Part 5

-- Ah, se on siitä asiasta! -- virkkoi Matvei pappi mielenkiinnolla, kuten tutkija: -- kirjavarkaus käsikirjastossa? Äärettömän tärkeä juttu!

-- Niin, pakkokos oli varastaa? -- huusi tiakka: -- kirjoja! Ja mitä varten varastivat? Lukeakseen! Meille eivät ole antaneet eivätkä anna meidän lapsillemmekaan! -- Vaan miksikäs sitten kirjat ovat olemassa? Miksi niitä painetaan? Miksi niitä myödään? Miksi niitä hyllyille ladotaan?

Joka kysymyksellä viskasi tiakka kätensä ylöspäin, ikäänkuin olisi valmistautunut voimistelupukin yli hyppäämään, ja silmänsä paloivat kuin hiilet.

-- Valhetta! valhetta! valhetta! -- rääkyi hän kuin hirmuinen korppi, laihana ja retuisena: -- läpiläpeensä valhetta! Perinpohjaista petosta! Eikä ole minulla pelastusta! Pieksäkää minua! läkähyttäkää minut! Vaan mistä syystä lapsiani... pienokaisiani vainootte? Miksi heidät pistetään kivipussiin? Häh? Nehän kuuluvat minulle, minulle! Akatemiaan hän pyrki, Anttu poikani. Taideakatemiaan! Heti kun muka pääsen tästä... Vaan kuinkas nyt käy? Taas kai pistetään pussiin... ja orjan leima päälle... hengelliseen säätyyn! Minne sitä kolmannelta luokalta pääsee? Voi minua kerjäläistä, viheliäistä, köyhää ja alastonta... ei ole minulla varoja mistä antaa... Paitani antaisin, vaan sekin on juotu! Isä pappi! Olenko sulle kertonut, kuinka Pietariin matkustin? Ylioppilas antoi mulle 25 ruplaa. Isälläni oli ollut tuttuja kauppiaita, -- istuttivat minut härkävaunuun muutaman ajajan taakse! Härkäin kanssa matkustin puolentoistatuhatta virstaa, talvella... ne menivät teurastettaviksi, minä opintielle... halusin päästä taiteilijaksi! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha!

Hän tempasi itseänsä vatsasta ja taipui kaksinkerroin naurusta. Mutta siltä näytti ettei hän oikein nauranut, vaan kiemuroi hirveän sisällisen kivun vallassa. Ja kamalaa oli kuulla hänen nauruansa, joka ei vähääkään soveltunut hänen kiristettyihin hampaisiinsa ja palaviin silmiinsä.

Isä Iivana kiskasi auki akkunan, josta heti tunkeutui sisään soiton säveliä.

-- Haluatko rommia teen sekaan, tiakka? -- kysyi hän.

Vastauksen asemasta alkoi tiakka särkyneellä äänellä laulaa:

Kuinkas virat kestää vo-vois, Jollei rommiakin jo-jois!!

Sillä aikaa kun tiakka sekotti rommiaan ja perinpohjin rupesi pappi Matveille kertomaan kirjasto varkaudesta sekä siitä, kuinka "ne jesuiitat" tahtovat pakottaa hänen poikaansa ilmiantamaan tovereita, -- hiipi Iivana pappi hiljaa ulos, soiton sävelten ja kaupunkiliikkeen houkuttelemana. Hänestä oli mieluista kaupungissa ollessaan maleksia yönhämärissä pitkin katuja antautumalla epämääräisiin kaihelmiin tai muistelmiin, -- jonkunlaiseen aatteiden ja mielikuvitusten säännöttömään virtaan. Kuljeksia ikäänkuin kaukana toisella taivaankappaleella, hetkeksi irtautuen taloudellisista huolista, riidoista vaimonsa kanssa, rettelöistä seurakuntalaistensa kanssa. Silloin tuntui kuin ei olisi ollutkaan sama ihminen, vaan oli joku muu, vieras sille Iivanalle, joka oli juossut pitkin vainiota pidellen säikähtynyttä härkää kiinni hännästä. Ja muistaen tämän tapauksen, nauroi Iivana pappi pitkää naurua hiljaa itsekseen.

Yö oli kostea. Joelta kohosi kevyt usva. Usvan läpi vilkuttivat Takaliston tulet himmeästi. Puistikosta kuului lakkaamatonta kuhinaa ja kävelijäin puhetta ja naurunsorinaa; orkesterissa pauhasi torvi: tor-rre-a-door...

Taivaalla tuikkivat tähdet.

Iivana pappi pannen kädet selkänsä taa poikkesi torille ja luoden itsestään sähkölampun heijasteessa mustan ja kummallisen varjon, -- joka milloin ajoi häntä takaa, milloin pakeni hänestä poispäin, -- kulki kohti pientä obeliskia, jonka olivat pystyttäneet "kiitolliset asukkaat muistoksi sotilasmajoituksesta vapautumisesta". Siihen hän pysähtyi ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki hänestä tuntui satumaiselta sähkölamppujen valossa: sekä rakennukset että ihmisten liukuvat haamut että puutarhassa pauhaava orkesteri. Jollakin katukäytävällä kaikuivat kumeat askeleet. Jossakin puiden takana helisi naisen nauru, suutelon tapainen suhahti ilmassa... ja hänen nenäänsä tuntui syreenin tuoksu.

Pappi veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Katunaisen kalpea haamu liukui arasti häntä kohti, vaan pakeni sitten säikähtyneenä.

Pappi naurahti taas hiljaa. Hänen aivoissaan vilahteli hilpeitä ja helliä kuvia, jotka epämääräisesti houkuttelivat häntä helosilmäiseen korkeuteen.

Mutta sattumalta hänen katseensa lankesi seminaariin, ja hän vavahti, ikäänkuin joku ankara olento olisi katsahtanut häntä tutkivalla silmällä sielun sisimpään.

Hänelle muistuivat mieleen tiakan sanat: -- "Ne jesuiitat"...

Ja hän vaipui tarkasti katsomaan seminaaria, mitellen katseellaan sen pimeitä ikkunoita, jotka kuin sokeat silmät tuimasti häneen tuijottivat, tuoden hänelle mieleen sen mustat koridoorit ja matalat ummehtuneet luokkahuoneet... Aivankuin hirmuinen varjo olisi langennut hänen päälleen seminaarista. Sekä häneen että hänen sieluunsa. Ja itsekkin se seisoi varjossa, minkä tuomiokirkko loi, ja tässä varjossa se näytti äärettömän isolta laatikolta, jonka sisästä hämärästi kuului pienten petoeläinten porinaa, tuollaisten lempeäin ja viattomain vankien, jotka tietämättömyyden nöyryydellä taivuttivat päänsä ijänikuisen kasvatusopillisen väkivasaran alle, jolla heidän järkiinsä ja sydämmiinsä oli hakattu -- hurskastelevia hautakivien päällekirjoituksia, joiden alla heidän rintansa on ijäti suonenvetoisesti huohottava... ja puhkaistut silmänsä eivät ole näkevät muuta elämää kuin maan matojen, jotka hautoja kaivelevat. Semmoisessa laitoksessa ne olivat kasvatetut isä Iivana ja isä Matvei sekä tuo tiakka, joka niin muistutti näöltään korppia.

Iivana pappi katsoi tutkivasti tummia seiniä, ja kasvattajaan haamut kuvastuivat hänestä sellaisina kuin hän ne muisti, kaukaisina ja vieraina, -- mutta niinkuin astroloogin horoskoopissa näkyvinä tähtisikeröinä, jotka leikitsivät ratkaisevaa osaa hänen elämässään. Ensinnäkin rehtori... ketun karvain en nokkela munkki, jolla oli läpitunkevat helosilmät ja joka alati juoksenteli pitkin noita pitkiä, pimeitä välikäytäviä, kourissaan hiirenhännän tapainen punottu palmikkoruoska, kaikkialla äkisti ilmestyen luomaan muka järjestystä ja yhtä äkisti taas kadoten näkyvistä. Hänen unelmanaan oli luoda järjestystä elämän kaikissa piireissä, -- järjissä, sydämmissä, käytöksessä. Saatuaan jonkun kiinni itse "rikoksen teossa", esimerkiksi paperossi hampaissa, kuljetti hän syyllisen kuni hinaajalaivalla kiskoen omaan asuntoonsa. Ja koridoorit kuiskasivat: -- "joutuipas taas muuan Babylonin vankeuteen". Tätä vankeutta kesti toisinaan toista tuntia. Se alkoi kuuluisalla kysymyksellä:

-- Häh?

Jolloin vangittu heti alkoi hikoilla ja kiemurrella.

Ei se ollut vaarallista että hän oli tullut tupakoineeksi. Kaikkihan tietävät että seminaarioppilaat tupakoivat ja juovat. Mutta hänen täytyy se tehdä niin etteivät ihmiset näe, sentähden että "meitä vastaan" on muutenkin paljon syytöksiä.

-- Me olemme -- apostoleita! Meidän täytyy kantaa pappispukumme puhtaina ja valkoisina, jotta ihmiset meitä kunnioittaisivat ja kulkisivat meidän ääntämme kohti, kuten lampaat hyvän paimenen ääntä kohti. Meidän heikkoutemme taas, meidän mustat tahramme, ne meidän täytyy salata, jollemme voi niistä vapautua. Elämässä täytyy olla ankara järjestys.

Senjälkeen hän alkoi puhua tupakoimisen vahingollisuudesta, vaikka itsekkin poltti, jonka kaikki tiesivät, -- puheli kauvan ja viehättävästi, täydellä asiantuntemuksella, vieläpä koetti huvittaa vankia. Ja kun tämä jo alkoi tuntea jonkunlaista mielenlaatua luennoitsijaa kohtaan ja alkoi päästä jännityksestään, niin rehtori yht'äkkiä rupesi syyttämään oppilasta kaikista hairahduksista mitkä suinkin olivat tapahtuneet seminaarissa, mainiten että se, joka kykenee pieneen rikokseen, se kykenee suureenkin, sekaantui ja kompastui puheessaan tahtoen kysyä, kuka oli särkenyt ristikon alemmassa koridoorissa päästäksensä yöllä ulos, -- kuka oli vienyt käsikirjaston avaimen, -- tai kuka piirtänyt luokan taululle rehtorin kuvan, joka esitti munkkina elävää aasia. Ja voi sitä, joka huumautuneena ja hämmentyneenä edes kautta rantain jotain tuli ilmaisseeksi: hän joutui toverien kesken ikuisen ilmiantajan asemaan, vaeltaen yksikseen kuin hyljätty. Ja jos hän oli heikkosieluinen ja kostonhaluinen, niin hänestä todella tuli tuollainen ilmiantaja, rehtorin lemmikki ja välttämätön ase.

Luokalla ollessaan oli rehtori viehättävä kertoja.

Hänellä oli oma teoriansa maasta ja taivaan tähdistä.

"Viimeisen tuomion päivänä maapallo eriää perusosiinsa. Ja koska maan perusosat yht'aikaa ovat ruumiin perusosia, niin koko maa muuttuu ylösnousseiksi ruumiiksi. Ja nämät ruumiit, ottaen kuolemattomat sielunsa, sijoittuvat eri tähtiin, kukin kunniansa mukaan."

Näin hän tulkitsi tekstin: "toinen on kirkkaus kuulla, toinen on kirkkaus tähdillä".

-- Minne joutuvat syntiset? -- kysyttiin häneltä.

-- Tulevat vaeltamaan kuin Kainit sammuneissa taivaankappaleissa.

Hänen mielikuvitukseltaan ei saata kieltää suurenmoisuutta, -- mutta mahdotonta on myös olla tunnustamatta, että hänen kasvatusjärjestelmänsä uhrit voivat joutua ainoastaan sammuneisiin taivaankappaleihin.

Dogmaattisen jumaluusopin opettaja, herra Vysokov, oli toisenlainen mies. Hän oli kuin synkkä, salaperäinen jatko rehtorista.

Musta, juro, vaatelias, joka julmasti hymyillen piirteli ykkösiään arvosteluvihkoihin; mies, jolla aina oli erikoinen mielipide, mies, joka ei yhden vuoden kuluessa antanut anteeksi hairahdusta, joka oli tehty vuoden alussa; -- ainokainen, joka lausui mielipiteensä rikoksentehneiden erottamisesta, vaikka yleinen kasvatusopillinen sääntö neuvoi anteeksiantoon. Tämä Vysokov nosti itsensä taivaan korkeuteen, ylemmä rehtorin tähtiä -- ja näki siellä ainoastaan synkän Jumalan -- rankaisijan, joka näkymättömältä valtaistuimeltaan lähetteli ainoastaan ruttotauteja ja nälkää, tulvia ja maanjäristyksiä, ja kaikellaisia onnettomuuksia. Kaiken kurjuuden, kaikki elämän sattumat selitti hän vain tuon armahtamattoman Jumalan rankaisuksi tai sallimaksi, kaikki elämän riemut -- vain kiusauksiksi.

-- Kärsivällisyys, -- puheli hän yrmeällä ja hillityllä rintaäänellään: -- se on ensimmäinen kristillinen hyve.

Hänen rakkautensa Jumalaan oli rakkautta kidutetun orjan, joka suutelee hallitsijansa ruoskaa, -- rakkaudesta lähimmäisiin puheli hän kuin vihasta heidän virheisiinsä, jotka loukkasivat Jumalaa. Hänen taivaansa oli hirmuinen ja hänen kolkko kaunopuhelunsa sai usein arkoihin sieluihin ja ahtaisiin järkiin istutetuksi tämän kauhun ikipäiviksi.

Tämä kauhu sieluissaan astuivat he elämään sitä oppia levittämään.

Iivana pappi kääntyi väkinäisesti poispäin seminaarista, aivankuin sen seinistä, sen akkunoista ja korniiseista olisi eroittanut Vysokovin kasvonpiirteet.

Ja hilpeästi huoahdellen alkoi hän muistella koulun rippi-isää, joka oli opettanut "homiletiikkaa, se tahtoo sanoa: hengellistä kaunopuheisuutta". Oi, se oli ollut tykkänään maanpäällinen opettaja!

Pukinpartainen, hieman kyyryselkä, suopea, kasvoiltaan väritön, katseelta lempeä, -- sellainen hän oli tämä rippi-isä, joka piti erittäinkin nimisanoista: "pukki", "juustopiirakka", "villavantu". Hän oli vasta hiljattain, leskeksi tultuaan, siirtynyt maalta kaupunkiin ja oli vielä täynnänsä maalaismuistelmia. Ollen hyvin raihnainen ja alentuvainen, tummansinisine rypylänenineen, -- opetti hän enemmän käytännöllisiä neuvoja kuin tieteitä, joista hänellä ei ollut suuria luuloja.

-- Teidän pitää aina autuoida talonpoikaa, -- puheli hän, -- niin hän heti teille lahjoittaa kauniin vasikan! Kultainen hän on tuo talonpoikaisukko... Täytyy vain osata olla hänen kanssaan mielinkielin.

Pitkään, lauhkeasti, yksitoikkoisesti saattoi hän puhella "vasikoista", "kukko-kultasista", "muna-pienoisista", aivankuin olisi hourinut ja nähnyt valveillaan kultaisia unia. Ja kaikkien oppilastenkin edessä alkoi häämöittää jonkunlaisia kullankeltaisia vainioita, joita pitkin herttaiset talonpojat vaelsivat kannellen kultaisia vasikoitaan. Verot kuvautuivat runollisessa loistossa, kaikissa syttyi halu pian päästä sinne... noille kultaisille vainioille!

Ja tämä uni, tämä houre mielessään astuivat he elämään.

Ja kaikkia sen ilmiöitä katselivat he hautakirjoitusten hassutusten valossa eivätkä sen kaikkia hirveitä näytelmiä voineet tajuta. Hellät luonteet sulivat ja turmeltuivat kaksinaisuuden kidutuksissa, sen välillä mitä tiesivät ja mitä näkivät; kuivat luonteet kovettuivat ja julmistuivat, ylpeät luonteet -- vimmastuivat ja vajosivat lopuksi alastomaan halveksumiseen itseänsä, ihmisiä ja kaikkea pyhää kohtaan.

Iivana pappi huokasi ja kääntyi poispäin. Kello päävahdissa löi verkalleen ja juhlallisesti yhtätoista.

-- Isä pappi! -- kääntyi karkeasti Iivana papin puoleen aikuinen mies esiliina yllä, ilman lakkia, hiukset hajalla: -- etkö ole sattunut näkemään Udalovin emäntää? Se näet kuuluu karanneen... Ole hyvä ja sano!

-- En tunne mitään Udalovin emäntää!

-- Voi sinua, veli veitikka... Hänethän koko kaupunki tuntee! Kyllä minä hänet... Aidan alitse konttaa -- kapakkaan... Isäntä häntä pieksää... Se on näet urakoitsija, se isäntä... Udalov! Ehkä olet kuullutkin? Rikas, vanhanajan urakoitsija! -- Hänellä on tehtaita! Vaan eukkonsa, näes... se on mahtava... Minä, kuulehan, olen salvumies isännällä... Minä olen näet entinen emännän rakastaja. Udalov hänet koppoi kynsiinsä... melkein kuoliaaksi rutisti... Siitä se hänellä alkoi sitten... No voi sun... Pitänee vielä lähteä etsimään "Plevnasta"...

Hän poistui pikaisin askelin kopistaen saappaitaan.

Hiljaisuus! Jälleen soljahti suutelo ja naisnaurun helähdys kuului ilmassa, kahdestakin eri paikasta, aivan kuin kukkaisten lehdet ylhäältä varisten sipaisevat ilman kieliä... Vaan puistossa yhä kävellään, kävellään -- aivankuin ei sieltä voisi mihinkään muualle päästä. Ja taas orkesteri urheasti pamahuttaa ilmoille "Vainajain tanssin", tutun Iivana papille jo siltä ajalta, kun hän täällä oli kuljeskellut Paulinkan kanssa.

Hän muisti Paulinkan, muisti oman vaimonsa ja huokasi syvään, ja hengähtäen ilman ulos rinnastaan, alkoi hiljaa kävellä edestakaisin pitkin toria.

Mitä oli tapahtunut hänen elämässään?

Jotakin enää korjaamatonta...

Aivankuin häneltä olisi sielu kiskaistu pois! Ei kenenkään kanssa hänellä ole todellista, lemmekästä suhdetta: kaikelle ja kaikille on hän vieras ja kaikki ovat hänelle vieraat. Ja ainoastaan täällä, tässä hiljaisuudessa, tässä unhoituksessa, tässä kaukana-olemisessa kaikista häiritsevistä pikkuasioista, -- hän tuntee ja näkee, millainen alituinen, ruosteen lailla jäytävä tuska hänessä asuu. Tuolla jossakin etäällä ovat heinäsuovat, joita härät näykkivät; siellä ovat pitäjäläiset, joille hän pitää saarnoja "Kolminaisuuden selitysten" tai "Putjatinan" mukaan, siellä ovat peltosarat kylvöilleen ja hutiloivat rengit... Kaikki ne ovat vieraita ihmisiä ja hän on heille vieras, -- joka on sattumalta heidän pariinsa joutunut olosuhteiden pakosta ja esimiesten käskystä... Koko se elämä on hänelle vieras: hän on valjastuttanut itsensä sen ikeen alle arvostelutta, sentähden ettei hänen edessään ole sattunut olemaan muuta mahdollisuutta kuin tämä ies...

Ja kas sitten... vaimo! Kuinka hän oli mennytkin naimisiin hänen kanssaan? Mistä syystä? Edes kysymättä, toiselta, tahtoiko tämä vai ei? Hän oli väkisten tullut menneeksi naimisiin... Seminaarista päästessä oli hän ollut kuin juovuksissa. Kaikki oli hänestä näyttänyt valoisalta, kaikki ihmiset -- hyviltä, iloisine kasvoineen. Hän oli syleillyt jotain naista ja silloin oli heille toivotettu onnea... ja kohta oli heidät vihitty! Hän oli pitänyt avioliittoa syrjäasiana, -- pääasia muka oli edessäpäin -- elämä! Vieläpä hän muisti kuulleensa että tällä korkeavartaloisella, hiukan kalpealla, hiukan ylpeällä neitsyeellä oli romaaninsa... Muistipa hän lisäksi nähneensä kyyneliä hänen morsiushuntunsa alta, runsaita kyyneliä, jotka häntä hiukan olivat loukanneet, mutta hänhän tiesi että "kaikki morsiamet itkevät"...

Ja sen jälkeen -- oli alettu elää... Ja sitten...

Huomaamattaan joudutti hän askeleitaan aivankuin ei olisi tiennyt, mihin rientää torilta.

Ei hän ymmärrä vaimoaan!... Vieraita ovat hänelle ihmiset kaikki! Vieraita!

Paulinkka... se on toista! Se on hänelle likeisempi! Ja jollei Paulinkka...

Ja hänestä tuntui kuin ilman Paulinkkaa mailma olisi ollut autio erämaa! Ihan hirmuinen ilman häntä. Kas siitä se eukko on mustasukkainen... Vaan hänpä oli tuntenut Paulinkan pienestä tytöstä... aivan pikkaraisesta... tuollaisesta koulutyttösestä lyhkäsissä hameissa. Ja hänhän se juuri oli hänet naittanut Matveille? Mutta rakastaako hän itse ehkä häntä? Tietysti rakastaa... kuten hyvää naista -- ainoastaan. Kuten suloista naista! Vai onko se synti?! Eikö sitten voisi häntä rakastaa? Hänhän sitä naista ymmärtää... eikä usko mitään juoruja... Se on kaikki roskaa, paljasta panettelua! Se nainen on puhdas, puhdas... ja kunniallinen! Kas huomenna hän lähtee hänet palauttamaan... ja lepyttää hänet jälleen... Mitä, hän, Iivana sanoo, sen on Paulinkka tekevä!

Pappi innostui niin mietteissään että teki liikkeitä käsillään suureksi kummastukseksi päävahdin edessä kävelevälle vartijasotamiehelle, ja pysähtyi keskelle toria muistelemaan Paulinkan kirjettä.

-- Niin, kentiesi hänkin on onneton! Ja minä kun luulin... sillä onhan Matvei hyvä mies! Vaan mistä nyt tuulee? Aivankuin meitä elämässä joku painaisi, estäisi hengittämästä... Aivankuin elämä olisi tyrmä!

Yht'äkkiä kirkkaan sähkövalon hohteessa, ikäänkuin sen elämän lihaksimuuttumisena, jota oli miettinyt, nousi hänen eteensä nainen ja horjahdellen heikoilla jaloillaan alkoi soperrella herkästi ja surkeasti, tuhmansekainen hymy huulillaan:

-- Kauppias! kauppias! Anna juopolle naiselle kolikka... Anna!

Hänen yllään oli hyvin leveä kapotti, aivankuin tehty vanhasta neulotusta peitteestä, johon hän oli sotkeutunut ja jonka liepeet pölisten lakasivat maata. Hänen juopoilla kasvoillaan väreili mielenvikainen hymy ja hän ojenteli käsiään, joissa törröttivät halvatut sormet.

-- Minä olen se Udaliiha! Minut kaikki tuntevat! Anna, kauppias... Minä annan takaisin! Anna velaksi! Yksi kolikka vain! Juon vainajain kunniaksi!

Kyynelet tippuivat hänen silmistään, mutta hän hymyili kuitenkin.

-- Vainajain muistoksi!

Horjahdellen ja nikottaen, aivankuin nyyhkyttäen, tunkeusi hän ihan kiinni Iivana pappiin, joka kolkosti väristen näki hänen mustat, mielettömät silmänsä, pyöreät kuin pöllöllä, mutta tummat, pohjattomat kuin tuntemattoman murheen mailma.

-- Kentiesi sinäkin, kauppias, olet... vainaja? Sinunkin puolestasi minä juon! Niin, niin! Katsohan vain eläkä sano...

Hän laski papin rinnalle raskaan, kylmän, aivan kuin kuolleen kätensä, arasti ympärilleen katsahtaen ja kuiskutellen:

-- Miehelleni näet et saa sanoa! Kaikki ovat kuolleet... kaikki... minäkin!... Mutta hän, se yksi mies... on vielä elossa!

Iivana pappi kopeloi taskustaan lantin ja tahtoi antaa, jotta toinen poistuisi.

Mutta samalla äskeinen hakumies äkisti koikki esiin poikkikadulta ja, tehden hirmuisia harppauksia, syöksähti salaa naisen kimppuun.

-- Sainpas sinut kiinni, juopotar! Sinun tähtesi, kirottu, minä tässä saan väsyksiin laukata... Vaan kyllä sulle miehesi taas maksaa!

Huitoen käsiään kouristuskohtauksessa riuhtoili Udaliiha päästäen hurjan huudon.

Mies tarttui häneen kiinni ja kuni peto saalistaan, raahasi hänet pois kuin pussin, joka on sullottu täyteen jotain pehmeää, mutta raskasta ainetta.

Päävahdissa löi kello verkalleen kahtatoista.

Siellä kolisivat kiväärit, kun vartiomiehiä vaihdettiin.

Puistikosta lensivät rämisevän saksalaisen marssin sävelet: "Mit Bomben und Granaten..."

Iivana pappi meni verkalleen majataloonsa. Siellä tiakka romminjuontinsa lopetettuaan yhä vielä, hurjasti huitoen käsiään kuin korppi siipiään, jutteli jotain pappi Matveille, jonka naama näytti happamelle ja onnettomalle.

-- Hei tiakka! -- sanoi Iivana pappi: -- jo on aika kunniansa tietää, meidän on meneminen nukkumaan!

Tiakka vaikeni heti ja alkoi hyvästellä. Hänen kasvonsa muuttuivat nyreiksi ja onnettomiksi, eikä hänen nähtävästikään tehnyt mieli poistua oven taa, johonkin pimeään karsinaan, tuskansa ja mielihauteittensa uhriksi. Pappi Iivanan kävi häntä sääli.

-- Kuinkas on vanhimman poikasi laita, tiakka? kysyi hän lieventääkseen vahingoissa osotettua tylyyttään: -- äsken sinä jotain pakisit ettei sinua oikein vetele lastesi suhteen? Eikös vanhin poikasi opiskele Harkovissa? Eläinlääkärikurssilla? Onkos hällekkin jotain sattunut?

Tiakka rypisti naamaansa ja alkoi raskaasti hengittää.

-- Istuu tyrmässä! -- tokasi hän: -- valtiollisista syistä...

Iivana pappi poistui hänestä muutamia askeleita mitään sanomatta.

V.

Aamun tullen hankkiusi Iivana pappi takakaupungille. Veli Matvein käski hän odottaa itseään kello kolmeen saakka asunnossaan, mutta sitten menemään Rudometovin luo.

-- Minä ravaan tästä heti veli Grigori Petrovitshin luo! -- puhui hän. -- Sillä ihan varmasti luulen että Paulinkka on siellä kotonaan! Sen naisen minä tunnen! No, mutta jos vastoin luuloa sattuisi jotain sellaista mikä on oikeus ja kohtuus... että ihmiset rupeaisivat lörpöttelemään Rudometovin veljenpojasta, -- kuten Jumala suokoon, -- niin pannaan esipappi tiukalle. Hän etsii veljenpoikansa vaikka merenpohjasta ja toimii asianhaarojen mukaan.

Matvei pappi huokasi pyörähyttäen pienoista päätään.

-- Jospa Jumala soisi!

-- Luota sinä siihen!

Kääriytyen uuteen mustaan viittaansa ja painaen päähänsä siihen kerrassaan soveltumattoman ruskettuneen ja läpipölyttyneen hatun, suuntasi Iivana pappi askeleensa juhlallisesti pitkin Lääninrahastonkatua kohti Joentakalistoa, herättäen näyllään kummastusta jossain laihassa porvarissa, joka kauvan katsoi hänen jälkeensä, vihdoin sylkäsi ja ilkeästi virkkoi:

-- Senkin kellotapuli!

Mentyään leveän, pitkän laskusillan ylitse, uppoutui Iivana pappi likaisille, kapeille takakaupungin kaduille. Ne olivat hyvin autiot. Väestö oli hajaantunut tehtaisiin ja torimyymälöihin; lapsikakarat eivät vielä olleet ryömineet ulos komeroistaan rämpiäkseen rapakoissa -- noissa viheriäisissä, jotka eivät koskaan kokonaan pohjaan kuivuneet.

Tämä ihmistyhjyys, joka muistutti hautausmaan autiutta, löi leimansa kömpelöiden, rappeutuneiden rakennusten kaikkeen viheliäisyyteen. Yksi ainokainen uusi ja valkoinen rakennus, kuni kuningas valtaistuimeltaan, katseli ylpeästi korkealta perustukseltaan köyhiä naapureitaan.

Iivana pappi sen tunsi.

Punanen lyhty sen sisään käytävällä oli sammutettu ja heilui naristen tuulessa. Porrasten edessä seisoivat nelipyöräiset ajoneuvot. Kaksi rotevaa nuorta miestä oli niihin paraikaa istuttamassa kulunutta palttoota, jonka sisässä näytti liikkuvan jotakin hyvin litistynyttä ja kokoon kitistynyttä -- aivankuin mikäkin kummitus päivän valossa.

-- Kuka se on? -- kuului ankarasti kysyvän viiksiniekka poliisimies.

-- Vieras! -- vastasi toinen nuorista miehistä, -- Udalovin puotipalvelija, Ivan Prokofjitsh, saippuatehtaalta. Kolmatta päivää jo ihan heikkona miehenä. Sairaalaan viedään... hyvä mies näet. Tytär hällä on mennyt miehelään... tuolle puolelle kaupunkia... sen Udalovin kanssa! Siitä asti hän...

Palttoo oli vaiti.

Se istutettiin rattaille, mutta se vyörähti sivulle aivankuin kaikki sairaan luut olisivat pehmenneet elämän "autuudesta" tai ikäänkuin joku olisi päälleastuen musertanut hänet.