Part 10

Hän on erehdyttävän samanlainen kuin ennenkin, -- ja kuitenkin tuiki erilainen. Hän on sama epäilijä ja kyynikko, sama itsekäs individualisti, mikä ennen. Hän olisi kai yhä vielä, kuten Kulno, valmis määrittelemään ihmisen tietyksi määräksi: "vettä, rasvaa ja herra tiesi, mitä vielä". Mutta hän on edeltäjiään tuntuvasti vanhempi, hänen teoriansa eivät ole enää kokemuksia suuremmat. Sairaus on saanut aikaan kahtiajaon hänen olemuksessaan, iva on kevyempänä aineksena kohonnut pinnalle, ja näkyvissä on tunnepohjan humaani inhimillisyys. On vaikea puhua talttumuksesta, sillä mitä taltutettavaa oli Kulnon tai Robert Muidun varhaisvanhassa nuoruudessa? Mutta hänen kärsimyskykynsä on kehittynyt ainakin hänen nautintokykynsä veroiseksi.

Nuorien sielujen pessimismi oli vielä lainatavaraa, muotia, esteettistä pessimismiä. Nämä nuoret sielut koreilivat vielä kärsimyksellään, sekä olevalla että olemattomalla, mutta se ei häirinnyt sanottavasti heidän hyvinvointiaan tai ruokahaluaan. Varjundid-kertomuksessa kuollaan kärsimyksestä, sen henkilöt ovat Asran heimoa, joille rakkaus ja kuolema ovat yhtä.

"Rakastavilla on aina kuolemanajatus mukanaan", kirjoittaa novellin minä päiväkirjaansa. Tammsaare on tähän lauseeseen tavoittanut erään inhimillisen sielunelämän totuuksista. Rakkaushuumeeseen yhtyy kuolemanhuume, ne ovat sukua keskenään. Kaksoisitsemurhan edellä käy miltei aina aistien rakkaus. Voi ottaa aivan umpimähkään pari esimerkkiä mailmankirjallisuudesta, seldwylalaisen Romeon ja Julian rakkausyö ennen kuolemaa Kellerin samannimisessä novellissa, tai kahden hiilikaivokseen hautautuneen rakkauskohtaus keskellä kuolemankauhuja Zolan Germinalissa. Taide on jo ammoisista ajoista tietoisesti käyttänyt tätä rakkauden ja kuoleman traagillista sekaannusta. Kuinka mestarillisesti onkaan ennen muita Arthur Schnitzler kutonut sekaisin kuoleman ja rakkauden loimet pikku draamoissaan ja novelleissaan! Sen psykologinen vaikutus on aina pettämätön. Ja aivan varmaan on suuri osa Tammsaarenkin novellin tehoa samoin hänen Mustanmeren rannikkojensa kukkakujien ilmastossa, täynnä kuolemantuomiota ja ruusujen lemua.

Vivahduksia on tavallaan kypsä teos. Se on kypsä, kuten auringotta ja varjossa varttunut hedelmä, vähän kitkerä, vähän mehuton, vähän kokoonkäpristynyt, pieni, salainen madonsyömä jossain sydänperukassaan. Mutta se on kuitenkin niin kypsä, kuin se olla saattaa. Se on kokonaisuudessaan tosi ja rehellinen kirja, kälvetystautinen ja voimaton, sairaalloisesti herkistynein hermoin luotu, helpompi kuvitella versoneeksi jonkun kuluneemman kulttuurin maaperästä kuin virolaisen. Se on Tammsaarea: ohut, useimpain mielestä kai hieman kuiva ja pitkäveteinen, epätasaisesti sommiteltu, harmaanväritön ja diskreetti kuin vesileima.

Harhaillessaan rakastettunsa kuoleman jälkeen meren rannalla, novellin minä alkaa aikansa ratoksi laskea lännestä itään lenteleviä sorsia. Hän ehtii laskea niitä jo lähemmä toistasataa, kun häneen äkkiä iskee ajatus, ettei mikään estä sorsia lentämästä kaaressa ympäri koko Mustanmeren, jossa tapauksessa hänen laskunsa voisivat jatkua loputtomiin. Huolimatta tämän mielikuvan mahdottomuudesta se ei päästä häntä. Sorsien rivillä ei ole alkua eikä loppua.

On jotain tässä näkemyksessä, sorsien oletetussa ja koskaan päättymättömässä kiertolennossa, josta ei hevillä irti pääse. Tammsaare ei suinkaan koko tuotantonsa kestäessä ole kirjoittanut mitään niin mieleen syöpyvää kuin nämä rivit. Hän on saanut tähän vertauskuvaan ja samalla koko teokseensa jotain siitä lohduttomuudesta, aina samasta, jolla rakkaus, kärsimys ja kuolema seuraavat toisiaan elämän suuressa kiertolennossa, lakkaamatta toistuen, ilman alkua, ilman loppua, kuten sorsien parvi.

Näistä riveistä puhuu parantumaton skepsis. Mutta niissä on myös sitä, mihin Tammsaare vuosikausia on pyrkinyt, _hermokulttuuria_.

RUTH

_Joh. Aavik_ (Randvere), synt. v. 1880 Põiden pitäjässä Saarenmaalla. Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Tarton, Neschinin ja Helsingin yliopistoissa; suorittanut viimeksimainitussa fil. kandidaattitutkinnon v. 1910. Paraikaa ranskankielen opettajana Tarton virolaisissa oppikouluissa. Teoksia: _Ruth_, Noor-Eesti Album III v. 1909; _Praktiline Soome keele opetus_ v. 1908, Viron kielen opas v. 1911, Keele kaunima kõlavuse poole v. 1912; _Mõned keele reeglid_ v. 1913, Eesti rahvusliku suurteose keel v. 1913, _Nominatiivsed liitumised_ v. 1915, _Parandatud Kalevipoeg_ v. 1916, _Uute sõnade sõnastik_ 1918 y.m.

1.

Noor-Eestin III albumissa herätti huomiota muuan 60-sivuinen kirjoitelma, jonka mottona oli Sully Prudhommen säkeistö ("J'imagine, ainsi je peu faire, un ange sous mon front mortel, et qui peu dire, en quoi diffère l'être imaginé du réel?"), otsikkona yksinkertaisesti raamatullinen _Ruth_, ja tekijänä siihen asti Viron kirjallisuudessa tuntematon _J. Randvere_. Randvere osottautui ennen pitkää nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen perustajaksi, Joh. Aavikiksi. Ruth sensijaan ei ollut kaunokirjallinen teos, ei esteettinen, sielutieteellinen eikä kirjallisuushistoriallinen tutkielma ja kuitenkin vähän kutakin. Se oli liian tieteellisesti luetteleva, vaikuttaakseen puhtaasti kaunokirjalliselta, liian kaunokirjallisesti tunnelmoiva, käydäkseen tutkielmasta. Siinä oli kirjallisuushistoriallisia, musiikkiopillisia ja lääketieteellisiä tiedonnäytteitä, -- kaikki asianharrastuksen rajoissa tosin, -- ja sangen seikkaperäisiä selvityksiä ihmisruumiin rakenteesta, niin että se paikka paikoin vaikutti tieteellisten sanojen näyttelyltä; siinä oli runollisia, varmalla tyylipoljennolla kirjoitettuja kohtia, jotka todistivat tekijänsä ranskalaisen kirjallisuuden koulitsemaa tyylikorvaa.

Kokonaisuudessaan se sensijaan oli uudenaikuisen tai pikemmin tulevaisuuden naisen apoteosi, ei suinkaan haahmoittunut runoilijan verenväkevästä näkemyksestä, vaan kokonaan koneellista tietä, analyyttisen ja teoretisoivan hengen luoma, ilman sidettä ympäröivään elämään, rakettu jäsen jäseneltä, ominaisuus ominaisuudelta, hiukan samaan tapaan, kuten vanha tuttavamme Dion aikoinaan muovasi savisen kuvansa. Se oli individualistin ja romantikon aivohaave, ydinainen, eksynyt nuorvirolaisen kaunosielun katonalaiseen kamariin, yritys luoda uusi naisihanne, ei lihasta ja verestä, vaan kirjastotoimista ja mielikuvituksen kullasta.

Ruth herätti heti ilmestyessään samalla paljon pahaa verta. Osaksi oli siihen syypää sen paikottainen hieman naivi kyynillisyys ja eräitten vähemmän kirjallisten käsitteiden ylen avomielinen käsittely, niin karsittuna kuin se nähtävästi ilmestyikin, -- lisäksi eräänlainen vähäinen perversiteetin vivahdus, jonka hyvällä tahdolla taisi olettaa kuultavan muutamista sen lauseista, lyhyesti, koko sen ikäänkuin moraalin ja eetillisyyden ulkopuolelle viittaava sävy. Eräs senaikuinen pilakuva esittää Ruthin komeana paratiisilintuna, jota kotikanat pahansuovasti nokkivat. Noor-Eestiä kokonaisuudessaan kohdanneet syytökset ranskalaisesta sivistystaudista, vaarallisen ylikulttuurin maahantuonnista, kohdistuivat itsestään Ruthiin. Muun muassa tarttui virolainen runoilijatar Anna Haava kynäänsä ja avoimessa kirjeessä "mademoiselle Ruthille Pariisiin", vertasi tätä kreikkalaiseen hetairaan ja kehoitti äidillisesti, vaikka ei erittäin kohteliaasti, tätä "kuolemanlintua" mitä pikemmin, sitä paremmin korjaamaan sulkansa Viron rajoilta. Ja eräässä Noor-Eestiä vastaan tähdätyssä kiistakirjoituksessa käyttää muuan toinen virolainen Ruthia ja siinä ilmeneviä suuntaviivoja koko Noor-Eestin yhteisenä symbolina.

Epäilemättä onkin Randveren Ruth enemmän kuin vain yksityisen uneksijan mielikuvitusoikku. Ruth on oleellinen osa Noor-Eestistä, niinkuin sitä on Gustav Suitsin miehekäs paatos, Ridalan luonnonpalvelus, Tuglasen Felix Ormussonin todellisuutta vierova elämänkäsitys tai saman kirjailijan uninäyt, ja Jaan Oksin epätoivoinen, traagillinen raakuus. Noor-Eestiä on Ruthissa esiintyvä älyllisyyden yliarviointi ja ylellisyyspalvonta, sen irrealiteetin ikävä, kauneuden kumarrus ja epäyhteiskunnallisuus, sen keinotekoisuus ja teoretisointi.

Syvimmin Noor-Eestiä sensijaan on ehkä Ruthiin kätketty _tarpeettomuusihanne_, äärimmäisyyteen viety yksilöviljelys, jolla ei ole mitään muuta päämäärää, kuin oma olemassaolonsa.

2.

Aluksi tekijä esittää itsensä. Hänen tapansa on harjoittaa kirjallista yksinpuhelua, panna paperille ilman minkäänlaisia taiteellisuuden vaatimuksia ajatuksiaan ja unelmiaan, yksinomaan korostaakseen nautinnon tunnetta, jonka leikittely kaikenlaisilla mielikuvasarjoilla ja kuvitelluilla tilanteilla hänessä herättää. Se on eräänlaista keskustelua itsensä kanssa, "ilman huolta rakenteesta tai suunnitelmasta, päämäärää vailla eteenpäin vierivä, kunne jalka kantaa, kaikkia värejä ja tuoksuja nauttiva, kaikkinaisia ilmiöitä uteliaisuudella katseleva, kaikkien kysymyksien edessä pysähtyvä". Näillä mielikuvilla on hänelle todellisuuden arvo, ja niitten tuottama nautinto yhtä todellinen kuin ikinä varsinaisesta elämyksestä syntynyt. "Omistaen erittäin kehittyneen mielikuvituksen olen tuntenut nautintoa kuvitella määrättyjä tilanteita kaikissa yksityiskohdissaan, niin että ne väkevyydessä miltei saavuttivat todellisuuden: olen ne kirjaimellisesti elänyt, niin todellisia ne olivat."

Tämä mielikuvituksellinen nautiskelija, joka ei ympäröivästä todellisuudesta käytä muuta, kuin mitä unielämäkseen tarvitsee, joka poimii nautintoja, kuten muut kukkia, mutta erikoisen sielullisen rakenteensa takia tekee sen yksinomaan kuvituksellista tietä, panee aikansa ratoksi paperille unelmansa naisesta.

Hän tunnustaa kauan pitäneensä itämaista naista, odaliskia, äärimmäisen passiivia, täysin tahdotonta naista ihanteenaan, naista, joka olisi olemassa vain miehen tahdosta, hänen palvelijansa, kaikunsa ja omaisuutensa, vailla omaa sielua, mykkä ja uskollinen kuin huonekalu, ja jonka ainoa kirjallinen sivistys rajottuisi virheettömään oikokirjoitukseen. Mutta nautittuaan kyllin kauan pasha-asenteesta ja ylemmyydentunnostaan, Randvere eräänä kauniina päivänä kyllästyy orjatar-ihanteeseensa. Hänen mielikuvituksensa tekee kokokäännöksen; vastakohtaisuuden vaatimuksesta se alkaa kutoa aivan toisenlaista naiskuvaa. Se ei ole enää Itämaitten haaremi-ilmaston nainen, esteettinen orja, vaan valtiatar, ylinainen, täydellinen sielultaan sekä ruumiiltaan, jonka eroottisen viehätyksen alkuehdoksi on asetettu korkealle kehitetty älyllisyys. Äly on ensimäinen ominaisuus, minkä Randvere lahjoittaa kuvitellulle rakastetulleen, vasta senjälkeen seuraavat muut sielulliset ja ruumiilliset avut ja hyveet. Mutta huomattava on, ettei tämä ehdoton ja yksipuolinen älyn palvonta suinkaan johdu mistään optimistisesta ja ritarillisesta uskosta naisen älyllisiin kehitysmahdollisuuksiin. Päinvastoin, tekijä näyttää hyvin tuntevan vastavirtauksen, joka naisliikkeen voittojen ja saavutusten rinnalla esiintyen on äärimmäisissä tapauksissa leimannut koko naisellisen aivokulttuurin hyödyttömäksi, niin, fysiologisilta edellytyksiltään mahdottomaksi. Hänen oppi-isänsä on nuorena kuollut filosofi Otto Weininger, jonka teos Geschlecht und Character ei säkenöi joka sivullaan vain paradokseja ja nerollisuutta, vaan myös peittelemätöntä naishalveksuntaa, taikka saksalainen psykiaatteri, Möbius, jonka kirja naisen "fysiologisesta heikkomielisyydestä" toista vuosikymmentä takaperin suoritti kiertonsa tarttolaisen nousevan polven keskuudessa. Ruthinkin tekijä on horjumattomasti vakuutettu naisen inferioriteetista ja erityisesti hänen älyllisestä alemmuudestaan. Hän kirjoittaa:

"Ominaisuus, kyky, joka on sielullisten kykyjen hierarkian huippu, on juuri äly, joka elävillä olennoilla on kaikkein myöhimmin kehittynyt. Älyn ylemmyyden muodostaa tietoisen tajunnan tiheys ja monipuolisuus. Mutta naisella on tietoisuus aina köyhempi, ahtaampi ja hämärämpi. Hän ei kykene antamaan muotoa suurille synteeseille, synnyttämään laajoja, yleisiä aatteita, hän näkee vain yksityiskohdat. Tietoisuuden intensiivisyys riippuu samoin tietojen monipuolisuudesta, mitkä aivoihin on sälytetty. Mutta nainen ei voi omistaa tietoja yhtä suuressa määrin kuin mies, hänen aivoenergiansa on heikompi."

Juuri tämä väistämätön vakaumus, tosiseikka, jonka parantumattomuudesta hän on varma, pakoittaa hänet luomaan uninaisen, jonka hän mielinmäärin voi koristaa kaikilla rohkeimman ja kekseliäimmän mielikuvituksensa koruilla. Ja Randvere ratkaisee ongelman oikeastaan sangen yksinkertaisesti saadakseen tuloksen mahdollisimman täydelliseksi, hän yhdistää miehisen ja naisellisen prinsiipin, luo kaksoisolennon, joka omistaa miehisen älyn ja luonnehyveet ja naisen ruumiillisen sulon ja tunne-elämän. Ruth on oikeastaan perusajatukseltaan yksinkertainen yhteenlaskusuoritus: mies + nainen, taikka kuten Weininger sen merkitsisi M + N.

Randvere aloittaa, kuten sanottu, heti siitä ominaisuudesta, jota hän todellisuuden naisessa enimmin kaipasi: älystä. Hän kirjoittaa:

"Sentähden, kuvitellessani ihanteellista naista, jota todella voisin ihailla kuin korkeampaa olentoa, jota katsellessa sieluni löytäisi hienomman ja syvemmän nautinnon, tahdon, että hän on vapaa kaikista naisellisista puutteista. Hän on poikkeuksellinen, ainoalaatuinen olento, sillä hän yhdistää itsessään kaksi ominaisuutta, mitkä todellisessa elämässä näyttävät sulkevan pois toisensa: korkeamman, todella miehisen älyn ja naisellisen luonnon viehättäväisyyden. Hän on korkeassa määrin idyllinen intellektuaali, siinä erikoismerkityksessä, mikä tälle sanalle Ranskassa annetaan, nimittäin olento, jonka ajatusvoima, aivotoiminta on äärimmäisen kehittynyttä, ja joka muistinsa hinkaloihin on kerännyt suuren joukon tieteellisiä ja kirjallisia ajatuksia ja tosiasioita."

Ja hän jatkaa yksityiskohtaisemmin:

"Kuvatakseen vielä selvemmin tämän naisen älyllisyyttä ja alleviivatakseen erityisesti sen oleellista ominaisuutta, on sanottava, että hänen ajatuksensa on täysin vapaa utuverhosta, joka tavallisesti hämärtää naisen ajatusta ja tekee sen kykenemättömäksi selvään logiikkaan ja korkeampaan erittelyyn sekä hedelmättömäksi rohkeista ja nerokkaista aatteista. Tietoisuus on hänellä kehittynyt äärimmäisiin rajoihin, sillä hänen aivonsa ovat raketut mitä hienoimmin ja lujatekoisimmin, ja hänen hermostonsa on hyvin tiheä. Hänellä on sentakia täysin miehisen älyn voima ja terävyys. -- -- Mutta hänen älynsä tuntomerkki ei ole kuitenkaan siinä määrin rajaton ulottuvaisuus ja voima, kuin aivan harvinainen joustavuus ja hienous. Se on sen pääominaisuus. Sentakia ilmeneekin sen ylemmyys pääasiallisesti siinä, että hän havaitsee ajatuksen loppumattoman vähäisetkin vivahdukset tai jonkin ilmiön eri puolet; hän osaa katsoa asioita joka näkökulmalta, aavistaa niitten kaikki mahdollisuudet, löytää niissä suhteita ja yhtymiä, joita ei kukaan ennemmin ole tullut havainneeksi."

Tämä keinotekoinen ylinainen harrastaa erikoisesti kielitiedettä, -- kuten Randvere itse! Hän osaa erinomaisesti latinaa, mutta myöskin kreikkaa. Hän on lukenut alkukielellä Homeroa, Platoa, Lukianosta, Uutta Testamenttia, samoin latinalaisia kirjailijoita. Kirkkoisienkään kirjoitukset eivät puutu hänen aivokirjastostaan. Lyhyesti, hänen sivistyksellään on luja klassillinen pohja. Ruthin kirjastossa, jonka teokset tekijä hyvin yksityiskohtaisesti luettelee, on muuten uudenaikuisista kirjallisuuksista ranskalaisella ehdottomasti etusija; siinä ovat edustetut vanhemmat sekä uudemmat ranskalaiset runon ja proosan mestarit Rabelais'sta asti, Voltaire, Rousseau, Flaubert, veljekset de Goncourt, Maupassant, Bourget, Rod, Sully Prudhomme, Baudelaire, Verlaine, Mallarmé, Rimbaud. Saksalaiseen ja venäläiseen kirjallisuuteen suhtautuu Ruth sensijaan arvostelevasti ja kylmäkiskoisesti. Suomalaisia huvittanee Ruth-Randveren Juhani-Aho-ihailu: "ainoa suomalainen kirjailija, johon hänen henkensä vielä koskaan ei ole kyllästynyt". Ruthin lukeneisuus on nähtävästi suunnilleen sama, kuin tekijän itsensä. Mutta ei siinä kyllin. Ruth on tutkinut keskiajan ja renessanssin latinaa, hän on lukenut munkkien, skolastikkojen ja humanistien teoksia. Erikoisesti kiinnittävät hänen mieltään filosofiset kysymykset, häntä huvittavat abstraktiset spekulatsiot ja sielutieteelliset tutkimukset. Hänen tiedeasteikkonsa ulottuu kuitenkin ulkopuolelle kielitieteen, estetiikan ja filosofian, hän on yhtä kotonaan luonnontieteissä ja fyysillismatemaattisissa tieteissä, hän on tutustunut korkeamman matematiikan salaisuuksiin, leikkinyt differentsiaaleilla ja integraaleilla.

Huomaamme, Randveren vaatimukset ovat perinpohjaiset! Mutta koko tämä tieteily ei suinkaan merkitse Ruthille elämänkutsumusta, ei edes varsinaista työtä. Hän harjoittaa kyllä Randveren sanojen mukaan opintoja yliopistossa, mutta antautumatta yhdellekään tieteelliselle erikoisalalle. Niinkuin Randvere kirjoittaa:

"Hänen ihanteensa on pikemmin Renanin dilettantismi, joka tuntee mielenkiintoa kaikkea kohtaan, koettaen päästä inhimillisissä tieteissä laajaan, monipuoliseen yleiskatsaukseen, mikä ei suinkaan estä häntä hankkimasta jossakin yksityisessä tieteenhaarassa syvempiä ja kauemmas uloittuvia tietoja. Ollen herkkätuntoinen luonne, hän löytää tästä tieteitten panoramasta runouden ja haltioitumisen lähteen, joka kohoittaa hänet jokapäiväisyyden pikkumaisuudesta korkealle mielikuvituksen linnunperspektiiviä kohti, jonka laaja näköala yhtaikaa sekä huumaa että viilentää."

Saatuaan valmiiksi uninaisensa älyn, Randvere ryhtyy muovaamaan hänen maallista ja näkyvää olemustaan. Ja hän tekee sen ainakin yhtä perinpohjaisesti, suurella esteettisellä herkuttelulla. "Tämän tieteellisen naisen on, kuten luonnollistakin, myöskin ulkonaisesti henkilöitävä korkeampaa ihmisyksilöä. Hänen pitää ruumiillisesti omistaa kaikki täydellisyydet, mitkä ihmisruumiille ovat mahdollisia. Senkautta hän on samalla sukupuolellisesti arvokas olento. Sillä jokaisella ihmisellä on oma sukupuolellinen arvoasteensa, jota, tosi kyllä, arvioidaan enemmän tai vähemmän henkilökohtaisen maun mukaan. Ja minä uskon, olen varma siitä, että sen arvoasteen tietoisella tai tiedottomalla toteamisella on tärkeä osa sisäisen olemuksemme kehityksessä."

Saamme hyvin havainnollisesti tietää, millaiset ovat Ruthin hiukset, silmät, nenä, suu, hampaat vartalo, kädet ja jalat, -- niin, Randvere ei edes säiky seikkaperäisesti kuvaamasta niinkään epärunollista asiaa, kuin tämän ylinaisensa oivallista ruuansulatusta! Millaisella nautinnolla Randvere syventyy kuvitellun naisihanteensa suloihin, ja kuinka persoonallinen ja kaavavapaa hänen makunsa on, siitä olkoon todistuksena hänen kuvauksensa Ruthin hiuksista:

"Ruthin päätä, joka on pikemmin pitkäkalloinen, peittää tiheä metsä tummankellertävää tukkaa, jonka hiukset eivät ole velttoja eivätkä liian hapraita, niin että käpristyisivät voimattomina pääluuta vastaan tai jäisivät riippumaan yksityisinä pörhöisinä hiuskarvoina. Laheudestaan ja silkinpehmeydestään huolimatta näyttää niillä olevan itsenäinen elämänsä ja tahdonvoimansa, niin että ne pyrkivät lainehtimaan ja aaltoilemaan päälaelta määrättyyn suuntaan. Korvan ympärillä ja niskassa, kaulalla ne riippuvat ohuina, hentoina, hiukan vaaleampina säikeinä, jotka voivat tehdä naisen pään erikoisen viehättäväksi. -- Ruthin hiuksilla on paitsi sitä vielä miellyttävä ja kiehtova lemu, joka tiettyinä hetkinä voi vaikuttaa huumaavasti. Itsestään on selvää, että ne ovat terveet ja vahvat, ne eivät lähde minkään ruumiinrakenteellisen heikkouden tai paikallisen ihotaudin, kuten hilseen, takia. Ne ovat niin tiheät ja vahvat, että Ruthia niistä voi nostaa ja pitää riipuksissa".

Tai kuvaus Ruthin silmistä:

"-- -- Silmät eivät ole Ruthilla mustat eivätkä ruskeat, eivätkä myöskään viattoman enkelinsiniset, vielä vähemmän jokapäiväiset, vedenkarvaiset, sinertävät, vaan tummat, siniharmaat, joihin on sekoitettu vähäinen vivahdus viheriää, ja jotka määrätyssä valossa, erityisesti iltasin, voivat näyttää hyvin tummilta. Mutta millään muotoa niillä ei saa olla sinervänviolettiin taipuvaa vivahdusta. Ne ovat kyllin suuret, sarvikalvo puhdas ja himmentymätön, ja niin syvällä onteloissaan, että silmien ollessa täydelleen avoinna, luomien reunat eivät lainkaan ole näkyvissä."

Saattaisi kysyä, mitä varten kaikki tämä kauneuden tuhlailu, ja henkisen ylemmyyden hedelmättömyys? Randvere ei anna siihen suoranaista vastausta. Mutta hän puhaltaa elävän hengen epäjumalaansa, liittämällä kuvaukseensa Ruthista kokonaisen luvun, omistetun yksinomaan hänen rakkauspsykologialleen.

"Ruthin rakkauspsykologia on hänen älyllisen ja erittelevän henkensä takia hiukan erikoinen. Hän on ennenkaikkea täydellisesti tietoinen; yksilöllinen ajattelu ja monien rakkauselämää käsittelevien kirjojen lukeminen on hänessä eräitten tunteitten naiviteetin hävittänyt. Hän ei voi siinä suhteessa enää uneksia niin utuisesti, puhtaasti ja viattomasti, kuin 'hyvin kasvatettu nuori tyttö', vaan hänellä on paljoa varmemmat ja suoranaisemmat vaatimukset. Hän osaa selvästi eroittaa rakkauden mielikuvituksellisen puolen ja todelliset, objektiiviset päämäärät. Mutta siitä huolimatta ei hänen tunteittensa voima ole vähemmän suuri, hänen intohimonsa vähemmän väkevä. Tietoisuus ei estä melkein ollenkaan tunne-elämää, kuten voisi luulla, intohimo on riippumaton puhtaasti älyllisestä ymmärtämyksestä. -- Huolimatta miehisestä älyllisyydestään ja selkeästä, filosofisesta hengestään on Ruthilla täydelleen naisen vaistomainen taipumus kaikkeen, mitä voi määritellä sanalla romanttinen, se on, ihannoiva ja miltei hentomielinen halu kuvitella rakkautta runollisessa ja mystillisessä hohteessa ja ikävöidä sitä kaikkein ihanteellisimmissa olosuhteissa."

"Oppineen naisen asema, ja mahdollisesti jotkut Ruthin näennäiset sinisukan taipumukset, kaukana siitä, että ne vähentäisivät hänen eroottista kiehtovaisuuttaan ja sukupuolellista viehättäväisyyttään, antavat hänelle juuri päinvastoin erikoisen vastakohtaislumon, tehden hänestä jotain äärimmäisen harvinaista ja kallista sekä kiihoittavan erikoista. Tätä miellyttävää neitoa, tätä nuorta ja raikasta ruumista hyväillä, tuntea se lähellään ja samalla ajatella, että suudeltavan otsan, hyväiltävien hiusten alle peittyy niin hieno ja viljelty sielu, niin korkea ja itsetietoinen henki; kaikki se tuntuisi ennenkuulumattomalta, mielettömältä, pyhänhäväisyltä, anteeksiantamattomalta pyhyydensolvaukselta, mutta saa juuri sen kautta kiihoittavan viehätyksen. -- -- Älyllisesti kehittyneempi nainen voi elää hienompaa ja kehittyneempää tunne-elämää, hänen herkempi ja joustavampi sielunsa osaa värähtää kaikkein vähimmistä ja arimmista kosketuksista, hänen kanssaan kävisi mahdolliseksi nauttia rakkaudessa hienouksia ja vivahduksia, jotka jokapäiväiselle jäävät tuntemattomiksi ja saavuttamattomiksi. Syvemmällä ymmärryksellään hän käsittäisi sinut paremmin, sielujen yhdyntä on läheisempi ja täydellisempi, niin että vain vähässä määrin tai ei ollenkaan synny erikoista, kiusallista _yksinäisyyden_ tunnetta, joka ei häviä kaikkein korkeimmassa hyväilyjenkään hurmiossa, jos on mahdotonta täydellisesti antautua naiselle ystävänä. Hän sensijaan on ystävä, toveri ja rakastajatar yhtaikaa."

"Avioliitossa tai ei, joka tapauksessa hän antaa sille, jonka hän itselleen valitsee, ja joka hänen silmissään armon löytää, kaikkein suurimman ja intensiivisimmän onnen, mitä ihminen on mahdollinen tuntemaan, hän tyydyttäisi kaikki hänen tarpeensa, ruumiillistuttaisi kaikki hänen unelmansa, muuttaisi todellisuudeksi hänen kaikkein salatuimmat kaipauksensa, panisi hänessä väräjämään kaikkein jalostuneimmat kielet, antaisi hänen kulkea läpi koko tunne- ja erotiikan asteikon, osottaisi hänelle hellyyttä ja intohimoa, sisarellista osanottoa ja toverillista ystävyyttä, lyhyesti, tekisi rakkauden mahdolliseksi kaikissa sen eri muodoissa ja vastakohdissa."

Ja Randvere lopettaa unelmansa naisesta seuraaviin sanoihin: