Part 3

-- Mikä sinua vaivaa! -- yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt.

Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen. Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan:

-- Sellaista se elämä on!

Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella:

-- Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu... ukkosenluontoinen!

Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään.

Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut minkä kavioista lähtee.

Räminä vaikeni portin kohdalla.

-- Eihän vain meille tullut? -- virkkoi isä Iivana kurkistaen ikkunasta: -- no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on?

Ja samalla tunsi tulijan:

-- Isä Matvei!

Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas, pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla, nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti:

-- Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen ansainnut?!

-- Rauhoitu! -- neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti.

-- Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä... häväisty... kaikkien silmien edessä...

-- Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? -- kysyi isä Iivana häneen tutkivasti katsoen.

-- Silkkiinkö?

Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena.

-- Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille... vaikka niinisäkkiin... sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan Iivana hyvä... velikulta! Lähde kanssani!

-- Mihin nyt?

-- Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! _Häntä_ kiinniottamaan... Hänet täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on maineeseeni iskenyt... Koko pappisurani pilannut... Ja miksi? millä olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa... Paras pitäjä koko hiippakunnassa... ihan tuottamaan asti... Rikkain pitäjä. Sametissa sai vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin... Niin juuri! Milloin vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse... kahdentoista hopearuplan maksavia!

-- Ka tiedänhän minä!

-- Hameenkin sille hankin... aivan näinä päivinä... punasilkkisen... viimeisintä kuosia!

-- Senkin olen nähnyt! -- sanoi karkealla äänellään miettiväisesti Iivana pappi: -- heleänkirjava se oli!

-- Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan! Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa... Itse ruustinna hänen elämäänsä kadehti... Kuningatar, kuin kuningatar hän elää sai. Fortepianonkin hälle ostin... Herrajes! Miksi minulle siis kaikki tämä surkeus!

Pappi parka läiskytteli kämmeniään.

-- Sano sinä, miksi?

-- Hemmottelit pilalle... siinä syy! -- sanoi isä Iivana ankarasti. -- Annoit akkavallan talossa. Ymmärrätkös... silkkihameisiinkin pynttäsit! Et tiennyt, kuinka eukkoja täytyy pidellä...

Hän ojensi kätensä puristaen sen nyrkiksi, mutta luotuaan syrjäsilmäyksen ovea kohti, jonne tuonoin papin eukko oli kadonnut, piilotti nyrkkinsä taskuun ja päästi kauhean rykäyksen kurkustaan.

Kuulematta häntä antoi Matvei pappi pörröisen päänsä vajota käsiensä varaan, rupesi itseänsä huojuttamaan ja sopersi:

-- Minä kuolen... minä kuolen! Minä en kestä tätä! Se on häpeä! Koko hiippakunnassa! Minä rakastan häntä! Kuinka hän saattoikin! Kuinka hän uskalsi? Minä otan eron hänestä!

Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti traagillisesti heristellen ilmassa pieniä nyrkkejään epätoivon huumauksessa:

-- Minä tapan hänet!!

Mutta samassa jo, rysähtäen takaisin sohvalle, riutui heikentyneen ihmisen asentoon voimatta tarkoittaa edes kärpäsiä, joita ryömi pitkin hänen märkiä kasvojaan. Hänen rinnassaan vain värisi vielä joku viimeinen pulputus ja hysteerisesti imi hän ilmaa sisäänsä nytkyttävin henkäyksin. Käyttäen hyväkseen valitusten välihetkeä, otti Iivana pappi häntä kiinni kainaloista ja nosti sohvasta suopeasti puhellen:

-- Jokos nyt olet itkaissut? No, kyllä jo riittää ruikutus! Niistähän nyt nenäsi puhtaaksi! Ja heitä raivostelemiset pois... et sinä kuitenkaan kelpaa ryöväriksi. Kaikki tässä muka maurilaiseksi Otelloksi! Tapan -- pah! Hei helkutti -- lähetäänpäs teetä juomaan! Se on sentään toista. Huuhtele kuumaa vertasi vesikullalla. Ja porujolli pois! Ei terveen talonpojan kannata pyhää öljyä tyhjään tiputtaa!

Hän saattoi hänet ruokasaliin, istutti pöytään, hypisteli kämmenellään jäähtynyttä samovaaria, katsahti neuvottomasti makuuhuoneen oveen ja huokasi.

-- Kone on vähän kylmennyt, näkyy. Mutta ei se mitään, haaleata saat juoda... sinulle kuuma onkin vahingollista ja siitä vain kiukku kiihtyy. Kyllähän minä tietysti kiehukettakin saisin, jos muorille sanoisin... Mutta, hyvä ystävä, satun tässä muistamaan sananparren: elä häiritse leijonaa hänen luolassaan.

Hän kaasi teetä laseihin.

-- Juokaamme pikkuruinen pisara asian annahan hyväksi, huuhtokaamme mahamme makealla nesteellä seurassa suloisessa -- ja sitten mars matkaan... Sillä kyllä mä tästä lähden sinun kanssasi...

Matvei pappi pyyhki kyyneleensä ja huiskutti nenäliinaa vasten turvonneita kasvojaan niitä viillyttääkseen.

-- Ole niin hyvä, veli Iivana! Jumalan tähden! Sinulla on häneen vaikutusvaltaa. Sinun puolestasi hän Jumalaa rukoilee. Sinuun minä kaiken luottamukseni panen!

-- Luota sinä Jumalaan eläkä ihmisiin! No, minä lähden kuin lähdenkin. Eläkä mangu enää!

Hän kurkottautui ulos ikkunasta ja huusi ukkosenjyrisevällä äänellä:

-- Para-mon hoi!

-- Mi-täh? vastasi renki kaukaa.

-- Käske Abdulia jouduttamaan troikkaa valjaisiin. Rusko aisojen väliin. Kulkuset mukaan... kaupunkimatkalle!

-- Mitkäs suitset pannaan?

-- Ne vaaleanpunaiset!

Pappi lysähti raskaasti tuolille.

-- No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa!

Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle.

-- Lue!

Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä tummempi puna nousi hänen kasvoilleen.

"Matvei!" -- niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: -- "Kohtele edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun maljani on reunojaan myöten täysi, -- se vuotaa ja räiskyy jo yli laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa minä itken... Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en aurinkoa... aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat ja riemulliset! Mutta minä... minä olen onneton... Minä tiesin vain että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, -- minut viedään sinne! Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen... Vaan kun sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on minulle -- maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle -- epätoivo! Ymmärrä tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle! Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien vihaama... ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni -- ikäänkuin suon syvyyteen hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan kaupunkiin... Anna minulle vapaus, pyydän sinua, -- anna minulle oma itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni! Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton _Paula_."

Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle.

-- Tästä kirjeestä, -- virkkoi hän, -- ei vielä mitään hirveätä käy selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt!

Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta.

-- Mutta koeta nyt ymmärtää minua! Hänhän karkasi rakastajan kanssa!

-- No niin, sanoi Iivana pappi epäilevästi: -- tällaisen kirjeen jälkeen en enää sitä ollenkaan usko. Huimapää, romantikko! Sepä tietty, kukapa voi sietää moisia aatteita... Mutta että tässä olisi jotakin rumaa... sitä en usko Vai oletko ennen mitään huomannut? Et suinkaan?

-- En tosin! Mutta hän on viekas... viekas. Hän kykenee kaikkeen... vaikka mihin ilkeyteen. Häntä ei voi uskoa! Jo kauvan olen ollut hänen kanssaan epäsovussa... mutta olen salannut! Milloin hän itkee päivätpitkään, sulkeutuu huoneeseensa, istuu eikä tule ulos. Milloin kulkee häijynä pitkin huoneita, tarttuu jokaiseen sanaani, haavoittaa. Milloin mikin seikka ei ole hänen mieleensä. Sekaantuu seurakunnan asioihin, tuomitsee minun toimiani aivankuin se olisi naistenasia. Tässä tuonoin syntyi meillä kahakka muutaman talonpojan takia, joka tahtoi passia... Jo aikoja sitten oli hän tuuminnut lähteä pois talosta, jo aikoja! Ja kun minä sitten sain tämän kirjeen, -- niin ihan menin sekaisin alussa... en silmiäni uskonut! Oli ilta, taisi yökin olla, ymmärrätkö... Olin juuri tullut kotiin pitäjältä... Niin siinä oli kirje vastassa... Minä syöksyin tiedustelemaan palvelijattarelta, rengeiltä. Ei kukaan tiedä mitään! Riensin kirkonisännän luo. Ei hänkään mitään! Mutta samalla kulkee tiakka kujalla ja naurahtelee: mihinkäs, sanoo, se teidän eukko sen lukkarin kanssa lennätti?... Sinähän tunnet, veliseni, sen Rudometovin, piispan isän sukulaisen! Varas ja ryöväri! Kiiruhdin kyytitaloon. Niin... niin se kävi...

Isä Matvein punanen naama rypistyi jälleen kuin pesusieni.

-- Vai niin, vai niin, -- jyrisi Ivana pappi. -- Siispä teillä jo aikaisemmin on ollut sorasointuja... sitä en tietänytkään.

-- Sorasointuja? Herrajumala! Häpeäjuttuja toki ollut on! Vaan mitäs se... Niitähän on kaikilla, ilman niitä ei päästä. Ei kaikille elämä ole makea. Ei sitä juosten vain mennä.

-- Niinhän tuo on! -- myönsi Iivana pappi.

Pihalla helisivät kulkuset ja lämpätti aisakello.

-- No, -- sanoi Iivana pappi, -- asia on sotkuinen, kaupungissa sitten kaikki selvitämme. Mutta se vain on vilpitön neuvoni: elä ajattele siihen asti yhtään mitään, ja pääasia on ettet kaivele nenääsi... Sellaiset akat kuin sinun, veliseni, eivät siitä pidä. Eikähän kukaan räkää rakasta... Varustauppas nyt! Ehkä jotenkuten saamme asian korjatuksi.

-- Mutta tuota, -- virkkoi Matvei pappi alentaen jostakin syystä äänensä: -- olisihan minun pitänyt tavata sinun vaimoasi... vaikka minua hävettääkin.

Iivana pappi raappi niskaansa.

-- Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet... hieman sairas. Ei saisi häiritä leijonaa pesässään... Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman sitä kuitenkaan taida päästä.

Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada aikaan niin vähän kuin mahdollista melua.

Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu pitkin seiniä -- ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin myötäjäisiä -- tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista, -- kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, -- kaikki huokui luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut reväissyt itseään irti maallisista.

Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä mustan-ankarana varjokuvana.

-- Liina! -- kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin.

Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa. Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä kohti ja ojensi hänelle kätensä.

-- Liina! Miksi sinä vielä... olet minulle vihainen? Vaimon kasvot muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen tarttui miestään kädestä.

-- En tiedä. En minä ole vihainen... Minussa on jotakin outoa. Suo nyt anteeksi...

Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut.

-- Kuules Liina: siellä on Matvei pappi.

-- No mitäs sitten!

-- Etkö sinä tule esiin? Vaimo pudisti hiljaa päätänsä.

-- En voi! Elä huoli pakottaa... He vaikenivat hetkisen.

-- Onko Liisukka terve? -- kysyi pappi jotakin kysyäkseen. Ja kolistelematta suuteli hän peittoa tyttösen rinnan kohdalta ja sanoi, kohoten pystyyn ja luoden katseen öljytauluihin:

-- Liina! Minä matkustan... kaupunkiin. Papin puolison kasvot muuttuivat vähitellen entiseen tylyyteensä.

-- Mitäpäs se minuun kuuluu...

-- No hyvästi siis! Kylmästi vastasi toinen:

-- Hyvästi!

Mies hiipi hiljaa pois tuntien itsensä jollain tavoin rikokselliseksi, vaikka ei tunnustanut itsessään mitään syytä.

-- Hän on sairas, hyvä veli... käski pyytää anteeksi! -- selitti pappi virkaveljelleen.

Hevoset seisoivat porrasten edessä rauhattomina, Abdul piteli valmiina suitsia ja Paramon seisoi portilla valmistautuen sitä aukiremauttamaan. Herrat papit olivat jo ehtineet istuutua matka vaunuihin, kun yhtäkkiä palvelijatar kutsui isä Iivanaa takaisin sisään.

Ruokahuoneessa oli häntä odottamassa itse rouva.

-- Tässä on sata ruplaa ja säästökirja. Vie siellä kassaan.

-- Mistä kummasta sinä näin paljon olet kokoonhaalinut? -- ihmetteli Iivana pappi: -- yhyy, kyllä huomaan mitä merkitsevät kanat ja lampaat...

-- Mitäs sitten... Itseäkö varten, luulet?... Liisukan nimiin sinä säästökirjan panet. Me vietämme kituvaa elämää, olkoot edes lapset sitä viettämättä!

Ja hän liukui jälleen kuin musta varjo makuuhuoneeseensa.

III.

Hevoset pyrähtivät kuin linnut paikaltaan, ryntäsivät hurjasti ulos portista ja riensivät sakeassa pölypilvessä pois viertotielle. Abdul sylkäsi ohjaksiin käsissään ja pidätellen kolmivaljakkoa karahti punaiseksi ponnistuksesta. Tummanruskea aisahepo harppaili voimakkaasti, kaviot haarallaan. Kellot kalkahtelivat, mutta eivät päässeet oikein helisemään luokin alla vauhdin kovuudesta. Sivuille valjastetut hevoset juoksivat kuin kissanpojat. Kailava sivuhepo väänsi päänsä kokonaan kallelleen, mutta riuhtoi yhä eteenpäin, juoksun kiihoittamana. Matkavaunt hypähtelivät jokaisesta pikkukivestä ja kuopasta. Iivana papin parta häälyi olkapäiden takana...

-- Pitele hattuasi -- huusi hän: -- ja ummista silmäsi... muuten tulet sokeaksi!

Tuuli vinkui heidän korvissaan. Sora hevosten kavioin alla sinkoili pehmeinä paakkuina, jotka hajosivat lennossa, mutta iskivät vielä kovasti vasten kasvoja ja vaatteita. Pappien naamat muuttuivat mustiksi, hatut ja viitat peittyivät paksuun pölyyn: pensaat, kukat, tiepylväät lensivät vastaan sulautuen kirjavaksi sarjaksi vaunujen rattaiden vaiheella. Kumpujen takaa tuskin ehtivät kohota näkyviin nuoret metsiköt, kun ne jo samassa, kasvaen silmissä, riensivät vastaan, tempasivat silmänräpäykseksi vaunut viheriään siimekseensä, ja taas pakenivat pois...

-- Huimaako päätä? -- huusi Iivana pappi hillityllä hilpeydellä: -- näin sitä meidän masinalla mennään! Ei edes aisakellot pääse soimaan. Luuletko näitä hevosiksi? Tuulispäitä ne ovat! Teinpäs hyvät kaupat... ha ha! Yhdestä neljäkymmentä, toisesta puolentoista sataa. Kailavasta vain kaksisataa annoin! No voi... se vasta hevonen! Kuulehan veli: on minulla lempihepo -- jolla vaikka kilpa-ajoon uskallan! Minulla on oikein... hevoskoulu.

-- I-ihmeellistä! -- yritti Matvei pappi sanomaan, mutta samassa iso multapaakku iski häntä suoraan vasten huulia, ja hän rupesi hieroskelemaan ja syljeksimään.

-- Ei se mitään! -- nauraa hohotti Iivana pappi: -- terveellistä sulle on maistella meidän puolen maata... pyhää, papillista maata!

Hän kohensihe vaunuissaan.

-- Katsos, tästä alkavat minun niittymaani! Eikös ole hyviä? Kohta näet minun heinärukoni. Vaan en minä tätä maata ole tyhjällä hankkinutkaan! Se on parhainta koko seutuvilla. Kolme vuotta sitä valloittelin! Hiisties kuinka paljon votkaa sain juottaa ukkeleille!

Hän huusi:

Abdul! Lisää vauhtia!...

Hevosten huimasta menosta pölähti hirmuinen tomupilvi ilmaan, mutta pakeni heti kiertyen tupruksi vaunujen taakse. Multapaakut lentelivät kuin pyrstötähdet jättäen peräänsä pölyisiä jälkiä. Leveällä niitty-ulapalla, joka aukeni metsänrinnan takaa, kohosi siellä täällä äärettömän suuria heinäsuovia. Tuulen vingunnan läpi huusi isä Iivana, ettei sellaisia suovia pysty rakentamaan ainoakaan muu pappi koko ympäristössä, ei edes lääninrovastilla ole semmoisia, sentähden että näillä niityillä katovuosinakin ruohot kasvaa, kuivana kesänä suikertaen maan sisästä kuin sianharjakset. Hän iloitsi niityistään tehden jäsenillään vilkkaita liikkeitä ja näytellen Matveille, missä niiden rajat kulkivat. Ne rajat näyttivät olevan siksi kaukana, että hänen täytyi nousta puoli-seisalleen vaunuissaan, mustana pölystä ja piittaamatta multapaakuista, joita häntä vastaan lenteli ihan särjyksiin. Käsi ojona osotteli hän avaruuteen huutaen:

-- Tu-tuolla on raja... metsän reunassa! Mehiläistarha sinne sopisi hommata! Se on mehiläisten mielipaikka -- nurmi näet on ihan hunajan sekaista.

Yhtäkkiä hän melkein nousi seisomaan vaunuissa ja alkoi karjua raivokkaasti:

-- Ro-roi- voi sen roistot ja roikaleet!

-- Mitä on tapahtunut?! -- säpsähti Matvei pappi nostaen naamaansa, joka muistutti näöltään maanmunaa.

-- Ryövärit!! Mitä ne minulle ovat tehneet! Se on varmaan taas se kirkonkylän vanhin, konna! Katsohan Matvei, katsohan! Siinä se on pappiparan elämä...

Iivana pappi töykkäsi renki Abdulia kovaksi puristetulla nyrkillä selkään.

-- Anna huhkia! Mitäs siinä suutasi ammotat! Kuuletko, anna hevosten mennä niin paljon kuin kavioista lähtee!

Matkavaunut hyppivät epätasaisella maalla. Matvei pappi varjosti kädellään silmiään ja koetti katsoa, mikä se niin kiihoitti veli Iivanan mieltä. Mutta ei hän mitään erikoista keksinyt paitsi muutamia rauhallisesti laitumellaan lönkytteleviä kauniita, kookkaita härkiä. Muutamat niistä näykkivät ruohoa ja pureskellen sitä filosoofisella tyyneydellä, tarkastelivat heitä kohti rientävää troikkaa, toiset seisoivat suovien ääressä keveästi repostellen niitä kyljestä ja ajankuluksi puskeksien niitä jäykillä terävillä sarvillaan.

Iivana pappi kiskoi renkiä hartioista ja kähisi:

-- Ryö-vä-rit!!

Suovan takaa hypähti esiin pari paimenpoikaa alkaen vimmatusti pieksää härkiä pitkillä ruoskillaan.

-- Seis! seis! -- jyrisi Iivana pappi syösten lennossa alas vaunuista.

Läpisäikähtyneet paimenet alkoivat ajaa täyttä laukkaa peljästyneitä härkiä, ollen itse ääneti, mutta vimmatusti huimien piiskoillaan.

-- Keiden ne nuo ovat? Se-seis! Vaan kyllä minä ne tunnenkin! -- huusi pappi juoksujalassa karaten pitkin vainiota karkulaisten perään, -- se-seis!! Kylänvanhimman härkiä... Voi sen rosvot! Kyllä minä teille näytän, mitä tietää näykkiminen pappilan niittyjä! Kyllä minä teille... Se-seis paikallaan!!

Hänen romoluinen vartalonsa pyöri pitkin niittyä kuin tuuliaispää. Viitta oli lemahtanut auki ja häälyi ilmassa aivankuin viuhka, ja pitkät sääret avarissa roimahousuissaan harppoivat sylenpituisia askelia. Hän koetti tavottaa poikalurjuksia, mutta vikkelät veitikat pakenivat eritahoille. Pappi syöksähti jälleen härkien perään. Yhdeltä hänen onnistuikin salvata tie ja hän sai kiinni sitä sarvista.

Härkä nuljautti päätään.

Iivana pappi horjahti, mutta pysyi kuitenkin seisallaan. Hänen kätensä luisuivat pitkin pakenevan sonnin kaulaa ja selkää ja tarttuivat lopuksi lujasti häntään.

-- Ähäts, konnat! -- karjui Iivana pappi niin että koko niitty raikui: -- saanpas minä teitä vastaan todistuskappaleen!

Härkä ryntäili ja riuhtoi kauhuissaan. Mutta Iivana pappi piteli sitä lujasti molemmin ojennetuin käsin kiinni hännästä, ja liukui härän perässä kuin liukkaalla jäällä. Härkä rimpuili, tuontuostakin päästäen pahan mölinän. Iivana pappi vastaili mölähdyksiin haukkumisilla ja uhkauksilla.

Veli Matvei oli vaunuissaan katketa nauruun. Ajaja Abdulkin hymyili korviansa myöten. Iivana pappi kyntää hypitteli pitkin vainiota ja, kääntäen päin Abdulia julmistuneen naamansa, huusi tälle:

-- Mitä sinä pakana naurat? Tule auttamaan!

-- Eipä voi heittää hevosia!

-- Anna ohjakset... Matveille!

Härkä lisäsi vauhtiaan. Iivana pappi samoin. Hänen pappisviittansa oli pömähtänyt auki kuin kananpursto, hattu oli päästä lentänyt, hiukset olivat kuin Absalomilla haihtuneet tuuleen. Milloin hän koetti lyykistyä löytääkseen tukikohdan, milloin oikasi itsensä suoraksi ja juoksi jättiläisaskelin eteenpäin, käheästi karjuen härälle:

-- Seis, konna! Seis, roisto!

Huomattuaan avuksi rientävän Abdulin, teki härkä äkkikäänteen syrjään. Iivana papilta pääsi häntä irti ja hän hujautti käsiään ikäänkuin pyytäen apua taivaista. Silmänräpäys... ja mies makasi maassa, samalla kun härkä täyttä laukkaa pelastihen pitkin vainiota.

Iivana pappi nousi maasta pölyisenä ja kolkkona.

-- Kenenkä pojanpahuksia ne olivat? -- kysyi hän rengiltä puhdistaen partaansa mullasta.

Tämä muljautti päätään.

-- A ei tierä...

-- Entä härät?

-- En mie tierä.

Iivana pappi asettui häntä vastaan silmät pyöreinä.

-- Kukas sinä itse olet? Sitä kai myös et tiedä! Voi sinä turkkilaisen turpa! Yhtä köyttä konnien kanssa... sen rosvojoukon kanssa? Vaan varrohan, kyllä minä teidän kaikkien perille vielä pääsen...

Hän palasi vaunujen luo jo vähitellen jäähtyneenä, ja puheli rengille, heittäen häneen teeskentelevän-vihaisia silmäyksiä:

-- Kunhan tästä kaupunkiin päästään, niin vien sinut piispan luo... kastatan sinut siellä oikeaan uskoon! Sukoilija!

-- Ka en mie tierä... En mie ole täkäläisiä... Kotikylässäni kaikk' tunnen. A tääll' en tunne! -- puheli toinen.

-- Suu kiinni! Istu pukillasi! Ja aja käyten.