Part 4

Iivana pappi rymähti raskaasti vaunuihin, katsoi syrjäsilmällä vihaisesti veli Matveita, mutta sitten ei enää kestänyt pidätystään, vaan remahti itsekkin nauramaan.

-- Siinä se on papin elämä! Naurakaa, naurakaa! Mutta kun asiaa oikein tutkii, niin ei ole surkeampaa pukua kuin pappisviitta ja leveälierinen hattu. Vaikka saisi piispansauvan kultanuppineen, niin yksi sama kunnia... Mutta herranenaika, mikä oikeus heillä on päästää toisen laitumille elukoitaan... joskohta papin niityille papin rukoja repimään! Äh, tietäispä kenen härät ovat, niin kyllä minä siltä ihmiseltä niskasuonet hieroisin hiekalla ja mudalla, niin ettei omissa häissänsäkään hyppisi! Mutta siinäpä se ässä on kun ei tiedä!

Iivana pappi osoitti leveällä kätten liikkeellä yli niittyjen.

-- Niska! Eikö papilla ole samallainen niska kuin talonpojalla? Eikö se samalla tavalla hikoile? Olenhan minäkin kaksi viikkoa niittänyt, -- ensimmäisenä viikatemiehenä! Olenhan itse suovia pöyhötellyt! Mutta he vain väittävät: -- "sinulla, pappi-kulta, on kaikkea ylen äijälti! Ei sinun tarvis heinää kääntää eikä leipää vääntää!" He luulevat että kaikki minulle tulee itsestään!

-- Niin, maanmoukat! -- virkkoi Matvei pappi halveksuvasta -- sanalla sanoen: en minäkään heitä rakasta. Äts etten mennyt yliopistoon! Nyt saisin palvella kaupungissa!

Troikka vieri käyten pylvästetylle maantielle. Abdul kiristi ohjaksia ja hevoset läksivät menemään täyttä laukkaa. Kellot kalkattivat yli arojen, jotka alakuloisena avaruutena vilisivät näköpiirissä.

-- Kyllä minä nautin talousasioistani, tokasi Iivana pappi maseasti, -- mutta kun piti sattua tällainen tapaus... näin surkea! Miksi minä rupesinkin papiksi? Ihan kuin sokea olen ollut.

Hän vaikeni.

-- Mitä järjettömyyttä se lieneekin!

-- Mutta ei meillä, -- alkoi Matvei pappi puhua, -- jumalankiitos, Krestofkassa, ole sellaista epäjärjestystä. Kansa on jumalaapelkääväisiä ja alistuu tottelemaan. Meitä hengellisiä kohtaan ovat kunnioittavia. Ei meillä pappilan heinäsuoviin kukaan kajoa, ehei! Meillä, hyvä veli, on tässä kohden sellainen asetus, että talonpoika kulkee ja katselee ympärilleen... mutta ei edes raakaa sanaa hän sano, -- virstan päästä jo huomaa hän papilliset kasvot, -- ja vaikkei olisi oma pappikaan, vaan vieraasta pitäjästä, -- niin heti lakkiaan kopeloimaan. Kultainen ihminen on meillä Arkadius Mihailovitsh. Jo kaukaa, niin sanoakseni, kotkan katsein hän huomaa kaikki epäjärjestykset... ja ne ehkäisee.

-- Mikä Arkadius Mihailovitsh se on?

-- No se Pustovalov. Meidän maapäällikkömme! Etkö sinä todella häntä tunne? Kaikkihan ne ovat hänen maitaan siellä ympäristössä!

-- Olen hänestä jotain kuullut...

-- Ah mikä hallitsija se on! Millainen isäntä se on! Valtiollinen äly! Me ennustamme hänelle loistavaa virkauraa. Mikä mies... mikä tarkka mies!

Matvei puristi kätensä ristiin rintansa päälle, ikäänkuin rukoukseen valmiina, ja ravisteli pientä päätään.

-- Sellaisia miehiä Venäjä tarvitsee, tarvitsee.

-- Muistaakseni meidän pitäjän ukot tuontuostakin haukuskelevat jotakin Pustovalovia... Taitaa olla tuttu nimi.

-- Sepä on paha! Kova mies se on! Kihlakunnan keisari! Niinkuin kaupunki vanhurskasten avulla, niin pysyy isänmaa moisten miesten avulla pystyssä. Hän on niin sanoakseni ministeri, käytännöllisten asiain ministeri juuriaan myöten, joka ei tunne teoriaa, vaan valtioelämän praktiikan: Ilman sellaisia miehiä maamme turmeltuu, usko laimenee, jumalanpelko katoaa...

-- Konstikas mies näenmä!... Ei, meidän maapäällikkömme on paljon yksinkertaisempi... häntä ei näy missään, joko hän nukkuu tai onkii kaloja, ja silloin kun virka-asioihin puuttuu, niin ei siitä muuta huomaa kuin että ukot huitovat hälle käsiään! Olkoon joku oikeassa tai väärässä, -- hän saa rangaistuksen, joutuu putkaan... Mutta ollessaan hutikassa on hän vallan iloinen mies. Tässä yhtenä päivänä tuli kirkkoon. Edessä sattuu seisomaan uratnikka ja uutterasti rukoilla posmittaa odotellen rippileipäänsä, -- sellainen paksuhko, pienehkö, ihan kaljupäinen mies. Vaan maapäällikkö on iso mies, ennen kornettina palvellut. Meni uratnikan seljän taakse, teki ristinmerkit ja losautti hartaan suutelon hänen kaljuunsa.

Iivana pappi nauraa hohotti.

-- Tosiaankin yksinkertainen ja vaatimaton mies!

-- Vaatimaton on meidänkin, vaikka viisas... Eikä vain viisas, vaan kuinka sanoisi... hiljaisesti viisas! Sellainen tapaus sattui tässä tuonoin ennen Vasiliperän kapinaa. Eräs talonpoika... varmaan sinullekkin tuttu, Nasarov... kapinoitsija ja valtiollisesti-rikoksellinen, omisti, minun tarkkojen tietojeni mukaan, täyden aitan viljaa. Minä vaadin että hän toisi minulle koko puudan siemenviljaa... Täytettyään pyyntöni hiljaa, virkkoi hän, luoden jälkeeni ilkeän katseen, kiristetyin hampain, juuri kun oli lähdössä: "Nylkyri!" -- Kuinka? Vai niin törkeästi sinä pappia kohtelet! Tietysti heti riensin maapäällikön puheille. Ja mitenkäs kävi? Mitähän joku toinen hänen asemessaan olisi tehnyt? Pitänyt koko juttua joutavana? Vaan tämäpä kuulutti kokouksen, johon vaati saman Nasarovin, lähestyi kaikkien läsnäollessa minua ja pyysi siunausta. Sitten kääntyi kokouksen puoleen ja sanoi: "Kas tällaisella kunnioituksella ja hartaudella on meidän kääntyminen hengellisen säädyn edustajain puoleen. Vaan, sinä Nasarov, mitä olet suvainnut tehdä? Sinun puolestasi minä täten arvoisalta papiltamme anteeksipyysin. Mutta mitä minun on tekeminen sinun suhteesi? Millaisen rangaistuksen ansaitset menettelystäsi?" Niin se sanoi... ja sitten...

-- No mitäs sitten?

-- Yhden sanan vain lausui maapäällikkö, -- lyhyen, pontevan, läpitunkevan sanan: -- "tyrmään!" Ja tyrmään hän vietiin.

Iivana pappi rykäsi:

-- No, eihän tuo nyt niin kummaa ollut, -- sanoi hän: -- vähän turhanpäiväistä! Ei, veli... se asia ei kelpaa... Olisi pitänyt haukkua niin että untuvat pölisee. Vaan ilmiantaminen -- se on minusta halpaa... ja vaarallista. Sillä voi turmella ihmisen!

-- Mennäppä niiden ryövärien päälle? Tottakai joku rangaistus on tarpeen.

-- Kenenkä päälle? Pelkällä sanalla voi joskus enemmän lävistää! Meidän asioissamme sattuu usein, ettei kunniallinenkaan ihminen voi hillitä itseään raakuuksilta... Sillä millainen on meidän asemamme? Tunnettuahan se on että me kiristämme joskus liikoja, missä voimme... ja toisinaan silloinkin, kun se on mahdotonta! Ihminen elää sillä mitä hän tekee. Niin se on käsitettävä... ja siksi se on siedettävä. Nuhtele sinä talonpoikaa ja pieksä häntä jumalansanalla niin että sydäntä viiltää, silloin hän ei tuo sinulle ainoastaan yhtä jyväpuutaa -- kaksikin tuopi ja kaupanpäällisiksi vielä retuuttaa jonkun hanhen. Vaan sinä!... Äh sinua!

-- Ei saa talonpojan kanssa olla kovin tuttavallisessa suhteessa, -- virkkoi Matvei pappi tyytymättömästä -- muuten hän työntää mahansa sinun niskaasi, jollei hänessä herätetä kauhua... Millainenkas oli sekin selkkaus, joka tapahtui Vasiliperän kylässä!

-- Niin, mitä sinä oikein luulet? Onko Shirokosadov oikeassa?

-- Hän on arvossapidetty ja vaikutusvaltainen henkilö. Kaikki häntä kunnioittavat. Ja sitäpaitsi oli korkea Oikeus hänen puolellaan!

-- Vai Oikeus! Eihän Oikeus koskaan tiedä mitä me kaikki tiedämme... Konna hän on tuo sinun Shirokosadovisi, sen sulle sanon! Omia talonpoikiasi raatelee ja kuitenkin kehtaat olla hänen puolellaan... Ja kuulehan mitä ylipäänsä sinulle sanon: talonpojat, vaikka ovat semmoisia kuin ovat, ovat kuitenkin lämminluontoista kansaa. Ja minä, hyvä veli, rakastan heitä! Jumaliste! Heidän parissaan olen jo kauvan elellyt enkä ole loukkausta heidän puoleltaan nähnyt!

-- Entäpäs heinäsuovasi? -- tokasi Matvei pappi pilkallisesti.

-- Mitäs heinäsuovista! -- Syljen minä niiden päälle! Entäpäs nyt tärkeäkin seikka, jos härät niitä hiukan puskivat... Se on perheasia! Puskenhan minä itsekkin joskus talonpoikia. Jos milloin mieliharmi sattuu, niin tarvitsee vain pistäytyä talonpojan luo ja puhua sovinnolla ja sydämmellisesti ja hän on valmis sinulle antamaan vaikka housunsa. Mutta mitä järkeä siinä on, jos minä valituksineni menen hallintomiesten luo? Sitä hän ei ikinä anteeksianna eikä unhoita! Sinä syytteinesi rytkytät talonpoikaa... vaan hänellä on sydän avara, kolmea syltä, siinä piisaa sijaa kaikille. Vaikka hän onkin näöltään mikä on, vaan tutkihan asioita tarkemmin: onpa hänellä sarka hopeankarvaista ja niinitallukat kullanhohtavat. Hän se meidät kaikki elättää! Minun mielestäni ei ole parempaa ihmistä maailmassa kuin on talonpoika! Vaatimaton, sydän aina kämmenellä... Helppo hänen kanssaan on olla. Viinalla ja hyväilyllä saat hänet tekemään mitä tahansa!

Iivana pappi vaikeni kotvan.

-- Ja onneton hän on! Jyrisköön ukkonen, piesköön raesade, me saamme olla huoneessa, vaan hän on taivasalla ja saa iskuja niskaansa. Ja kukas tosiaan ei häntä niskaan iskisi? Maapäällikkö, piiripäällikkö, uratnikka, vanginvartija. Ja kaiken lisäksi häntä vielä oma pappi ahdistaa syytteillään!

-- Opiksi koiralle kylmä sauna, -- sanoi Matvei pappi: -- ehkäpä sen on ansainnut! Vaan tiedätkös, että sinun sanasi käy juuri yhteen Paulinkan kanssa. Hänkös minua myös pisteli sen Nasarovin tähden...

Iivana pappi ei mitään vastannut.

He vaikenivat molemmat.

Aurinko jo vaipui liki taivaanrantaa ja näytti auteren vaikutuksesta suurelta ja purppuranpunaiselta. Ikäänkuin jonkun jättiläisen verinen silmä olisi aroa tähystänyt! Näkyi enää vain puolet auringon kiekosta taivaan reunalla... kohta ainoastaan neljäsosa. Kas, nyt enää vain kultainen kipuna leimahti sillä paikalla, missä aurinko katosi, mutta samalla sekin sammui. Ja silloin tulipunaiset säteet singahtivat korkealle pitkin taivaankaarta.

Ilta oli jo myöhä, kun papit saapuivat kaupunkiin.

IV.

Lääninkaupunki Staromirsk sijaitsee äyräillä leveän nevajoen, joka jakaa sen kahteen osaan: Keskukseen ja laveaan "Joentakalistoon".

Joentakalisto on kuni liejuun uppoamassa. Joka suunnalta ikäänkuin halkovarastojen, tukkisahojen, tehtaitten, tiili- ja kalkkisavottain puristamana kantaa se niskassaan totutun köyhyyden ja ijänikuisen orjasitoumuksen leimaa. Sen katuloilla, joista on mahdoton läpipäästä syksysateilla ja jotka kesänhelteellä ovat sietämättömän pölyiset, leikkivät kirkuvin huudoin repaleiset lapset, -- tehtaitten ja savottain tulevat työntekijät. Katu! -- se on heidän koulunsa, koskapa vain onnensuosikit heistä kopeutuvat laitakaupungin kouluun, joka on perustettu kuvernööri Besakin nimellä, sen saman Besakin, joka kerran lausui: "Köyhien lasten täytyy oppia ainoastaan ja yksinomaa työntekoon!" Vielä näinä päivinä muistetaan Joentakalistossa vanha tarina köyhästä leskivaimosta, joka kömpelöön koulurakennukseen, nahkatehtaasta semmoiseksi muodostettuun, -- vei tyttösensä ja saatuaan vastauksen: -- "ei voi vastaanottaa, koska ei ole sijaa" -- kuljetti seuraavana päivänä kouluun -- oman penkkinsä! Kasvamisikänsä nämät unhotetut lapset vaeltavat pitkin katuja harmonikat käsissä, laulavat korvia särkeviä rivolauluja, virittävät tappeluita rajupäisten akkain kesken, ja heidän hurjastelunsa kaijut kantavat "Keskukseen" saakka, joka jurona ja epäileväisenä katsoo heitä kummulta, kunnes satasilmäinen yö vaivuttaa heidät alle aitojen, likaisiin ojiin tai haiseviin kopperoihin, joita asunnoiksi kutsutaan. Öisin tämän orjapesän samat lapset muuttuvat varkaiksi, jotka nälkäisinä, hehkuvasilmäisinä tekevät rosvoretkiään keskikaupungille, harhaillen äänettöminä kuni katuhuorat.

"Keskus" -- se taas on hyvinrakennettu kaupunginosa.

Sen kadut ovat leveät ja kauniit, parhailleen kostutetut ja puhtaiksihuuhdellut, öisin kalpean sähkövalon valaisemat. "Keskus" se on, joka ympäristön hallitsee. Sen korkeimmalla huipulla, joen äyräällä leviää tori, jonka keskellä kohoaa kakssatavuotinen "kultainen" tuomiokirkko, jota ympäröivät kaupungin parhaat rakennukset: kuvernöörinpalatsi, kruunun residenssi, kolkko valtiokassa, pappis-seminaari, vankila ja päävahti. Pitkin äyrästä suikertelee "puistikko" eli "bulevaardi", jossa illoin soittelee sotilasorkesteri -- huviksi valitulle yleisölle, joka mahtavasti keimailee pääkäytävällä, ja jossa on myös "salaisten huokausten polku", jolla vaeltamista pidetään epäsäädyllisenä. Uhkealta kuvernöörin parvekkeelta, jota valkoiset pylväät kannattavat, avautuu ihana näkyala "Takalistoon" ja ympäristöön. Tämä balkongi on -- historiallisesti merkillinen. Sen vasemmalla puolella on näet säilynyt Pugatshevin kapinan-aikuisen tykinkuulan puhkaisema reikä. Koleravuonna oli parvekkeen eteen asetettu lasiruutuja. Sieltä oli kreivi Perovski katsellut rikoksentehneiden sotamiesten mestausta. Sieltä pitäen oli kukistettu vierasrotuisia kansoja miljoonien ryöstöjen aikakautena. Olipa tämä parveke kerran, hirveän tulipalon sattuessa Takalistossa, antanut paikkakunnan sukkelalle seuramiehelle, valtionrahastonhoitaja Vertiporohille aihetta vertaamaan kuvernööriä keisari Neeroon, joka ihaili Rooman paloa. Siitä saakka tämä lisänimi oli säilynyt kuvernööreillä, ja nykyinen läänin isäntä, siitä kuultuaan, oli lisäksi hiukan imarreltu ja huomautti karkeasti naurahtaen:

-- Toivoakseni on kuitenkin jonkunlainen eroitus minun ja Neeron välillä!

Johon piirioikeuden esimies Kuporosov sukkelasti huomautti:

-- Eroitus on oleellinen, teidän ylhäisyytenne: Neero poltti oman kaupunkinsa, vaan te olette omanne hyvästi rakentaneet.

Ja hän osoitti pehmeällä kädenliikkeellä Joentakalistoa.

Tuo Takalisto näytti balkongilta katsoen häkiltä, jota kaikilta puolilta ympäröivät elevaattorit, suunnattoman suuret tehtaat, joiden korkeat piiput savusivat yötäpäivää, -- tiilitehtaat, mustat kuin köyhimysten haudat. Se näytti maahan upotetulta lokaviemäriltä, johon oli kasautunut jotain elävää ja viheliäistä, sentähden että äänet sieltä kantautuivat ylös kuin hätähuudot ja sen laulut kuuluivat huokauksilta. Oleellisesti oli Kuporosov oikeassa: -- epäilemättä vallitsi "hyvä järjestys", tuo kirottu ijänikuinen "hyvä järjestys", jota ylläpidettiin pistinten ja poliisisapelien avulla, tuottamatta iloa paremmin kuin onnettomuutta edes niille, joita varten sitä ylläpidettiin. Takalisto oli köyhä rikkauden kustannuksella. Keskus oli rikas ja vallitsi kaikkea, mutta molemmat olivat ne yhtä onnettomia. Synkässä siimeksessä, jonka luovat työn ja pääoman taistelu sekä ennakkoluulot maan alle painettuine terveine järkineen, huokailevat nykyajan kaupungit levittäen myrkyllistä henkeään kauvas vihantiin ympäristöihin. Ne ovat äärettömän suuria kehruulaitoksia, missä orjien vaivat ja vastukset muovataan herrojen haaveelliseksi hyvinvoinniksi; missä sadat, puoleksi maahanmusertuneet majat kannattavat palatseja, joissa sallimususkoiset isännät huokailevat elämän ymmärtämättömyydestä. Ne ovat noita "isäin maan" avaroita lintuhäkkejä, joissa lapset itkien ja parkuen tappelevat, kunnes itsekkin muuttuvat noiksi haaveellisen-hyvinvoiviksi isiksi, -- jotka luulevat pahaa painajaisuntansa oikeaksi elämäkseen. Tässä unessa häämöttää kauppiaan silmään leveäkylkisiä vilja-aittoja, niin suuria että ne puristavat ilmanrantoja; tuomiorovasti uneksii juhlallisia nimipäivä-jumalanpalveluksia, uusien myymäläin avajaisia tai voittojuhlia vihollisista, jotka jo ammoin sitten ovat muuttuneet ystäviksi; virkamies uneksii setelimerta, jonka yli hän huolellisesti koettaa purjehtia; poliisipalvelija -- paratiisia, joka on hänelle määrätty piireihin jaettavaksi... Siinä kaikki, tässä uni-elämässä, luokkiinsa määriteltynä. Jokaiselle on annettu "tiskinsä", jonka takana hän on velvollinen seisomaan ja pitämään itseänsä onnellisena, sentähden että isät ja esi-isät ja esi-isien isät ovat seisoneet samallaisten tiskipöytien takana ja pitäneet itseänsä onnellisina, vaikka ovatkin nähneet taivaantähdet ja auringonvalon -- aavemaisten varjojen vilmehtivässä leikissä. Kaikkiin hengen uteluihin on olemassa jo ammoin valmiit vastaukset, jotka ovat muuttuneet pyhiksi sananlaskuiksi; näistä pyhistä sananlaskuista on sitten vuosisatojen kuluessa muodostunut joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia sääntösarjoja, jotka määrittelevät jokaisen ihmisen askelen ja jokaisen huokauksen. Ammoin on mennyt se aika, jolloin oli erämaita, minne profeetat poistuivat tähdistä tiedustamaan uusia vastauksia kärsivän, tuon ijäti janoavan, ijäti tyytymättömän sielun kaihokysymyksiin. Ne erämaat ovat jo asutut, rikotut palasiksi leirialueihin ja osastoihin, niitä pitkin rientävät ylimääräisillä junilla, "elämän järjestäjät ja oikeuden varjelijat". Nyt on profeettana -- pakolainen! Hänen intohimoista puhettansa kohdellaan käskemällä hänet poliisikonttooriin, ottamalla pois passi, lähettämällä hänet kotiseutunsa arestanttiasemalle, ja pahimmassa tapauksessa -- tyrmään tai hirsipuuhun! Ja nämät aikoja sitten profeettansa kivittäneet nykyajan kaupungit -- ne ovat lain suojassa elävien vääränrahan lyöjien kouluja. Oikea, alkuperäinen kultaraha muovataan siellä vain maanalaisissa komeroissa, vaan sitä vainotaan. Se väärä raha taas, jonka on syönyt vuosisatojen home, -- se on käytännössä kouluissa, raastuvissa, kirkoissa; sillä ostaa ja elää tuo "onnellinen sääty", jonka ikeen alla ihmiset puristuvat, juopuvat, tulevat hulluiksi tai kohoavat myös elämän "valtijoiksi" ja jota onnellisimmatkin nimittävät "kirotuksi!" Elämä kävisi kauheaksi, hirveän sietämättömäksi, jolleivät uudet kultaiset tuulahdukset kerran puhaltaisi tässäkin suon vetelässä, halpahenkisessä sopukassa. Sillä uusi ajanjakso on koittanut, ajanjakso, jolloin lapset äkkiä pakenevat isiensä rakentamista vankikopperoista. Tämä "paon henki" humisee pitkin "takalistoja" ja "keskuksia", pitkin toreja ja synkkiä katusolia, se ei salli nuorten, ylpeiden sydänten nukkua, vaan ojentaa heille leveäkyntisen, känsäisen, vahvan kansanvaltaisen kätensä. Ei lapsillekaan suo lepoa tuo outo paratiisi, jota vielä ei ole pirstottu poliisipiireihin, eikä enää isien jylhää taistelua lastensa kanssa käydä kaikkialla yhtä hedelmättömästä kuin ennen. Köyhät, huonosti puetut tytöt, jotka juoksentelevat "kursseilla" pitkin pääkaupunkien katuja, ylioppilaat ijänikuisissa puseroissaan, nuot usein karkoitetut ja jälleen takaisin palanneet nuorukaiset, koko tuo nuoriso, joka kantaa tuhansia anomuksia kaikenlaisiin kouluihin, missä vain on kymmenenkään vapaapaikkaa, joka lymyy kosteiden katujen kulmissa nähden alati puoleksi nälkää surkeain elämänvastusten keskellä, joka haaveilee "sosiaalisia mullistuksia" ja oikeuden ja totuuden riemukulkua, -- kaikki ne ovat porvarien lapsia, kauppiasten lapsia, joiden välit usein ovat rikkoutuneet vanhempiensa kanssa, kaikki ne ovat Staromirsk kaupungin lapsia! Kenties heitä noilla uusilla valituilla urillaan odottelevat uudet "pimeät kopperot"...

Mutta "paon henki" kuni virkeä luomisaate menee perintönä, ja lapset ja lastenlapset musertavat viimeisetkin väliseinät, ristikot ja tiensalvat... Elämän vanha temppeli on haljennut rakoihin ja niiden rakojen lävitse tirkistelee lempeitä kasvoja, ja säälittä repivät he alas tämän temppelin, kokonaan, niin ettei mitään jää jäljelle. Nuoret, terveet kourat kolkuttavat suljetuille oville. Kolkuttavat, kolkuttavat kovasti... Te avaatte heille oven, te tyrmän asukkaat! Taikka muutoin ryskyen ja jyristen teidän salpanne romahtavat alas, ja myrsky teidät pois pyyhkäisee! Vapautetun hengen myrsky! Voimattomat olette te sitä sammuttamaan, tuntien lähestyvän turmionne... Se on mahdoton sammuttaa. Sen iskuista putoavat viimeisetkin ruostuneet lukot, hajoavat tuhkaksi salaperäiset sinetit, ja vapaa ihminen nousee täydessä koossaan, singoittaa siteet ja hengittää täysin rinnoin mailman avaruuden vapaata ilmaa! -- --

Kaupungissa vallitsi vielä vilkas liike, sen keskuspuistosta kantausi avaruuteen soiton säveleitä ja jossakin paikassa Takalistolla pimpahtelivat vielä viimeiset viulut, kun gnjesdofkalaisen papin troikka vieri yli torin, saaden harvat ohikulkijat katsahtamaan puoleensa, ja käännyttyään kapealle kadulle päävahdin ja lääninrahaston välillä, pysähtyi kauppiaanrouva Skvortsovan portilla, jossa hengellisen säädyn herrat tavallisesti seisahtivat.

-- Ihanko pappeja? -- kuului käheä ääni. Portin äärestä lankesi korkea, repaleinen varjo, jonka pää muistutti näöltään haarikkaa, mihin on pistetty patalakki.

-- Pappeja! pappeja! Profeettoja ja apostoleita! -- sopersi varjo juopuneella hilpeydellä: -- ah kuinka se on hyvä ja hauska! Aivankuin armonaurinko taivaasta... Lähettipäs Herra lohduksi tiakka-herkkusuulle sopivan seuran!

-- Ei vain mahtane olla Koslofkan tiakka, -- kuiskasi Iivana pappi Matveille: -- nyt sen vältti!

Samalla kapusikin mainittu herra rattaille.

-- Kas pappeja! pappeja! Eihän vain liene tuttuja? Johanneksen hevoset ja hänen on kulkusetkin! Gnjesdofkan arvoisa pappiko siellä istua pörröttää?

-- Sama mies!

-- Hyvä Jummala nähköön! Oi riemun kurimusta! Vaan kukas tää toinen on? -- Isä kulta Matheus, evankelista hurskas! Riemuitse sielun', iloitse aistin'! Jummalan nimessä... Siunatkaa hengelliset herrat himoitsevaa tiakkaa!

-- Juopottelustako sinä himoitset? -- hymyili Iivana pappi.

Tiakan hirmuisen iso pää ailahti alakuloisesti.

-- Mistä juopottelusta! -- rupesi hän synkällä äänellä puhumaan: -- silloinhan sitä juopoteltiin, kun tiakaksi vihittiin... Ja oli ne myös silloin kekkerit, kun vaimo kuoli! Vaan tämä tämmöinen ei ole juopottelua... Tulinen pätsi: syytipä siihen kuinka paljon tahansa viinuskaa, niin se heti kuivaa! Sillä lapsissani mua Herra rankaisee...

Kuultuaan kulkusten helinän portilla, astui tulijoita kohtaamaan myös itse Skvortshiha, "kypsänä ja makeana", kuten hänestä papisto ylistellen sanoi. Vierasvaraisesti remahtivat portit heti auki; ilmestyivät rengit ja saivat hoitoonsa hevoset, joita kauvan taluttelivat edestakaisin pitkin pimeää solakatua. Vieraille annettiin paras huone -- talonväen sali avaroine itämaisine uudinvuoteineen -- valoisine seinäpapereineen ja akkunoilla seisovine geranium-kukkineen. Heti kun papit olivat päässeet sisään, kantoi heidän kintereillään mahdottoman kookas palvelijatar sisään mahdottoman kookkaan samovaarin, ja heti samalla ilmestyi myös emännän musta kissa kiemailevine liikkeineen.

Tiakka luikki sisään heti pappien perästä. Lampun valossa hän näytti kuivalta, pitkältä, kolkolta mieheltä, jolla oli yhteen sykkyrään kähärtyneet hiukset päälaella, terävä nenä ja aivankuin säikähtyneet silmät. Milloin hän vaipui synkäksi, milloin hilpeni iloiseksi, -- mutta hänen iloinen äänen sävynsä teki oudon vaikutuksen ikäänkuin olisi hänessä nauranut itsensä-hirttänyt ihminen. Hän oli läpeensä rauhaton: milloin nousi seisomaan, milloin istuutui, milloin piilotti kädet taskuihinsa ikäänkuin etsien niiden syvyyksistä jotain unhoitettua, milloin hän kömpelösti niillä teki liikkeitä, niin että hänen varjonsa vuoroin taittui ja taipui.

-- Kuinkas nyt on lapsiesi laita, tiakka? -- kysyi Iivana pappi peseydyttyään ja puistellen pölyistä viittaansa.

-- Antun, sen nuoremman, ajavat pois seminaarista.

-- No mistä syystä?

-- Tietääpä tuon mistä syystä ajavat... Urhoollisuudesta!

Iivana pappi naurahti:

-- Ja sitä, sinä tiakka, kummastelet!

Tiakka hujautti kämmeniään harittaen sormiaan ja kuuristui kokoon aivankuin varustautuen lentoon lähtemään.

-- Vaan minäpä en salli Anttuani loukata, en salli! -- huudahti hän intohimoisella ja kiusautuneella äänellä: -- mitä he hänestä tahtovat tehdä? Sellaisenko rapajuopon kuin joksi isänsä on tullut? Minä lähden tästä vielä keisarin puheille! Anttu poikaani minä en vaihtaisi tuhanteen Petroviin tai Pavloviin. Sillä oman Anttuni minä... Voi taivasten Herra sentään... Minun Anttu poikaseni!

Hän istahti tuolille ja taas samalla hypähti siltä ylös.

-- Äiti-vainaja... kuoli... Vie hänet, sanoi... Vie hänet, tiakka... tuo meidän Anttu... Opasta hänet mailmaan! elköönkä hän saako, sanoi, samaa kokea kuin me... sillä hänellä on sydän... Jumala nähköön! No, mitäs siitä... Sai nyt kokea mailmaa. Nytpähän tietää, poika! Kaikki tietää, ketkä kirjastosta noita kirjoja raahasivat. Kaikki, -- niin hän minulle kertoo, -- tunnen, jotka ottivat, jotka lukivat, -- sentähden että hyvällä, sanoo, meillä ei anneta eikä oteta missään, ja lukea kuitenkin täytyy. Mutta tokko noin vain voi ilmiantaa tovereita?