Part 8

Neito suuteli vanhuksen kättä.

Ukko rauhoittui tuokiossa ja hänen silmänsä syttyivät iloiseen liekkiin.

-- Sandra kulta! Sandra pieni! -- jupisi hän: -- Sinun tähtesi juuri isoisä näin yhä taistelee.

-- Kiitos, vaari kulta, te seisotte takanani kuin vankka vuori. Teihin minä toivoni asetan, -- puheli neito lempeästi: -- totta tosiaan, vaari ei ilmianna, kyllä minä sen tiedän!

Ukko suli miltei lapselliseen nauruun.

-- Nähkääs, millainen pojantyttö minulla on? -- sanoi hän ojentaen Iivana pappia kohti laihat, vapisevat kätensä, jonkatähden hänen bukharalainen viittansa lemahti auki paljastaen hänen käheästi huohottavan rintansa: -- kultainen on minulla pojantytär! Hän on minuun kokonaan kiintynyt! kuin oma tytär ikään! Shirokosadovilaista verta... talonpoikaista! Jyrkkä ja lempeä yhtaikaa! Me Shirokosadovithan olemme tallukanpunojien sukua... Järjellä me olemme itsemme ihmisiksi kehittäneet... emmekä väkivallalla! Katselkaahan tuota muotokuvaa tuolla seinällä!

Vanhus osoitti isoa öljymaalausta, joka kuvasi kuivakiskoista talonpoikaa räikeine, älykkäine kasvoineen ja luonteenomaisine tummine katseineen.

-- Se on maanmuokkaaja... minun siittäjäni! Katsokaahan vaan! Minä en hylkää sukuani, en häpeä sukuperäni halpuutta. Sillä kuka ihminen, Herran Jumalan luoma, on syntynyt moukaksi? Sekä aateliset, että kauppiaat, että talonpojat... ovat kaikki samasta savesta tehtyjä! Järki... kas se on pääasia! Kahta ihmistä eroittaa toisistaan ainoastaan järki... ja vielä sielu! Ja kellä ihmisellä sielu vain on lavea ja puhdas, ja järki terävä -- se totisesti on ruhtinas ja aatelismies, vaikkapa synnyltään olisikin moukka...

Ukko joutui jälleen mielenkuohuun, kurkotellen hoikkaa kaulaansa.

-- Mutta vaikka tuo Porfirius onkin minun poikani... niin en rakasta häntä!

-- Vaan minuahan rakastatte, isoisä kulta? -- kysyi Aleksandra neiti johtaakseen vanhuksen ajatukset toisaanne.

Ukko siveli kämmenillään tytön korvia, veti luokseen ja lähes autuaallisella hartaudella suuteli häntä.

-- Sinä olet minun ainukaiseni! -- puheli hän mieli liikutettuna: -- kaikki muut ovat vanhuksen hyljänneet eivätkä häntä rakasta! Sinä yksin olet minut ymmärtänyt. Olet käsittänyt vanhan isoisän! Isoisä on syntinen ihminen... varas ja rikoksentekijä tämän maan päällä... Mutta yhden asian vain isoisä osaa... Verensä ja henkensä uhraa sinun tähtesi!

Kyyneleitä näkyi vanhuksen silmissä.

-- Armas isoisä! Miksi sinä tänään olet niin rauhaton?

Ukko ei vastannut, vaan jälleen jännitti hermojaan.

-- Taas kopistelee! Taas kopistelee! Kaukaisista huoneista kuuluva Shirokosadovin askelten ääni läheni lähenemistään. Tuntui kuin koko autio talo olisi niitä askeleita seurannut säikähtyneesti kyyristyen kokoon kylmine sisuksineen.

Ovi aukeni ja Shirokosadov astui sisään.

-- Isä, minä olen luopunut äskeisestä tuumastani! -- alkoi hän puhua jonkunlaisella sävyntuntumattomalla äänellä, katsomatta ketään silmiin: -- minun täytyy huomenna matkustaa Bogdanofkaan markkinoille. Puhutaanpa siis asia heti loppuun... Varsin mukava että täällä on Aleksandrakin saapuvilla ja tuo arvoisa pappi tuossa... Arvoisa pappi voipi myös jonkun järkevän sanan lausua.

Raskaasti, kuorsahtaen, laskeutui hän nojatuoliin hiukan haaroittaen jalkojaan ja antaen paksujen käsiensä pudota polvilleen.

-- Aleksandra! -- sanoi hän: -- etkö ole vielä vehkeilyltäsi heittänyt?

-- Mitä vehkeilyitä? -- katsahti tytär kummastellen.

-- Hankettasi matkustaa Pietariin opiskelemaan... Neidon kasvot muuttuivat ankariksi ja itsepäiset silmänsä himmenivät kuten isälläkin.

-- Minä en muuttele päätöksiäni! -- sanoi hän kuivasti.

-- Mutta jos minä... käsken?!

-- Minä olen täysikäinen ja voin menetellä itsenäisesti! Minulla on elämäntarkoitus eikä mikään voi pakottaa minua palaamaan omalta polultani!

Shirokosadov lyödä lämäytti polviaan lyhvillä sormillaan.

-- Mutta jos minä... käsken?! -- toisti hän itsepäisen-karkeasti: -- minä sylkäsen sinun täysikäisyyttäsi! Minä olen isäsi! Minä sinut olen kasvattanut... minä sinusta vastaan! Minä tiedän, mikä sinulle on pahaksi ja mikä hyväksi! Katsohan, tyttö!... Isäsi näkee kaikki! Ja jo nyt olet sinä huonolla tiellä...

-- Millähän huonolla tiellä minä sitten olen?

-- Kyllä minä tiedän... kyllä tiedän! Sinun joka askeleesi minä tiedän! Takaliston taivaltajatar! Luuletko sinä etteivät ihmiset huomaa, minkä roskaväen kanssa sinä repostelet? Minulle siitä puhuvat jo ihmiset, joilla on valta... Häpäiset oman isäsi! Eikö jo riitä!

Hän polkasi jalkaansa, josta tytär säpsähti.

-- Eikö jo riitä? -- toisti hän: -- olet käynyt lukion läpi... siinä on tarpeeksi. Olet tullut hemmotelluksi! Tuollainen oppi jo riittää hyvälle morsiamelle!

-- Morsiamelle?! -- huudahti tytär: -- mitä se merkitsee?

-- Udalov sinua pojalleen kosii! Vanhimmalle pojalle. Udalov... kauppaneuvos! Tehtailija... Udalov... miljoonanomistaja! Ymmärrätkös?

Hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi niillä pidellyt maanpalloa.

-- Kas sellainen ääretön onni sutkahtaa käsiin! Eikö jo riitä, tytär... eikö jo riitä tuhmuuksia? Tällaista onnea ei saa käsistään päästää. Paras pari koko läänissä! Me... nousemme kuin vuorelle! Shirokosadoveihin ei enää ylletä kädellä! Sinä olet vielä tuhma, et osaa arvostella. Hallitsijatar sinusta tulee! Kaikki on mateleva jaloissasi sentähden että rahoissa on voima... Ääretön voima! Ja valta! Ja kuta enemmän on rahaa, -- sitä enempi on valtaa! Ääretöntä valtaa! Minulla on puolet kihlakuntaa käsissäni... Kaiken jätän sinulle! Kultaisella kehällä kukistat kaiken, olet hallitseva! Turvaudu vain järkeen! Udalov -- on ensimmäinen tehtailija! Kuvernöörikin on hänen käsissään... käypi vieraissa... Ministerinkin on vastaanottanut!

Hän tempoili käsillään kuvittelemiaan valta-alueita.

-- Sitä loistoa! Pääset ruhtinattareksi! Voit koristaa itsesi ylt'yleensä jalokivillä. Sinä juuri! Shirokosadova! Udalov! Miljoonanomistaja!! Jolla on kullanetsintäpaikkoja Uraalissa... sirottele sitten mielinmäärin omia kalliita kiviäsi! Kylve briljanteissa!

Aleksandra Porfirjevna läiskäytti kämmeniään ja huudahti kiihkeässä vihastuksessa:

-- Mitä te tarkoitattekaan? Aijotteko tehdä minusta kauppaa?!

Ja vaistomaisella liikahduksella nojautui hän isoisän olkapäähän.

Tämä naurahti häijyn myrkyllisestä.

-- Ei se mitään, Sandra kulta, ei se mitään! -- puhui hän: -- isäsi marssii suoraan kuin Shirokosadov konsanaan. Mutta hän on hairahtunut suunnasta. Hän ei marssi eteenpäin, vaan taaksepäin... Meitä vastaan! Ja sentähden, poika parka, turhaan sinä siinä riehut, -- me sinun kanssasi taistelemme!

Vanhus ojenteli häntä kohti vapisevia käsiään.

-- En minä teidän kanssanne, isä, halua taistella! -- sanoi Shirokosadov taas silmähtäen isäänsä raskain katsein: -- ei tämä meille sovi. Minä tahdon teidät saada vakuutetuksi! Vanha te olette... ja aivankuin järjiltä mennyt, ette käsitä omia harrastuksianne. Vaan ettekös juuri te itse kerran minut samalla tavalla naittanut? Huonostikos kävi?

-- Kadun Herran edessä! -- virkkoi vanhus laskien päänsä, -- niin tosiaan, poika parka!... Olen minä ansainnut tämän nuhteen. Toisellainen minä silloin olin... En ymmärtänyt. Järjen vain laskin, vaan sydäntä halveksin... Niinpä sinusta sydämmen tapoinkin... Syyllinen olen! Sinä olet minun luomani, korppikotka... mutta sinulle en anna Sandra kultaamme. Enkä annakkaan, sinä korppikotka! Hänpä se on minun järkeni kirkastanut. Sandra tyttömme kulkee omaa tietään... kultaisella sydämmellä, haukan järjellä ei voi olla kehnoja teitä...

-- Te olette tullut hulluksi, isä parka! -- nousi Shirokosadov sanomaan.

Mutta ukko huusi jo valtavan shirokosadovilaisen huudahduksensa:

-- Minä tahdon näin!!

Shirokosadov vimmastui.

-- Siispä minä hylkään tyttäreni! Riistän häneltä perinnöt! Menköön, menköön... omaa tietään! Kyllä minä ne tiet tunnen! Se on kaikki sitä Sinaiskia! Sen bogdanovilaisen lääninrovastin poikaa! Ylioppilaskujeita! Kyllä minä tiedän... Roskaa ja moskaa!

-- Eikö teitä hävetä noin puhua! -- leimahti Aleksandra neiti vihasta paisuen puhumaan. -- Jos minä... jos minä häntä lemmin! Minä en tahdo salata! Minä en salaa! Ja minä tunnustan nyt teille suoraan: hän on minun sulhaseni!

-- Kas, kas... kas noin sitä mennään! -- kiljui Porfirius Vlasitsh osoittaen isälleen tytärtä sormellaan: -- siinä sen kasvatuksen hedelmät näkee: matkustakoon, matkustakoonpa vielä lisää oppimaan! Matkustakoon! Mutta sen minä sanon vielä kerran: elköön odottako kopeikkaakaan rahaa minulta moisiin tomppelimaisiin vehkeisiin!

-- Vai rahaa, vai rahaa! -- kiihtyi äkisti katkonaisesti puhumaan Aleksandra, Porfiriuksen tytär: -- vai rahaa! Teidän rahanne! Minä en teidän rahojanne tarvitse... pitäkää ne itse! Minä en tarvitse! Kurjassa hökkelissä minä tulen elämään, itse aijon elättää itseni omalla työlläni! Kuuletteko? Minä en tarvitse teidän rahojanne!

Shirokosadov karahti turkinpunaiseksi naamaltaan.

-- Ovatko minun rahani sitten... varastettuja, häh?!...

Silloin nousi vapiseville jaloilleen vanhus ja, kääriytyen viittaansa, lausui häijyn-käheästi:

-- Vai et anna rahoja? No, ei tarviskaan! Ukko Shirokosadovilla löytyy vielä joku kolikka mustan päivän varalta... Löytyy kyllä, poika parka. Vaan sinun rahojasi ei tarvita! Kyselet, onko ne varastettuja? Kunniallisella kaupalla minä olen ansainnut ne rahat, mutta sinun rahasi ovat -- köyhiltä puserrettua mehua...

-- Kulta-isoisä, elä huoli, elä huoli! -- keskeytti hänet Aleksandra neiti: -- elä huoli noin puhua!

Shirokosadov katsoa pöllötti kummastunein ja ikäänkuin unisin silmin. Aivankuin olisi hän nähnyt ensikertaa sekä isän, että tyttärensä eikä ollut heitä tuntea, ja heidän puheensa tuntuivat hänestä vierailta ja oudoilta. Aivankuin koko tunnettu mailma olisi hänen edessään pyörähtänyt nurin ja ikäänkuin eivät kaikki sen olennot ja ilmiöt enää olisi olleetkaan samat, millaisiksi hän ne oli tottunut huomaamaan. Hän vaikeni katsellen samein silmin itkevää tytärtä ja vanhaa isää, joka kopeloi jotain pitkin seinää vapisevilla, epävarmoilla käsillään. Kääntyen jyrkästi poispäin, läksi hän ulos huoneesta paukauttaen oven jälkeensä kiinni. Ja jälleen hänen askeleensa säikyttivät vanhaa taloa töminällään.

-- Kolistele! Kolistele vaan! -- kähisi vanhus kopeloiden seinältä lievetakkiaan ja mennen verhojen taa. -- Sandra pieni! -- puhui hän sieltä: -- avaa akkuna ja huuda Kaaproa valjastamaan hevosta.

-- Mihin te aijotte, rakas isoisä?

-- Ole vaiti! Elä kysele! Me lähdemme yhdessä... Rudometovin luo. Ole vaiti, Sandra kulta.

Hän tuli esiin verhojen takaa, hullunkurisuuteen saakka kummallisena ja surkeana kapeissa mustissa housuissaan ja pitkäliepeisessä sortuutissaan. Hän muistutti näöltään ruokkimattomuudesta kuihtunutta koiraa. Hänen harmaa, pienoinen päänsä tärähteli hoikan ja hienon kaulan päässä...

Kun Shirokosadovien lähdettyä Iivana pappi Paulinkan kera kulki talon rintaman ohitse, vilahti heille hetkeksi pölyisten akkunain takaa Shirokosadovin kasvot. Tämä seurasi heidän menoaan tylsin ja samein katsein...

VII.

Kukapa Staromirskissä ei olisi tuntenut esipappi Rudometovia?

Täyteläinen herra, jonka pullean rinnan ritarimerkkeineen peitti tuuhea, kaunis, musta parta, ja jonka räikeäpiirteisissä kasvoissa paistoi kaksi kuperaa mustaa silmää, ja jolla sen-ohessa oli karhun möräkkä ääni sekä päättäväiset liikkeet. Hänen basso-äänensä oli todella mahtava!

Pyhänhengen kirkon seurakuntalaiset, tullessaan kirkkoon isä Rudometovin saarnaviikolla, eivät milloinkaan tiedustelleet, kuka kirkonmenot toimittaa: jo kaukaa kirkonetehisestä kuuluivat temppelin ytimistä, ikäänkuin petoeläimen häkistä, hänen puhkauksensa.

Rudometov oli ankara ja järkähtämätön. Pitäen itseään yhteiskunnallisena toimimiehenä, ei hän milloinkaan antanut aihetta muille luuloille itsestään. Hänen saarnansa jyrisivät aina turmion uhkauksina. Helvetin hän osasi kuvata sellaisilla väreillä ja semmoisella tarkkuudella kuin olisi hän persoonallisesti itse kierrellyt kaikki sen sokkelot ja nähnyt saatanan kasvoista kasvoihin. Sanottiin hänen muistuttavan olemukseltaan Savonarolaa. Pappiskokouksessa nosti hän ensimmäisenä kysymyksen välttämättömyydestä ottaa lapset pois lahkolaisilta.

-- Herrat papit ja sielunveljet! -- jyristi hän koko kokouksen täydeltä: -- jos me suljemme rosvon vankilaan, lähetämme ryövärin rangaistuslaitokseen, pitaalitautisen sairaalaan, niin kuinka siis pitäisi menetellä lahkolaisen suhteen, joka on varas, koskapa riistää lapselta kasteen autuuden, -- ryöväri, koskapa surmaa hänen sielunsa, pitaalinen, koskapa tartuttaa synnin saastan lapseen? Mutta me olemme laupiaat kuten Kristus on laupias: me jätämme vapauteensa rikoksellisen, odottaen hänen katumustaan ja pelastamme vain hänen uhrinsa raastaen sen pois synnin kuilusta, johon vanhemmat ja esivanhemmat...

Hänen partansa vapisi hänen rinnallaan ja silmät hehkuivat päässä.

-- Me emme ole poliisimiehiä! -- huomautti joku nuorista papeista.

Mutta Rudometov ei taipunut.

-- Me olemme korkeimman Jumalan poliisimiehiä! -- sanoi hän: -- sillä me olemme hänen temppelinsä vartijoita ja hänen laumansa suojelijoita!

Kaiken tämän ohessa oli Rudometov mahtava yhtiökumppani osakeyhtiössä "Pirogovitsh ja Kumpp." joka lähetteli ulkomaille vuotia ja parkittuja nahkoja, jonka vuoksi paikkakunnan sivistyneet häntä nimittivätkin: -- Poroporvari pappiskauhtanassa!

Kun Iivana pappi Paulinkan kera astui sisään valoisaan saliin, joka oli komeasti sisustettu akkunain ääressä rehottavine palmukasveineen, arkkipiispainkuvineen kullatuissa kehyksissä ja seinäpeileineen, -- vallitsi siellä vilkas mieliala.

Sattui nimittäin olemaan esipapin vanhimman tyttären nimipäivä, ja tytär soitti juuri pianiinolla "Buurien marssia". Pianiinon sävelet sulivat yhteen sielunpaimenten matalan puhelun sekä niiden tahdinmukaisten yskähdysten kanssa, joihin ainoastaan ylidiakooni Sjeverosapadov (Länsipohjainen) kykeni, mies sylen pituinen, pyöreäsilmäinen, jonka otsalla paistoi alituisesta jännityksestä punainen suoni. Useimmiten saattoi hänet nähdä ryyppypöydän ääressä, jossa häntä kadehti tuomiokirkon diakooni Antilivanov, musta ja lihava mies, joka käytöksessään lisäksi koetti matkia ylidiakoonia. Sitä varten hänkin ryki oktaavin mukaan, kuulostellen, eivätkö akkunaruudut kilise, valitsi itselleen kaikista isoimman juomamaljan, ja mittaillen läsnäolevia ankarin katsein, kumosi lasinsa aivankuin olisi sen nielaissut alas kurkustaan. Hänen kanssaan kilisteli lasejaan pari alidiakoonia, hänen ihailijoitaan, hyvin toinen toisensa näköistä, molemmat kiharatukkaisia ja molemmat tenorinlaulajia, toinen kuuluva Paavalin, toinen Pietari Paavalin kirkkoon. He iskivät silmää toisilleen ja lauloivat puoliääneen ennen joka ryyppäämää:

Tuossa virta, tuossa silta, Lautta viiltää pitkin virtaa... Ilon malja juokaamme, Kippis, veikot, maljanne!

-- Hah-hah-haa! -- nauroi myötätunteisesti ylidiakooni.

Ja joku akkunanruutu taisi hänelle tosiaankin helähtää vastaukseksi.

Rudometov kiersi hyppysillään viiksiään ja sanoi ylidiakoonille:

-- Hei, antakaas kun minäkin koitan!... Hahhah-haa!

Mutta laulunpätkä ei ottanut häneltä lähteäkseen.

Muutamia "hengellisiä" käveli edestakaisin pitkin salin lattiaa.

Matvei pappi istui likellä pianiinoa sen näköisenä kuin tarkasti kuunteleisi soitantoa. Mutta hänen kasvoillaan oli kovin huolestunut ilme. Nähdessään virkaveljensä Iivanan tulevan yhdessä Paulinkan kanssa, karahti hän punaiseksi ja läksi heitä vastaan.

-- Kas tässä saat takaisin papittaresi! -- sanoi hänelle Iivana pappi.

Ja väistyi heti syrjään kaukaa tarkastellen aviopuolisoita, jotka siirtyivät akkunan ääreen, ja heti pannen merkille, että veli Matvei teki liika voimakkaita liikkeitä ja että Paulinkan kasvot näyttivät liika kylmiltä. Ja jonkunlainen epämieluinen tunne vihlasi hänen sydäntään, kun hän heidät yhdessä näki. Hän arveli tätä tunnettaan vihaksi veli Matveita kohtaan. "Eipä tuo mies ansaitseisi..." sopersi hän itsekseen ikäänkuin käsittämättä tämän ilmilausumisensa merkitystä.

Hänen vieressään puhelivat Tshugunnikov ja Pirogovitsh.

Edellisellä oli tynnyrimäinen ruumiinrakenne ja punaisen parran sisästä paistoi punainen naama pulloposkineen.

-- Huh-huh! -- huokasi Tshugunnikov pauhaavasti ikäänkuin mies, joka juuri on palannut kuumasta saunasta. -- Nykyaikoina sanomalehteä julkaista... se on vaarallista! Sinä olet komersantti, sinä olet duuman äänivaltainen, hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäsen, pankinneuvoston jäsen... Kirjoititpa kenestä hyvänsä, kaikki ovat sinun ystäviäsi ja kaikki sinuun loukkaantuvat...

Pirogovitsh naurahti pehmeästi.

Hän oli läpeensä pehmoinen, joustava, siro ja kohtelias, lihavanläntä, mutta ei vielä pilalle asti, naama sileäksi ajeltu, kullankarvaiset viikset ja nauravat silmät, joista säteili älyä ja viekkautta.

-- Mutta järjestäisittepä asiat niin, Akindin Sakarinpoika! -- virkkoi hän: -- pohtisitte jokaista ilmiötä noinvain ylipäänsä kajoamatta yksityiskohtiin. "Ylimalkaisesti" voipi kaikkea pohtia! Sellainen menettely ei velvoita mihinkään eikä satuta ketään...

-- Koetan! Mutta entäs... aputoimittajat? Ja Tshugunnikov huoahti raskaasti.

-- Huh-huh-huu...

Aleksandra Porfirjevna lähestyi Iivana pappia.

-- Arvatkaapas, miksi isoisä saapui tänne? -- sanoi hän loistaen: -- hän tahtoo ottaa rahansa yhtiöstä ja antaa minulle!

Hän oli nähtävästi valmis taputtamaan käsiään ja hyppelemään.

-- Ja niitä rahoja on paljon!

-- Mutta mitäs se asia kuuluu Rudometoviin? -- ihmetteli Iivana pappi.

-- No ettekös tuota tiedä? Hänen käsissäänhän on sekä maallinen että taivaallinen kauppa! Täällähän jo entisajan "omaa etuaan katsomattomat" ovat keksineet oivallisen rahatulolähteen... Nyt he istuvat tuolla kabinetissa, -- sanoi neito nyökäyttäen päätään ovea kohti: -- tilejä tarkastamassa.

-- Taivaallisiako tilejä? -- hymyili hänelle pappi Iivana.

Neito naurahti hyvin hyvänsuopaisesti.

-- Mennäänpä kuuntelemaan, mikä mukava kiistely tuolla käy.

He läksivät sohvan luo.

Sinne oli keräytynyt paljon väkeä.

Sohvalla istui pieni, harmahko kirkonisännöitsijä hyväsydämmisesti nauraa hihitellen; hänen rinnallaan istui isä Klaudius, Kolminaisuuden kaupunkikirkon lihava pappi, jolla oli älykkäät ja ankarat kasvot kohtuuttoman isoine partoineen, mikä oli karvaltaan kuin lampaanvillaa.

Siellä myös seisoivat ja istuivat: Rudometovin poika, 5:nnen luokan seminaarilainen, pitkä ja laiha, kasvoiltaan päättäväinen nuorukainen; isä Klaudiuksen lihavan-valkoverinen sileänaamainen poika; muutamia harvinaisen vaiteliaita pappeja sekä ylioppilas Udalov.

Udalov puhui kiihkeästi jotakin. Se oli sairaloinen nuorukainen, hirveän laiha ja kasvoiltaan sinervä. Hänellä oli alati kädessään paperossi.

-- Niin puhua, -- arvosteli hän pontevasti, -- merkitsee: kaivaa päänsä taivaalliseen hiekkaan, kuten Nietsche sanoo! Kyllä meille jo riittää tämä hiekka, hyvät herrat! Meidän täytyy rakentaa maallinen asumuksemme niin huolettomaksi, että kaikki siinä voimme hengittää vapaasti. Tämä meidän ihana maamme, jonka me poloiset itse olemme muuttaneet kyynelten ja kärsimysten laaksoksi!

-- Se ei ole meidän syymme! -- sanoi pappi Klaudius: -- emme me sitä niin ole rakentaneet!

-- Tiedän!

-- Siinäpä se! Tekin siis sen myönnätte! Asettukaahan vain oikealle näkökannalle: oletteko te tämän maan ikuinen asukas? Eikös teidän isänmaanne sijaitse siellä, missä teidän järkenne näkee ainoastaan nietscheläistä hiekkaa?

-- Minä en ole venäläis-oikeauskoisen näkökannan puoltaja.

-- Suokaa anteeksi: miksi sanotte venäläis-oikeauskoisen? Sehän on ylipäänsä uskonnollinen näkökanta, ymmärrettävä ja velvoittava jokaiselle, joka uskoo, ettei hän ole hetkisen elävä maan matonen, vaan taivaan ikuinen kansalainen. Ja silloin tuntuu tämä maa vain kolkolta koululta taivaan tulevista kansalaisista. Kas tältä kannalta arvostellen te ymmärrätte kaikki kyyneleet ja kärsimykset, lailliset koettelemukset ja onnettomuudet!

-- Ja parkkinahkain kaupan? -- virkkoi seminarilainen Rudometov hymyilemättä.

Kaikki pärähtivät nauramaan.

-- Totta kai täytyy ylläpitää olemassaoloaan! -- hymyili Klaudius pappi alentuvaisesti.

-- Koettelemuksia varten kai? -- virkkoi seminarilainen yhtä kylmäverisesti: -- eikö silloin ole parempi jakaa omaisuutensa ja lähteä kerjuulle, voidaanhan näet silläkin tavalla olemassa-oloaan ylläpitää, ja siten kurjuus ja kärsimykset lisääntyisivät... Ja Kristuksellehan se olisi mieluista!

-- Vääristelijöitä te olette, herrat, -- hiukan loukkaantui Klaudius pappi: -- ja saivartelevia sofisteja. Ja sofisteja ylipäänsä on koko nykyajan nuoriso. Etsitään uusia totuuksia silloin kun on ainoastaan yksi Totuus, ikirauhallinen ja loppumaton, ja yksi tie tähän Totuuteen... Tämä Totuus on ylpeälle järjelle saavuttamaton! Suurimmat filosoofiset nerot ovat koettaneet sitä ymmärtää ja määritellä -- eivätkä ole voineet! Vaan levolliselle sydämelle aukenee se itsestään. Toistan yhä: tämä ei ole yksinomaan venäläisen kirkon näkökanta. Se on ylimalkaan uskonnollis-filosoofinen näkökanta. Mitä koskee venäläiseen oikea-uskoisuuteen, niin mikäli siinä on ihmisten tekemää, sikäli on se kivettynyttä uskontoa, ja minä itse etsin siitä uusia teitä, uusia sovitelmia Jumalallisen Tahdon kanssa...

-- Voi sinä valhejärkeilijä! sinä vasta ilmestynyt kerettiläinen! -- nauroi kirkon isännöitsijä: -- viekkaalle tielle olet meitä viekoittelemassa...

-- Miksi niin? Monet kirkon käytännölliset kysymykset, avioliittokysymykset, niinhyvin maailman ihmisten kuin hengellisten, kysymys uskonnollisesta omantunnonvapaudesta ja vihdoin kysymys ylipäänsä kirkon suhteesta valtioon... Kaikki nämät ovat ajan paisuttamia kysymyksiä... ja sellaisia on paljon! Ne vaativat perinpohjaista tarkastusta ja ratkaisua oikeudellisessa hengessä, uusien elämänvaatimusten hengessä!

-- Siinä olen ihan samaa mieltä arvoisan isän kanssa! -- sanoi ylioppilas nojautuen tuolin selkämykseen ja heiluttaen itseään: -- on välttämätöntä että elämä uudesta-rakennetaan. Siinä on paljon puutteita. Mutta satunnaisten maallisten tarpeiden takia ei saa unohtaa olemassaolon ikuisia juurikysymyksiä. Ei saa kaivautua maalliseen pölyyn ja siihen tyytyä. Täytyy kääntää katseensa taivasta kohti, päin tähtiin... Ainoastaan siellä ne palavat loistaen ne tietäjohtavat kipunat, tuossa mystillisten salaisuuksien mailmassa...

-- Minä en näy voivan kulkea kanssanne yhtämatkaa! -- sanoi seminarilainen: -- siis hyvästi!

Kaikki nauroivat ääneensä, vaan Aleksandra Porfirjevna taputti kämmeniään:

-- Hyvä, hyvä, hyvä!

Udalov varisti tuhkaa pöydällä seisovaan kullattuun tuhka-astiaan.

Hän oli totinen ja hiukan synkkä.

-- Taivaan kansalaiset! -- sanoi hän huuliaan kipristäen: -- niin, jos on olemassa sellainen taivas, niin ei kai meitä ensimäisinä sinne lasketa. Sentähden että me olemme valhettelijoita! Me kertoilemme satuja sairaalle lapselle karkoittaaksemme hänestä ilmestyksen joka on -- juuri me itse!

-- Sepä koko paradoksi! -- huudahti ylioppilas.

-- Ei se ole paradoksi, vaan totuus! Meillä on mainio isänmaa, -- maapallo! Mitä me siitä olemmekaan tehneet? Ah, suokaa anteeksi isä esipappi! Te kun tietysti sanotte ettemme _me_ sitä ole tehneet. Ymmärrän! Vaan tehän itse kutsutte maata kouluksi, vaikka teette sen samanarvoiseksi kuin tyrmän. Ja olemmepa me kylliksi tätä koulua käyneet ymmärtääksemme sekä kyynelten että kärsimysten syyt... Nyt ovat elämän puun juuret paljastetut parhaiden ihmisten vaivannäöllä. Ja nuot juuret ovat huomatut mädänneiksi! Ja tuo mätä on tutkittu mikroskoopilla. Tuo pilautuneen perinnäisyyden mätä...

Hän kipristeli sairaloisesti huuliaan.

-- Tuon kirotun perinnäisyyden, joka johtaa lapset turmioon! Tuo yhteiskunnallisten laitosten mätä, jossa orjuus kukoistaa kaikissa muodoissa, jossa orjavaltiaat lohduttavat orjiaan saduilla "taivaallisesta hiekasta", itse huohottaen orjuuden pahanhajuisessa ilmassa... Ei! Täytyy unhoittaa nuo hiekat. Tarvis on tehdä maa terveeksi, se täytyy kyntää ja kylvää oikeuden, totuuden ja tiedon siemenillä luodakseen sen päälle kauneuden valtakuntaa, jota voisi kadehtia itse teidän Jumaluutenne?