Part 15

-- Mitä siellä oikeastaan, kuulkaa Mihail Vasilitsh, tuolla basaarissa on tekeillä?

-- Kuinka niin?

-- Minusta liikkuu ilmassa... jotain, jota en käsitä... Aivankuin jotakin odotettaisiin.

Tohtori nosti kulmiaan.

Mutta hänen kasvoilleen ilmeni levottomuus ja hän väisti katseellaan.

-- En tiedä kerrassa mitään... Mutta mitä te itse olette huomannut?

Ja äkisti hieman väkinäisesti naurahtaen, virkkoi:

-- Sanokaapa minulle, pappi: tiedättekö te, mikä on professionaalinen salaisuus? Teidän ihmettelevistä kasvoistanne näen, ettette ole syntinen. No siis, jos minä näen terveennäköisen ihmisen ja huomaan hänessä oireita sydämmen laajenemiseen... niin voinko minä kaikille ja jokaiselle siitä puhua? Sitäpä sitä sanotaan professionaaliseksi salaisuudeksi... Ja tämän jälkeen... jääkää hyvästi!

Hän kumarsi ja läksi.

-- Rovastin talossa vallitsi hiljaisuus.

Aluksi Iivana pappi luuli huoneiden jääneen tyhjiksi ja kaikkien lähteneen jonnekkin -- maapäällikköä saattamaan. Hän astui saliin väsyneen ihmisen raskain huokauksin ja pysähtyi kuin kivettynyt:

Sillä siellä olivat kaikki saapuvilla -- koko seurue.

Vieläpä korttipöytäkin seisoi entisellä paikallaan, ja sen ympärille olivat sijoittuneet eiliset pelaajat, vaikka he nyt jo seisoivat kuten kaikki muut, ja heidän pöhöttyneillä kasvoillaan leimautui sellainen kunnioittavuus, että isä Iivana hämmästyneenä katsahti, onko hänenkin pappisviittansa kunnossa. Papit seisoivat keskikokoisen, sotilasryhtisen miehen ympärillä. Se mies oli maalaishallituksen edustaja Pustovalov. Hän oli ikäänkuin selästään poikkilyöty: seisoi sääret haarallaan, ja samalla kun alapuoli hänen vartaloaan oli liikkumatonna, niin yläpuoli ruumista horjui, heittelehti syrjään, vääntelehti oikeaan ja vasempaan, joskohta tämä kaikki tapahtuikin suurmailman malliin kasvatetun miehen siron-arvokkaalla käytöksellä. Hän oli täydellisesti hampaaton, hänen riippuvat huulensa, jotka keskustelussa vavahtelivat, valuivat kuolaa; pitkä nenänsä lihakkaine kyömyineen oli kruunattu alati putoavalla pensneellä, jonka läpi katselivat värittömät silmät. Nähtävästi oli tämä mies riittämään-asti elellyt "kruppilaisten" huvitusten keskellä ja hankkinut itselleen Salomonin viisauden muutamissa asioissa tullaksensa vanhemmalla ijällään "kansan isäksi", kuten hän suurennellen itseään kehahteli, -- tuo jalkaleiniä poteva mies, joka ei ylenkatsonut turmeltuneen aistillisuutensa nautintona valtansa alaisilla tiluksilla käyttää edes sellaista, jota hän toveripiirissä pilalla nimitteli "vinjetiksi". Vieläpä itse kuvernööri oli kerran jotenkin tullut pakotetuksi lausumaan hänestä, peitellessään erästä "asiaa": -- "Tuo Pustovalov näyttää pitävän Venäjänmaata suvaitsevaisuuden talona". Nyt, kuuntelijainsa kunnioittavan huomion alaisena, puhui maapäällikkö, savuuttaen kallista sikaariaan, puhui keskeytymättä, yksitoikkoisesti, puisevasti, laskematta ja korottamatta nuottiaan, sellaisen miehen auktoriteetilla, joka ei ole tottunut sanojen valikoimiseen, sylkeä tirskutellen ja epäselvästi lausuen sanansa:

-- Kansa... jaa kansa! Minä sanoin: -- mikä on kansa, teidän ylhäisyytenne? Me istuimme: minä -- näinikään, kuvernööri -- näinikään, muut neuvoston jäsenet siinä ympärillämme. Minä lausuin: kansa, herra kenraali, on suuri runko, jolle välttämättömästi tarvitaan pää. Hä? Mitä? Minä sanon: pää on välttämättömän tarpeellinen! Antakaa meille pää, teidän ylhäisyytenne... pää tuonne ja pää tänne... Ministeristön ehdotus on täydellisesti oikea, kun se haluaa eristää kansan. Laajentakaa meidän valtamme, meidän oikeutemme... me-idän oikeu-temme, teidän ylhäisyytenne... Hä? Mitä? Ja kaikki käy suurenmoisesti! Me olemme aina olleet kansan isiä!

Minä sanon: -- minä itse olen kansan isä! Minulla on puolitoista tuhatta desjatiinaa omaa maata, teidän ylhäisyytenne, -- tässä piirikunnassa, minulla on tehdas... Minä tunnen kansan ja kansa tuntee minut... Minä sanon: pää tuonne ja pää tänne... Ha-ha! Kansa! Häh? mitä? Minä kerron teille kokkajutun, hyvät herrat... Nähtävästi ei täällä ole naisia? Tämä ei ole näet naisten juttu, hyvät herrat...

Maapäällikkö naurahti äänekkäästi jutulleen ennenkuin vielä oli sen kertonutkaan, sylkeä tirskutellen ympärilleen.

Häntä liian likellä seisova tiakka Ivanovski painoi hämillään päänsä olkapäitten väliin, väistyi huomaamatta syrjään ja pyyhki siellä kunnioittavasti kasvojansa, jonka jälkeen katsahti nenäliinaa aivan sennäköisenä kuin olisi aikonut sitä suudella.

-- Ettekö halua istahtaa, Arkadius Mihailovitsh, -- kääntyi arasti maapäällikön puoleen rovasti.

-- Vaan missäs on teidän ruustinnanne? -- tiedusteli maapäällikkö hienonjuhlallisesti.

Rovasti rientää köpitti ovelle.

-- Ruustinna hoi! Tule heti tänne. -- Arkadius Mihailovitsh haluaa sinut nähdä!

Ovesta astui hitaasti sisään kirjavasti koristeltu ruustinna, aivankuin joku olisi hänet sinne työntänyt vieterein päällä. Kasvot hänellä olivat kunnioittavan-peljästyneet.

-- Ettekö halua nauttia teetä, Arkadius Mihailovitsh, -- puhui ruustinna hämillään punastuen kuin tyttö maapäällikön katseen alla: -- mutta suokaa anteeksi että meillä on kaikki niin yksinkertaista!

-- Mielihyvällä! Mielihyvällä! Hä? mitä?

-- Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen...

Maapäällikköä piiritettiin joka suunnalta kuin mitähän arkkipiispaa. Hän suuntasi askeleensa vierashuoneeseen horjahtelevin käynnin ja puhuen kulkiessaan:

-- Se oli tavattoman teräväjärkisesti sanottu. Hä? mitä? Kansa, sanoin minä, herra kenraali, se on suuri runko...

Nyt kaikki pitivät velvollisuutenaan äänekkäästi ihmetellä maapäällikön teräväjärkisyyttä, nauraa hohottivat hillitysti, mainitsivat toinen toisilleen jotain kehuvaa, ja läpi tuon kunnioittavasti-innostuneen keskustelun kaikui yhä maapäällikön puiseva matalahko ääni:

-- Pää tänne... ja pää tuonne...

Lentävä tuulenpuuska tempasi auki vierashuoneen akkunan.

Ja kun hillitty nauru ja puhe hiukan vaikenivat, kuului akkunaan omituinen äänten sorina ulkoa. Se oli hälinä markkinoilta. Mutta nyt se ei enää ollutkaan samaa hilpeätä, eriäänistä hälinää kuin ennen. Uusia säveliä oli siellä syntynyt, -- rauhattomia säveliä, jotka silmänräpäyksessä panivat vierashuoneessa olijat jännityksellä toisiinsa katsahtamaan. Vähitellen ne saivat suuremman painon, hetki hetkeltä paisuen uhkaavaksi äänten hirmumyrskyksi.

Maapäällikkö kavahti seisomaan.

Rovasti oli hirveästi kalvennut ja tyrmistynyt paikkaansa, kuni odottaen että kas tuossapaikassa räjähtää hänen allansa se kauvan peljätty, käsittämätön onnettomuus. Favorski ja Ivanovski syöksähtivät akkunaan, mutta heitä estivät näkemästä musliiniset uutimet, joihin he kiireissään sotkeutuivat.

Samalla silmänräpäyksellä alkoi portailta ja käytävästä rymistä pikaisesti juoksevia askeleita, ja huoneeseen lennähti pörröinen, veripunanen tiakka Sikerov.

-- Mitä? Mitä se on? Hä? -- huudahtivat hälisten kaikki häntä ahdistaen.

Tiakka heilutti hurjasti käsivarsiaan, silmät muljottaen valkoisina päässä.

Saatuaan suunsa auki hän ensin kotvan aikaa maiskutti sitä kuni läkähtyvä, vaan sai vihdoin aivan kuin ampumalla laukaistuksi:

-- Kapina markkinoilla!!

XIII.

Raskaasti huohottaen läksi papisto kiirehtimään markkinapaikalle. Jotain oli tekeillä ihan sen keskuksessa, shirokosadovilaisen ravintolan ääressä. Kaukaa näkyi, kuinka pölyn ja rähinän keskellä siellä häärittiin, juostiin, tehtiin käsien liikkeitä, ratsastettiin hevosilla. Tuhansia huutoja sekautui pauhaavaksi myrskyksi, joka kiihoitti ja peloitti. Ivanovski syöksyi eteenpäin kuin ajokoira jälkiä myöten. Iivana pappi harppaili rovastin rinnalla.

-- Eikö siepata mukaan ristiä kirkosta, herra rovasti? -- huusi kulkiessaan tiakka Sikerov.

-- Mitä varten sellaista? -- katsahti häneen rovasti kummastuneena.

-- Jos niinkuin sattuisi tarvittamaan asettelemista...

Kera ristin olisi turvallisempi!

Markkinakojujen väliset, äsken niin meluisat kujat olivat nyt tyhjät. Vain paikoin myymälöiden ääreen oli jäänyt pojan-viikareita, jotka kiipeilivät katoille huutelemaan toinen-toisilleen saamiaan vaikutelmia.

Väkijoukon kiljunta soljui yhä lähemmä pappeja vastaan, pannen aavistamaan jotain tavatonta ja kamalaa. Tukahduttava, punainen pöly kiiriskeli pilvinä ilmassa himmentäen auringon valon. Länsitaivaalle oli paisunut mustan vuoren kaltainen uhkaava pilventönkkä, luvaten uuden rankkasateen. Se venyttäysi uhmaten kohti aurinkoa, mutta tuskinpa kukaan sitä oli joutanut näkemään.

-- Mitä täällä tapahtuu? Mitä? -- hälisi väkijoukkoon yhtyen Ivanovski.

Hänen terävä nenänsä näytti uteliaisuudesta tulleen vielä terävämmäksi entistään ja silmät olivat ahnaasti imeytyneet naaman sisään. Ei kukaan hänelle vastannut.

Kaikki painautuivat hätäisesti johonkin yhteiseen keskukseen, nousivat varpailleen, huusivat... Tavattoman kookas punakarvainen talonpoika, päätään pitempi kaikkia muita, huitoi käsiään ja karjui kiihkeästi:

-- Ottavat kiin-ni! Kah tuolla! Kah... jo ottavat ki-iin-nii! Sh... muutaman!

Iivana pappi tunkeutui eteenpäin ja töykkäsi häntä paidan hihaan.

-- Falalei! Mitä on tapahtunut?

-- Rästiläisiä kiinniotetaan! -- selitti Falalei hurjankiihkoisesti: -- vasiliperäläisiä, jotka maanomistuksesta ovat selkkautuneet. Onpa taittu viedä heidät... Heikäläiset herrat häätivät! Vaan nyt heitä kiinniotetaan...

Hän rupesi yhtäkkiä hytkymään jonkunlaisesta suonenvedon tapaisesta vatsanaurusta.

-- Sssh! Shi! -- Shistovia kiinniottavat!

-- Mistä sinä, perkele, iloitset? -- kääntyivät häneen naapurit vihaisesti.

-- Miksi lyövät? Miksi antavat lyödä! -- huusivat ympärillä kiihtyneet henkilöt: -- Povalihinia kiskovat... Ukkohan tuo on!

-- Kas kuinka veri pursuaa!

-- Elä juokse, sanon minä, -- lausui mustanuttuinen mustaverinen talonpoika.

-- Kukapa tyrmään halunnee! Eikä se ole oikeudenmukaistakaan... Vai Shirokosadov nielaissut! Ketäpä hän ei olisi nielaissut kitaansa näillä seutuvilla?

-- Se on lievää puhetta, sanon minä! -- myöntyi äkkiarvaamatta musta talonpoika kulmiaan rypistäen: -- ihmissyöjä hän on!

Ravintolan katolla seisoi poika-viikareita, akkoja ja väkiviina-tehtaalaisia, hätiköiviä liikkeitä tehden ja huutaen. Eräs tehtaalainen huusi jyrisevällä äänellä katonpiipulta:

-- Perkelettäkö sinä häntä parrasta revit!! Ukkohan tuo on!

Ja luultavasti tälle vastaukseksi huusi joku vihaisen repäisevästi:

-- Varo omaa nahkaasi!!

Kuulesti siltä kuin väkijoukon keskuksessa olisi porehtinut vedenkurimus ja siihen ollut hukkumassa joitakin henkilöitä: sieltä solui korviin huokauksia, itkua, jykeitä iskunjymäyksiä, käheitä ja julmistuneita huutoja, jotka saivat tuhatäänisen vastakaijun laumassa.

Aurinko paahtoi.

Taivaalla liukui keveitä hattaroita, karaten eteenpäin ja eriten hitaasti paisuvasta isosta pilvestä. Tuuli tuprutteli punaista pölyä. Ilma leijaili täynnänsä kuni hempeitä ja yhtaikaa kirpeitä tunnelmia.

Sikerov hoki alati huolehtien:

-- Antakaapa papille tietä! Ei kukaan häntä kuunnellut.

Tiakka tunkeutui itsepäisesti tuon hikisen, kuumuutta hikoavan, mehiläispesänä pörisevän väkijoukon läpi, vaan rovasti hänen takanaan läähättäen, täynnä himmeätä kauhua ja aavistusta, mutisi:

-- Veljet! Veljet! Päästäkäähän läpi... rakkaat veljet!

Ja silloin kun hän vähin aavisti, repesi riehuva lauma kahisten kahtia ja paiskasi väkevänä aaltona rovastin aivan kurimuksen keskelle. Hänen päätään huimasi ja hän olisi kaatunut, jollei paikalle ehtinyt Iivana pappi olisi tarttunut häntä kainaloista.

-- Missä on Mitja? Missä Mitja? Onko hän täällä? -- kyseli sortuneesti rovasti, harhaillen silmillään kasvoista kasvoihin. Ja huulet hänellä vapisivat ja kädet ikäänkuin eivät löytäneet sijaa. Hänen rauhallinen arvokkaisuutensa oli kadonnut. Aivankuin joku käsittämätön ja outo olento olisi seisonut Iivana papin rinnalla, joku, joka kauvan oli viekkaasti piiloutunut ja nyt äkkiarvaamatta astui esiin päivänvaloon. Pieneltä, surkealta, kummalliselta näytti hän nyt, vanhalta, avuttomalta, kauhun valtaamalta kaikkine kasvonpiirteilleen, kuni lapselta, joka näkee aavenäkyjä.

-- Mikäs teitä vaivaa? -- kavahti myös Iivana pappi: -- eihän teillä ole kasvoja!

Mutta rovasti ei häntä enää kuullut, vaan katsoi ahnaasti silmäinsä edessä tapahtuvaa -- kamalaa kuin kuolemansairaan unenhoure.

Vartijat pitelivät kuutta sidottua talonpoikaa.

Nämät olivat kaikki aikuisia ihmisiä, verille lyötyjä, himmeäkasvoisia, vaiteliaasti iskuja vastaanottavia olentoja. Seitsemänneltä, nuorelta mieheltä, olivat kädet kiristetyt yhtä tiukalle kuin rinnustin valjaissa. Ja tämä karjui vimmatusti ja surkeasti:

-- Veljet rakkaat... voi veliveikkoseni!!

-- Ole vaiti, Paavo! -- sanoi hänelle sidottu vanhus Povalihin; -- mailman tauttahan kärsit!

Tyly lahkolainen, kookas talonpoika vaajanmuotoisine harmaine partoineen, joka ulottui vyötäryksiin asti, seisoi siinä myös. Toinen puoli hänen kasvojaan oli rikkilyöty ja partansa vereen tahrattu.

Pörröinen, kauttaaltaan pölyinen uratnikka nelisti lakittomin päin läpi väkijoukon huutaen:

-- Pois! Pois tieltä! pois!

Tuonoin mainittu pikku poika oli vähällä langeta hänen hevosensa jalkoihin.

Väkijoukko syöksähti hälisten ja muristen syrjään, väistyen tieltä, samalla kun joka suunnalta huudettiin:

-- Mistä syystä pieksetään? Koiriako luulette meidän olevan?! Hoi, te Shirokosadovin kätyrit!

Yskähdellen pölyn tautta, ei uratnikka kuullut huutoja ja tiedusti:

-- Joko olette saaneet kaikki kiinni?

-- Kaikki, herra upseeri! -- vastasivat vartijat.

-- Yksi, kaksi... -- laski uratnikka: -- Sidorov, Povalihin... kolme -- Vlasov... Mutta missä on Nasarov?!

Vartijat katsoivat hämillään ympärilleen ja vaikenivat.

-- Mitäs te, perkeleet!! -- karjui uratnikka vimmatusti heilauttaen kättään: -- pääkapinoitsijaa!! Ryökä-leet!

-- Väkijoukko! herra upseeri! -- virkkoi yksi vartijoista! -- kuka ne kaikki tarkastaa!

-- Roistot! Nasarovin tauttahan koko mellakka nousikin!

Ja uratnikka huudahti raivokkaasti pojalle:

-- Elä kiemurtele siinä hevosen jaloissa, pirun penikka!

-- Ei haittaa! -- sanoi vanhus Povalihin: -- anna pojan katsoa, jotta oppii! Meille kuuluu kuolema, vaan heille elämä...

-- Suu kiinni, nartun poika!

Uratnikka teki äkkikäännöksen hevosellaan ja nelisti huutaen:

-- Nasarovia ei ole! Etsikää Nasarov! Tarkastakaa Manjukinin piha! Manjukin on hänen lankonsa. Vaan te... hei siellä... ratsastakaa takalistoon, niityille... Minun täytyy saada käsiini Nasarov!

Vartijat pitelivät lujasti vangituita ja loivat epäileviä syrjäkatseita väkijoukkoon. Kaikkialla, läheltä ja kaukaa, näkyi vasiliperäläisten kiihoittuneita kasvoja. Nyt he toinen-toisensa perästä erkanivat väkilaumasta ja ryhmittyivät vankien taakse päästellen pistävänmyrkyllisiä huomautuksia, jotka herättivät milloin naurua, milloin nurinaa. Nuorten äänet huusivat pilkallisesti ja kiihoittavasti, että pojat hylkäävät omat isänsä, koskapa on syntynyt Antikristus, jonka palvelijat saattaa eroittaa... erityisistä tuntomerkeistä! Vahtimiehet iskivät silmää toisilleen, mutta eivät rohjenneet vastata, huomatessaan että väkijoukon kiihko kasvaa, ikäänkuin jokin hajanaisuus olisi muodostunut yhtenäisyydeksi samoinkuin lähteet yhdistyneinä paisuvat virraksi, joka kohisten rientää salpansa särkien. Katolta uuninpiipun vierestä huusi viinatehtaalainen pilkallisella jyry äänellä:

-- Katso, katso, oikeauskoinen kansa! Opi oikeutesi puolesta oikein menettelemään!

-- Joutaisit olla hiukan vähemmällä, Nikiforovitsh, -- huomautti hänelle paksu akka, esiliina yllään: -- huudat oman pääsi poikki...

-- En minä noita roistoja pelkää!! Vahtimiehet katsahtivat ilkeästi häneen, mutta olivat vaiti...

Yhtäkkiä he kauhukseen huomasivat että vasiliperäläiset tekivät yhteisen liikahduksen. Äkkiarvaamatta käheä ääni irtautui kymmenistä rinnoista:

-- Tuossa hän on! Tuossa... katsokaa! Tuossa hän on!!

Kaikki äänet alkoivat hälistä:

-- Mikä? missä? Kuka niin?

Ja samalla ymmärsivät.

Nyt jo sadat äänet alkoivat kirkua:

-- Tuossa... katsokaa! Ihailkoonpa nyt! Verenimijä! Tuossa hän on!

Kohoten pappien takaa seisoi Shirokosadov tarkastellen väkijoukkoa samein katsein -- tuo poroporvari turvettuneine käsineen, mutta vielä talonpoikaisine kömpelyyksilleen, tilanhaltija ja orjainomistaja, nousukkaiden edustaja...

Kaksi voimaa siinä seisoi toinentoisensa edessä, hehkuen taisteloa elämästä ja kuolemasta.

Toinen kuin meri, toinen kuin -- kallio.

Meri, joka hedelmättömästi pieksi kolkkoja ja autioita, Jumalan kiroamia rantoja vastaan. Kallio, joka oli kasvanut synkästä syvyydestä, siittänyt paljon paasia, joita historian pahanhajuinen kura peitti, mutta jotka yhä vielä kestivät kuten kaikki nuot kalliot, jotka varjelevat tietä "elämän vapaaseen kehitykseen", -- kalliot, jotka orjaihminen on luonut, mutta joita vastaan itsepäisessä, synkässä taistelussaan ajatus hijoutuu, tunne jalostuu, ja historian pimeydestä kasvaa ilmi vapaa ihminen...

Satoja nyrkkejä nousi uhkaavasti ilmaan.

Aivankuin iso ja hirveä peto olisi nostanut karvansa pystyyn!

Ja kaikki pilanteko, mikä vielä värisi ilmassa, suli silmänräpäyksessä. Kaikki, läheiset ja kaukaiset, ymmärtäväiset ja neuvottomat, tempasi sama tunne, joka pani huohottamaan ja huutamaan käheällä äänellä... Ja koko tapahtuman merkitys ja noiden vangittujen, verellä tahrattujen ihmisten asema, kaikki, kaikki se selveni kerralla tuhansille päille, jotka olivat kääntyneinä sille suunnalle, jonne vasiliperäläisten viha purkautui. Shirokosadovin kaikki tunsivat, hän oli kaikille hyvin, vieläpä erinomaisen hyvin tuttu. Jokainen oli ollut hänestä jollakin tavalla riippuvainen, jokaisella oli häntä vastaan vihaa itsensä sortamisesta tai sukulaisten ja tuttavain puolesta, jokainen hautoi jonkun pisaran salattua katkeruutta mielessään... Nyt nämät pisarat sulivat vihan myrskyksi! Kädet ojentuivat uhkaavina, kiihtyneet kasvot näyttivät hirveiltä! Vieläpä hänen oman ravintolansa akkunoista ja katolta huudettiin:

-- Juudas!

Iivana pappi tarttui Shirokosadovin olkapäähän:

-- Paetkaa syntiä!

Mutta hämmästyneenä tämän odottamattoman myrskyn äkkipikaisuudesta, nähdessään tämän yhteisen vihan, joka näihin saakka oli pysynyt piilossa, työnsi Shirokosadov sinervän-kalpeana luotaan Iivana papin. Temmaten revolverin alkoi hän hurjasti sillä huiskia ilmaa. Hän osasi tuskin pitää sitä kädessään, ei ollut koskaan sillä ampunut, mutta haki kuitenkin vaistomaisesti vapisevin sormin liipasinta... Ja kummallista oli nähdä tätä mahtavaa, alati itselleen uskollista ihmisolentoa kauhistukseen saakka säikähtyneenä; vihan, jonka hän tähän asti oli tuntenut vain kuulemalta, näki hän nyt kasvoista kasvoihin.

-- Kapinoitsijat... elkää uskaltako! -- huusi hän käsittämättä että äänellään ilmiantoi koko oman kauhistuksensa.

Silmänräpäys...

Kuni pato olisi särkynyt.

Hänen ympärilleen ahtautui uhkaava, aaltoava, kiroileva ihmisrengas. Turhaan potkivat jaloillaan ja tempoilivat nyrkeillään vahtimiehetkin, jotka vaistomaisesti olivat päästäneet vangitut irti. Hekin itse huusivat yhdessä muiden kanssa. Pieksetty lahkolainen Povalihin pudisteli intohimoisesti olkapäitään ja reväistyään rikki sidevyyhdit, nosti kätensä köydenpätkineen ilmaan.

-- Ole kirottu... nyt ja ijankaikkisesti! -- huusi hän yli kaikkien muiden äänten: -- ja katso, mitä olet meille tehnyt... katso!!

Harmaapäisenä, verisenä muistutti hän näöltään raamatun profeettaa, joka kivitettiin.

-- Jumala sulle kostaa meidän ja meidän lastemme puolesta! Ei ole sinulla oleva anteeksiantamusta, Juudas, ei tässä eikä tulevassa elämässä... Sinun päälläsi on Antikristuksen leima. Katso, mitä meille olet tehnyt, katso! Sinun kuolemanhetkelläsi me, kuten syystä suuttuneet tuomarit, olemme seisovat sinun sielusi ääressä niinkuin nyt, verille lyötyinä!

Ja vihansa hurmauksessa hän ennusti:

-- Sinä meidät olet voittanut vääryydelläsi! Meidän lapsemme voittavat sinut oikeudella! Sinun omat lapsesi luopuvat sinusta! Ja sinä tulet kirotuksi kuin Kain!!

Väkijoukko ähkyi, voivotti ja siirtyi yhä likemmäksi.

Shirokosadov heilutti mielettömästi revolveriaan.

-- Menkää pois! Kaikki... kaikki... taikka minä ammun kuoliaaksi!!!

Hän kiljui kuin haavoitettu härkä, joka on yht'aikaa sekä ärsytetty että kauhistukseen saakka säikähtynyt. Hän uhkaili järjettömästi myrskyä, joka huokui häntä vastaan sadoista kidoista, ja verestävin silmin ikäänkuin etsi uhria. Mutta häneen katsoivat -- sadat. Kaikki pyöri ja kiersi hänen edessään, hyppi ja laukkasi irvistellen terävillä hampailla... Olipa kuin itse taivas pikaisesti paisuvine pilvineen, pimenevät puut, tuvat ja ihmiset, kaikki olisi ojentanut häntä kohti tuhansittain kuolemaa uhkaavia käsiänsä. Iivana pappi, rovasti ja Ivanovski koettivat raahata häntä pois, kehoittivat häntä pakenemaan ja piiloutumaan ravintolaan, mutta hän tempoi itsensä heistä irti, käsittämättä heidän tarkoituksiaan, kuulematta, kuinka pölystä aivan punaiseksi muuttunut uratnikkakin jo kaukaa hänelle huusi:

-- Mene pois! Shirokosadov... mene pois!! Verisen sumun läpi näki tämä satoja kasvoja, jotka leimusivat vihasta.

Kiljuntaan vastasi hänkin kiljunnalla.

-- Pääs-s-s-tä-kää!!!

Vaikka ei kukaan häntä pidätellyt.

Hän heristeli edessään revolveria, joka vapisi hänen tärisevässä kädessään, huomaamatta että painoi liipasimeen.

Yhtäkkiä leimahti laukauksen tuli.

Kaikki voihkasi ympärillä, vaikeni, hajaantui, väistyi. Edessä olevat painautuivat takana seisovia vastaan, vaan nämät nousivat varpaisilleen ja kurkottivat kaulojaan. Ja kaikki katsoivat kauhistuneina samaan paikkaan, minne hurja kuula oli tunkeutunut. Uratnikka pysähytti hevosensa tyrmistyneenä. Shirokosadov pudotti revolverinsa maahan ja tuijotti kuni heräävä unissakulkija samein jähmettynein silmin tarkoituksettomasti vuodattamaansa verta: aivankuin hyökyaalto olisi vetäytynyt takaisin ja tallatulle paikalle pölyyn jäi Shkalik-poikanen. Hänen pieni ruumiinsa vavahteli ja värähteli, hajalleen retkahtaneet pienet kouransa tempoivat ilmaa aivankuin olisi hän sormillaan houkutellut luokseen jotakin.

Väkijoukosta kiepsahti pojan luo -- Paulinkka.

Kumartui tämän ylitse, nosti Shirokosadovia kohti vääntyneet kasvonsa ja sanoi:

-- Murhaaja! Kurjan työn teit!!

Hänen valkoinen palmikkonsa oli vierähtänyt hartioilta. Silmäripsissä värisi vihastuksen kyyneleitä. Hän vapisi koko ruumiiltaan ja näytti valikoivan sanoja niitä löytämättä. Ja ainoastaan hänen kätensä ojentui väristen Shirokosadovia kohti.

Ja Shirokosadovin edessä kuni nousivat kostonvarjot. Mies eli kuin unessa. Veripunaisen usvan läpi näki hän ympärillään vääristyneitä, vihanvaltaamia kasvoja, näki uhkaavan naisen mielettömän laukauksensa tuottaman uhrin ääressä. Ja mulkoillen hurjin silmäyksin ympärilleen, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä, huomasi hän äkisti oman tyttärensä. Väkijoukosta, jonka väliin neito oli puristunut, kovasti tarttuen kädellä päähänsä, tähtäsi tämä isäänsä shirokosadovilaisten silmiensä avartuneella katseella. Ja noista silmistä kauhuineen luki Shirokosadov jotakin sellaista uutta ja itselleen niin hirmuista että hän alkoi käheästi ja raskaasti hengittää. Hän ei voinut riistää silmiänsä tuosta katseesta, pää alaspainettuna kuin härällä, ja kääntyi poistuakseen, paetakseen mihin hyvänsä, -- ei poispäin väkijoukosta eikä myrskystä, joka häntä vastaan kuohui, vaan poispäin noista silmistä.

Häntä vastaan ryntäsi rovastin poika.

Vimmastuneena, lakittomin päin, hiukset sykkyrässä, koetti tämä riuhtoa itseänsä irti toverinsa Aleksin käsistä ja töykkäsi luotaan isänsä, joka koetti häntä pidättää.

-- Päästäkää! Päästäkää!!

Ja hän huusi ikäänkuin kähisevästi kuiskaamalla:

-- Ähä konna! Kansan sortaja! Minä panen sinun päällesi häpeän leiman!

Hän sai itsensä vihdoin riuhtaisseeksi irti ja syöksyi Shirokosadovia kohti. Asettui hänen eteensä, heristeli nyrkkejään takanaan ja valmistautui sanomaan jotakin repäisevää, kuoliaaksi musertavaa.

Mutta siinäpä samassa hänen ja Shirokosadovin väliin pyörähti ja asettui Aleksandra, Shirokosadovin tytär.

-- Ei tarvita! -- sanoi neito valtavasti.

Ja hän katsoi tiukasti ylioppilaaseen tummalla katseellaan.