Part 11

"Tällainen nainen, joka minulle on niin todellinen, niin reaali yksityiskohdissaan, jonka ulkomuodon niin selvästi voin kuvitella, jonka käynnin näen, ja jonka liikkeistä nautin, -- onko mahdollista, että tämä nainen, tämä Ruth, ei ole muuta kuin herkkä mieliharha, katoava kuvitusvoiman karkelo, vapaaehtoinen itsepetos, syntynyt tarkoituksessa paeta Todellisuutta. Vai ehkä hän kuitenkin on olemassa, toisessa kaupungissa, toisessa maassa, toisessa maailmassa, toisennimisenä, minun tietämättäni, kenenkään aavistamatta? Tai jos hän nyt ei ole olemassa, jos häntä ei löydy missään koko täydellisyydessään ja koskemattomuudessaan, ehkä hän saapuu kerran, tulevaisuudessa, toisissa oloissa; jos hän yleensä saapuu; jos ylipäänsä uni voi todeksi vaihtua."

3.

Elämänkäsitys, jonka voi tavata kokoon Ruthin rivien välistä, on kauttaaltaan egosentrinen. Ruthilla ei ole, kuten sanottu, mitään tarkoitusta, ei edes tarkoituksen varjoakaan, paitsi oma itsensä ja rakkauselämänsä. Kaikki tiedot, joita hän kokoo, kaikki älyllinen viljelys, jota hän harjoittaa, on yksinomaan häntä itseään varten, tarkoitettu korostamaan hänen persoonallista arvoaan, joka samalla on, kuten tekijä sanoo, hänen sukupuolellinen arvonsa. Tämä korkea yksilökulttuuri ei välittömästi tule vähimmässäkään määrässä minkään yleisemmän tarkoitusperän hyväksi, ei minkään yhteiskunnallisen koneiston palvelukseen. Ruth ei ole luova missään tavallisessa merkityksessä, hän on luonut ainoastaan itsensä. Hänelle on riittänyt oman ruumiinsa ja sielunsa sekä älynsä kehittäminen mahdollisimpaan täydellisyyteen, ja hänen elämänsä sisällys on tämän minänsä kaikinpuolinen vaaliminen. Randvere ei ole runoillut Ruthille yhtäkään taiteellista kykyä, joka ylettyisi asianharrastuksen yläpuolelle, hänen älynsä on yksinomaan vastaanottavaa laatua, hän ei ole esittävä taiteilijatar, yhtä vähän kuin luovakaan, ei runoilijatar, ei kirjailijatar, ei soittoniekka, ei tanssijatar, ei näyttelijätär. Tekijä nimittää häntä "tieteelliseksi naiseksi", mutta mitä yhteistä on Ruthilla jonkun Sonja Kovalevskajan tai Marie Curien hiljaisen tieteellisen työn laboratorion kanssa? Hän on heistä aivan yhtä etäällä, kuin hän on vieras muille feminismin tai sosialismin naismuodoille.

Ruth on kemiallisesti puhdas jokaisesta sosiaalista vaistosta. Hän ei nähtävästi tunne vähintäkään velvoitusta kantaa korttansa siihen kekoon, jonka nimi on inhimillinen yhteiskunta. Keskellä tätä yhteiskuntaa hän on eristäytynyt omaan yksilöllisyyteensä, rakentanut ympärilleen omien ominaisuuksiensa kimaltavan raakunkuoren, johonka vain kaukaisena humuna kuuluu yhteiskunnan vaatimukset ja melu. Hän elää ja on yksinomaan samalla oikeutuksella kuin kaunis ja täydellinen taideteos. Hänen hämmästyksensä ei suinkaan olisi pienempi kuin Louvren marmorisen Venuksen, jos häneltä yhtäkkiä kysyttäisi hänen olemassa-olonsa oikeutusta.

Hänen ruumiinkulttuurin ja kauneushoidon kehittämä ruumiillinen kauneutensa on yhtä hedelmätöntä kuin hänen korkealle kehitetty älynsäkin. Yhtä vähän kuin yhteiskunnallisia, on hänellä äidillisiäkään vaistoja. Tietoisesti tai vaistomaisesti Randvere on Ruthin täydellisten ominaisuuksien luettelosta unohtanut pois äidillisyyden. Ruth merkitsee kehityksen korkeinta astetta, joka ei enää jatkuessaan voi kohota, hän on jo sellaisenaan päämäärä, pyrkimys ja saavutus yhtaikaa.

Hänen olemassaolonsa on kauttaaltaan ylellisyyttä. Hän on ylellisyyttä kiireestä kantapäähän. Hän on hyödytön tai hyödyllinen, tarpeellinen tai tarpeeton, aivan samoin kuin taide on jompaakumpaa. Emme ole koskaan kykenevä missään näkyvässä muodossa laskemaan niitten tunneliikkeitten arvoa, joita ihmissielussa herättää Rodinin marmori tai Verlainen runous. Ruth edellyttää yhteiskuntaa ja kulttuuria, jossa jo alkeellisimmat vaatimukset on tyydyttävällä tavalla ratkaistu, ja joka senvuoksi voi keskuudessaan suvaita suurimman ylellisyyden, mikä maan päällä on olemassa: ihmistaideteoksen.

Juuri tässä tarpeettomuusihanteessa, kuten sanottu, joka epäilemättä on Ruthin ydin, kuvastuu samalla koko nuorvirolaisen uusromanttisen kirjallisuusvirtauksen taide- ja elämänkäsitys. Nuori kumouksellinen kirjallinen polvi oli ottanut tehtäväkseen tendenssin ehdottoman poistamisen kirjallisuudesta, sen vapauttamisen jokaisen kahlehtivan aatteen palveluksesta, taiteen itsensä asettamisen taiteen ainoaksi päämääräksi.

Ruth on tämän l'art pour l'art teorian elämään ja ihmiseen sovelluttamista. Jos voi olla olemassa taide taiteen vuoksi, miksi ei olisi oikeutettu ihminen, joka on olemassa vain ihmisen vuoksi, joka ei ruumiillistuta itsessään ihmiskunnan vaivalloista kehitystyötä, vaan saman työn valmiin tuloksen, jolla ei ole mitään osaa elämän välittömässä ylläpitämisessä ja jatkamisessa, mutta joka henkilöi hyödyttömyyden kauneuden, kuten eräät lajit erinomaisen väriloistoisia, mutta suvuttomia orkideoja!

Ruth on yhteenveto Noor-Eestissä alun alkaen liikkuneista aineksista; sen perusajatus on kauttaaltaan aristokraattinen, kuten pohjimmiltaan Noor-Eestinkin. Se on nuoren polven esteettisen individualismin pohjakaava.

Aivan vailla kaikkia kosketuskohtia todellisuuden kanssa ei kuitenkaan Ruth, virolaisen uneksijan keinotekoinen ylinainen, ole. Ruthissa on epäilemättä jotain kaikkien aikojen la femme inspiratrice'sta. On aina ollut olemassa naisia, jotka, vaikka eivät olekkaan olleet luovia sanan varsinaisessa merkityksessä, kuitenkin ovat painaneet olemuksensa leiman kokonaisiin aikakausiin. He ovat olleet korkealla älyllisellä tasolla, eivät suinkaan aina ole edes puuttuneet luovaakaan kykyä, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt heissä käyttämättä. Sensijaan he ovat vapauttaneet miehessä luovan voiman. Se on tuottanut heille suurempaa tyydytystä, kuin oman kykynsä käyttäminen, he ovat nähneet siinä suuremman mahdollisuuden saada ilmaisun omalle henkiselle olemukselleen. Heidän neroutensa on ollut kokonaan passiivista, ei luovaa, mutta luomiseen innostavaa. Heidän suuri tietomääränsä ja aivoviljelyksensä on tehnyt heidän ymmärtämyksensä laajaksi ja kaikkikäsittäväksi ja heidät itsensä kykeneviksi ystävyyteen. Saksalaisen romantiikan aika ja Nuori-Saksa ovat luoneet useita tällaisia naisia, joitten vaikutus aikalaisiinsa on ollut arvaamattoman suuri, vaikka ei ole jäljellä muuta todistusta heidän henkisestä tasostaan kuin kimppu kellastuneita kirjeitä ja aikalaisten lausunnot. Näitä naisia oli etupäässä Caroline, mutta myös Dorothea Veit ja Rahel. Marianne von Willemer, Goethen ystävätär Gerbermühlestä, kuuluu myös samaan la femme inspiratricesarjaan, hän, jonka kunnianhimolle täysin riitti julkaista runonsa ilman tekijänimeä Goethen Westöstlicher Divanin runojen rinnalla, samoin kuin Caroline julkaisi Shakespeare-käännöksensä Schlegelin nimiin. Kaikille näille naisille on rakkauselämä ollut yläpuolella kaikkien muitten elämänarvojen, mutta rakkauselämä erinomaisen korkeassa, hienostuneessa ja sielullistetussa muodossa. Heillä ei ole mitään tekemistä meidän aikamme yhteiskunnallisen naistyypin ja hyvin vähän nykyisen kirjailevan naisen kanssa. Perusajatus heissä ja Ruthissa on sama: he ovat luoneet vain itsensä.

On hyvin mahdollista, että tulevaisuuden nainen korkeimmalle kehittyneissä ilmestysmuodoissaan on lähestyvä la femme inspiratrice-tyyppiä. Hän on ehkä luopuva nykyajan naisen kunnianhimoisesta unelmasta olla luovana kykynä miehen veroinen. Hänen äärimmäisiin kehittynyt tietoisuutensa, jonka voimme olettaa monta vertaa suuremmaksi nykyajan naisen tietoisuutta, on epäilemättä myös tekevä hänet tietoiseksi omasta psykofyysillisestä rakenteestaan ja sen luomista edellytyksistä. Sensijaan emme voi ajatella hänen luopuvan älyllisestä viljelyksestä. Hän on siinäkin suhteessa oleva nykyajan naisen yläpuolella, vaan että hän mahdollisesti on käyttävä äly viljelyksensä hiukan toisin kuin nykyajan nainen. Hänenkin korkein kunnianhimonsa on oleva luoda, mutta luoda miehen kautta. Voi olla, ettei nainen, naisena pysyessään, koskaan voikkaan korkeammalle kohota, kuin juuri vapauttaessaan miehessä luovan voiman. Tulevaisuuden naisen kutsumus on silloin olla luovan miehen, neron, ystävätär, uudistuksen lähde, josta ihmiskunnan kuolemattomat kauneusnäyt kumpuavat.

FRlEDEBERT TUGLAS

Synt. v. 1880 Ahjan moisiossa Võnnun pitäjässä Liivinmaalla, käynyt Treffnerin yksityislukiota Tartossa. Vv. 1906-1917 maanpaossa eri maissa. Elää paraikaa kirjailijana Tartossa. Teoksia: _Kahekesi_ v. 1908, _Liivakell_ v. 1913, _Õhtutaevas_ v. 1913, _Juhan Liiv_ v. 1914, _Felix Ormusson_ v. 1915, _Saatus_ v. 1917, _Teekond Hispaania_ v. 1918.

1.

On olemassa muuan puoli virolaista henkistä elämää, jota tähän saakka ei ole kylliksi varteenotettu, ainakaan suhteessa nykyisiin kirjallisiin ilmiöihin, virolaisen psyyken yöpuoli, niin sanoakseni. Tunnettu baltilainen tiedemies _v. Baer_ kuvaa virolaista luonnonlaatua rauhalliseksi, flegmaattiseksi ja kylmäveriseksi, henkisille taudeille vastaanottamattomaksi. Aivan yhtä suurella oikeutuksella voisi virolaista maisemaa määritellessään puhua vain viljavista, savipohjaisista pelloista, hedelmätarhoista, rehevistä luhtaniityistä matalain kukkuloitten välissä, tyynistä, tasaisesti virtaavista joista, alavarantaisista järvistä. Mutta kuten virolaiseen maisemaan eroittamattomasti kuuluu virstamääriä laajat suot ja rämeet, niin kuuluu virolaiseen psyykeen, paitsi yllämainittuja ominaisuuksia ja viljandilaisen, pellavakaupoilla vaurastuneen talonpojan tietoista, mahtailevaa juurevuutta, vielä muuan toinen alkuaines, yllätyksellinen, herkistynyt, äärimmäisyyksiä tavoitteleva, fantastiikkaan vetoa tunteva, näkyjä näkevä ja -- aivan vastoin v. Baerin väitettä -- ylen altis kaikille henkisille ja sielullisille sairauksille. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, millaisen keskiaikaisen legendan kiihkouskonnollinen liike tuskin viisikymmentä vuotta takaperin sai loihdituksi Tallinnanmaan rannassa, -- höyryn, sähkön ja sanomalehtien valta-aikana, -- kun monisatapäinen pyhiinvaeltajajoukko viikkokausia odotti Lasnamäen niityllä profeettansa lupaamaa "valkeaa laivaa". Hermostunut sähköisyys on muuan nykyisen virolaisen sivistysyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Milloin hyvänsä voi siinä odottaa syntyvän ikäänkuin sähkökeräytymiä, jotka puhkeavat sielullisiksi kiihoitustiloiksi.

Virolaisen yhteiskunnan nykyään vahvasti materialistisesta ilmeestä huolimatta ei fantastinen piirre suinkaan ole häipynyt olemattomiin. Tämän sielullisen ominaisuuden juuret juontavat epäilemättä hyvin syvälle, ja mahdollisesti saisi mennä aina yhteissuomalaisiin kerrostumiin saakka, sen alkuilmiöitä etsiessään. Erehdys olisi tietysti nähdä siinä jotain yksinomaan virolaista, niin, edes olettaa inhimillisen sielun yöpuolen virolaisella rodulla kehittyneen silmiinpistävämpään määrään kuin muilla. Ylläkerrotuntapaiset uskonnolliset liikkeet eivät kuulu harvinaisuuksiin eteläisemmissä vyöhykkeissä ja romaanisilla kansoilla, ja anglosaksilaisen rodun taipumus fantastiikkaan on tunnettu. Mutta joskin tämäntapainen sielullinen rakenne olisikin peruksiltaan jotain aivan yleisinhimillistä ja kaikille yhteistä, ei voitane sittenkään kieltää eräänlaisen erikoisesti virolaisen hermoherkän taipumuksen olemassaoloa, jonka merkkejä ei ole havaittavissa vain myöhempinä aikoina, vaan jo kansanrunoudessakin. Virolainen psykiaatteri _J. Luiga_ on osoittanut, kuinka usein esim. luonteenomainen näköharha, hallusinatsio, esiintyy virolaisessa kansantarinassa. Ihminen kulkee yössä, pimeydessä, yhtäkkiä "lyö valkeata" hänen ympärillään, ja hän näkee näyn, useimmiten kauhistuttavan. Tunnetut ovat virolaisilla saarilla ja mannermaallakin esiintyvät "säikkymistaudit". Virolainen suorasanainen kansantarusto, -- samoin kuin tosi kyllä useitten muittenkin kansojen, -- on hyvin rikas n.s. kauhuaineista; se vilisee kaikenkarvaisia kauhuolioita, olipa niitten nimi sitten _kratt, puuk, hall, luupainaja_ tai mikä hyvänsä, sekä epälukuisia tarinoita ihmissusista ja koirankuonolaisista, painajaisista ja eriskummallisista näköharhoista. On kuin vuosisatoja orjuudella rasitetun kansan säikkynyt fantasia olisi ehdoin tahdoin kaikkialta etsinyt kauhun ja ahdistuksen aihetta, ikäänkuin todellisuuden vaivat eivät olisi sille riittäneet, vaan sen unissaankin olisi täytynyt kantaa päivän taakkaa, väristen omien aivojensa aaveen edessä.

Juuri orjuuden synnyttämä, alituinen ja jatkuva masennustila, ruumiillinen sekä sielullinen, kasvatti epäilemättä tätä "kalmiston mielikuvitusta", kuten Tuglas sitä nimittää. Joskin Viron seitsemänsatavuotisen orjuusajan synkkyyttä mahdollisesti on liioiteltukin, ja sillä kaikesta huolimatta oli helpommatkin hetkensä, jolloin syntyi kansanlaulujen _Ilo_ (= kauneus, ilo) ja kansantaiteen värikäs ornamentiikka, niin on epäilemättä suuri osa nykyistäkin virolaista henkistä ja ruumiillista kituliaisuutta pantava tämän luonnottoman pitkän, epäterveen kehityksen laskuun. Elinaikaisen puolinälän kiihoittamat aivot olivat otollinen maaperä fantastiikalle. Lisäksi tulivat herkeämättömät sota-ajat takaa-ajokauhuisine päivineen, kansan herkkähermoisen, näyillä kyllästetyn mielikuvituksen saadessa ravintoa maakuoppien ja onkalojen hämärissä, joissa kyläkunnittain päiväkausia piileskeltiin. Suuri sija on virolaisessa kauhutarustossa, kuten luonnollistakin, suolla. Siitä kohoavat salaperäiset valkeat orhit ja suunnattomat heinäsuovat; se on ehtymätön kauhuakantavassa hedelmällisyydessään, virolaisen kansantarun suuri tuntematon, suuri sfinksi, jonka rahvaan mielikuvitus kansoitti öisimmillä näyillään, täynnä virvatulten runoutta.

_Taine_ on epäilemättä oikeassa: jokainen lahjakas kirjailija kuvastaa tahtomattaankin rotunsa ominaisuuksia. Harvinaisissa tapauksissa hän voi olla kaikkien niitten eri ominaisuuksien synteesi, joista hänen rotunsa ja heimonsa psyyke on kokoonpantu. Mutta useimmiten hajaantuu rotuperintö, ja eri yksilöt heijastavat vain murto-osia suuresta yhteisestä rotupääomasta. Tämä rodullinen yhteenkuuluvaisuus voi olla kirjailijalla usein miltei tiedotonta, eikä se suinkaan aina käy yhteen sen käsitteen kanssa, mitä olemme tottuneet nimittämään kirjallisuudessa "kansalliseksi". Maailmankirjallisuudessa on kyllin esimerkkejä kirjailijoista, jotka aiheenvalinnaltaan ovat täysin kansainvälisiä, mutta silti syvemmässä merkityksessä ovat oman rotunsa tulkkeja.

On kuin olisi _Friedebert Tuglas_, Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti, virolaiselta rotuhengeltä saanut antimiksi ja perinnöksi juuri hermoherkän ja fantastisen puolen, kalmiston mielikuvituksen. On hyvin mahdollista, että vasta kosketus eräitten maailmankirjallisuuden suurien sukulaishenkien kanssa saattoi hänet täysin tietoiseksi tästä rotuperinnöstään. Mutta joka tapauksessa hän on kaikkien niitten epälukuisten, nimettömäin kansantarujen sepittäjäin suoranainen jälkeläinen, jotka kerran loivat virolaisen kauhuromantiikan, kuullen suden ulvonnassa vangitun ihmishengenvalituksen.

Tuglasen sielunelämässä ja luomistoiminnassa näyttää vallitsevan erityinen lainehtiminen. On kuin hänen tunne-elämässään aika-ajoin syntyisi erikoisia kiihoitustiloja, hermopingoituksia, joitten alaisena hän suorittaa varsinaisen luovan työnsä; hänen muu henkinen toimintansa sensijaan on nähtävästi syntyisin näitten kuumetilojen väliajoilta. Siitä hänen tuotantonsa niin erilainen ilme ja laatu. Tuglas luo kukkuroilleen kohonneen affektin vallassa, eräänlaisessa sielullisessa huumaustilassa; hänen taiteensa on neuroosin runoutta.

Kauhun affektilla on Tuglasen teoksissa suuri sija. Hän on itse kirjoittanut nuoruutensa "vapaaehtoisista painajaisista ja omatekoisista aaveista". Kauhu on hänellä epäilemättä jo verissä, hänen ei ole suinkaan tarvinnut mennä itsensä eikä kokemuspiirinsä ulkopuolelle sitä kuvatakseen. Päinvastoin, milloinkaan ei hänen vaistonsa ole niin varma kuin hänen käsitellessään kauhua, tätä sielullista jännitystilaa, jonka voimaa ja tiheyttä, sen kuolemanpeloksi kohotessa, voi verrata vain erotiikan synnyttämiin sielunjärkytyksiin. Tämän aste asteelta kohoavan, kaikki muut vaistot lamaavan sielullisen kulun kuvaamisessa saavuttaa Tuglas suurimmat kirjalliset voittonsa. Alituisesti toistuu hänen teoksissaan takaa-ajotunnelma.

Turha yritys olisi tietysti kytkeä niin rikastaitteista ja kehityskykyistä henkeä kuin Tuglas minkään määritelmän puitteisiin tai yrittää liiaksi yksinkertaistuttaa hänen sielullista pohjapiirrostaan. Painajaisuniensa väliaikoina hän näkee näkyväisen maailman koristeellisessa ja maalauksellisessa valaistuksessa, täynnä hentoja, hauraita idyllejä ja lempeää lyyrillisyyttä. Mutta lähimmäksi omaa olemustaan tulee Tuglas epäilemättä, kun hänelle runollisen haltioitumisen hetkinä, hänen omia sanojansa käyttääkseni, "kaartuu pään päällitse sysimusta taivas, josta tuikkivat heleät, kiihkoisat ja kivuntuottavat tähdet".

2.

Friedebert Tuglas on itse antanut avaimen henkiseen rakenteeseensa, kirjoittaessaan laajan itsetunnustusromaaninsa, _Felix Ormussonin_, v. 1915. Tällä teoksella on aivan erikoinen asema Tuglasen tuotannossa; se on ikäänkuin reunamuistutuksia, viivanalaisia selityksiä hänen muihin teoksiinsa.

_Felix Ormusson_ on Friedebert Tuglasen taiteeksi tihennetty minä, itsepaljastus, jonka vilpittömyyttä ei ole mitään syytä epäillä. Päinvastoin, kirjailija on sen itse selvin sanoin eräässä aikakauskirjaväittelyssä tunnustanut: "Luulen tuntevani Felix Ormussonin. -- Olemme vuosikausia liikkuneet samojen ilmiöitten ja vaikutelmien piirissä. Usein tuntuu siltä, kuin hän olisi minulle omaa itseänikin läheisempi. Hänen taipumuksensa, makunsa, sanansa ja äänensä, -- niitten suhteen en suinkaan ikinä voisi erehtyä."

Toinen asia on, onko kirjailija sittenkään antanut koko itseään. Pikemmin voisi sanoa, että hän on valinnut erään kylläkin sangen oleellisen puolen itsestään ja alleviivaamalla sen luonut tyypin, jolla on yleiskantava merkitys. Friedebert Tuglas on laajempi kuin Felix Ormusson. Mutta joka tapauksessa, vaikkapa Felix Ormussonin ja Friedebert Tuglasen henkiset ääriviivat eivät kokonaan toisiinsa yhtyisikään, ovat he kuitenkin siksi lähellä toisiaan, että romaania voi käyttää tienoppaana kirjailijan hieman sokkeloisessa ja yllätyksellisessä mailmassa.

Felix Ormusson, -- se on sama Friedebert Tuglas, -- vain myöhemmällä kehitysasteella, -- joka tuskin koulupenkiltä päästyään joutui teossa ottamaan osaa 1905 vuoden kumousliikkeeseen, nuoruutensa koko kiihkeällä temperamentilla, täynnä ajan nuorta ja tulipaloista romantiikkaa, kulkien pitäjästä pitäjään vallankumouksellisia puheita pitäen ja myöhemmin istuen Tallinnassa Pitkän Hermannin tornissa tutkintovankeudessa. Vähintäin kymmenen vuoden pakkotyö Siperiassa odottaa häntä, mutta hän pääsee pakenemaan yli rajan ja asuu siitä pitäin, lähes kaksitoista vuotta, ulkopuolella maansa rajojen, ainoastaan silloin tällöin ilmitulon ja vangitsemisen uhalla käyden kotimaassa. Hän viettää vuosikausia vapaaehtoista kulkurielämää, retkeillen Espanjaan ja Italiaan, asuu pitkät erät Parisissa taiteilijaboheemin keskuudessa, -- kuten Felix Ormussonkin -- sen jälkeen useat vuodet Suomessa. Vasta maaliskuun vallankumous on antanut hänellekin täydet kansalaisoikeudet Virossa.

Felix Ormusson on sen kehityskulun tulos, minkä Friedebert Tuglas näinä "oppi- ja vaellusvuosinaan" suorittaa, kumouksellisten kiihoituspuheitten pitäjästä täysiveriseksi kaunosieluksi. Perinpohjainen muutos tapahtuu tässä "romanttisessa sielussa, täynnä paatosta ja intohimoa", jollaiseksi Felix Ormusson kuvaa kahdenkymmenenvuotiasta minäänsä. Ja hän jatkaa: "Temperamenttini, mielialani, sieluni on muuttunut, -- olojen, ympäristön, voi ehkäpä olla, myös minussa itsessäni kätkeytyvien itujen pakosta." "Pari vuotta, pari yksinäistä vuotta, täynnä itsetutkimusta ja erittelyä, riittivät panemaan sieluni lainehtimaan pohjia myöten ja sitten jäähdyttämään sen pinnalle jäisen riitteen, joka nyt vain harvinaisissa tapauksissa murtuu." Tuglas irroittautuu Baltiasta, kuten irroittautuu Internationalesta, kuten vapautuu niin monesta muustakin dogmista, kirjallisesta sekä yhteiskunnallisesta. Se on sama tuskallinen irtaumiskulku, jonka samoihin aikoihin taantumuksen raskaassa ilmakehässä suorittaa Gustav Suits, suorittaa Noor-Eesti kokonaisuudessaan. Tienrastit ovat samat: pettymys, kaikenepäily, talttumus, estetismi. Vuonna 1906 Tuglas kirjoittaa vähän retoriseen tapaansa: "Taistella sodassa, kaatua taistelussa, -- kuinka helppoa siihen verraten! Mutta elää, nähdessään kaiken muun kaatuvan, itse yhä hengittää, nähdessään kaiken muuttuvan epätodellisuudeksi, harhaksi, uneksi, kauhistavaksi, peloittavaksi, hirveäksi uneksi, -- mikä sietämätön kidutus!" Nuoruuden epälukuisten jumalain ja epäjumalain alttareista jää pystyyn vain yksi: kauneuden. Todellisen elämän käydessä yhä tuskallisemmaksi, yhä vieraammaksi, alkaa sen rinnalle kasvaa olematon, näkymätön, mutta silti yhtä oleellinen elämä. Syntyy kaksoisolento, joka yhtaikaa elää ikäänkuin kahta eri olomuotoa. Felix Ormusson on valmis astumaan näyttämölle.

"Neron tehtävä on kehittää ajan taipumus sen kaikkein jalosukuisimpaan, täydellisimpään ja itsetietoisimpaan mahdollisuuteen. Sinulla (Felix Ormussonilla) olisi edellytyksiä viljellä aikakauden pyrkimystä."

Sanat ovat romaanin esipuheesta. Ja eräänä syysyönä, täynnä sateen ja yksinäisyyden spleeniä, sama Felix Ormusson kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Niin, toden teolla, miksi en pitäisi päiväkirjaa tai olisi kirjevaihdossa, kuten Werther tai Jacopo Ortis, -- kertoakseni jälkimailmalle murhenäytelmääni. On vahinko, että nämä inhimilliset kokemukset, kaikki nämä itse-erittelyt hyödyttä ja jäljettä häviäisivät. Niissä olisi sentään aineksia kokonaiseksi myytiksi, kun aika ne hämärtäisi ja etäisyys suurentaisi. -- Eikö voisi Felix Ormusson kerran omalla alallaan olla samaa, mitä Don Juan tai Werther, -- olematon ja sentään uskottavampi kuin koko mailma. Se olisi ainoa lohdutus. Sen vuoksi maksaisi vaivaa todella elää. Olisin valmis sentakia vallan erikoisesti kärsimäänkin!"

Tuglasen tarkoitus ei ole ollut suinkaan vain poikkeuksellisen yksilöpsykologian, harvinaisen poikkeustapauksen toteaminen; päinvastoin, hän on kai jo varhain tuntenut tyypillisen, luonteenomaisen yhtenäisyyden omansa ja sukupolvensa kehityskulun välillä. Friedebert Tuglasta, toisin sanoen Felix Ormussonia on epäilemättä viehättänyt sama tehtävä, joka niin monta taiteilijaa, niitten joukossa kaikkein suurimpia, on houkutellut: koota oman aikakautensa luonteenomaisimmat säikeet, seuloa ne kaikesta satunnaisesta, korostaa ne korkeampaan asteeseen, sanalla sanoen, luoda aikakauden tyyppi, tulkita aikakauden mykkä ja vapautustaan vartova sana. Se edellyttää aina, että runoilija tuntee olevansa aikakauden virtausten synteesi, tuntee itseensä keräytyvän kaiken, mikä aikakaudessa ahdistavana tai vapauttavana pyrkii ilmoille, tuntee olevansa _l'enfant du siècle_ sanan varsinaisessa merkityksessä. Ulkokohtaisesti, yksinomaan havainnon tietä eivät synny tällaiset teokset. Ne ovat päinvastoin aina mitä persoonallisinta, subjektiivisinta taidetta, häikäilemättömiä itsetunnustuksia, itsepaljastuksia, jotka eivät epäile lausua peittelemättä sitäkään, minkä tunnustamisen Rousseau nimittää vaikeammaksi kuin rikoksellisuuden, naurettavaisuuden. Ne ovat sairaan ajan suuria sairaskertomuksia. Kirjailija on yhtaikaa sekä potilas että parantaja, hän paljastaa armotta oman sielunsa sairauden, joka samalla on koko hänen sukupolvensa tauti, kehittäen sen huippuunsa ja mahdollisimpaan täydellisyyteen, ikäänkuin viljelläkseen siitä rokotusainetta, joka varjelisi samalta vaaralta.