Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

NUORI-VIRO

Muotokuvia ja suuntaviivoja

Kirj.

AINO KALLAS

Tekijä on tätä teosta varten saanut avustusta "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta".

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

"Luoda taidetta ja kulttuurielämää ilman vanhemmilta polvilta perittyä taiteen ja kulttuurielämän traditsioita, -- se on nykyhetken tehtävä Virossa. Kärsiä nykyisyyden saamattomuudesta, ja lihassaan ja luissaan samalla menneisyyden kuormaa kantaen kurkoittaa kätensä Euroopan kypsiä taiteen hedelmiä kohti, -- siinä saman polven traagillisuus."

Friedebert Tuglas.

SISÄLLYS:

Nuori-Viro. Gustav Suits. V. Ridala (Grünthal). Jaan Oks. A.H. Tammsaare. Ruth. Friedebert Tuglas.

Nuori-Viro.

1.

Nuorvirolainen runoilija _Gustav Suits_ nimittää runoissaan lakeaa, kaikkien tuulien lakaisemaa kotimaataan Tuulimaaksi. Nimi on hyvin keksitty; Viro on aikakirjojensa alusta ollut todella Tuulimaa, maantieteellinen portto, jonka jokainen on voinut omakseen ottaa, valloittajien kädestä käteen käypä vaihtotavara, -- vuoroin saksalaisten, tanskalaisten, puolalaisten, ruotsalaisten, venäläisten ja taas saksalaisten hallussa, kaikkien naapuriensa, -- ei vain maan varsinaisten isäntien, virolaisten. Sen maantieteellinen asema luonnollisena Idän ja lännen välisenä kauttakulkupaikkana on tehnyt sen aina tähän päivään saakka hävittävien sotien tantereeksi. Viro on tähän saakka valitettavasti yksinomaan saanut kokea asemansa hankaluutta; sen viimeiset kehitysvuosikymmenet ja tämänpäiväiset vaiheet eivät yllätyksellisyydessä ole suinkaan jääneet edeltäjistään missään suhteessa jäljelle.

Mutta samalla Viro saa kiittää mailmansodan väkevää valonheittäjää, että se tästälähin on olemassa eurooppalaisessa tietoisuudessa eikä vain Euroopan kartalla. Olemattomuutensa hämärästä se on yhtäkkiä vedetty suurvaltiollisten neuvottelupöytien ääreen, meluisiin parlamenttiväittelyihin; nämä pari sataa penikulmaa Itämeren etelärannikkoa tulevat kaikesta päättäen vielä rauhanneuvotteluissakin aiheuttamaan verettömiä turnajaisia. Miten hyvänsä langenneekin Viron valtiollinen arpa, joka tapauksessa Viro on tästälähtien oleva Länsi-Eurooppaa. Eurooppa on tullut Viroon, tosi kyllä, sodalla ja miekalla.

Tällaisena ajankohtana saa aivan erikoisen valaistuksensa se virolainen sivistysvirtaus, jonka keskeisimpänä pyrkimyksenä on ollut juuri eurooppalaisuus, lujien siteitten, joskin vain henkisten, luominen Länsi-Eurooppaan päin, akkunoitten ja ovien avaaminen eurooppalaiselle kulttuurille.

Pinnallisesti katsoen voi henkinen liike, joka _Noor-Eestin_, Nuoren-Viron, nimellä jo toista vuosikymmentä on hedelmöittänyt virolaista kirjallisuutta ja sivistyselämää, näyttää Viron oloissa tuiki irralliselta ilmiöltä. Voi tuntua käsittämättömältä, mitenkä näennäisesti vailla varsinaisia edellytyksiä yhtäkkiä syntyy liike, jonka suuntaviiva tähtää ylikulttuuriin ja muotohienostukseen, suinkaan suoranaisesti jatkamatta virolaisia talonpoikaissivistystraditsioita; jonka iskusanoilla: eurooppalaisuus, yksilöviljelys, estetismi, on niin outo ja yksinäinen kaiku keskellä ensimäisen polven nousukasyhteiskuntaa. On mahdollisesti hetkeksi taipuvainen pitämään nuoren kirjallisen polven myötääntuomaa henkistä kuormitusta vain maahantuonti- tai kauttakulkutavarana, enemmän tai vähemmän elimellisesti vieraana Viron henkiselle aatevarastolle, siirrettynä suorastaan suuremmista ja kehittyneemmistä kulttuureista, -- siksi siteettömänä ympäristöönsä tai lähimpään sivistysmenneisyyteen esiintyy ensi katsannolta nuorvirolainen liike.

Epäilemättä onkin nuorvirolaisuudessa paljon yleistä, kansainvälistä kulttuurihapatusta, jonka harva kulttuuri itse kustantaa, vaan joka kulkee lainana maasta maahan. Mutta puhua Noor-Eestin kehityksellisestä juurettomuudesta olisi suuresti liioiteltua. Yhtä hyvin kuin jokainen yksilöllisen elämän yllättävinkin ilmaisu on seuraus usein maanalaisesta, mutta silti oleellisesta kehityskulusta, samoin puhkeavat sivistyselämällisetkin ilmiöt vain kehityksen pakosta. Joskaan Noor-Eesti ei ehkä ole kasvanut virolaisista kirjallisista traditsioista, se on kuitenkin eroittamattoman elimellisesti kasvanut virolaisesta maakamarasta, se on pohjimmiltaan osa samaa henkeä, joka muodostuu Liivinmaan ja Tallinnanmaan lakeuksilla, tässä erikoisesti virolaisessa ilmastossa, missä kaikki täällä on tuomittu kypsymään, -- tai mätänemään.

"Uudenaikuisen taiteen probleemi on Virossa samalla uudenaikuisen kulttuurin probleemi" kirjoittaa nuorvirolainen Gustav Suits. Nämä sanat osuvat ytimeen. Noor-Eesti ei ole suinkaan mikään yksinomaan kirjallinen liike, se merkitsee päinvastoin kokonaista sivistysvirtausta. Ja voi olla, ehkä on eräänlainen virolaisen psyyken täysi-ikäisyyden merkki, että se nuorvirolaisen liikkeen kautta pyrki käsiksi eurooppalaisen sivistyksen saavutuksiin, ensi kertaa vailla saksalaisen tai venäläisen kulttuurin holhousta.

2.

Viro on viimeiset pari vuosikymmentä elänyt syvälle menevää murroskautta, josta lähimpänä seurauksena on koko virolaisen yhteiskunnan erittäin kaoottinen ilme.

On epäilemättä jotain kaoottista ja muodotonta jo itse virolaisessa sivistyskehityksessä, jotain henkisen salto-mortalen luonnottomuudesta ja vaarallisuudesta.

Havainnollisemmin tuskin voinee tämän kehityksen äkkinopeutta kuvittaa, kuin rinnastamalla, kuten on tehty, kaksi tosiasiaa, kaksi julkitapahtumaa Tallinnan n.k. venäläisellä torilla. Viime vuosisadan 60-luvulla kärsi tällä torilla julkisen raipparangaistuksen joukko Anijan pitäjän talonpoikia, joitten ainoa rikos oli, että he olivat uskaltaneet saapua lähetystönä Tallinnaan anomaan uuden, työorjuuden poistamista koskevan lain pikaisempaa käytäntöön sovelluttamista. Tasan puolivuosisataa myöhemmin, Anno Domini 1913, saman torin varrella, vain muutaman sadan askeleen päässä entisestä rangaistuspaikasta, vietettiin vastarakennetun virolaisen teatteri- ja konserttipalatsin Estonian juhlallisia vihkijäisiä, joita läsnäolollaan kunnioitti Tallinnanmaan hallinnon silloinen korkein edustaja.

"Venäläiseltä torilta Estoniaan, siinä Viron kansan kehitys puolen vuosisadan kuluessa", sanoo näitten tapahtumain rinnastaja, virolainen sosialisti M. Martna. Mikään teoreettinen mahdottomuus ei ole, että joku samoista lainheitoista talonpojista, jotka viisikymmentä vuotta takaperin viruivat raippalavitsoillaan, olisi ollut samettiin ja silkkiin ja kuosikkaisiin hännystakkeihin puettujen lastensa ja lastenlastensa kanssa kuuntelemassa Tanskan prinssin Hamletin sanoja omalla kielellään.

Sivistyksellinen kuolonhyppy, -- epäilemättä! -- pakollinen, kuten koko kiireellinen kehitystempokin. "Tie, jota käymme, on väistämätön, ja sen takia oikea tie", kirjoittaa nuorvirolainen Friedebert Tuglas. Kahden suuren, voimakkaan ja päälle tunkeutuvan kulttuurin puristuksessa, alati likistettynä kuin alasimen ja vasaran väliin, on virolaisuus ollut pakoitettu tekemään äkkihyppäyksensä, jonka seurauksia se yhä vieläkin potee.

Tämä itsessään jo ylen nopea ja sentakia kansallisen elimistön tasapainolle vaarallinen kehitys tapahtui sitäpaitsi aivan poikkeuksellisissa oloissa. Sen on ollut kehitystä luonnottomissa ja epäterveissä olosuhteissa, kehitysviivan alituista ja väkivaltaista katkeamista, jatkuvan, vapaan kehityksen keinotekoista ja ulkonaisilla pakkokeinoilla aikaansaatua typistystä. Ei tarvitse muuta kuin ajatella, kuinka pitkän aikaa Virossa on vallinnut n.s. _päinvastainen selektsio_: kaikki kykenevimmät, aloitevoimaisimmat, kehitysmahdollisimmat ainekset ovat miltei säännöllisesti irtauneet virolaisen kansallisuuden rajoista ja yhtyneet toisiin kulttuuriaineksiin; jäljelle jäävä osa on ehdottomasti ollut ala-arvoisempaa laadultaan. Sanomattakin on selvää, että tämän kulttuurikehityksen saavutukset ovat olleet enemmän tai vähemmän pinnallista laatua, ja ettei sisäinen kehitys ole aina jaksanut käydä yhtä rintaa ulkonaisen kanssa.

Kuitenkin voi tässäkin kaoottisessa sivistyskehityksessä eroittaa jo useampia latoutumia, sivistyskerrostumia, jotka olivat ehtineet muodostua ennen Noor-Eestin esiintymistä. Noor-Eesti on henkisesti ja sivistyksellisesti toista, oikeammin kolmatta, polvea, ja sen kehityksellinen velka edellisille polville epäilemättä suurempi, kuin mitä nuorvirolaiselta taholta tähän saakka on tahdottu tunnustaa.

Ensimäinen varsinainen sivistyskerrostuma syntyi Virossa jo kansallisen herätyksen aikoina. Se oli tosin monessa suhteessa vain suoranainen vironnos silloisesta baltilaissaksalaisesta kulttuurista, kuten oli käännöstä suurin osa silloisesta virolaisesta kirjallisuudestakin, uskollisesti saman baltilaisen kulttuurin vanavedessä kulkeva, kauan aikaa hieman teologista, ettei sanoisi lukkarikoulumestarillista sävyltään, huolimatta parista todella suuripiirteisestä persoonallisuudesta, joitten nimet, kuten Kreutzwaldin ja Koidulan, eroittamattomasti ovat siihen liittyneet. Tältä sivistyskerrostumalta puuttuu epäilemättä vielä sekä syvyyttä että laajuutta; puhua sen yhteydessä sivistyksellisestä kokoomuksesta olisi tällä asteella vielä ennenaikaista. Viron ensimäistä kansallista nousua kannattamassa ei ollut vielä mikään itsetietoinen sivistynyt sääty, vaan ainoastaan yksityisiä, hyvin erimääräisen sivistyksen saaneita henkilöitä eri säätyluokista, ja sen koko ilme tunteileva, romanttinen, täynnä kansallista vaahtoviinilyriikkaa.

Monta vertaa laajemman ja monipuolisemman kulttuurikerrostuman loi sensijaan jo se polvi, joka vuosisadan vaihteessa sai Virossa aikaan uuden kansallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen nousun.

Tällä "tarttolaisella renessanssilla", joka välittömästi seurasi venäläistyttämiskauden _saeculum obscurumia_, kuten Tuglas sitä nimittää, oli alun alkaen aivan toinen henkinen ilme kuin kansallisella romantiikalla, Jannsenin ajoilla miespolvea takaperin. Sen sivistysilmasto ensinnäkään ei ollut enää sama suljettu baltilaissaksalainen. Venäläisen koulun, venäläisen yliopiston kautta oli saksalaiseen kulttuurihenkeen tuntuvasti sekaantunut slaavilaisen hengen, slaavilaisen kulttuurin vaikutus, useissa suhtein ehkä pikemmin kielteinen kuin myönteinen, mahdollisesti henkisiä tautejakin synnyttävä, mutta joka tapauksessa kuitenkin ahdasta baltilaista näköalaa laajentava. Tarttolaisen nousukauden ideologia ei eroa ehkä niinkään suuressa määrin heräämisajan ideologiasta, mutta näitten kansallisten aatteitten toteuttamistapa on perinpohjin toinen. Viron uusi nousu on kokonaan vapaa kaikesta kansallisesta tunteilusta, hyvin järjestetty, lujapohjainen ja reaali, kuten lakitieteellinen mielikuvitus. Se on aika, jolloin lakitieteen kandidaatti _Jaan Tõnisson_ ottaa Viron tärkeimmän sanomalehden Postimiehen haltuunsa, henkilöllisyys, sekoitus yleisälyä ja häikäilemätöntä kansantribuunia, ja rautaisella tarmollaan alkaa järjestää kansalliseen sekä yhteiskunnalliseen työhön virolaisen yhteiskunnan eri aineksia.

Voi syyllä lukea varsinaisen virolaisen sivistyneistön synnyn vasta näiltä ajoilta; vasta nyt pääsee viro sivistyneitten piirien käyttö- ja kotikieleksi, mikä kuitenkin osaksi kai on johtunut venäläisen koulun hävittävästä vaikutuksesta ennen niin yleiseen saksan kielen taitoon. Tämä aika pani käyntiin monet uudenaikuisen virolaisen sivistyskoneiston osista, se sai pystyyn virolaisen teatterin, virolaisen korkeamman koulun, virolaisen kirjallisuuden seuran, virolaisen museon. Sitä on syyllä syytetty kaikkiaatteisuudesta; se taisi samana päivänä laskea teatteritalon ja osuuskaupan kulmakiven; perustaa yhtaikaa tieteellisen aikakauskirjan ja siipikarjakannatusyhtiön. Mutta se pani pohjan virolaiselle vauraudelle; virolaisten raha- ja luottolaitosten perustaminen, osuustoiminnan järjestäminen ympäri maata, maanviljelyksen saattaminen nykyaikaiselle kannalle, maanviljelysseurojen yhä tarmokkaamman toiminnan kautta, jossa tarttolaisilla jokavuotisilla maanviljelysnäyttelyillä on ollut niin suuri osansa, -- kaikki on ollut kohottamassa yleistä varallisuuden tuntua, mikä nykyiselle Virolle on niin ominaista.

Jos tarttolainen nousuaika sivistyspyrkimyksessään vielä tietoisesti nojautui maataviljelevään väestöön, talonpoikaisluokkaan, niin oli muuan toinen henkinen ilmiö, joka Virossa sekin parin viime vuosikymmenen kuluessa on ollut havaittavissa, ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa. Se on Virossa hitaasti, mutta varmasti kansallisen rakennustyön rinnalla tapahtuva kaupunkilaistumiskulku, urbanisatsio, ja sen yhteydessä välttämättömyyden pakosta seuraava jakautuminen luokkarajan perustalla, sosialismin aatteitten leviäminen. Oltuaan pitkät ajat miltei yksinomaan feodalistisille perusteille järjestetty maataviljelevä yhteiskunta, on Viro vähitellen alkanut sekin vuorostaan muuttua kapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Nuoren-Viron eri kirjailijat, -- B. Linde, W. Ridala, Fr. Tuglas, -- ovat useissa kohdin huomauttaneet tästä kehityksestä sekä sen suuresta, mullistavasta merkityksestä Viron koko henkiselle elämälle.

Bernhard Linde kirjoittaa:

"Virolaisen elämän tausta oli muuttunut: kulttuurielämä keräytyi yhä suuremmassa määrin kaupunkeihin. Kaupungeissa alkoi sivistynyt aines kasvaa ja keräytyä. Porvarillinen sääty laajeni. Maalaisväestön yksinvaltius alkoi vähetä, kaupunki, ollen lähempänä yleismailmallista kulttuuria ja muuttuneen taloudellisen elämän tärkeimpänä edustajana vaati osansa."

Friedebert Tuglas panee etupäässä painoa juuri uuden, syntyvän kaupunkikulttuurin henkiseen ja sielulliseen puoleen:

"On syntymässä uusi kulttuuri, uusine psykologioineen ja elämänkäsityksineen: on syntymässä korkeampi kaupunkikulttuuri. Kaupungit kasvavat, kaupungit alkavat elää itsenäistä elämää, sulattaen itseensä kansainvälisiä vaikutuksia. Mutta ehkä ei ole kaupunkien kasvaminen siinä määrin tärkeä, kuin juuri kaupunkilaishengen, ajatustavan, kaupunkilaispsykologian tunkeutuminen maalle sanomalehden, kansanvalistuksen, politiikan ja kaikkien muitten uuden ajan aatteiden kautta. -- Syntyvät aivan uudet yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset suhteet, muodostuu joukko uusia olemassaolonehtoja, entisten uskonnollisten, siveellisten ja valtiollisten arvojen tasapainon täydelleen muuttuessa."

Kaikki nämä kirjavat tekijät yhteensä ovat luoneet sen sivistyskaaoksen, josta virolainen yhteiskunta paraikaa yrittää selviytyä. Virolaisen yhteiskunnan kaoottisuutta kuvaavat sattuvasti Gustav Suitsin sanat v. 1905 Noor-Eestin ensimäisen albumin johtavassa kirjoituksessa: "Yksi huutaa: Isänmaa, toinen: taloudellinen kehitys, kolmas: Internationale, -- yksi kumartaa isoisä Kantia, toinen huutaa avuksi isä Marxia ja Haeckeliä."

Poikkeuksellisen kehityskulun arvet ovat selvästi näkyvissä kaikissa virolaisen sivistyselämän ilmiöissä, mihin katsoneekin. On syntynyt aivan erikoinen yhteiskunta, nousukasyhteiskunta, jonka poikkeuksellisuus on siinä, että ensimäistä polvea toistaiseksi edustaa sivistynyt sääty kokonaisuudessaan, ilman eroitusta.

Kaikki haitat, kaikki puutteet, mitkä säännöllisesti seuraavat ylen äkillistä sivistystason nousua, tuntuvat Virossa. Tällainen ensimäisen polven yhteiskunta on vapaa kaikista perinnäissiteistä, niin hyvistä kuin huonoistakin, mikään ei sitä sido. Se ei voi kasvaessaan kiteytyä minkään valmiin, jo ammoin olemassa olleen kulttuurikristallisoituman ympärille; siltä puuttuu tykkänään tuki, jonka pysyväinen sivistysaines tarjoo.

Sen vaistoissa on epäilemättä vielä jotain suuressa määrin alkeellista, samoin kuin sen tarpeet ovat suureksi osaksi yhä primitiivistä laatua. On kuin ei olisi sen suorastaan fyysillinen nälkä sanan varsinaisessa merkityksessä vielä täysin tyydytetty. Virolaisella yhteiskunnalla on tällä hetkellä voimakkaat ruokahalut, täyttymätön ahmattius, vahvat rahankeruuvaistot. Sen hyvävainuisimpien jäsenien haltuun siirtyy silloin tällöin taas jokin vuosisatainen ritarimoisio, se ostelee huomaamatta toisen kaupunkitalon toisensa jäljestä, valloittaa verenvuodatuksetta valtuustovaaleissa toisen kaupungin toisensa jäljestä.

Yhtä kaoottinen ja selkiytymätön kuin virolainen yhteiskunta on samalla virolainen psyyke. W. Ridala kirjoittaa: "Tällaiset murrokset ovat yhdistyneet sairaalloisiin huumetiloihin. Syntyy niinsanottuja yhteiskunnallisia kriisejä, ei vain taloudellisia, vaan psyykillisiäkin, jotka eivät ole järkyttämättä koko kansan sielua. Koska me parastaikaa olemme juuri tällaisessa ajankohdassa, niin voivat useat rotumme perusominaisuuksista pysyä peitossa, ja pinnallisemmat esiintyä kielteisinä." Voi puhua muinaisvirolaisesta psyykestä, joka aikoinaan eli sotaisena ja vapautta rakastavana itsenäisyyttään puolustavien pakanaheimojen sydämissä, joka runoili orja-aikojen lyyrilliset paimenrunot, joka eli orjuuden aikuisen vaatekuosin ja puuhaarikoitten ehtymättömällä kekseliäisyydellä luodussa väriloistossa ja koristekirjailussa. Mutta muuten on virolainen psyyke vaikeasti määriteltävissä. Se ei ole mitään valmiiksi kiteynyttä, varmamuotoista, päinvastoin, se tuntuu usein fluidumilta, epämääräiseltä ja yllättävältä. Sen ilmestysmuodot ovat tuiki erinlaisia ja toisistaan poikkeavia. Se on yhä vielä sulatusahjossa, vasta muodostumassa sekin, täynnä vieraita aineksia, tietämätön omasta minästään, hapuileva, ristiriitainen, usein hämmästyttäviin muotoihin pukeutuva. Sen voisi kokonaisuudessa sanoa sairastavan neuroosia, niin läikehtivä on sen ilme. Suomalaiseen verrattuna tahtoisi väittää, että virolainen temperamentti on monta vertaa hermorikkaampi ja samalla hermoherkempi, niin, siinä voisi edellyttää enemmän aineksia hienostumiseen ja ylikulttuuriin kuin edellisessä.

Tästä kaoottisesta, ristiriitaisesta ensimäisen polven yhteiskunnasta on Noor-Eesti syntynyt, yhtaikaa sekä sen tuloksena että sille lingottuna vastalauseena.

Ei voine kuvitella Noor-Eestiä ympätyksi suorastaan Jannsenin aikuiseen talonpoikaissunnuntaikulttuuriin; sensijaan se tuskin voisi nykyisessä muodossaan olla olemassa ilman tarttolaista nousukautta, sen suorittamaa sivistyksellistä ja kansallista kasvatustyötä, sen luomaa taloudellista hyvinvointia. Nuori-Viro on kaikesta näennäisestä vastakohtaisuudestaan huolimatta sittenkin tavallaan tämän Tartosta lähteneen sivistyskerrostuman suoranainen jatko, sen erikoishaarautuma.

Yhtä varma on, että Noor-Eesti tarvitsi syntyäkseen muuttunutta henkistä ilmakehää, minkä kaupunkilaistumiskulku oli ehtinyt Virossa luoda. Vasta kaupunki-ilmastossa taisivat juurtua ja versoa kaikki ne hienostuksen ja yliviljelyksen idut, mitkä piilivät uuden sukupolven verissä, vasta kaupunkien kiireemmin tykkivä elämä vastasi heidän elimistönsä suurempaa herkkyyttä, vasta virolaisessa kaupunki-ympäristössä taisi kehittyä sellainen romanttinen tarpeettomuus- ja ylellisyysihanne, mikä kuultaa nuoren kirjallisen sukupolven teoksista.

3.

On jotain, mikä muodostaa arvaamattoman tärkeän tekijän kaikissa henkisissä liikkeissä: sielullinen, psykologinen momentti. Nuorvirolainen Friedebert Tuglas on epäilemättä oikeassa kirjoittaessaan: "Esteettiset ryhmitykset ovat määrätyn sivistyksellisen kehityksen ja psykologisten olosuhteitten tuote. Niitten puhkeaminen on pikemmin intuitiivista kuin tietoista laatua. Ne edellyttävät vallankumousta tunteissa ja ajatuksissa. Ne edellyttävät uutta henkeä ja uutta verta. Yhdellä sanalla, uutta polvea."

On hyvin mahdollista, että Noor-Eestinkin kehityksessä juuri sielullinen momentti on tärkein ja ratkaisevin sekä samalla mielenkiintoisempi kaikkia niitä uusia esteettisiä, kirjallisia ja kielellisiä propleemeja, mitkä nuori kumouksellinen liike toi myötään. Noor-Eestin kautta esiintyy Viron henkisessä elämässä juuri _uusi polvi_, uudenaikainen henki, uudenaikuinen ihminen.

"Nuoren-Viron esiintyminen, -- se on oikeastaan syytös ympäristöämme ja menneisyyttämme vastaan", kirjoittaa Noor-Eestin äsken ilmestyneessä kymmenvuotisessa juhlajulkaisussa Friedebert Tuglas.

Juuri tämä syyttävä ja kapinallinen piirre on Noor-Eestille alun alkaen luonteenomainen. Se on ensi hetkestään vasemmistoliike, oppositsiossa syntymästään saakka.

On tosin vaikea kuvitella vuoden 1905 nuorison keskuudessa syntynyttä henkistä liikettä, jolla ei olisi tavalla tai toisella kumouksellinen leima, vaikkapa yhteiskunnalliset ja valtiolliset uudistuspyrkimykset eivät suoranaisesti olisi kuuluneetkaan sen ohjelmaan.

Aika itse oli kuin yksi ainoa suuri vastalause. Ei edes maaliskuun suuri vallankumous kaksitoista vuotta myöhemmin, joka kuitenkin johti aivan toisiin tuloksiin, voi vetää vertoja tälle yhteiskunnallisen ja valtiollisen vapauden hengen ensimäiselle nousulle. On huomattava, kuinka suuri osa juuri nuorisolla oli kumouksellisessa liikkeessä. Ennen vallankumouksellisten katumielenosoitusten uhrit olivat enimmäkseen nuoria ylioppilaita ja heidän naistovereitaan, vaarallinen permannonalainen kiihoitustyö, kumouksellisten julistusten ja lentokirjasten painatus ja levittäminen oli suureksi osaksi juuri nuorison, koulujen yläluokkalaisten, ylioppilaitten ja työläisnuorison käsissä.

Tartossa keräytyy jo pari vuotta ennen 1905 vuoden vallankumousta johonkin katonalaiseen kamariin joukko lukion tai reaalikoulun yläluokkalaisia, lukemaan käsinkirjoitettua lehteä, väittelemään kirjallisista ja ei-kirjallisista kysymyksistä, myöhemmin neuvottelemaan rahallisen avustuksen hankkimisesta sairaalle runoilijalle Juhan Liiville. Nämä koululaisten illanvietot ovat Noor-Eestin varsinainen alku. Noor-Eestin synty on siten tavallaan yhtynyt Juhan Liivin nimeen; Noor-Eesti on "löytänyt" Juhan Liivin ja hänen sairaan runoutensa, hiukan samaan tapaan, kuten nuoret ranskalaiset romantikot pelastivat unhoituksesta André Chénier'n kuolemaantuomittujen vankilassa kirjoittamat runot. Samat lukiolaiset panevat toimeen juhlia virolaisten kirjailijain muistoksi ja toimittavat painosta pari kolme vihkoa kirjallista julkaisua _Kiired_ (Säteitä), jonka tarkoituksena on "edistää hyvää virolaista kirjallisuutta" ja "pysyä ulkopuolella kaikkien puolueitten ja kirkollisten (!) hankausten". Samoihin aikoihin tapahtuu etäisen Saarenmaan vähäisessä pääkaupungissa Kuresaaressa miltei samaa: muodostuu lukiolaisten keskuudessa kirjallinen yhtymä, joka harrastaa yhtaikaa sekä romaanisia että suomensukuisia kieliä ja kylpyvieraitten unohtamien kirjojen avulla tutustuu mailmankirjallisuuteen!

Näitten varhaiskypsien ja kirjallisten lukiolaisten joukossa voi jo tavata kaikki Noor-Eestin varsinaiseen kantajoukkoon kuuluvat nimet: _Gustav Suits_, lyyrikko ja samalla koko liikkeen henkinen johtaja ja ideologi; _Friedebert Mihkelson-Tuglas_, Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti; _Anton Hansen-Tammsaare_, myöhemmin impressionististen ylioppilasnovellien tekijä; _Bernhard Linde_, Noor-Eestin monivuotinen sihteeri; kuresaarelaisista _Johannes Aavik_, virolaisen kielenuudistusliikkeen perustaja ja _Willem Grünthal-Ridala_, samoin kielenuudistaja ja virolaisen saariston runoilija. Paitsi sitä on Noor-Eestiin liittynyt aikojen kuluessa satunnaisesti joukko nimiä, jotka yhtä satunnaisesti taas ovat karisseet pois, tai sellainen reunamuoto, sivustatyyppi, kuin äsken kuollut kirjailija _Jaan Oks_, taikka sitten sarja nuorempia kykyjä, kuten Aleksander Tassa, Johannes Semper, Sophia Vardi.

Keskikoulujen oppilaitten keskuudessa alkanut liike laajeni keväällä v. 1904 _Noor-Eesti_ nimiseksi kustannusyhtiöksi, joka seuraavana vuonna julkaisi Noor-Eestin ensimäisen _Albumin_. [Noor-Eestin kustannustoiminta on paitsi aina parin vuoden väliajoilla julkaistuja albumeja ja muita yhteisjulkaisuja, käsittänyt joukon nuorvirolaisten kirjailijain alkuperäisiä teoksia, käännöksiä mailmankirjallisuudesta, pari suurempaa tieteellistä teosta ja kansantajuista tietokirjallisuutta. Sen tärkeimpiä julkaisuja on vv. 1910-1911 ilmestynyt _Noor-Eestin aikakauskirja_, jota kuitenkin taloudellisten vaikeuksien vuoksi ilmestyi vain kuusi numeroa. Paitsi sitä on Noor-Eesti pannut toimeen kirjallisia vuosikokouksia puheineen ja esitelmineen.]