Part 7

-- Äityeni armahani! Minä olen vanha... liian vanha teidän juoniinne... Suokaa toki anteeksi! Kuinkas te hoksasittekaan ruveta puuhaamaan sellaisia asioita...

-- Isä hoi! Tee on valmista! -- ilmoitti ruokasalista Paulinkka.

-- Sepä nyt vasta hyvä! -- ilahtui Perehvatov: -- herrasväki, tehkää hyvin.

-- Jääkää hyvästi! -- toimitti Aleksandra Porfirjevna nousten.

-- Eihän toki vielä, ei meillä näin vain vierasta päästetä... juokaahan toki teetä ensin. Minä pyydän, minä pyydän... elkää halveksuko ukkoa! Armahtakaa toki! Porfiri Vlasovitshin tytär... Minusta on niin hauska, erinomaisen hauska nähdä teidät talossani...

Ja päästäen neidon edellään ruokasaliin, puheli hän Iivana papille, mutta niin että myös neito sen saattoi kuulla:

-- Shirokosadovilaista verta! He ovat kaikki semmoisia, Shirokosadovit, hyvä herra... kuin piikiveä!

Kodikkaassa ruokasalissa, joka oli täynnä kukkia, seinillä muotokuvia ja öljyväripainoksia heleissä ja kullatuissa kehyksissä, -- kun kaikki olivat istuutuneet pöytään ja Paulinkka oli kaatanut kaikille teetä, siirsihen papin rouva istumaan Aleksandra Porfirjevnan viereen ja sanoi hänelle hymyillen:

-- Te miellytätte minua suuresti!

Neito katsoi totisesti häntä silmiin ja lausui:

-- Te myös minua!

-- Kertokaapas minulle Desortsevasta, missä hän on ja missä toimissa? Hänhän oli silloin vielä lapsi, valmistavalla luokalla, en oikein häntä muistakkaan: kiharapää semmoinen, silmät kuin mandelipuun kukat... Ihan hoikkanen varreltaan... Minä häntä kauheasti rakastin! Ääntämistapa hänellä oli huvittava! Hän saattoi tulla minulle sanomaan esimerkiksi että: "ettekö halua pi-rukaista?" Ja minä nauroin täyttä-kurkkua ja suutelin häntä... se oli niin kovin hauska tyttö! Johtajatar sai tietää meidän ystävyydestämme, kutsui minut luokseen ja sanoi: "te olette hyvien vanhempien tytär ja kristitty... sopimatonta on että olette ystävykset juutalaistytön kanssa."

-- Hyi hävytöntä! -- huudahti Aleksandra Porfirjevna karahtaen punaiseksi. -- Mikä oikeus on noilla ulkokullatuilla pölvänöillä halveksia kansallisuutta, joka on lahjoittanut mailmalle parhaita ihmisiä! Kaikki nuo Spinozat, Lassalet, Marxit, kaikki, jotka ovat työntäneet eteenpäin yhteiskuntaa, tiedettä, taidetta, jotka ovat intohimoisesti taistelleet ihanteiden puolesta... juuri juutalaiset. He ovat tuoneet mailmaan sydämmiä tärisyttäviä aatteita, he ovat valaneet ja yhä valavat mailman kiertokulkuun innostuksen aaltoja! Ja kutka enempi heitä ovat saaneet kärsiä vääryyksiä jonkun pyhimystarun takia, historiallisen kummituksen, joka on syntynyt pimeässä muinaisuudessa! Ei, täytyy olla varustettuna järjellä, joka on synkkä kuin yö, sydämmellä, joka on kiveä kovempi, kohdellakseen juutalaisia siten kuin nuot itsetyytyväiset tylsimykset! Vaan nehän kantavat vihansa kadulle, tekevät juutalaisten elämän sietämättömäksi, ärsyttävät heitä, harjoittavat juutalaisvastaista politiikkaa panemalla toimeen ryöstöjä ja murhia! Kuinka paljon täytyykään vielä työskennellä kiskoakseen ihmissydämmistä pois petoeläintä, noita tylsiä ja itsetyytyväisiä tunteita!

-- Vaan voipiko sitä sitten? -- sanoi Paulinkka ahnaasti häntä kuunnellen: -- hävittää ihmisestä petoa?

-- Koko historia johtaa siihen, -- lausui jo rauhallisesti ja lujasti Aleksandra Porfirjevna: -- kaikki inhimillinen sivistyy, kaikkien petomaisten muinaisuuden perimysten kanssa aina yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin asti -- käypi vimmattu taistelu!

-- Missä? -- kysyi Paulinkka yksinkertaisesti, kohottaen kulmiaan.

-- Kaikkialla! -- naurahti Aleksandra Porfirjevna: -- silmähtäkää tarkasti ympärillenne. Ettekös kuule, kuinka ympärillänne historiaa luodaan?

Hänen katseensa sattui yhteen Iivana papin katseen kanssa ja suuttuneesti kulmiaan rypistäen siirsi hän sen hänestä pois.

-- Vanhalla mailmalla, -- sanoi hän, -- on paljon puoltajia. Mutta voiton saavuttavat ne, jotka siitä ovat irtautuneet!

-- Ei, kuulkaahan mitä minä teille sanon, armollinen herrasväki, -- ainoastaan ne, joiden käsiin kaikki rikkaudet keräytyvät! Vai ketkäs muut, hyvä pastori? -- alkoi Perehvatov pitää puhetta papille: -- Ukko Udalov juopi itsensä rappioon, se on varma... Ja on jo juonutkin! Hänen onnettomalta vaimoltaan ei enää vaadita mitään tässä murheen laaksossa: hän pitää jo itseänsä elävältä haudattuna... Ja lapsi-parat sitten? Se on eräänlainen kokoelma, arvoisa herra! Eläintieteellinen kokoelma... Suvaitsetteko tuntea vanhinta tytärtä? Aglaita? Tummakko kuin korpin siipi, järkeähuikaisevan pulska, pommi-tyttö! Kaikki upseerit hänet likeisesti tuntevat. Kuka se troikalla nelistää? Aglajushkapa tietenkin! Kuka miehensä kanssa oikeudessa riitelee? Aglajushkapa tietenkin! Vaan kerran, hyvä herrasväki, oli tapaus -- hän vietti yönsä poliisiputkassa... aamulla vasta huomasivat, minkä linnun olivat häkkiin pistäneet. Niinpä niin... Entäs vanhin poika? Oletteko kuulleet jutun? Ravintolassa suuressa seurassa kysyä tokasee: paljonko piaano maksaa? Puolitoista tuhatta! He tuossa! Ja mitäs arvelette, hyvä herra? Aukasi kannen koko seuran nähden, istuutui päälle ja...

Perehvatov kallistautui Iivana papin puoleen ja sanoi tälle jotakin korvaan, nauraen.

-- Sepä koko konstailija! -- virkkoi Iivana pappi päätään pudistaen.

-- Matkustaja maan ympäri, arvoisa herra! Ja sitäpaitsi on sillä miehellä mätähaavoja jo lapsuuden vuosilta... nähtävästi perintöä isältä. Ainoastaan nuorin poika heillä on ikäänkuin sukuun kuulumaton. Häntä sanotaan lempeäksi ja älykkääksi mieheksi... lopettaa kohta opintonsa yliopistossa. Vaan on hänkin tuollainen toivoton ja sairaloinen.

Samalla Perehvatov kohteliaasti kääntyi Aleksandra Porfirjevnan puoleen.

-- Mitä salaisuuksia suvaitsette supatella tyttäreni kanssa?

-- Juttelen tässä, kuinka meitä kerran syytettiin poliittisesta epäluotettavaisuudesta! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna hymyillen.

-- Vai sellaista! -- tokasi tuikeasti Perehvatov.

-- Minä olin silloin viidennellä luokalla. Meillä muutamilla ystävättärillä oli silloin tapana iltaisin kokoontua Takaliston sillalle laulamaan. Meidät ilmiannettiin johtajattarelle, että me muka laulamme vallankumouksellisia lauluja. Ja arvatkaas, mitä lauloimme?

Hän alkoi koomillisesti hyräillä, heiluttaen päätään tahtiin:

-- Tor-r-ea-door... käy taistelohon! Sitten hän kääntyi jälleen Paulinkan puoleen.

-- Voi, se oli onnellista aikaa! Vahinko ettette te käynyt koulua yhdessä kanssani! Silloin sitä osattiin tyttöjä opettaa! Minä ja Desortseva... Meitä oli seura mitä hurjapäisimpiä neitoja. Me jaoimme kaupungin keskuudessamme piireihin ja keräsimme varoja rikkailta... Kukas kehtaa naislukiolaiselta kieltää? Eikö se ole totta? Paljon rahaa me keräsimmekin. Me tunkeusimme surkeimpiin hökkeleihin, työmiesten, pesijättärien, suutarien luo... Tietysti me kaikkein ensimäiseksi pesimme, puimme ja harjasimme tuon köyhän kakaralauman. Neulottiin yökaudet, pestiin, leikattiin, silitettiin. Sitten ryhdyttiin myös opettamaan. Koko Joentakalisto muuttui yhdeksi ainoaksi kouluksi! Lapsikakarat odottelivat meitä kuin pienet kerubit kaduilla... Ja me tulla pouhasimme heidän luokseen kasvot totisina, ketterin askelin...

-- No, ja tietysti siitä johtokunta sai tietää? -- kysäsi Perehvatov.

Aleksandra Porfirjevnan kasvot kävivät ankariksi.

-- Tietysti! Samovaari kihisi hiljaa.

Akkunasta kurkisti sisään savikaivos-tanteren autius.

Jostakin kaukaa kuului ääniä ja monilukuisten jalkojen töminää.

-- No, tiesinhän minä tuon! -- kivahti päähänsä tarttuen Perehvatov.

Hän hypähti tuolilta, riensi akkunaan juoksujalkaa, ja kurkisti ulos.

-- Heitä ovat! Heitä!!

Akkunan takana vaelsi työmiesjoukko meluavin puhein.

Heti sen jälkeen kajahti ilmassa soitto, räikeästi ja kaikuvasti.

Perehvatov ja hänen perässään kaikki muut karkasivat kiireesti portaille.

-- Minua niin miellytti se mitä te tuonoin puhuitte juutalaisista! -- virkkoi etehisessä Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle. -- Mutta te unohditte Kristuksen... Myös hän oli juutalainen!

Neito katsoi pappia tarkkaavasti, mutta jo lauhkeasti.

-- Vaan mitäs on Kristuksesta jäljelle jäänyt? -- huomautti hän. -- Pappeja vain!

VI.

Työmiehiä oli noin nelisenkymmentä henkeä. Siinä oli savenkaivajia, punaiseen pölyyn peittyneitä niin että naamat, hiukset ja vaatteet paistoivat punaiselta. Mustina muurottivat lukkosepät, ikäänkuin raudasta tehdyt. Keltainen rapa oli möykyiksi kuivunut tiilenpolttajiin. Heidän välissään vyöryi harmaita kivenhakkaajia kuin mitähän louhittuja kivenkappaleita. Vähän siistimmin olivat puetut ainoastaan tehtaalaiset. Mutta heidänkin nokisissa ja ruskettuneissa naamoissaan näkyi naapuruutta tulenpaahtavista pätseistä. Kaikkien edellä kulki kaksi miestä rinnakkain.

Toinen oli korkeavartaloinen, hiukan kumarainen kirvesmies, vielä nuori, mutta sangen totinen kasvoiltaan, joilta parta oli ajeltu ja joilla pienet viikset ainoastaan hiukan varjostivat karkeita huulia ja terävää alaleukaa. Hänellä oli tuikeat silmät; keskustellessaan hän ikäänkuin nosteli jotain raskasta pitkillä, vahvoilla käsillään. Työtoverit nimittivät häntä "Ljaksanitsh", lyhennykseksi nimestä "Aleksei Ivanitsh". Hänen vierustoverinsa oli näöltään kuin savipaakku, joka on nostettu kaivoksen uumenista ja katselee mailmaa alta sumeain kulmiensa uteliain ja läpitunkevin katsein. Mutta näkyi että elämäntaistelussa tämä savipaakku oli vahvistunut, karaistunut tulisten pätsien lieskoissa ja muuttunut rautaiseksi. Hänen päänsä, jossa törrötti karkeita punasenruskeita hiuksia, painui keveästi leveisiin hartioihin ikäänkuin olisi se alati, vaikkakin ylpeästi, odotellut iskua jostakin päin, ja sentähden hänen neljänkymmenen-ikäiset kasvonsa, jotka olivat vähän turvoksissa ja joissa kasvoi karkea punaparta, olivat odottavan ja häijyn näköiset.

-- Me tulemme sinun luoksesi, Grigori Petrovitsh, -- alkoi hän puhua ikäänkuin olisi huutanut tyhjään tynnyriin: -- sinä olet siellä ainoa järkevä ihminen... aivankuin et vielä olisi villiintynyt! Sinun kanssa toki saattaa puhella ihmisellisesti, ilman haukkumista. Toveritkin sanovat: menkäämme ukko Perehvatovin luokse.

-- Mitä te, herraseni, minulta tahdotte?

-- Ole armollinen, tule välittäjäksemme! -- pauhasivat äänet: -- muutamia päiviä sitten sinun onnistui masentaa Muhapelli! Lempo sen tietää, kuinka se sinulle onnistui.

-- Mikä Muhapelli?

-- Ka se Heikki! naurahtivat työmiehet: -- meillä on hälle oma liikanimemme keskuudessamme. Ljaksanitsh sen on keksaissut.

-- Muhapelli tosiaan on olemassa! -- hymyili Ljaksanitsh: -- kaljasielu! Hän on myönyt itsensä Udaloville oluttynnyristä. Tuhansia hän saapi! Vaan eihän meidänkään ole tarvis nälkään kuolla, Grigori Petrovitsh! Kullakin on pereensä... Tuolla Potapovilla esimerkiksi on kuusi lasta.

-- Kuusipa hyvinkin! -- säesti Potapov: -- ne täytyy kasvattaa... opettaa ne täytyy! Vaan eiväthän nuo ole tehtaalle edes koulua puuhanneet. Meihin katsotaan kuin petoeläimiin...

Potapov pyöritti vihaisesti päätään.

-- Ehei, miksi niin... emme me ole lainkaan petoja! Se että me teemme halpaa ruumiillista työtä, ei merkitse mitään: ruumiillisella työllä koko mailina koossapysyy! Kyllä se kulta kirkkaasti kimmeltää rikkaitten kammareissa, vaan eipä se ilman meitä kimmeltäisi, vaan maassa makaisi...

-- Oikea ajatus! -- hymyili Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle.

-- Jääköön siis meidän kouriimme siitä kullasta edes muruset, jotta voisimme ihmisiksi elää ja lapsiamme kasvattaa, jotta heistä tulisi oikeita ihmisiä ja saisivat oikeutensa.

-- Mitä oikeuksia te tarvitsette? -- tokasi levottomasti kämmeniään hieroen Perehvatov.

-- Maallisia, ihmisellisiä oikeuksia! -- huudahti Ljaksanitsh: -- onko oikein ja kohtuus, että toisilla on kaikki, vaan toisilla ei mitään? Meille sanotaan -- oikeus on taivaassa! Ei se ole totta, se on maan päällä, mutta... kätkettynä!

-- No sinä, hyvä herra, et ole oikein, -- säikähti Perehvatov: -- semmoisista puheista eivät kiitä...

-- Mistäs meitä sitten kiitetään? Puhuminen omista asioista on kielletty, lukeminen on kielletty... kohta tulee ajatteleminenkin kielletyksi!

Hän loi kolkon katseen tehtaan savupiippuihin, jotka hymyilivät auringolle, ja lisäsi:

-- Se aika on mennyt! Jos ihminen on oppinut erottamaan hyvän pahasta, kuinka hän voipi käydä sovitteluihin...

-- Raskasta tämä on! Kerrassaan raskasta! Ja epänormaalia, -- alkoi taas Potapov puhua: -- ja läpiläpeensä kohtuutonta! Ilman lisäpalkkaa on meidän mahdoton toimeentulla, -- sen sinä itsekkin näet, Grigori Petrovitsh. Aika on tukala; töitä ja työtunteja on vain lisätty. Kruunu on antanut Udaloville urakalla uusia kasarmeja rakennettavaksi. Kaikki ainekset myös rautasiltaa varten Pajom-joen yli valmistetaan meidän tehtaassa. Kaksi tuntia on työtä lisätty, -- vaan palkka on entisellään... Onko se oikein? Lisäksi on töihin tulvinut paljon kaikellaista kansaa, -- työmiehiä, urakoitsijoita, insinöörejä... Kaikki on kallistunut, -- asuntovuokrat ja ruoka-aineet... Mutta palkka on vanhoillaan. Käykös tämmöinen laatuun?

Potapov vaikeni.

-- Herrat toverit! -- alkoi Perehvatov puhua: -- kun minä itse palvelin rahatoimikamarissa... Tuota ei, kuulkaahan mitä teille sanon. Minä olen vanha, vanha... minä kieltäyn! Minusta on kovin rauhatonta täällä! Puhelinhan minä teidän saksalaisenne kanssa, koetin häntä vakuuttaa. Vaan hän vain häkätti mulle: -- "Lakko! Ei saa olla hempeä lakolle". No, mistä minä siis tiedän, lakkoko teillä on vai mikä... Silloin kun minä itse palvelin rahatoimikamarissa...

-- Vaan mitäs se saksalainen oikein sanoi, häh? -- pauhattiin joukossa.

-- Kyllä minä hänelle järkisyyt selitin! Sepä tietty, sillä mahdotontahan on toimeentulla sillä, mitä te saatte. Vaikka tehtaalla työ nousee satoihin tuhansiin! Rahatoimikamarissa olen minä tottunut numeroihin... ja ne vilisevät silmissäni heti kun alan loppusummia laskea... No niin, -- vaan elkää huoliko minua vaivata enempää... Vieläpä huutamalla huusi korvaani se saksalainen ja sanonpa teille muutaman salaisuudenkin: -- oli puuhassa kutsua tarjokkaita päiväkaupalla... tulityöhön.

-- Niinkö? -- sanoi Potapov synkästi.

Mutta Ljaksanitsh riehahti äkisti vihanpuuskaan.

-- Jos niin... niin kaikki työmiehet nostatamme lakkoon!! -- ja hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi kiskaissut maasta irti jotakin raskasta.

-- Ei heillä ole siihen oikeutta! -- huusivat työmiehet: -- me teemme työtä vuosikaupalla, me olemme tänne perheinemme asettuneet! Vai aikovatko he meidät kadulle viskata?

-- Nähdäänpäs vielä! -- virkkoi Potapov kokonaan pörhistyneenä ja ikäänkuin karvat pystyssä vihasta:

-- He tahtovat meidät kuljettaa jyrkänteen reunalle? Koettakootpa! Voimaan on pakko vastata voimalla, -- vaan kuka on väkevämpi, se on vielä koettelematta!

Ljaksanitsh ikäänkuin voimisteli käsillään.

-- Kaikki me nostatamme lakkoon! -- huusi hän: -- sekä shilorojevilaiset että neimannilaiset... Loukkaukseen emme taivu!

Hän kääntyi ympäri.

-- Toverit! Oitis tehtaalle!

-- Oitis!!

He kääntyivät siihen suuntaan, josta tehtaan savupiiput häämöttivät. Aurinko valaisi heidän päättäväisiä kasvojaan. Iivana pappi tarkasteli heitä miettiväisesti ja hän tunsi heistä uhoavan jonkunlaista vastustamatonta voimaa.

-- Vaatikaamme itse Muhapelliä! -- kuohui Ljaksanitsh. -- Tulkoon ulos puhumaan! Vaan jos riitaa rakentaa, niin riidellään vaan!

-- Jääkää hyvästi, Grigori Petrovitsh! -- huusivat työmiehet.

-- Veikkoseni, elkäähän vain tehkö tuhmuuksia! -- koetti Perehvatov vakuuttaa.

He poistuivat, ja oli kuin heidän käynnissään olisi ollut jotakin erikoista, mikä ei kuulu tavallisille ihmislaumoille.

Muutamat työmiehistä katsahtivat taaksensa ja hymyillen nyökäyttivät päitään Aleksandra neidille.

-- Hyvästi Aleksandra Porfirjevna!

-- Hyvästi, toverit! -- vastasi tämä.

Iivana pappi ja Perehvatov katsahtivat kummeksien neiti Shirokosadovaa.

-- Mutta tehän näytte olevan heidän kanssaan ihan veliveikkoset! -- sanoi Perehvatov.

-- Kuinkas minun sitten pitäisi olla heidän suhteensa? Sehän on minulle kaikki tuttua väkeä...

Edetessään joku työmiehistä vihelsi, joku toinen alkoi laulaa laulua, jolloin toiset siihen yhtyivät. Savitanner oli hetkeksi elostunut.

Pilvettömältä taivaalta valoi aurinko kultaista valoaan vajojen mustiin kattoihin; tehtaan piiput ikäänkuin hymyilivät syrjästä vasten aurinkoa. Nälkäturpainen kulkurikoira ilmestyi keskelle tannerta ja alkoi ulvoa kuullessaan laulua, joka häipyi tehdasrakennusten taa.

-- Pelkään, -- puhui Perehvatov, -- ettei tämä hyvällä lopu. Heikki herra ei hevillä suostu myönnytyksiin. Ja ne ovat siellä koonneet jonkun neuvoston, tahtovat ilmoittaa asian kuvernöörille...

Aamiaisen jälkeen lausui Aleksandra Porfirjevna hyvästit talonväelle, ja Iivana pappi ja Paulinkka hankkiusivat menemään Rudometovin luo.

He kulkivat kolmen yhdessä pitkin Takaliston autioita katuja.

-- Voi kuinka minä hirveästi pidän teidän vaimostanne! -- virkkoi Aleksandra Porfirjevna Iivana papille.

-- Mistä ihmeestä te hänet tunnette? -- kysyi pappi.

-- Miten mistä? -- kummasteli vuorostaan Aleksandra Porfirjevna, katsoen vuoroin Paulinkkaa, vuoroin pappi Iivanaa.

Paulinkka pyrskähti nauramaan, vaan pappi Iivana, käsittämättä asianlaitaa, joutui kauheasti hämilleen. Silloin vasta Aleksandra neiti äkkäsi erehdyksensä.

-- Minä kun luulin että Paula Grigorjevna on teidän vaimonne, -- nauroi hän.

-- Miksi te niin luulitte?

-- Kas kun hän minulle oli sanonut että hänen miehensä on pappi. Sitäpaitsi te koko aikana ette päästänyt silmiänne irti hänestä.

Paula Grigorjevna kosketti neidin kyynäspäätä ja katsahti kummallisesti naurahtaen häntä kasvoihin:

Tosiaanko? -- virkkoi hän viekkaasti.

-- No kaikkea!--sanoi pappi pitkään, rykien: -- minä kun en tuota vähääkään hoksannutkaan. Mutta olettepa te, neiti, aika myrkyllinen!

-- Ka sellainenhan olen! Nähkääs: minä ylipäänsä en liioin suosi pappeja. Minun käsittääkseni kunnon ihminen ei rupea papiksi...

-- Ohoo! Sepä ankara tuomio! Mutta se on puolueellista...

-- En minä läsnäolevia tarkoittanut.

-- Se ei muuta asiaa!

-- Nähtävästi minä taas teitä satutin. Elkää erehtykö, hyvä ystävä.

-- Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti... löylyttäkää vain! Minulla on kumara selkä, joka kaiken kestää, vaikka olenkin kunnoton mies...

Aleksandra Porfirjevna rupesi nauramaan.

-- Millenkäs te nauratte?

-- Sille, kun te loukkaannutte. Semmoisesta minä pidän. Ainoastaan hyvät ihmiset kykenevät loukkaantumaan!

-- Tuopa ei ole hullumpaa logiikkaa!

-- Semmoisen suhteen, mistä en pidä, olen minä aina jyrkkä. Vaan äskettäin ette minua miellyttänyt...

-- Entäpä nyt? Neito nauroi viekkaasti.

-- Nythän tuota olette kokolailla... Minä tunnen teitä kohtaan myötätuntoisuutta... kuten oikeaa ihmistä kohtaan.

-- Siitäpä siis kiitos teille! sanoi pappi.

Sillan takaa, mäkirinteeltä, tuli näkyviin ukko Shirokosadovin talo. Sen edessä oli vähäinen paaluaitaus vanhanaikaisine, kömpelöine puineen, jotka raappivat akkunoita ja loivat runsaan varjon. Vihreän seasta näkyi talon pitkä ja matala fasaadi, joka oli maahan painunut, aikoinaan siniseksi maalattu, mutta nyt jo paikoin virttynyt, ja siinä tavattoman suuret pimeät akkunat ilman akkunaverhoja, jonkatähden talo näytti asumattomalta. Portille päästyä sanoi Aleksandra Porfirjevna:

-- Kuulkaahan? Mennäänpä iso-isiin luo! Vaarista se olisi hirveän hauskaa! Hänen luonaan ei käy juuri ketään, vaan ennen hän eleli hyvin leveästi...

Iivana pappi katsahti Paulinkkaan.

-- Mieluusti minun puolestani, kunhan vain ei kauvan viivytä.

He astuivat sisään autiolle pihalle, joka oli ruoholla kasvettunut ja jossa oli tilavia vaunuvajoja ja talleja, näöltään tyhjiä. Myös sisältä näytti talo asumattomalta. Avarasta salista kävi kylmän uho. Vanha, päällystetty huonekalusta näytti rapistuneelta. Kuvastimet kurkistelivat ikäänkuin arastellen seinämiltä. Iso hämähäkki kiipesi kiireesti kattoa kohti pitkin hienoa lankaa. Myös vierashuoneessa seisoi raskas, vanhanaikuinen, kolkko huonekalusta, ja laesta riippui kynttiläkruunu, jota ei pitkiin aikoihin oltu sytytetty. Keveästi raappivat akkunoita puiden oksat siimestäen hiljaista autiutta. Palkit narahtelivat tulijain varovaisten askelten alla. Kammottava tunne valtasi Paula Grigorjevnan ja hän tarttui väkinäisesti Iivana pappia kynkästä...

-- Mikäs sinulle tuli? -- kuiskasi pappi.

-- Tuntuu niin kummalliselta! Aivan kuin täällä joku olisi kuollut...

Aleksandra Porfirjevna aukasi raskaan, kumeasti narisevan oven. He tulla töksähtivät huoneeseen, joka heistä näytti elolliselta vain läpikuljettujen huoneiden autiuden jälkeen. Se oli ukko Shirokosadovin makuukammio. Siellä vallitsi oikein tuollainen alkuaineellinen epäjärjestys. Aivankuin olisi kaikista muista huoneista tänne raahattu kaikki hylkytavara, pinottu läjiin ja ripustettu hajalleen miten sattui pitkin seiniä. Siinä seisoivat toisiinsa sekaantuneina nojaimet ja tuolit, jotka näyttivät kerrassaan peloittavilta rapistuksessaan; pelipöytä kortteineen ja liidunpalasineen oli niin kiinni pienen napupelipöydän kanssa ettei siitä voinut sivu päästä; tavattoman iso kirjoituspöytä oli työnnetty likelle sänkyä, joka oli aivan matala ja leveä kuin arkisohva, ja jonka vuodetta nähtävästi ei milloinkaan oltu korjattu. Pitkin seiniä roikkui kellastuneita valokuvia ja arvokkaannäköisten kauppiastyylisten vanhusten öljyvärisiä muotokuvia. Muudan arkkipiispa katseli ankarasti kuni elävä seinille ripustettujen halattien, paitojen ja lievetakkien takaa. Vuoteella istui kuluneessa, pehmoisessa, bukharalaisessa viitassaan, harmaapäinen, ryppykasvoinen vanhus ja värisi kokonaan kuin vilusta, vaikka aurinko parhaallaan paistoi tännekkin -- noihin pölyisiin, puoleksi verhottuihin akkunoihin. Kaula hänellä oli laiha ikäänkuin venyttämällä kavennettu; ryppyiset kasvot harmaine parran typyköineen näyttivät teräviltä, mikä kai johtui siitä että niistä tihtasivat tuikeat, kylmät, älykkäät, myrkyllisen-pilkalliset silmät, joiden syvyydestä päilyi tuo tumma pohjamuta, mikä niin oli ominaista kaikkien Shirokosadovien silmille. Vanhus oli jostakin kiihdyksissä ja hypisteli hätäisesti molemmin käsin viittansa rinnuksia.

-- Vieraat, jotka tulevat oikeaan aikaan, ovat kuin luut, jotka nälkäiselle viskataan! -- alkoi hän puhua.

Hänen kimakassa äänessään oli valtava sävy.

-- Vaan vieras, joka sattuu sopimattomaan aikaan...? -- alkoi Iivana pappi.

-- On kuin mahansa täyteen syöneen jälkiruoka! -- naurahti vanhus, vintilöiden Iivana pappia ja Paulinkkaa lävistävällä, ikäänkuin hypähtelevällä katseella: -- en tunne, pyhä isä, en teitä enkä teidän arvoisaa muorianne... Mutta varmaankin olette hyviä ihmisiä! Heh-heh! Sandra kuljettaa näet luokseni ainoastaan hy-y-viä ihmisiä. Istuutukaa, pyydämme nöyrimmästi... Kiitos että tulitte vanhaa miestä katsomaan! Ukko Shirokosadov ei ole nykyisin oikein kurssissaan... heikontunut, näivettynyt on ukko Shirokosadov! Hänestä ei välitetä! Nykyisin kaikki isoiset miehet ovat mennyttä kalua... Tilanomistajat... maanviljelijät... tehtailijat...

Hän yskähti pappi Iivanalle käsittämättömästä suuttumuksesta.

Samalla kohosi pimeästä nurkasta ikäänkuin musta varjo, kömpelö ja leveä haamu, Porfirius Shirokosadov. Mutaisin silmäyksin hän tuijotti vieraisiin eivätkä hänen kasvonsa mitään ilmaisseet. Tervehtiessään ojensi hän jokaiselle paksun, turvettuneen, lyhytsormisen, kummallisen kylmän kätensä sekä virkkoi isäänsä kääntyen:

Tuulotelkaahan, isäseni, itseänne vierasten seurassa... Voimmehan puhella perästäpäinkin.

Raskain askelin, josta huonekalut hypähtelivät, vieläpä arkkipiispa seinällä tärähti, poistui Shirokosadov ulos makuukammiosta. Ja pitkin etäisiä huoneita kaikuivat hänen painavat askeleensa aivankuin siellä olisi vaeltanut keskiaikainen ritari täysissä tamineissaan.

Ukko seurasi hänen menoaan vihaisin katsein.

Nähtävästi jokainen pojan sana oli hänen mieltään kuohuttanut.

-- Ja mitä hän noin kopistelee, kopistelee! -- kärisi ukko: -- ruumisarkkuako hän minulle naulata kaputtelee?!

-- Se on hänen käyntitapansa, isoisä kulta. Elkää olko levoton! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna istahtaen hänen rinnalleen ja hiljaa tarttuen häntä kädestä.