Part 9

Samalla tuli ovelle kiireesti esipappi Rudometov, kovalla äänellä keskustellen ukko Shirokosadovin kanssa.

Kaikki nousivat esipappia vastaanottamaan.

Tämän kasvot ilmaisivat huolestusta.

-- Terve teille, hyvät herrasväet! -- puhui hän: -- kiitoksia, kiitoksia vaan! -- vastasi hän nimipäivä-onnitteluihin: -- mutta suokaa minulle anteeksi! Minun täytyy hetkiseksi reväistä itseni irti seurasta ja sitten tulen heti takaisin! Minä riennän ja kiiruhdan! Arvoisat vieraat, käykää ruokasaliin vähän haukkaamaan Jumalan viljaa... Vaan minulle suokaa anteeksi että käväsen kaupungilla.

Enemmistö läksi siirtymään ruokasaliin, josta astui vastaan komeasti puettu papinrouva, täysin sovelias esipapin rouvaksi, lihava ja arvokas.

Esipappi viittasi luokseen Tshugunnikovin ja Pirogovitshin.

-- Kumma mies! -- sanoi hän osoittaen kädellään Shirokosadovia: -- kun vaatii rahojaan takaisin... Ha-ha! No, mitäpäs siinä... Antakaamme hänelle! Osasipa oikean ajan valita, se täytyy myöntää.

-- Pian tapahtuu kriisi, Vlas Ignatjevitsh! -- sanoi Pirogovitsh pehmeästi. Shirokosadov teki pilan vuoksi torjuvan liikkeen.

-- Elä sinä minua säikyttele tuommoisilla sanoilla. Sellaisia kuulemaan olen vanha! Mutta minä tarvitsen rahoja, siis anna! Muuta minä en tiedä. Riittää! Vanha olen operatsiooni-kauppaan...

-- Huh-huh! -- puhalteli Tshugunnikov: -- mutta ettehän te niitä pane pankkiin! Sillä tuskinpa sieltä saa sellaista prosenttia...

-- Piilotan sukkaani ja istun itse päälle! -- naurahti ukko Shirokosadov: -- ja kun kuolema uhkaa, syön hunajan kanssa... Tai otan -- ja kimnaasin rakennutan kaupunkiimme.

Tshugunnikov katsahti häneen kummastellen ja sanoi:

-- Huh-huh!

Shirokosadov kutsui Aleksandra Porfirjevnan ja hyvästeli talonväen.

Silläaikaa oli lukkari Rudometov salaa hiipinyt Paula Grigorjevnan luo.

Iivana pappi tarkasteli ankarin katsein heitä, huomaamatta että oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan. Paula Grigorjevna lausui jotakin kirpeästi Rudometoville ja kääntyi poispäin. Samalla hän yllätti pappi Iivanan katseen, punastui, hymyili ja meni hänen luokseen.

-- Mitäs me oikeastaan täällä teemme? Ikävä täällä on... Niin täällä kuin kaikkialla muualla... Sielua ahdistavaa!

-- Mitäs tuo Rudometov sinulle sanoi? -- kysyi Iivana pappi kolkosti.

-- Mitäkö sanoi?

Nainen katsahti viekkaasti pappiin.

-- Oletpa sinä mustasukkainen! Sitäpä en tiennyt!

Pappi kiivastui ja silmähti häntä ankarasti.

-- Elä puhu tuhmuuksia! Etkös häpeä!...

Illalla, paluumatkalla Rudometovista, menivät he kaupungin puutarhaan kahden, sentähden että veli Matvei oli kieltäytynyt seurasta.

Aurinko oli vielä taivaanreunan yläpuolella, vaan puistikossa ravintolan edustalla käveli jo yleisö juhlakulussaan, ja ravintolan parvekkeelta kuului marssin säveliä. Tarjoiluhuoneen sisällä paukahtelivat korkit, kuului naurua ja lasien helinää. Jossakin kolahtelivat kumeasti biljaardipallot. Ilmassa leijaili oluen ja keittiön haju... Kaikki katselivat naureskellen ja supatellen papin korkeaa vartaloa. Pappi Iivanasta tuntui kiusalliselta.

-- Mennään mieluummin jonnekkin, missä on tiheämmässä puita!...

Synkkään käytävään tultua Paulinkka tarttui pappia käsivarresta.

He nousivat rinteelle ja istuutuivat viheriälle penkille.

Alhaalla suikerteli hopeanhohtava joki ja heidän sieramiinsa tuntui veden raikas tuoksu. Veneitä souteli pitkin virtaa. Muutamassa soitettiin hanurilla. Joen takaa häämötti Takalisto. Aurinko vaipui Takaliston taa, ja sentähden kaikki sen rakennukset, tehtaat ja tehtaiden piiput näyttivät mustilta auringonlaskun punervan auteren läpi. Tehtaissa olivat jo tulet sytytetyt, -- siellä tehtiin vielä työtä.

-- Sovitteko jo miehesi kanssa? -- kysäsi pappi Paulinkalta.

Tämä kosketti keveästi häntä olkapäähän.

-- Kylläpä sinä olet eriskummallinen! -- virkkoi hän surullisesti: -- emmehän toki riidelleetkään.

-- Kai sinä siis lähdet kotiisi?

Paulinkka ei vastannut.

-- Elä huoli myrkyttää minun iltaani. Katso kuinka täällä on kaunista! Haluttaa kaikki unhoittaa... Katso ympärillesi! Kuinka hellät värit! Voi miksi en ole taiteilijatar? Minä maalaileisin... Elämällä olisi aatetta!

-- Mikäs elämän aate se on maalaamisessa?

-- En tiedä... Vaan mitäs aatetta on sitten nykyisessä elämässä?

Kumea tehtaan vihellys humisi ilmassa... Jossakin oli työ loppunut. Siellä täällä säesti sitä vinkuvat tai hienoääniset vihellykset, aivankuin tehtaat olisivat toisilleen huutaa huikailleet.

-- Niin sitä eletään päivästä toiseen... -- puheli Iivana pappi miettiväisesti tarkastaen, kuinka aurinko laskee purppuraiseen sumuun: -- mitä varten elettäneekään...

Paulinkka nojasihen lempeästi ja katsahti pappia kasvoihin.

-- Sinäkinkö?...

Parvekkeelta lennähteli torven säveleitä: -- tru-tu-tu-tu-tu...

Jo hiipasi auringonkiekko taivaanrantaa ja päivä punersi kuni uniset kasvot. Mustat savupiiput heijastuivat auringon kiekkoon ikäänkuin olisivat kasvaneet pitemmiksi. Parvekkeella "jumalat" ikäänkuin lakkasivat tanssimasta tanssia "Orfeus helvetissä". Pappi ja Paulinkka tunkeutuivat taas väkijoukkoon. Heidän mennessään sivu ravintolan ovien, talutettiin sen valkoisia porrasastimia alas erästä henkilöä.

-- Katso! -- sanoi Paulinkka: -- itse Udalov!

Se oli matalakasvuinen, leveähartiainen, lihava vanhus, härkämäisine juopuneine naamoineen. Häntä kannattivat varovasti kainaloista, toiselta puolelta toimitsija, toiselta -- itse ravintola-aseman isäntä, m:r Chick.

Udalov riuhtoili, irmasteli, ja kähisi:

-- Minä olen tsaari... minä olen Jumala!...

-- Poika hoi! Huuda vaunut esiin! Sukkelaan! -- kuiskutti toiselle palvelijalle m:r Chick.

Palvelija lensi nuolena uloskäytävälle ja huusi sieltä:

-- Udalovin ajuri! Hevoset tänne!

Yleisö väistyi tämän juhlallisen menon edestä.

Udalov kähisi, melkein käsien varassa ulos houkuteltuna, ja karustaen vasten santaa raskaiksi käyneillä jaloillaan, sopersi:

-- Minä olen mato...

"Jumalat" olivat lopettaneet karkelonsa.

Soitto oli vaijennut.

Samalla silmänräpäyksellä kuului joen takaa kuorolaulun säveleitä. Jotakin juhlallista, suurenmoista liiteli ilmassa ikäänkuin tuntematon hymni olisi kohonnut salaperäisestä syvyydestä ja noussut nousemistaan temmaten kaiken mukaansa. Udalov unohdettiin. Kaikki puistikosta riensivät joenrinteelle. Vieläpä herra Chick palvelijoineen läksi juoksemaan yleisön perässä. Näkyi, kuinka puutarhan aidan takana ajurit nousivat pukeilleen iltaruskon valaisemina ja katselivat siihen suuntaan, jonne juoksevat ihmiset käsiään huitoen osottelivat.

Iltarusko oli kietaissut taivaankaaren valtaansa kuni tulipalon loimo.

Sen veripunaisella laella häämöttivät sysimustina jättiläismäisten tehdasten ja savottain savupiippujen varjokuvat. Takaliston kadut tulvehtivat täynnä väkeä. Oli kuin tuntemattomista maan halkeamista olisi esiinastahtanut mustia kääpiöitä mailmaa uhkaamaan, ja sankoin, meluisin parvin vitkallisena virtana täyttänyt kadut ilmassa vipajavine lippuineen. Ja ikäänkuin yhdestä jättiläisrinnasta syöksyivät ilmoihin juhlailevan hymnin rohkeat sävelet.

-- Voi mennään sinne, mennään! -- sopersi Paulinkka intohimoisesti: -- mitä se on? Ah, kuinka se on hauskaa! Mitähän siellä on?

Hän kiskoi pappia hihasta, tunkeillen läpi väkijoukon.

-- Mennään! Minä tiedän sinne oikotien.

He alkoivat kiireesti laskeutua pitkin polkua, joka vei heidät rinteen alimmaiselle kadulle, johon yhteen ryhmään, päädyttäin päin jokeen, olivat rakennetut tunnettujen tehtailijain talot. Nyt näistä taloista vilahteli tulia, milloin avautui, milloin sulkeutui akkunoita, joista kurkisteli hätääntyneitä kasvoja. Siellä täällä astahteli pääovista esiin näiden majojen isäntiä kokoontuen ryhmiin keskustelemaan.

-- Katso, -- kuiskasi Paulinkka viehkeästi Iivana papille: -- tuolla ovat Shilorojevit, -- tuolla Nagel... tuolla Kondaurovit!

Pappi katseli kummastellen ympärilleen.

Purppuranpunaisen ruskon valaisemina kerääntyivät nämät lihavat, mahtavat miehet jokiäyräälle ja keskustelivat äänekkäästi ja levottomasti käsiään viuhtoen. Kun Paulinkka papin kanssa kiireesti riensi ohi, virkkoi muuan kookas, harmaapäinen vanhus:

-- Siispä täytyy heti ilmoittaa kuvernöörille!

-- Johan tuo Meier sinne ajaa karautti.

-- Udalovilaiset työmiehet ne ovat nostattaneet kaikki tehtaat kapinaan...

Laulu paisui, ikäänkuin satoihin alkuperäisiin ääniin olisi liittynyt tuhansia muita. Ja ilman värähdyksistä tuntuivat talot tärisevän.

-- Joudu, joudu! -- sopersi Paulinkka.

Heidät saavuttivat maata tömistäen eräät puseropäälliset miehet.

Juoksi poliiseja. Nelisti ratsulla poliisimestari. Jostakin kuului sotilaskomentokin.

Sillalla heidät tavotti Aleksandra Porfirjevna. Hänen tavallinen rauhallisuutensa oli kadoksissa. Kasvonsa leimusivat, silmät säteilivät.

-- Kuuletteko! kuuletteko? -- hoki hän, -- joutukaa, joutukaa...

Sillan takana sattuivat he hitaasti ja säännöllisesti marssivaan joukkoon.

Siinä kulki ihmisiä työpukimissa, muutamat eivät olleet edes riisuneet esiliinojaan. Mikä oli kalpea, mikä päivettynyt kasvoiltaan, mutta ne olivat rauhallisen-juhlallisia kasvoja. Paisuvien sävelten vihuriin joutuivat vaeltajat.

-- Tuossa kulkevat shilorojevilaiset työmiehet... ja tuossa udalovilaiset! -- näytteli kiihkeästi Aleksandra Porfirjevna, -- ne on nuo mustat... katsokaahan! Nämät taas tässä ovat nagelilaisia...

Monet nyökäyttelivät iloisesti neidolle päätään, paljastivat ne ja heiluttivat lakkejaan...

-- Tuleeko neiti mukaan?

-- Tulen!!

Eräs hänen vieressään innostui heläyttämään "eläköön"...

Siihen tarttuivat muutkin kauvempana. Ne äänet muuttuivat eräänlaisiksi uhkaaviksi huudoiksi, joista saattoi erottaa ainoastaan yhden sanan:

-- Alas!... Alas!!!

Ja nämät huudot ulottuivat aina sille rannalle, jossa seisoivat nuot peljästyneet pomot, joita illan veripunainen rusko valaisi kuin tulipalon loimotus, mikä myös akkunaruuduissa heijastui.

Paikotellen vilahti jo pappi Iivanallekin tuttuja kasvoja. Kuin maanmöykky vyöryi mustassa esiliinassaan Potapov. Lujasti astua tömisteli hänen rinnallaan Ljaksanitsh, kantaen lippua, ja hänen kasvonsa hehkuivat mielenliikutuksesta.

Iivana pappi luki päällekirjoituksen lipusta ja vavahti peljästyksestä. Kuni unissa katsahti hän ihmettelevin silmin ympärilleen, ensikerran elämässään selvittäen itselleen tapahtumain uhkaavan merkityksen: huomasi ikäänkuin ensikertaa kuilun, johon hänelle tuttu mailma oli vierähtänyt! Hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kieppunut tuuliaispää pyörittäen eräänlaisten kuihtuneiden aatteiden pilviä, mutta rintaan nousi avara tunne, jota hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Hän antautui mukaan tähän soreasti marssivien ihmisten valtavaan virtaan, katseli noita totisia, jännittyneitä kasvoja, tarkasteli, kuinka sekasortoinen poliisikunta hääräili hätäyksissään ja kuinka plutoona sotamiehiä, joka oli piirittänyt yhden poikkikaduista, tarttui kivääreihin komennuksen mukaan, mutta jähmettyi asentoonsa liikahtamatta. Hän luuli että joku uusi voima oli kehittynyt maailmaan sillä aikaa kun hän oli elänyt syrjäisessä sopessaan, uhkaava voima, jota hän ei vielä käsittänyt... Mutta muistaessaan elämän todellisuutta, arveli hän, että tuo uusi käsittämätön voima kasvaa kaikkialla...

Ilta hämärsi.

Joukko hajaantui sulaen lauluineen, jotka riutuivat etäisyyteen.

-- Haluatteko että tutustutan teidät hyviin ihmisiin? -- puhui kiihtyneesti Aleksandra Porfirjevna: --

Haluatteko?

He astuivat vaijeten neidon jäljessä erääseen pihaan.

-- Onko Vasjenkka kotona?

Harmaapäinen juutalaisvanhus katseli heitä tarkkaavaisesti, hymyili Aleksandra neidille ja osoitti ääneti korkeata, mustaa vajaa, josta kuului ääniä. He tunkeutuivat sinne. Vaja oli avara, laipiota puuttuva rakennus, mustine, paksuine parruineen. Siellä lampun valossa, joka seisoi pöydällä, asennoi mikä höyläpenkillä, mikä jakkaroilla, mikä lastuläjällä tai keskellä vasta höylättyjä lautoja -- enimmäkseen nuorta väkeä, kasvot jännityksissä. Pappiin loivat kaikki ankaran ja epäilevän silmäyksen, mutta Aleksandra neiti nyökäytti päätään ja ilmoitti:

-- Omianne ollaan! Elkää peljätkö!

Puhuja, nuori juutalainen, sairaloisuuteen saakka hermostunut kasvoiltaan ja käsienliikkeiltään, alkoi puhua intohimoisesti ja kiihkeästi, mielenliikutuksesta korottaen sanakorkoja.

-- Minä sanon... tapaukset paisuvat!!! Minä sanon... nyt on hetki, jolloin me olemme velvolliset esittämään vaatimuksemme, muodostamaan ne repäisevän selviksi, tarkasti määritellyiksi, ilman orjan pelkoa. Minä halveksin raukkamaista kohtuullisuutta, joka pelkää nimittää ruoskaa ruoskaksi silloinkin, kun se läiskähtää vasten selkää!

Hän ojenteli vihaisesti käsiään.

-- Minä hal-vek-sin!!!

Aleksandra neidon luo tuli nuorukainen, jolla oli vaalea pieni parta. Hänestä uhosi liiman haju ja hänen vaatteissaan värisi vielä höylän lastuja.

-- Vasili ystävä! -- kääntyi hänen puoleensa Aleksandra Porfirjevna, -- tutustukaapas kaikki toisiinne...

Neito esitti hänet Iivana papille.

Vasili katsoi lempeäntutkivasti pappi Iivanaa likinäköisillä, suopeilla silmillään ja alkoi puhua jotakin saksalaisesta valtiosta, Bebelistä, viimeisestä suuresta sosiaalidemokratian voitosta...

Iivana pappi katsoi kummastuneena ja kuunteli.

Hän etsi silmillään Aleksandra Porfirjevnaa. Mutta tämä oli jo pöydän ääressä, ja lampunvalo lankesi hänen riemusta kiihtyneille kasvoilleen. Hänelle paukutettiin käsiä ja huudettiin jotakin joka suunnalta, ja neito vain nyökäytteli päätään.

-- Hyvät toverit -- puheli hän: -- minä olen tänään niin onnellinen, niin tyytyväinen! Sillä ei ole korkeampaa onnea kuin nähdä kasvavaa voittoa, järkevän, järjestetyn voiman voittoa sorron peljästyneestä hirviöstä... vieläpä lisäksi yhtä uuden mailman voittoa vanhasta. Mutta minä tahdon kuitenkin lausua muutamia sanoja Mooses Abramitshin esiintymisen johdosta...

Ja neito alkoi puhua jotakin isä Iivanalle käsittämätöntä.

Pappi silmähti Paulinkkaan.

Tämä katseli ympärilleen avariksi avatuin, kuumeesta loistavin silmin.

* * * * *

Myöhään samana yönä saatteli Iivana pappi Perehvatovin luota Aleksandra Porfirjevnaa. Paulinkka oli jäänyt yöksi isänsä luo.

Pappi astui miettiväisenä, hämärissä tunnelmissa.

-- Mitäs te siinä mietiskelette? -- kysyi Aleksandra Porfirjevna hiljaa.

-- Tuota niin... Kaikki on vähän kummallista... Jotain uutta on ympärillä! Jotain tuntematonta! Ikäänkuin kaikki ajatteleisivat ja eläisivät eri tavalla kuin ennen... Kaikki tahtovat jotakin. Ja myös se on minusta kummallista, että minä... en tahdo mitään.

Hän katseli miettiväisesti neitoa tummilla silmillään hattunsa alta.

-- Ja puhuakseni suoraan, on minulla tästä ikäänkuin omantunnon vaivoja. Aivankuin ensikertaa olisin alkanut ajatella. Jonkunlaisia kuolleita ihmisiä olen tähän asti nähnyt... Tai itsekkö minä olen ollutkin kuollut?! Ja olen nyt nähnyt eläviä... tulisia kuten Makkabeus!

Hän vaikeni.

-- Aivankuin en olisi elänytkään!

Yö kietoi hellään syleilyynsä Takaliston.

Heidän askeleensa kaikuivat kauvas pitkin autioita katuja.

Heidän sivutseen luiskahti katuhuora, joka hiljaa tuntui naurahtavan jollekkin.

-- Miksi te rupesitte papiksi? -- kysäsi puoliääneen Aleksandra Porfirjevna.

-- Miksikö?

Pappi oli hetken vaiti.

-- Mihinkäpäs hänestä pääsi?...

Isä Iivana tunsi outoa painoa sielussaan.

-- Ivan Vasilitsh! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna, ensi kerran pappia näin nimittäen.

Ja hän kosketti hiljaa häntä käteen.

-- Suokaa minulle anteeksi! Minähän olen... sellainen hillitsemätön... Minä loukkasin teitä tuonoin.

-- Miten niin? -- sanoi pappi kummastuneesti katsahtaen neitoon.

-- Lausunnollani... papeista! Minä olen niin tottunut pitämään pappeja... kansan vihollisina.

-- Ei! -- sanoi äkkiä kuumasti isä Iivana, tuntien terävän pistoksen sydämmessään: -- ei, minä en ole kansan vihollinen! Että rupesinkin papiksi... niin kuka tietää... kuinka se tapahtui? Kummallista tosiaan... Minusta tuntuu kuin olisin kauvan vaeltanut maan alla... vaan nyt näkyy omituinen valo. Mutta minä en vielä voi ymmärtää, mikä valo se on... Vaan ponnistanpa kaikki ajatukseni... ja käsitän!

Mutta neitoa yhä kiusasi joku salainen luulo.

Kun olivat jo likellä Shirokosadovin taloa, sanoi neito:

-- Kyllä minä kuitenkin teitä loukkasin! Sitä vähemmin oli minulla siihen oikeutta, kun minun oma isänikin...

Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin kovassa kivussa.

-- ... kuuluu sortajien luokkaan... Mutta minkäpäs sille... täytyy hänelle anteeksiantaa. Hän ei siinä kenties ole niin kovin syyllinen... Hän on vanhan mailman ihmisiä. Tämä mailma on jo meidän suhteemme voimaton, mutta se on laskenut taakkansa meidän isäimme päälle ja painanut heidät maan mutaani. -- Ja olenhan kiitollinen isälleni: hän on minulle antanut elämän ja antanut sivistyksen? Kaksi äärettömän kallista lahjaa! Sitävastoin minä parannan sen pahan, minkä hän tekee...

-- Kuinka? -- katsahti pappi kummissaan.

-- Te kuulitte mitä äsken puhui Udalov? Hän on mainio poika... eikös olekkin? Kaikki elämässä on alta-mädännyttä, itse valheen juuret ovat mädänneet. Tätä valhetta, joka siittää kyyneleitä, suojelevat vielä vahvasti vanhan mailman ihmiset. Antaakseen sille loistavan näyn, ovat olemassa työnteettäjät, jotka perustavat suuria rikkauksia, joita eivät yleis-hyväksi käytä. Antaakseen sille voimaa, ovat olemassa sotamiehet pistimineen ja tykkeineen; ostaakseen sen vapaaksi -- ovat olemassa pörssit ja pankit. Laillistuttaaksensa sen -- ovat olemassa tuomarit ja papit... suokaa minulle taas anteeksi! Jotta tämä valhe saataisiin hävitetyksi... sitä varten olemme me tulleet!

-- Me! -- toisti pappi ihmetellen tuota tyttöä, joka niin auktoriteetillisesti opetti hänelle ennen käsittämättömiä asioita: -- ketkä... me?

-- Me! -- sanoi neito kiivaasti: -- kaikki me, jotka vihaamme vallitsevaa valhetta, jotka janoamme taistella sen kanssa rinta vasten rintaa... Me, jotka olemme luopuneet meidän isiemme ennakkoluuloista, hyljänneet ne väliaidat, jotka jakavat ihmiset rikkaisiin ja köyhiin, ylimyksiin ja orjiin! Me, jotka kumarramme tulevaisuuden aurinkoa... Me... demokraatit!

Talon jalkaportilla heittivät he hyvästit toisilleen.

-- Aleksandra Porfirjevna, -- pidätti pappi häntä keveästi kädestä: -- mitä te tuonoin lauloitte?

Neito naurahti hiljaa.

-- Tulevaisuuden lauluja!

VIII.

Päivä kallistui iltaan, mutta hellettä yhä jatkui. Hehkuva ilma oli tukahduttava. Taivaan avaruus näytti harmaalta, pölyiseltä; arojen vihreys oli vaalennut. Taivaan rannat savusivat, ja kuni keltainen usva suikersi ylös näkymättömistä maanhalkeamista leijuen vainion äärillä. Keskellä keltaisia, harmaita, tummanruskeita, pölynkarvaisia värivivahduksia kohosi lännen taivaalla pahaaennustavana mustana varjona näköpiirin takaa pilvenlonka, suora kuin selkä. Aurinko siirtyi sitä kohden ja se siirtyi aurinkoa kohden... Ja ikäänkuin kauhistuneena kalpeni aurinko upoten lämpimiin höyryihin.

Pappi Iivanan virkapuku oli kostunut, muuttunut harmaasta mustaksi ja hiukan höyrysi, kuten höyryävät hevosten vedellä huuhdotut kupeet. Iivana pappi kääntyi päin matkavaunuja ja katsahti pyyteliäästi tavattoman suuren, pölyllä peitetyn auringonsuojaimen alle, missä aviopuolisot istua kyyköttivät.

-- Paulinkka! Salli minun, vanhan miehen, riisua viittani... olen puolitukehduksissa!

-- Mitä tuo on, Ivan Vasilitsh, joutavia seremonioja! - naurahti Paula Grigorjevna: -- omaa väkeähän tässä vain on!

-- Kyllä, kyllä. Mutta sisarenne vaatii seremoniaa! Kaikki hänelle pitää käydä kuin isossa mailmassa... mutta minä sitä en osaa! -- puheli isä Ivana riisuen viittansa ja jääden avaraan, vaaleaan karttuuni-paitaan, joka oli vyötetty kuluneella remmipätkällä.

Hän riisui hattunsakin, ja puuskuttaen kuin mikäkin valaskala, löyhytteli sillä naamaansa.

-- Ku-kuuma! Huh, ukkonen siitä tulee, rakkaat sisarukset! Kunhan kerettäisiin ajoissa roomulle ja päästäisiin joen yli.

-- Mikset sitten aja kovemmin? -- murahti auringonvarjon alta Matvei pappi.

-- Koetappas itse olla valjaissa! Mitenkä sitä tämmösellä helteellä hevosia hoputtaa? Näethän että ovat ihan vaahdossa...

Hän katsahti lempeästi hevosiin.

-- Hevos-kullat!!

Aurinko muuttui kalpeasta punaiseksi. Ilma oli imeytynyt täyteen veripunaista heijastusta, taivaskin muuttui veripunaiseksi, ja aro sinne tänne hajalleen heitettyine yksinäisine heinäsuovineen oli ikäänkuin veren peitossa. Pilvenlonka ainoastaan pysyi yhä mustana. Se paisui verkkaan, mutta armahtamatta; sen mustasta rungosta ojentelihen mustia käsiä taivaan lakea kohti, ikäänkuin joku vihamielinen, itsevarma olento olisi manannut koko mailmaa kaksintaisteluun. Ja luonto ympärillä värisi hätääntyneenä. Hätääntyneesti liitelivät pääskyset, ja kurpat lentää lepattivat surullisesti vihellellen pakoon. Naakat pötkivät kiireesti yösijoilleen äänestäen ilmaa kirkuvilla huudoillaan. Suovat, pensaat, mäyrien multakummut näyttivät tarkkaavasti katselevan valaistuilla puolillaan länttä kohti, jännittävässä odotuksessa; niiden valaisemattomilta puolilta taas juoksi pitkiä varjoja.

-- Tästä tulee vielä hauskaa! -- virkkoi Iivana pappi pannen merkille, kuinka nopeasti pilvi kasvoi: -- tänä kesänä ei ukkosta ole ollutkaan... Tämä korvaa kaiken. Joko pian päästään joelle? -- kysyi hän rengiltä.

Abdul nousi ajuripukille, läpi luokin tarkastaen tietä.

Virsta! -- tokasi hän lyhyesti.

Virstako!... No, anna siis mennä. Ukkosella ei roomu lähde liikkeelle, eikä ole hauska viettää yötänsä ranta-pahasella koivun-käppyräin alla. Vaan Bogdanofkaan kai karttuu vielä seitsemisen virstaa? No, emme me tästä pääse kuivina rovastiin. Kyllä saamme löylyn selkäämme!

Mäet ja pensaat kasvoivat nopeasti.

-- Onpa kuumuutta... kuin uunin paahteessa! -- puhkui Iivana pappi. -- Hohoo! Kunpa pääsisi veteen!

-- Tuolla se suuri vesi kulukoo! -- irvisti Abdul nyökäyttäen päätään pilveä kohti.

-- Ni-niin-e! Jyräyttää ja leimauttaa... Vaan kuinkas sitä sinun kielelläsi sanotaankaan, -- kääntyi pappi rengin puoleen: -- miksi ukkonen jyrisee?

Abdul, muhamettilainen renki, pureskeli huuliaan.

-- Allah on kävelyllä, sanoi hän.

-- Tai kenties itse Muhametti? -- naurahti isä Iivana. Abdul mietti.

-- Kekäties... Heillä ei ole -- työtä! Vuoron makailoot, vuoron kävelööt.

-- Onpa hyvä elämä!

-- On sitä parempaakin! Meidän Mulla Sarmalainen on siellä toki ollutkin.

-- Missä niin?

Abdul töykkäsi sormensa taivasta vasten.

-- Tuolla! Kaksi päivää makasi, -- tahtoivat hauvata, -- vaan hän nousi ylös. Ylen kehui!

-- Mitäs hän vielä teki?

-- Pässin paistia söi, tamman maitoa joi... tyttöin kans leikitsi. Ylen kehui! Sitten vaimo häitä silmät raappi...

-- Minkä tähden?

-- Tyttölöiden... Sitten Mulla saneli: pässi oi', tammanmaito oi', a tyttöistä ei ole...

Pappi Iivana naurahti.

-- Ei, Abdul, kuulehan! Sinun täytyy välttämättä kastattaa itsesi kristinuskoon! Jumalahan meillä on yksi sama, uskonto vain erilainen, vaan totta kai meidän usko on parempi teidän uskoa! Teillähän nuo paratiisissakin aivankuin maan päällä pässinlihaa jyrsivät ja tammanmaitoa latkivat! Onko se paratiisi? Semmoinenko paratiisi? Rikkaalla miehellä on maankin päällä mokoma: sekä pässejä, että tammanmaitoa, että naisia täys haaremi... Mutta meilläpä, veli kulta, on paratiisissa... Au-tuus!

Abdul puisteli päätään.

-- Jummala olla juks, usku er'. Kaikk' usku olla hjuva, ku olla iinmine hjuva. Jummala tuntema jo turpakarvoist', ku olla hjuva. Ku immine olla paha immine, tattarko, venakkoko... juks-sama... piru-poru... saitanan käpälillä kävelöö!

Ja renki huutaa kirkasi hevosille kurkkuäänellään, jota ne hyvin ymmärsivät. Ne huiskauttivat häntiään ja riuhtasivat vielä vinhemman vauhdin. Mäki yhä yleni. Joelta kävi viileä uho. Hevoset korskahtelivat imien sieramiinsa raikasta ilmaa.

Yhtäkkiä synkkä varjo lankesi tielle.

Aurinko upposi pilveen.