Part 2

Muinoin rikkaat "jumaliskyläläiset" ovat antautuneet. Ainoastaan "vasiliperäläiset" ovat olleet varuillaan. Nepä ne vielä häiritsivät Shirokosadovia, sillä niiden tilukset kulkivat halki Pajomshtshinan. Toisella puolella pitäjää oli heillä lavea maakaistale, jota molemmilta puolilta puristivat jumaliskyläläisten maat, mitkä jo ammoin olivat siirtyneet Shirokosadovin vuokramaiksi. Tuo kaistale se kiilana työntyi Shirokosadovin maan sisään ollen yksi ympäristön parhaita paloja. Sitäpaitsi leikkasi se Pajomjoen rantaa, johon olisi ollut erittäin sopivaa laittaa höyrymyllyn...

Kauvan ja itsepäisesti kierteli pomo tätä maata.

Mutta itsepäisiä olivat vasiliperäläisetkin.

-- Meillä tämä maasarka on kuin morsiamen myötäjäiset! -- puhelivat he: -- se on parhainta maata... Kuinka sitä voisi poisantaa? vai kuka rupeaa omaksi vihollisekseen! Mitäs meille itsellemme sitten jäisi?!

Monta kertaa jo ajaa lennätti huutaen kylään piiripäällikkö vaatien rästejä epätavalliseen aikaan. Monta kertaa jo kylänvanhin kutsui kyläläiset kokoon maata luovuttamaan peittääksensä yhteiskunnalliset velat, ja kirjuri lukea rompotti kokoukselle jo valmiiksi laaditun sopimuskirjan viekkaine ehtoineen, jotka puuttuivat vain allekirjoitusta.

-- Oman kuolemantuomiommeko allekirjoittaisimme? -- sanoivat vasiliperäläiset: -- Shirokosadovilta et saamari soi ota mitään takaisin!

Ja kokouksessa tapahtui myrskyisiä näytelmiä.

Aika-ajottain, pitkien riitojen perästä, rupesivat Shirokosadovin puoluelaiset pääsemään voitolle esittämällä huikaisevan-houkuttelevia tulevaisuuden näköaloja. Mutta se oli vain satunnaista riemua -- siihen saakka kunnes kylään ilmestyi eräs Nasarov niminen, nuori, kaunis talonpoika, jota opettaja kutsui "Sadko-saksaksi", vaan piiritarkastaja "hirtehiseksi", ja tämä Nasarov oli intohimoinen ja hehkuvan-kaunopuheinen mies, yksi noita "aatteellisia" talonpoikia ja kansallisia puhujia, jotka osaavat lumota laumoja tulevaisuuden kuvilla. Hän oli käynyt maamieskoulun, rakasti syvästi kirjoja, kaunista, älykästä keskustelua, oli monesti joutunut rangaistusten ja vangitsemisien alaiseksi maaseutuhallinnon puolelta, oli istunut tyrmässä lukutupien perustamisista talonpoikien keskuuteen... Kun tämä mies pääsi esiintymään kansankokouksissa, niin hän heti sai raukeamaan kaikki shirokosadovilaisten liittolaisten salavehkeet.

Vimmattuun keinoon ryhtyi nyt Shirokosadov. Kunnankirjurin, kylänvanhimman ja heidän heimolaistensa välityksellä -- jotka olivat lahjotut Shirokosadovin suosionosoituksilla -- laadittiin paperi joentakaisen maan luovutuksesta Shirokosadoville 12 vuodeksi, mutta kun samana vuonna kylässä liikkunut kulkutauti oli hävittänyt paljon talonpoikia, -- niin kaikki vainajat pistettiin sopimuskirjaan, -- heidän allekirjoituksensa risteineen paistoivat harmaalla arkilla ja olivat kirjoituksentaitavien oikeiksi todistamat ja kirjurin allekirjoituksella sekä kylänvanhimman leimasimella varustetut.

Vasiliperäläiset huokasivat raskaasti. Nousi käräjänkäynti, mutta juttu meni myttyyn, sillä kaikki muodollinen oikeus huomattiin olevan Shirokosadovin puolella.

Silloin syntyi yhteiskunnallinen liike, jonka kaltaista ei ikinä ennen oltu nähty Vasiliperän historiassa. Vasiliperäläiset vaelsivat kuin juopuneina vihan kiihoituksesta moista vääryyden alastonta rehentelyä nähdessään! Heidän edessänsä olivat murtuneet itse elämän kermakerrokset, kaikki, mihin he olivat tottuneet uskomaan ja mistä luulleet puolustusta saavansa. Ollen alussa sekasorron valtaamat, he jo nyt alkoivat puhella seuraavaan tapaan:

-- Ei keneenkään näy pitävän luottaa! Meidän täytyy itse seistä itsemme puolesta!

Ne olivat Nasarovin sanoja.

Kaikki alkoivat toistella näitä sanoja, yksin naisetkin.

Kylä jakaantui puolueisiin: kylänvanhimman puolue ja Nasarovin puolue. Edelliseen yhtyivät kaikki "pomot", jälkimmäiseen -- kaikki köyhät, kaikki nuoret, kaikki vääryyttä-kärsivät. Siellä täällä syntyi talonpoikaiskokouksia, joissa usein puhetta johtivat naiset. Ja sillä aikaa kun ukot vielä etsivät laillisia pelastuskeinoja, ehdottelivat naiset repäisevänjyrkkiä toimenpiteitä. Nuoret taas alkoivat kuljeksia parvissa laulaen pohattaan ikkunain alla ja toisinaan lennähti kivikin ikkunaruutuihin, huutojen kaikuessa:

-- Alas kavaltajat!

Koko talven jatkui mieltenkuohua, vaan kevään tullen syntyi jäykkä, pahaaennustava hiljaisuus.

Talonpojat sallivat Shirokosadovin rauhassa kynnättää ja kylvättää maat.

Mutta kun viljankorjuu-aika joutui, niin monipäisenä laumana työntyivät he Nasarovin johdolla sirppeineen ja viikatteineen riidanalaiselle maalle ja yhdessä yössä leikkasivat, niittivät ja poiskuljettivat viljat. Syöksähti siihen päällystö, alkoivat tutkimukset, asiakirjat, kotitarkastukset, vangitsemiset, sukeusi "rikosjuttu omavaltaisesta ryöstöstä". Talonpojat vaikenivat, ketään ilmiantamatta. Mutta heidän mielenkiihkonsa ilmeni ryöstössä. Talven kuluessa polttivat he kylänvanhimman talon, kastelivat eloaumat parilta pomolta, joita huhu enin syytti kavalluksesta. Piiripäällikkö kulki yhä useammin vimmastuneena ympäri kylää keräten kaikellaisia huhuja. Vartavasten hänen pyynnöstään saapui Vasiliperän kylään ristiniekka pappi, isä Matvei, ja kutsuttuaan kokoon kokouksen rukoushuoneella, puheli näin:

-- Kaikkien ihmissielujen täytyy alistua esivallan alle! Miksikä siis, rakkaat ystävät, nousette kapinaan kuin saatana Herraa vastaan, teidän hurskaasti-huolenpitävää päällystöänne vastaan?

Ja sekautuen kylän asioihin, alkoi tuo turmiollinen, koko elämänsä ajan sotilassaatossa tyrmästä tyrmään lähetetty ihanteen apostoli, saarnata tekstejä esivaltain synnystä.

Joku talonpojista naurahti ääneensä.

Muut olivat itsepäisesti vaiti.

Taas antoivat talonpojat Shirokosadovin rauhassa kyntää ja kylvää maansa. Ja taas ennen elonkorjuuta meluavana laumana laulaen vyöryivät ukot riidanalaiselle vainiolle.

Mutta sielläpä oli heitä vastassa sotamiehiä. Vaiteliaina ja synkkinä seisoivat nämät kiväärit jalalla.

Heidät nähdessään pysähtyivät talonpojat säpsähtäen.

Syöksähti illan hämärästä esiin piiripäällikkö, seisoen matkavaunuissaan.

-- Mitä varten olette tänne tulleet? Menkää matkoihinne siivosti! Hyvällä sanalla!

Astahti esiin Nasarov:

-- Tämä on meidän maa! Ja me olemme tulleet korjaamaan omaa leipäämme!

-- Tämä on Shirokosadovin maa! -- huusi piiripäällikkö.

-- Meidän on maa! -- myös huudahti Nasarov: -- meiltä se on petoksella viety! Mutta me emme sitä anna!

Silloin kaikki kiihtyneinä yhtyivät huutoon:

-- Meidän on maa! Shirokosadov on meiltä sen varastanut! Tämä on meidän viljaa! Menkää itse matkoihinne! Taikka me teidät ajamme pois!

-- Suu kiinni! -- ehätti piiripäällikkö: -- hei! apurit! Nasarov kiinni! Minä sulle nä-näytän, ryökäle... kapinoitsija!

Syntyi tungos ympäri Nasarovia. Talonpojat huusivat mielenkuohussaan äänensä sorruksiin, akat heristelivät piiripäällikölle koviksi puristettuja nyrkkejään haukkuen häntä "shirokosadovilaiseksi koiraksi". Eräs vanha ämmä, Povalihina, eriuskolainen, viskasi häntä sirpillä ja haavoitti käteen.

Piiripäällikkö kohotti veristyneen kätensä. -- Käskekää ampua! -- huusi hän kääntyen upseeriin: -- hajoittakaa tuo roistojoukko!

Kuului komento, sotamiehet astahtivat pistimet ojossa ampuma-asentoon.

-- Sotamiehet! -- huusi Nasarov: -- te olette samoja talonpoikia kuin mekin! Te palaatte huomenna kurjille pelloillenne, mutta teidän asemestanne tartumme me aseisiin ja astumme teitä ampumaan, vaikka puolustatte oikeata asiaa! Sotamiehet! Veljet! Ajatelkaa ketä te palvelette, ketä vastaan te astutte!

-- Suu kiinni, lurjus, suu kiinni! Hirtehinen! -- huusi piiripäällikkö käheästi.

Hän heilautti käsiään päin upseeriin:

-- Ampukaa... Ohjesääntöjen mukaan! Kapinoitsijoita! Minä vastaan!

Nuori upseeri koetti mielenliikutuksessaan puhua:

-- Hyvät herrat ja naiset! Herrasväet! Poistukaa Jumalan nimessä! Muuten meidän täytyy ampua! Me olemme velvolliset ampumaan...

-- Ampukaa siis! -- huusi Nasarov: -- ampukaa, jos kerran sielunne olette kansan sortajille myöneet! Ampukaa! Me seisomme oikean asian puolesta! Kuolemme, mutta paikaltamme emme hievahda!

-- Ka niin, niin! Ampukaa! -- huusivat naisetkin tunkeutuen eteenpäin.

Lyhtyjen valossa välähtelivät sirpit ja viikatteet; niitä vastaan likenivät pistimet armotta uhaten.

-- Vasja! Poikani poika! -- huudahti yht'äkkiä vanha ukko Povalihin: -- sinäkinkö käyt meitä vastaan?

Kauhu valtasi meluavan joukon.

-- Vasili! Povalihinin poika! Kehtaa käydä meidän päällemme!

Nuori sotamies viskasi pyssynsä, jääden paikalleen ja rikkoen siten rintaman.

Mutta rivi puristui kokoon.

Pistimet melkein koskivat laumaan, joka seisoi synkkänä ja hievahtamattomana.

Nuori upseeri huudahti liikutuksissaan:

-- Seis!!

Ja sotamiehet pysähtyivät silmänräpäyksessä.

-- Komentakaa ampumaan! -- huusi piiripäällikkö.

-- En kai minä voi ampua pamauttaa aseettomia ihmisiä! -- sanoi upseeri hermostuneesti ja antoi komennuksen: -- kiväärit koplaan! Otetaan kaikki vangiksi! Sidotaan kaikki tyyni!

Sotamiehet syöksyivät talonpoikien kimppuun. Mutta heitä vastaan lenteli viikatteita, sirppejä, leilejä ja ruokapusseja. Ukkojen ja akkojen nyrkit tekivät vimmatusti työtä.

Aamun tultua istui kahdeksan henkeä, niiden joukossa Nasarov, pimeässä kopperossa Krestofkan poliisilaitoksessa.

II.

Puolimatkassa Shitnitsan ja lääninkaupungin Staromirskin välillä maata repotti notkon pohjalla Gnjesdofkan kylä. Pappina siellä oli isä Iivana Gonibjesov. [Pappia kutsutaan venäjänkielellä "isäksi", papin vaimoa "äidiksi", _Gonibjesov_ on kirjailijan keksimä pappisnimi, se merkitseisi suomeksi: "pirujen ajajaa". (Suom.)]

Kerran aamulla heti Vasiliperän tapahtumain jälkeen seista törötti pappilan pihalla heinäkuorma ja Iivana pappi itse omassa persoonassaan oli sitä purkamassa. Seisten kuorman päällä huusi hän tuontuostakin rengille:

-- Elä sinä siellä töllistelet

Hänen äänensä oli äreä ja uhkaava. Hänen jokaisessa liikkeessään ilmeni Goliatin voima. Kohottaen hankoa, työnsi hän sen varmasti heinien sisään ja jännittäen jäntereitään sekä hiukan punehtuen irroitti keveästi äärettömän taakan kerrallaan kuormasta. Nostaen sen sitten päänsä ylitse kuin minkäkin jättiläissateensuojaimen, huuteli hän hilpeillen omasta väkevyydestään:

-- Oh-hoo-ho-hoo!! Hei! Ota vastaan, tölliskö!

Taakka vyörähti tallin yliselle ja hajosi kahisten laipiolle. Tuuli riepotteli papin vaaleata tuuheata partaa, kuni leikillä huljuttaen sitä toiselta hartioita toiselle ja pani pappisviitan helmat hulmuamaan ikäänkuin naisten hameet, paljastaen kuorman juurella seisovalle talonpojalle haaltuneet papilliset ruutuhousut, jonka tähden maalaisukko hieman joutui häpeisiinsä.

Ukko oli vanha ja harmaapäinen, hiukan humalassa, yllään harmaa karvatakki, päässä lämmin lakki, kovan helteen tähden takaraivolle työnnetty, jaloissa oli hänellä raskaat, paksulti rasvatut saappaat. Toisessa kainalossaan piteli hän äärettömän suurta, karttuunihuiviin käärittyä vehnälimppua, toisessa -- oranssinväristä kanaa, jonka jalat olivat sidotut ja pursto eteenpäin käännetty. Hänen povestaan kurkisti viinapullon kirkas kaula.

-- Se on tuota nähkääs, -- puheli ukko käheästi, -- että jos tuota niinkuin esimerkiksi... että koko tämä meijän talonpoikanen tyhmyytemme on lähtennä herroista...

Pappi Iivana työnteli hangollaan ja kysäsi sekaan:

-- Mistä herroista?

-- Ka näistäpä näistä että niinkuin jos tuota... herroista! Talonpojan meininki, kuulkaahan, pappi kulta, se näes on pyhä. Mistä vain tahot, talonpoika sulle tekee rahaa, -- vaikka lannasta, vaikka liasta, vaikka kivestä taikka sannasta... rahaa sulle tekee! Jos vähän pellavaa tuli panneeksi peltoon -- niin heti sulle housut ja paidat saa laittaa. Jos vehnän siemeniä maahan sirotti, -- niin vuoden läpeensä sinua elättää täytyy. Jos kirveen otti, kämmeniinsä sylkäsi, ähkäsi ja puuta iski -- niin heti siihen tulla tomahtaa töpötakki olento ja sanoo että: -- "Me olemme -- herroja. Maks pois, ukko, kruunun veroja puolitoista ruplaa". Tänään puolitoista, huomenna puolitoista. Ylihuomenna -- hyi helvetti! Mutta eihän sitä sillä tavalla, pappi kulta, riitä lantaa eikä peltomutaa! Noh, talonpoika vie kuin viekin housunsa, paitansa herrain markkinoille, vaan itse piikkosissa passieraa! Ja vehnät myös myytäviksi ja joka kirveenisku -- myytäväksi! Mutta herrat moittii: -- "Vähänpä toit! Anna lisää!" Anna ja yhä anna!... no, talonpoika joutuu ihan ymmälle eikä tiedä, mihin päin pyllistää, joka nurkassa herrat häntä vahtivat. Poliisi häitä sakkoja kiristelee, piiripäällikkö -- ruununveroja, kylänvanhin -- rästejä. Huutaen, kiljuen niskaasi karauttavat. Vai mikä taikakukkaro loppumattomia rahoja se talonpoika on?! Nykyajan talonpoika on vain nimeltään talonpoika, mutta sisukset siltä on uloskiskaistu, sentähden että -- vuosi vuodelta sen maa vähenee, koska hän sen on antanut joko arennille taikka myönyt pois, ja ruplia yhä nyljetään. Nykyään ne on kunnanmiehetkin -- ja kauppiaat -- ja vuokraajat -- kaikki ne on talonpojan suhteen -- herroja! Sekä piiripäällikkö että työnjohtaja ja jokainen kylän läpi matkustavainen, jos hänellä on lakissa merkki, -- jokainen pitää oikeutenaan talonpojalle sanan sanoa ja enimmäkseen häntä haukuskelee... Vaan talonpoika itse ei saa puutteistaan edes puhua missään, siksi ne nykyään kokouksissakin vain herrat ovat äänessä! Heistä se kaikki surkeus tulee! Ihan paljaaksi nyljetty ihminen on talonpoika eikä hänellä enää ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin kapina... Olette kai kuullut, pappi kulta, kuinka Shirokosadov petkutti kuolleillaan vasiliperäläisiä?

-- Kuullut olen, Vasili Petrovitsh!

-- Mainio mies!... Vaan nyt ne vasiliperäläiset viedään käräjiin! Kas semmoinen se on se herrain oikeus!...

Vasili Petrovitsh vaipui mietteisiinsä, huokaillen ja hiukan horjahdellen, jonka vuoksi kanalta pursto pullistui levälleen.

-- Mutta oletkos, herra pastori, kuullut uutisen? -- muisti hän yht'äkkiä: -- Krestofkan papilta on eukko karannut.

-- Mitäh?!

Iivana pappi heitti heinäkimpun niin varomattomasti että se hajosi pitkin pihaa tuulen kantamana kaikille suunnille. Nojautuen hankoon, katsoi hän ukkoa aukiräväytetyillä suurilla silmillään, ja hänen kasvojensa päivetyksen ja punakkuuden läpi kuulsi huomattava kalpeneminen.

-- Mitä sinä siellä valehtelet! -- sanoi hän ankarasti.

-- Enhän minä valehtele! -- vastasi ukko, hieman loukkautuneena: -- Mikolai poika ajoi kuormakyytiä Jumaliskylään -- niin siellä kaikki siitä olivat pakisseet! Menn'yönä oli kyydillä ajaa karauttanut lukkarin kanssa... Kirjúhalla hevosia vaihettu oli. Kirjúha oli tietänyt kertoa että se niin oli päätään kadulla käännellyt ja keikutellut... jotta tullaanko muka perästä.

-- Sinun Kirjúhasi lörpöttelee!

-- Kirjúha ei lörpöttele! -- sanoi ukko vakuuttavasti: -- Kirjúha on -- mustalainen! Vaikka läpi seinän se näkee!

Isä Iivana heitti luotaan heinähangon.

Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta.

Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas kuormalta.

-- Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan! Sellainen oiva, sulosuu naikkonen... Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa? Roskaa, lörpötystä!

Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin taivasta.

-- Äiti hoi! -- huudahti hän astuen huoneeseen: -- tulehan kuulemaan kummia uutisia!

Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä, kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta, päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa vanhentunutta palvelijatarta.

-- Mitä uutisia? -- kysyi hän lyhyen-kuivasti.

Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi:

-- Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa? Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan? Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen!

Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan kuvaansa kuin vieraaseen.

-- Häpeä nyt toki hiukan, Liina! -- kihisi Iivana pappi. -- Sillä tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on Paula! Tuiki tuttua!

-- Sinunpa tuo on tuttujasi... Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut!

-- Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet _sinä_ kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen!

Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa.

-- Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä? Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta!

-- Elä sinä siinä hypi! -- sanoi papin eukko kylmästi: -- eläkä käsiäsi heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet... minä en kuulu pelkureihin. Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun... Paulasi! Enkä toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut läpi nähnyt!

-- Missä asiassa? -- kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana, epäluottamuksella vaimoonsa katsoen.

Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti.

-- Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! -- kuohahti hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: -- kuuletko, elä kehtaa?! Jollei olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua pakoon... valkoisten muurien taa hautautuisin!

-- Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! -- virkkoi Iivana pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan ikkunanruutuihin. -- Mene vain, onnea matkaan... hauska kai minusta on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata! Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä! Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua kohtaan edes pisara rakkautta.

-- Vai rakkautta!!

Papin vaimon kasvot vääristyivät kuni viiltävästä kivusta ja hän vyöräytti himmenneistä silmistään ikäänkuin sysimustan, synkän aallon miestänsä vastaan.

Talonpoikaisukko, joka sillävälin oli kärsivällisesti huokaillut kynnyksen edessä sen näköisenä kuin muka olisi laskenut rakoja laessa, oli kuitenkin siksi uteliaasti takertunut kuuntelemaan perhe kohtausta, että oli kokonaan unehuttanut kanan, niin että se havahtuen pitkällisestä horroksistaan, yht'äkkiä rupesi rapistelemaan siipiään ja lentää pomahti kaakattaen papineukon jalkoihin, haikeasti kurotellen kaulaansa. Ukko, haluten saada kanan kiinni, pudotti vehnälimppunsakin, joka jymähtäen läksi kierimään pitkin lattiaa kunnes puoliympyrän kierrettyään pysähtyi kanan viereen.

Papilta pääsi nauru ja hän läksi äkkiä pois, mutisten mennessään:

-- Ka siinä papin roskat! Ne lentävät ja kierivät! -- Kestitseisit meitä, äiti, mieluummin teellä tämän Vasili Petrovitshin kanssa. Se naittaa poikansa, siksi on tuonut lahjoja.

Papinrouva avasi limppukäärön, pisti liinan pesukomeroon, vaan vei kanan keittiöön. Palattuaan takaisin, alkoi hän kaataa teetä laseihin ja siirtäen lasia vieraan eteen, sanoi:

-- Mitäs varten sinä, Vasili Petrovitsh, kanan toit tullessasi?

-- Kuinkas muuten: -- jupisi ukko ymmärtämättä: -- eikös sitä tarvita?

-- Ei olisi haitannut, jos olisit tuonut hanhenkin.

-- Hanhenko! Katsos pe... jumala siunatkoon! Hanhen? Mikäs aihe minulla... Vai sillä tavalla! Herranen aika, rouvakulta! Emmehän me toki...

Ja hän ravisteli hämillään ja häpeissään paksusti voideltua päätään.

-- Jätetään siis hanhi vastaiseksi!

-- Niin, hanhi on hyvä lintu! -- sanoi samaan äänilajiin pappi Iivana: -- se on erittäin rasvainen paisti. Kerrassaan mainio elukka! Siinä on jotakin sellaista...

Hän näpsäytti sormiaan.

-- Vankkaa, ymmärrätkös... sellaista perusteellista! Niin juuri, kuinka sitä sanoisin... käsitätkös... hanhimaista! Hajukin siinä on erilainen kuin muissa linnuissa... se pistää nokkaan!

Syntyi hiljaisuus.

Lehmän ammuntaa kuului jostakin ja myös, kuinka hevonen jossakin heleästi purra rouskutti ruokiaan polkea tömistäen kengitetyillä kavioillaan. Joku odottamaton tapaus tuntui saavan aikaan hälytyksen kanakopissa. Ikkunain sivu lentää suhisti valkoinen kyyhkysparvi laskeutuen vihreäryönäiseen likalätäkköön, jossa parhaillaan kylpevät siat siitä vähän häiriytyivät. Kaikilta suunnilta sorisi ikkunaan maalaispäivän ääniä sulaen sopusointuisesti yhteen maalais-ihmisen ajatuksien kanssa, jotka kuni säleaita piirittivät sielun pimeää ja pohjatonta syvyyttä.

-- Kuulkaahan isäntä, -- sanoi papin eukko, -- meillä on yksi lammas viimeaikoina vähän sairastellut.

-- Ka semmoistahan sitä tapahtuu. Ihmisellekkin, saati sitten lampaalle... Se on kai, tienmä, emälammas?

-- Ei, se on vuonimaton lammas... sellainen sievä... vaan nyt on sairastunut! Laihtunut niin kerrassaan ettei ole kuin luut jäljellä. Ettekö te vaihtaisi sitä meiltä? Teillehän se olisi samantekevää, kun teidän kuitenkin tarvitsee häiksi teurastaa... Romulammasta ei niin olisi sääli!

Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi lakeen ja hujautti käsiään.

-- Vaihdetaan vain!

-- No, -- sanoi isä Iivana: -- eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki viemään... Jätä nyt edes siitoseläimeksi!

Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen.

-- Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että -- kenenkä kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen?

-- Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta... kuin korpilla!

-- Onko sillä viikset? -- kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä.

-- Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä Kirjúhalta... "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli komentanut, -- "arkkipiispan käskystä!"

-- Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin sukulainen... Kyllä tunnen, kyllä tunnen!

Hän siveli hämmästyneenä partaansa.

-- Mutta mitäs peliä se oikeastaan on... häh? Niin jumalattomasti pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein luokse... ihan välttämättömästi täytyy ajaa.

-- Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti... koulutytöstä. Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa... ja itse niin hilpeä... Aina vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen... ja ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili... ja vaikka äsken olisit itkenyt -- niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan, huolettomana... ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat... Niin se oli ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui -- siellä oli aina melua, humua ja iloa... Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme!

Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen partaansa nyrkin sisään -- jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät tavattoman pehmeillä ja hyviltä -- valmistui hän kuvauksiaan yhä jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan.