Part 13
-- Laske vasemmalle, rantaa kohti!
-- Siellä on niittyjä!
-- Sitä parempi. Herttainen paikka... Ja kaislikko tässä on sakeaa niin ettei venettä voi näkyä tielle, joka suikertelee viiniköynnösten ja orjanruusujen välitse.
-- Mitä puhetta se on... Niitytkinhän teillä alkavat suoraan aittojen takaa... Vaan tästä tarvitsee vain emäjokeen asti... soutaa... Juuri tässä joku äsken kuului huutelevan.
-- Jostain kaukaa se ääni kuului. Aamuruskon aikaan äänet niin hajaantuvat...
-- Taitaapa niin olla...
-- Laske nyt rantaan, Aleksi!
Vene kaivautui kovalla kahinalla kaislikkoon. Iivana pappi oli neuvoton kuulemansa keskustelun suhteen ja odotti uteliaana, kuka tulee näkyviin venheestä. Hänen kummastuksekseen hyppäsi siitä maalle ylioppilas ja hänen perässään sama talonpoika Aleksi, joka oli auttanut Iivanaa roomuretkellä. Ylioppilas oli pitkävartisissa saappaissa ja sinisessä, remmillä vyötetyssä puserossa, jonka ylle, hartioille, oli heitetty arkiunivormu. Hän työnsi haaltunut-reunaisen lättälakkinsa takaraivolle ja kädet kylkiä vasten painettuina näytti huokuvan yksistään huulillaan, katsoessaan venheeseen.
-- Sido se kiinni, Aleksi, niin että ei näkyisi, ja pane merkki. Ja peitä pyssy ruoholla.
Aleksi rupesi asettelemaan venettä ja huomasi yhtäkkiä isä Iivanan.
-- Papin ryökäle! -- huudahti hän pystyyn ponnahtaen. Ja heti samalla oikasi, tunnettuaan henkilön:
-- Gnjesdofkan pastori!
Ylioppilas kääntyi nopeasti Iivana pappia kohti ja loi häneen ilkeän, tumman katseen.
-- Kuinka on selitettävissä että te, herra pappi, näin aamun koitteessa jo olette liikkeellä?
-- Uimassa kävin.
Ja yhä ymmärtämättömänä kysyä tokasi vuorostaan:
-- Mitäs te itse täällä puuhaatte?
-- Eipä niin erikoisia...
-- Taisitte saapua johonkin lemmen kohtaukseen? -- naurahti pappi hyväsydämmisesti.
Ylioppilas punastui ja näytti taas häijyltä.
-- Sellaiset eivät minun alaani kuulu! -- sanoi hän repäisevästi.
Iivana pappi vaikeni hämilleen joutuen. Puheltuaan jotain puolihiljaa Aleksin kanssa, sanoi ylioppilas äänekkäästi:
-- No kiitos, Aleksi! Jos vastakin sattuu minulla mieli tekemään soutelemaan, niin elä kieltäy. Kyllä maksan, elä hätäile...
-- Kiitoksia paljon...
Ylioppilas nostaen lakkiaan Iivana pappia kohti, alkoi nopeasti astua sumussa ja joutui pian piiloon tuuhean tammiston rikkaruohostoon. Mutta hänen keskustelussaan Aleksin kanssa oli ollut jotain muuta kuin mitä viimeiset sanat ilmaisivat eikä isä Iivana voinut käsittää, kuinka tälle oli päähän pälkähtänyt lähteä yöllä soutelemaan? Eikähän Aleksikaan ollut tämän puolen väkeä... Vai jahdillako olivat olleet? Ja mitä hän niin loukkaantui minun sanoistani?
Hän pyrki Aleksin puheille.
-- Terve, terve!
Tämä ahersi veneineen ja vastasi jurosti kääntymättä päin:
-- Päivää!
-- Mitä sinä siinä... noin! Mikset tervehdi kuten pitää?
-- Kuinkas tässä vielä pitäisi?
-- Ka niin että minä pappina voisin antaa siunaukseni... äh sinua!
Aleksi oikasi vartalonsa suoraksi, katsahti pappiin ja taipui sitten vaijeten ja verkalleen siunauksen saantiin.
-- Missä te äsken kävitte?
-- Ilman vain... tuolla kuljettiin... Oli tarvis kuulemma... erääseen paikkaan...
Aleksi näytti sangen epäystävälliseltä.
-- Metsästämässäkö, hä? -- uteli pappi.
-- Niin, niin! -- sanoi Aleksi sukkelasti: -- metsästämässä.
-- Annappas tuo pyssy tänne! Anna, sanon... minä vain katson. Minähän myös olen ennen metsästellyt... entisaikoina!
Aleksi haki pyssyn venheestä. Iivana pappi asetti sen olkaansa vasten, tähtäsi venheeseen, puuhun, sitten aamuruskoa kohden.
Ja jälleen tunsi mielitekoa jonnekkin vapaampaan.
-- Onko tämä latingissa?
-- Latingissa on...
-- Tule toveriksi! Mennään yhdessä tuonne nevalle!
Ammuskellaan...
-- Tuota... näes... Olemme kaiken ampuneet loppuun... ei ole ruutia, ei haulia...
-- Mitäs sitten... Onhan pyssyssä yksi latinki? Aleksi virnisti harjasmaisine viiksineen ja sanoi:
-- Ka mennään, koska mielenne tekee! He astelivat nevan laitaan.
Aamurusko laajeni. Se oli kalpea kuin sairaan kasvot unen jälkeen. Siitä uhosi kevyt tuulonen, jonka puhallusta tuskin kuului, mutta joka kuitenkin karkoitti usvan, hajoittaen sen riekaleihin. Koko luonto ympärillä virisi kalpeaan valonhohtoon, ääriviivat tulivat selvemmiksi. Mutta etäällä, kylän yläpuolella, kohosi musta pilvi: talonpoikaisakat näet lämmittivät uunejaan.
-- Hiljaa! hiljaa! -- kuiskasi Iivana pappi.
Hän kyyristyi alas ja pakotti Aleksinkin istuutumaan: kaislikon takaa aivan likeltä kuului näet sorsan sorahduksia ja äänestä saattoi arvata, että se oli iso, ja että se oli levoton. Nyt oli Iivana pappi täynnä iloa, sillä nyt olivat äskeiset kiusalliset ajatukset haihtuneet kuin sumuriekaleet, ja yhdessä levollisuuden kanssa kasvoi vapaan tahdon, voiman ja elämännautinnon tunne samoinkuin sen kielletyn nautinnon, jota hän paraikaa harjoitti.
-- Ole hiljaa!
Sorsa raakahteli yhä hätäisemmin, ja saattoi ihan tuntea, kuinka se ojenteli kaulaansa ja tarkasteli ympäristöä mustilla, pyöreillä silmillään.
Hevonen hirnahti jossain kaukana aamuruskon suunnalla, josta kuului sen kavioiden kumeaa kopsetta.
Kylältä kaikui kukkojen kiekuntaa.
Yhtäkkiä kajahti ilmassa kahaus ja siipien viuhina.
Sorsa läksi lentoon.
Isona, kaakottavana se kohosi kaula ojona, kaartaen korkealta yli kaislikon, teki valtavan kierroksen ja läksi sitten liitämään yli nevan rauhattomasti rääkkyen.
Vaan sen perään singahti kuula. Tuntui kuin neva olisi äkkiä voihkaissut ja sitä niityt säikähtäen säestäneet.
Pilvi höyheniä ja untuvia lensi ilmassa,ja sorsa putosi viuhinalla lähelle metsästäjiä.
-- Mainiosti! -- karjui Iivana pappi, heittäen pyssyn ja rientäen juoksujalkaa saaliille.
Ja samalla heti huudahti:
-- Mitä tämä merkitsee?!
Sorsa oli räpäleiksi rikkoutunut ja repeytynyt ja paistoi hänen silmäänsä yhtenä ammottavana verihaavana.
-- Millä sinun pyssysi oli ladattu? Aleksi katsoi jurosti.
-- Kuuleppas! Eihän siinä ollutkaan hauleja... Vaan mitä?
-- Lyijyä...
-- Kuulia!!
Pappi remautti silmänsä suuriksi.
-- Ketäs te olette olleetkaan metsästämässä?
-- Ka niin... sattuuhan sitä toisinaan... että kettu... tai, susi...
Rovastin sekavat epäilykset johtuivat äkkiä Iivana papin mieleen. Hän katsoi tutkivasti Aleksiin. Tämän harjasviikset värähtelivät keveästä hymystä ja kesakoisille kasvoille ilmaantui vivahdus luottavaisuutta.
-- Eilen me sinun kanssasi, herra pappi, yksissä miehin ihmisiä pelastelimme, -- alkoi hän puhua. -- Minä köyttä pitelin... ja sinä minuun uskoit! Mutta tänään sinä minuun et usko... pahaa vain ajattelet! Vaan asia voi vielä kehittyä niinkin pitkälle, etten minäkään sinuun usko! Käy huhu talonpoikain kesken että sinä olet hyvä mies, -- siis on parasta että sinulle puhun suoraan. On meillä Dmitri Viktorotshin kanssa asiahko muuan... keskenämme. Ehkäpä tosiaan olemme olleet susille sankoja panemassa tai kettuja vahtimassa... tai jotain muuta... kuka hänet tiennee! Mutta sinua emme ole kutsuneet joukkoomme, itse sinä olet tullut ja nähnyt... Jos et ole tutkintotuomari, niin miksipä sinun tarvitsee tietää?
-- Kauniisti puhut!
Aleksi katsoi häneen nauravin silmin.
-- Kauniisti, vaan en kauheasti! Jos se olisi kauheata, niin puhumatta jäisi. En näet ole mikään lörpöttelijä... Minkä olen nähnyt, en sano kenellekään! Jos huonolle ihmiselle hyvänkin sanan sanoo, niin hän kääntää sen huonoksi...
-- Ymmärrän, ymmärrän... Kyllä piisaa! Aleksi käänsi silmänsä pois ja katsahti aamuruskoon.
-- Kuulkaahan pappi, eikös ole kauniita aamuruskoja tänä kesänä? Kun sitä ajattelee, niin oikein surku käy että sellaisten taivaanruskojen alla ihmiset niin huonosti elävät...
-- Huonostiko mielestäsi elävät, Aleksi?
-- Huonosti, herra pastori.
Pappi katsoi häneen läpitunkevasta.
-- Oletko lahkolainen, Aleksi? Toinen naurahti.
-- Mistä sinä niin päättelet? Äskenhän juuri otin sinulta siunauksen!
-- Mitäs sitten! Sinä et ole oikein tavallisen talonpojan kaltainen. Ja puhuikin niin säännöllisesti... et talonpoikaisesti!
-- Olenhan mailmanrantaa kierrellyt... ja paljon nähnyt! Minähän olen karkulainen, shirokosadovilainen! Paljon olen ihmisiä nähnyt... hyviä ihmisiä. Tehtaissa olen elellyt... Lukenut paljon... Hyvä kirja, herra pastori, nostaa ihmisen aivan kuin vuorelle. Katsot... koko mailma on kämmenellä! Ja päässä ikäänkuin kasvaa jotakin... suurta ja voimakasta! Ja alkaa tuntua ahtaalta elämässä... herää halu vapauteen, suureen tahdon vapauteen... Ja sointuisat aatteet kasvavat päässä... suuret aatteet... Ja kaikki näkyy uudessa valossa! Jospa kaikki, herra pastori, saisivat hyviä kirjoja lukea, vapaasti hyvien ihmisten kanssa sydämmensä pohjasta keskustella, ilman vaaraa, niin ihmiset ymmärtäisivät toinen toisensa ja oman huonon elämänsä... ja elämä muuttuisi suureksi, vapaatahtoiseksi... Ja kerran onkin sellainen aika tuleva!
Iivana pappi katsoi miettiväisesti häneen.
-- Tuleekohan, Aleksi?
Jonkunlainen itsepäinen ilme kasvoillaan virkkoi toinen:
-- Tulee varmasti, herra pastori!
Ja alkoi heti kiirehtiä.
-- Aika on lähteä! Hyvästi!
-- Hyvästi, Aleksi!
Aleksi yritti mennä, vaan kääntyi äkkiä takaisin.
-- Pastori!
-- Mitä sanot?
-- Jos... tuota... siellä sattuu tapahtumaan jotakin...
-- Mitä tapahtumaan?
-- No siellä... kaikkeahan voi sattua! Voi tapahtua ja voi olla tapahtumatta... Niin elä sano kenellenkään, että olet venheen nähnyt!
Pappi aikoi jälleen kysyä: "Miksikä?", mutta naurahtikin ja sanoi:
-- Käyhän se laatuun! Enhän minäkään ole mikään lörpöttelijä!
Aleksi kääntyi taas menemään ja läksi astelemaan pitkin nevan syrjää.
Iivana pappi katsoi hänen jälkeensä ja ajatteli että elämä on täynnä arvoituksia. Kaikki esiintyi hänelle ikäänkuin uudessa valossa, ja hän ihmetteli niitä uusia aatteita, aatteita jostain viehättävästä vapaudesta ja toisellaisesta elämästä, joita nyt heräsi hänen päässään. Kaikki hänen ympärillään pyrki johonkin, tempoi ja riuhtoi, ja hän itsekkin antautui tuohon näkymättömien ajan siipien tuulahdukseen.
Hän katseli sorsaa jalkojensa juurella ja hänen kävi lintua sääli. Olihan hän siltä riistänyt kaiken, mitä sillä oli, ja nyt se lepäsi hänen jaloissaan niin nöyränä...
Nyt tästä avaruuden vapaasta linnusta voipi tehdä millaisen pöpön tahansa, antaa sille minkä mieli-asennon hyvänsä, ja se on seisova liikkumattomana siellä, minne se asetetaan! Ja jos sen sisuksiin vielä pistetään vieteri, niin se osaa kaakattaa kuin elävä, alati samalla äänellä kuin mikä sille on annettu...
Hän tarttui sorsan raatoa jalasta ja lennätti sen menemään kauvas nevalle.
XI.
Oli kuin neva olisi savunnut... Usva levisi sitä pitkin kuni talven luminen vaippa.
Mutta usvan takaa yhä kuulsi aamurusko. Taivaan kalpeille kasvoille valahti punastus; nuorten metsien reunat punastuivat ilosta. Usva kohosi maasta suikareina, jotka kuni kalpeat käsivarret ojentuivat taivasta kohti. Musta savutupru kylän päällä hajosi tuulen keveästä kyhäyksestä, ja oli tämä hajoaminen sen näköistä kuin repaleinen akka kyyristellen olisi lähtenyt jonnekkin pakoon pötkimään...
-- Isä Iivana!
Iivana pappi vavahti, kääntyen ympäri. Metsiköstä astui esiin ylioppilas ja lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen, ojentaen kätensä.
-- Taisitte ampua linnun?
-- Huvikseni... vanhalta muistilta säikäytin ilmaa.
-- Vaan minä hiljattain jätin teidät tervehtimättä. Mihin te menette? Mennäänpä yhdessä.
He rämpivät pois rämeeltä ja läksivät taas kulkemaan pitkin jokirantaa aamunkoittoa kohden, päin kylää.
-- Aleksi minulle kertoi teistä, herra pastori, kuinka te eilen kunnostitte itsenne roomulla... Sukkelasti te sen teitte!
Ja hän huudahti vilpittömällä innostuksella.
-- Tiedättekö... jumaliste! Sehän oli urotyö!
-- Ka no! -- katsahti kummastellen häntä Iivana pappi: -- kuka nyt tahallaan hukkumaan? Olihan minulla lautalla omat hevoset.
He kulkivat ihastellen ruskoa, joka heitä valaisi.
-- Kuulitteko eilen minun taisteluni papiston kanssa? -- alkoi Dmitri Viktorovitsh puhua: -- Enkös haukkunut terveellisesti?
-- Tuimasti, joltisesti!
-- Taisin suuttua? Sellaista minulle sattuu... ja aina aavistamatta! Minä näet olen rauhoittamaton! Leimahtavat vihaiset ajatukset -- ja mies kadottaa kaiken hillitsemiskykynsä. Isäni tähden pitäisi tietysti... Vaan mitä rikoksellista minä oikeastaan tein? Enkö totta puhunut, vai mitä?
Hän loi nauraen karsaan silmäyksen Iivana pappiin aivankuin haluten häntä ärsyttää.
-- Hieman lievemmin olisi pitänyt puhua, -- sanoi pappi.
Ylioppilas pudisti hartioitaan, pitäen kädet taskuissaan.
-- Niin, vaan tuollainen lievyys minua juuri inhoittaa! Me venäläiset olemme ylipäänsä pehmeäjäsenistä väkeä... kuin mitähän nilviäisiä! Sentähden juuri elämmekin suossa! Katsokaa englantilaista... hän on sitkeä! Ja katsokaa, millaisen vapauden hän on itselleen valloittanut, kuinka paljon oikeata nähdään hänen ympärillään yhteiskunnallisessa suhteessa! Minkä arvoinen onkaan jo tuo pelkkä hymni... "Ei milloinkaan... ei milloinkaan... ei milloinkaan! britannilaiset orjiks saa!" Ei milloinkaan! -- toisti hän: -- minua miellyttää tuo kategoorinen kovuus! Siellä ei ole ainoastaan platoonista rakkautta vapauteen, -- ei, siellä on itsepäinen, jäykkä, leppymätön viha sortoa vastaan... Ja se on vapauden alkulähde! Me taas, me venäläiset, lähettelemme vapaudelle vain platoonisia hymyilyjä ja lentosuuteloita -- silloin kun olisi välttämätöntä valloittaa tämä vapaus, ja valloittaa se puhtaasti englantilaisella lujuudella... Sillä tunnustattehan, isä Iivana, että me elämme kauhealla tavalla... kuin orjat!
Pappi kuunteli häntä vaitiollen ja miettiväisesti.
Aamuruskon hymy valtasi jo taivaan kaaren. Utupilvissä, joita oli keräytynyt idän taivaalle, ikäänkuin aurinkoa vastaanottamaan, kultautuivat jo reunat.
-- Mutta jonkun kai täytyy olla siihen syypää? -- virkkoi pappi kysyväisesti: -- emmehän me ole tätä elämää rakentaneet!
-- Emme me! -- takertui kiinni sanoihin ylioppilas: -- vaan mepä sitä siedämme! Tätä vierasta elämää, joka meidät murtaa ja meitä kahlehtii, -- sitä me nöyrästi kannamme hartioillamme, koettamatta sitä heittää pois, sen pyhällä vihastuksella rikkitallataksemme. Arvostelematta, vastustelematta taivumme isiemme säätämiin elämänmuotoihin niiden kaikkine aateoppeineen! Niin on laumottain tehty ihmisestä tyranneja. Mutta ihminen kantaa omassa itsessään iki-kauniin, oikeuttaharrastavan, ylevähenkisen elämän lähteen. Ihminen -- se on innostuneen toiminnan mailma, ijäti värähtelevän, ijäti rauhattoman mailman; vapaan tahdon, joka kasvaa sekä sisään että ulospäin; intohimon, joka voitokkaasti luopi uutta ijäti elävänä, kuolemattomana; hänessä on mailma -- aatteen, joka kolkuttaa maata ja taivasta hirvittämättömillä kysymyksillä... Hän kantaa itsessään ääretöntä voimaa, joka pystyy nöyrryttämään koko mailman, muuttaaksensa sen oman tahtonsa mukaiseksi!
-- Tuo on hengen ylpeyttä! -- sanoi pappi ihmetyksellä katsahtaen ylioppilaaseen.
-- Niin! Mutta onko nöyryys, joka panee kaulansa iskuille alttiiksi, parempi kuin vapaan hengen ylpeys?
Hän kohotti kätensä vihanvimmassa aivankuin valmistautuen tappelemaan jonkun vihatun olennon kanssa.
-- Olkoot kirotut, -- huudahti hän, -- vaikuttimet, jotka sammuttavat tämän hengen, jotka tappavat tahdon, kuolettavat himon, masentavat aatteen! Olkoot kirotut hirmuhallitsijat, jotka niitä luovat! Nuo vaikuttimet ovat sellaiset, että luonnon ihanimmat antimet: -- tahdon vapaus, elämän himo ja aatteen oikeus useimmissa tapauksissa vain lisäävät pahan valtaa! Jokaisella voimalla täytyy olla sille ominainen purkauksensa! Muutoin voima kuitenkin itsensä ilmaisee, -- mutta ilmaisee huonolla tavalla! Pahan valta inhimillisessä yhteiskunnassa -- se on pirstattujen voimien summa. Salatut, valtavat voimat vyöryvät kaikkialla tajuttomasti etsien purkaustilaisuutta, -- milloin satunnaisesti kohottaen ihmistä käsittämättömiin korkeuksiin, milloin syösten hänet alas mittaamattomiin syvyyksiin!
-- Mutta tuohan on totta, Dmitri Viktoritsh!... -- lausui odottamatta ja kiihkeästi Iivana pappi. -- Kaikki me elämme kuin sumussa! Pyrimme jonnekkin... vaan minne? Sitä emme tiedä! Ja tutkittaessa käy selville seuraavaa: pyrkiessämme johonkin hyvään, luomme me itsellemme huonon ja kiusallisen elämän! Voi kuinka minulle oli vastenmielistä ruveta papiksi! Ollappa minulla silloin nykyinen kokemukseni... niin en olisi ruvennut!
-- Taitaa olla raskasta? -- katsahti tutkivasti häneen Dmitri Viktoritsh.
-- Raskasta on! Toisinaan sietämättömänkin raskasta... koko elämä! Koetan pettää itseäni talouspuuhilla... niillä näillä... Vaan ei vetele! Mutta mihinpä kohtalostaan pääsee... Pakeneisin... vaan minne? Mitä varten elän? Se on tietämätöntä!
-- Onhan teillä elämässä kai joku ihanne?
-- Ihannekko?
Iivana pappi katsahti toveriinsa surullisesti.
-- Minulla on... kuoleman tuska! Ei sen enempää!
-- Vaan kuinkas voi elää ilman ihannetta?! Millainen on silloin olemassa-olonne aate! Kenelle te olette tarpeen? Kuka on teille tarpeen? Silloinhan olette onnettomin ihminen mailmassa!
-- Minkäs sille taitaa! -- huudahti Iivana pappi. -- Sellainen on kohtaloni... Sallimus!
Ylioppilas pudisti hartioitaan.
-- Sallimus? -- se on täysin määrättyjen syiden seuraus, -- sanoi hän. -- Täytyy oppia tuntemaan nuot syyt, kuten opitaan tuntemaan syitä fysiikassa tai kemiassa, ja kukistaa pelkäämättä vahingollisten ilmiöiden idut, kiskoen ne irti kuin mädänneet juuret! Tarkastakaapas huolellisesti teidän elämäänne -- niin te selvästi huomaatte nuot syyt... Viskatkaa ne luotanne! Nyt juuri on sellainen aika tullut... kaikille!
Hän kiivastui jälleen.
-- On tullut aika luoda toisellaisia elämänehtoja, ihanteellisia... aika yhteiskunnallisten voimien särkemiseen ja uudestaan varustamiseen! Taistelun aika!! Elämästä ja kuolemasta! Tämä taistelu -- se on ihanne! Syventykää tähän ihanteeseen, astukaa itse suureen taisteluun sorrettujen puolesta, jollaista johtavat yksityiset persoonallisuudet, elämän sankarit! Asettakaa itsekkin joku kivi vapaan ihmiskunnan temppelin seinään! Tämä maa on jo imeytynyt täyteen kyyneliä, ja verta on jo kylliksi vuodatettu... Se ei jaksa enempää. Se hengittää raskaasti ja huohottaa kuin synnyttäjä vaivoissaan... Ja sen vihan tulivuoret ovat jo valmiit purkaantumaan huuhtoakseen tämän mailman kaikkipuhdistavan tulipalon lieskoilla!
Hän ojensi kätensä sumua kohti.
-- Katsokaa! Se savuaa, tämä onneton, kärsivä maa!
Yhtäkkiä heidän kasvoihinsa puhalsi raikas tuuli, sumun jätteet suikersivat ylös kuni ylöskääriytyvä esirippu, ja hajosivat.
Auringon kultainen reuna pilkisti taivaanrannalta.
Aivankuin kaikki taas olisi hymyillyt häntä vastaan!
Vetäisten rintansa täyteen ilmaa, ylioppilas yhtäkkiä huudahti tälle lempeän valon silaamalle avaruudelle, ikäänkuin iloiten voimien lisävirrasta ja kutsuen muitakin tähän riemuun.
-- Ih-mi-nen! Tu-le u-los hä-kis-tä-si!!
Ja naurahti kääntäessään pappia kohti hehkuvat kasvonsa.
He seisoivat tienhaarassa.
-- Minä menen oikealle, -- te vasemmalle. Hyvästi!
-- Hyvästi. Kai vielä näemme toisemme?
-- Luultavasti! Mutta kuulkaahan: "Läks' kerran urohia purrella soutamahan -- ei ykskään elävä inehmo heit' sitten nähnyt oo..." Sopiiko?
-- Sopii! -- vastasi naurulla toisen nauruun Iivana pappi, riemuiten jostakin...
Ja he erkanivat.
Ylioppilas asteli suoraan kohti auringon kiekkoa, joka vielä oli suuri ja paahteeton. Ilmassa näytti häälyvän kultaisia verkkoja. Iivana pappi suuntasi askeleensa lehtoon kirkon taustalla.
Lehdossa oli vielä hämärä. Siellä harhaili vielä sumu, takerrellen kiinni puiden lehviin ja haisi kostealta lehtimädältä. Ylhäällä pesiensä päällä kiertelivät naakat, rauhattomalla raakunnalla lennellen oksalta oksalle. Ne katsoivat Iivana pappia ankarin silmin, taivuttaen pääkkösiään ja ikäänkuin haukkuivat häntä joka suunnalta. Jänis pinkasi säikähtyneesti laukkuuseen ihan hänen jaloistaan ja piiloutui heti. Paikoin tunkeusivat jo auringonsäteet tiheikköön kuni kultaiset nuolet, ja niiden satuttamina välkähteli lehdillä kastepisaroita kuin erivärisiä kyyneleitä. Musta koppakuoriainen lensi suristen ilmassa, kopsahti kovasti puuta vastaan ja -- rauhoittui. Jostakin ilmestyi pieniä, hyvin tunkeilevia kärpäsiä, toisaalla visersi lintu heleän yksitoikkoisesti "pit-pit-juo-juo" ikäänkuin valittaen että -- pitää juoda!
Jotakin valkoista vilahteli puiden lomitse.
Iivana papilla sydän kouristui.
Häntä vastaan näet oli tulossa Paulinkka. Hänen yllään oli yhä sama valkoinen puku, sama palmikko kuin eilisiltanakin, aivankuin ei olisi mennyt maata koko yönä. Hänen kasvonsa näyttivät hiukan kalpeilta ja laihtuneilta, ja niissä värähteli rauhatonta odottelua. Nähdessään Iivanan, riensi hän nopeasti tätä vastaan.
-- Tiesin kyllä! -- sanoi hän hymyillen papille ja tutkivasti katsoen tätä kasvoihin.
Pappi ei kysynyt, mitä toinen tiesi. Hän vältti katsomasta naiseen, ollen tarkastelevinaan naakkoja, jotka oksilla kiikkuen, epäilevästi ja vaikenematta raakkuivat. Vieläpä hän luulotteli että Paulinkka kohta helähtää nauramaan ja katsoo häntä silmiin ja että tuo nainen on omaatuntoa vailla eikä ole hänellä minkäänlaista häpyä.
-- Hyvää huomenta! -- virkkoi pappi: -- Kävelyssäkös olet?
Paulinkka löi äkkiä kämmeniinsä ja purskahti nauramaan kuin tyttö.
-- Mitä sinä siinä tirskut? -- sanoi pappi nyreästi katsahtaen.
-- No sitäpä sitä että sinä eilen mainiosti onnistuit näyttelyssäsi!
Ja Paulinkka teki kasvonsa ankarannäköisiksi ja sanoi karkealla äänellä:
-- "Babyloonilainen!"
Ja jälleen hyrskähti nauramaan jonkunverran hermostuneesti, niin että kyynelet kihahtivat silmiin.
-- En ikinä sitä unhoita! Babyloonilainen! Minäkö siis olen babyloonilainen? No voi sinua, millainen olet...
-- Millainen?
Nainen vaikeni, mutta niin ilmaisevasti että toinen sanoi uskomattoman ankarasti:
-- Paula! Mihin saakka sinun sekasotkusi ulottuu? Etkö häpeä... olethan papinrouva! Ja koetat minut vietellä syntiin! Mikä paholainen sinut onkaan vallannut? Olen aina sinua pitänyt... kunniallisena naisena...
Paulinkka tunkeusi likelle häntä.
-- Sinähän... rakastat minua? Sano!
Pappi väistyi.
-- Tietysti rakastan... kuten hyvää, suloista naista... ja lisäksi kuin papinrouvaa.
-- Ah, papinrouva, papinrouva! -- yltyi Paulinkka aavistamattoman äkkiä ilmaisten kaiken mielensä täyttävän hermostuneen jännityksen: -- vai papinrouva, "maatushka!" Kunniallinen nainen! Koko elämäni ajan on minua noin koetettu sanoilla solmita sallimatta askeltakaan minnekään päin! Aivankuin mitkä etiketit on kaikkien päälle liistaroidut kuin olutpulloihin! Vai olenko minä itse tuon päällekirjoituksen liistaroinut? Minäkö sen olen tehnyt? Maatushka! Kunniallinen nainen! Mutta entäpä en tahdo ollakkaan -- en papinrouva enkä "kunniallinen nainen!" Tahdon olla oma itseni!!
-- Paula! Sinä olet järjiltäsi! Mitä sinä puhut?