja piikatyttöjä, paimenpoikia ja talontyttäriä. Mutta sittenkin on tämä virolainen kyläsisäkuva perinpohjin muuttunut. Se on nähty kuin jostakin Rivieran mantelipuitten välitse tai Quartier latin'in keväisten plataanien varjosta, ahdistuksettomana hetkenä, jolloin Tuglasen "sysimusta taivas" on saanut väistyä. Ei edes ihmisten puhe kuulu välimatkan pituuden takia enää entisessä foneettisessa alkuperäisyydessään. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ei enää ole olemassa, on vain sielulliset, iäti ratkaisemattomat ongelmat.

Tuglas on näissä novelleissa jo täysi taiteilija. Kuinka suurella hellävaroisuudella onkaan käsitelty _Tuomen helpeitten_ tarina lapsuuden ja nuoruuden aavistelevilla rajamailla viipyvästä tyttölapsesta Leenistä, jonka uinuvan äidillisyyden ja rakkauden tarpeen sattuma herättää, tämän muutamassa tunnissa naiseksi varttuvan lapsen ensin niin epämääräinen ja sitten esille puhkeava tunne, joka kohdistuu ensimäiseen epäkiitolliseen esineeseen, joen rannalla kalastelevaan paimenpoika Vidrikiin. Tai renki-Kustaan ja Maalin -- kaikkien Tuglasten hyvien ja avuttomien naisten nimi on Maali! -- suviöinen toisinto miehen ja naisen ikuisesta kaksintaistelusta, novellissa _Suveöö armastus_ (Kesäyön rakkaus), näyttämönä köyhän piikatytön aitta ja rapistunut mylly, ja kaiken yllä kesäyön hämyinen tuntu, johon kaikki varmat ääriviivat, niin ihmisten kuin heidän tunteittensakin hukkuvat.

Ne ovat eräänlaisia uudenaikuisia virolaisia paimenrunoelmia, pastoraaleja, kirjoitettuja impressionistiseen, kirjalliseen väritäplätyyliin, tunnelman seuratessa toistaan näennäisesti ilman minkäänlaista rakennustaiteellista selkärankaa, paljaina, värisevinä hermokuituina. Ne ovat Daphnis ja Chloë-tarinoita, siirrettyjä Hellaan heleän taivaan alta liivinmaalaisille jokiäyräille, kreikkalaisten sandaalien sijalle virolaiset "_pastlad_", nuoritetut virsut.

Ne ovat jo askel eteenpäin Tuglasen tiellä fantastisia mailmojaan kohden. Ne ovat tosin yhä vielä todellisuutta, mutta hunnutettua, utuista todellisuutta, josta jo on eliminoitu pois tarpeettomana kaikki ulkonainen, realistinen koneisto, ympäristö, aika ja yhteiskunta.

Ne ovat kuitenkin yhä vielä kiinteässä yhteydessä elävän elämän kanssa; mitkään symboolit eivät avarru niitten lemmenkohtausten takaa, mikään salattu vertauskuvallisuus ei peity niitten yksinkertaisiin ja liikuttaviin vuorosanoihin. Ne ovat lepokohtia Tuglasen tuotannossa, kuumeunien väliaikoina kangastelevia idyllejä, joista alussa oli puhe.

Mutta ennenkuin Tuglas ennätti tähän hetkelliseen suvantoon taiteessaan, oli hänen myrsky- ja kiihkokautensa jo paria vuotta aikaisemmin ehtinyt purkautua teokseen, jossa monta vertaa selvemmin aavistaa hänen taiteensa alkuelementit. Koko Tuglasen nuoruuden tuotannossa ei ole toista teosta, jossa "virvatulten runous" liekehtisi samalla voimalla kuin tässä varhaisessa ja epäkypsässä suolegendassa, _Jumala-Saar, Torgla soo muinasjutt_ (Jumalan Saari, tarina Torglansuosta), jossa Tuglasen nuori paatos ja intohimo luovat sekavan, paikottain runollisesti voimakkaan kaaoksen.

Mistä on puhe tässä romanttisessa suotarinassa? En luulisi monenkaan lukijan voivan heti luettuaan sen sisältöä yhtäjaksoisesti selostaa. Siinä kerrotaan vanhasta, pakana-aikojen jumaluskossa elelevästä Esästä (Isä, taatto), joka salaa uhraa Jumalan-Saaren entisessä uhrilehdossa, ja hänen pojastaan, nuoresta moision työorjasta Willemistä, jonka päässä kapinalliset ajatukset sekasortoisina itävät, kunnes ne vievät väkivaltaiseen tekoon. Siinä kerrotaan hirmuisesta kuusiviikkoisesta poudasta, joka uhkasi näännyttää kuivuuteen ja janoon ihmiset sekä eläimet, ja jota vastaan papit turhaan messuin ja rukouksin taistelivat. Ja eräissä sen kauneimmista episodeista kerrotaan nuoresta Maiasta, joka kesken uniensa lähtee Torglan suolle pakoon moision pehtoria, harhaillen sinne tänne, kunnes yrittää yli hyllyvän suon saarekkeesta vilkkuvaa tulta kohden. Siellä, Jumalan-Saaren pyhässä tammilehdossa, rukoilee yksinäinen orjavanhus arpavitsa kädessä esi-isäinsä puiselta epäjumalalta sadetta. Yksi uhri on tarpeen, nuoren viattoman neitseen on upottauduttava Torglaan. Ja ikäänkuin Esan rukouksilla olisi kohtalokas, pakoittava voima, syöksyy Maia, suunniltaan kauhusta, suosyväriin.

Mutta paitsi näitä paria, kolmea henkilöä on tässä suolegendassa vielä muuan elävä olento, suo, Torglan suo, johon mahtuvat kaikki elämän ja kuoleman salaisuudet, jonka mustat turvehaudat ja syvärit elävät salattua elämäänsä, kunnes se eräänä päivänä syttyy palamaan, viikkokausia sauhuten ja kytien.

Tässä kertomuksessa tuntuu jo Tuglasen myöhäisemmän, kypsyneen taiteen perussävy, "intimi luonnon ja traagillinen ihmisen käsittely", josta hän eräässä kirjoitelmassaan puhuu. Se vaikuttaa ennenkaikkea pakolliselta, sielulliselta purkaukselta; sen hämärään symboliikkaan pusertuu epäilemättä elettyjen tuntojen kipeys. Alusta loppuun kestää siinä kiihoitustila, joka ei hetkeksikään laukea, vaan jännittyy yhä uusiksi kauhuiksi, kunnes muuttuu järkensä kadottaneen työorjan houreisiksi näyiksi.

Jumala-Saar on ikäänkuin Tuglasen taiteen nebulosa. Kesken sekavan, suurisanaisen ja onton romantiikan kiertävät siinä vielä kiteytymättöminä Tuglasen taiteen alkuatoomit. Monet säikeet vievät siitä Tuglasen tähän asti taiteellisesti kypsimpään kehityskauteen.

4.