Part 12

Isä Iivana odotti uteliaana näytelmän jatkoa.

"Keittipäs Matvei puuron!" -- ajatteli hän.

Mutta samassa joku hiljaa kosketti hänen kyynäspäähänsä. Hän vavahti vaistomaisesti ja kääntyi katsomaan.

Paulinkka kutsui häntä katseellaan seuraansa. Pappi läksi nöyrästi hänen jälkeensä.

Kulki etehisen läpi, tuli välikäytävään, jossa musta koira töykkäsi häntä turvallaan ja nuuski häntä tarkasti. Paulinkka luiskahti jonnekkin lauta-ovien taa, ja pappi tunkeutui kintereillä hänen jäljessään.

Se oli talon säilytyshuone.

Siinä oli nähtävästi joku asuskellut, koskapa nurkassa lautojen päällä siltaili likainen höyhenpatja, ja vieressä, leveän, vanhan, punaisen arkun kannella törrötti kömpelö puinen lyhty, jonka rikkinäisten lasien läpi vilkkui palava talikynttilän pätkä. Pitkin seiniä hyllyillä oli munakoppeja, villaläjiä ja leveäkylkisiä kannuja, jotka näyttivät tärisevän kynttilän vipajavassa valossa. Haisi pilaantuneilta ruoka-aineilta ja varsinkin sianliikkiön haju pisti kirpeästi nenään.

Katon rajassa olevasta akkunan pahasesta kurkisti sisään yö läpi hämähäkin verkkojen.

-- Mitä salaisuuksia sinulla on mielessä? -- kysäsi Iivana pappi.

Paulinkka katsoi häneen alhaalta ylös, asettuen hyvin likelle, mutta oli vaiti. Kynttilänpätkän värisevä valo varjoineen leikki hänen kasvoillaan. Hänen katseensa oli yhä yhtä tumma ja etsivä, mikä niin pelotti ja viehätti pappia. Ja tässä puolihämärässä pappi hänet ikäänkuin ensi kertaa oikein näki: tuon uhkean poven, nuot välkkyvät silmät, suloisen ja hellän kasvojen soikon.

Kevyt, mutta terävä neula myrkkyineen pisti hänen sydämmeensä.

Hän väistyi hiukan syrjään.

-- No?

Intohimoisesti, vaan kuni unessa, työntyi nainen häntä kohti.

-- Salli minun...

-- No? -- toisti pappi tuntien omituisen heikkouden puuskan.

-- Minä niin... niin sinua... Niin kunnioitan sinua! Salli minun... kaikesta sielustani... suudella sinua!

-- Mikä päähänpisto! aikoi pappi sanoa, mutta sanoikin:

-- Mitäpäs siinä... no?

Hiukan huudahtaen kavahti nainen ylös, kietoi lujasti kätensä papin kaulaan ja imeytyi hänen huuliinsa himokkaalla, pitkällä, kuni kauvan kaivatulla, ahnaalla syleilyllä.

-- Minä en voi... en saata enää hillitä! -- läähätti hän hänen rintaansa vasten: -- minä tahdon sinua... rakastaa! Minä... sinua... rakastan! Sankari! Sinä olet... sankari!

Ja ikäänkuin yhteensulautua hänen kanssaan tahtoi hän, liuveta häneen, ottaa itselleen osan hänen aivojaan ja tulla riemuitsevaksi voitonsaajaksi, väkeväksi.

-- Ja tämä elävä himo, jota ei ennen ollut kokenut, iski kuin sähkövirta pappiin, tuulahti häneen tulisena henkäyksenä, kärventi, poltti kaikki hänen ajatuksensa, aavistuksensa, epäilyksensä, hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä: käsittämättömän riemun viehättävä mailma avautui hänen eteensä ikäänkuin jokin musta esirippu olisi humahtaen kiertynyt kokoon ja valo hänet häikäissyt. Kaikki salainen, mikä hänessä oli elänyt tajuttomana, koko hänen tunteensa tuohon naiseen, iski häntä päähän aivankuin humuava liekki olisi häntä korventanut. Hän huoahti, tempasi tuon kiemurtelevan naisen, joka intohimoisesti itki, puristi kuin karhu syleilyynsä, suuteli hänen väriseviä huuliaan, joi hänen kyyneliään.

-- Paetkaamme! paetkaamme! -- kuiskasi nainen.

-- Paetkaamme! -- matki pappi toisen perässä puolitajuttomassa tilassa.

Ja hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ollut sitä aikaa, jolloin hän olisi ollut rakastamatta tuota naista.

-- Sinä olet väkevä... väkevä! -- toisti nainen intohimoisesti: -- mennään pois... jätä kaikki! me olemme täällä vieraita! Sekä sinä... että minä!

-- ... Että minä! -- toisti pappi kuin kaiku.

-- Me luomme paremman elämän! Me osaamme sen luoda! Miksi meidän täytyy kitua! Miksi! Etkö sinä kidu sen painon alla? Ja haluathan toki sen heittää pois?

-- Kenet?! -- kysyi pappi hämmästyneellä säikäyksellä,

-- Pappiskauhtanan!! Pappi havahtui ja säpsähti. Kalpeni ja työnsi hänet syrjään.

Kaikki hänen entisyytensä kuohahti hänessä.

-- Päästä irti! Sinä olet tullut hulluksi! Unohtanut, kuka minä olen ja kuka sinä itse!

Ja hän viskasi hänelle sanan, jonka hän tänä silmänräpäyksenä sai sanotuksi kaikella kastillisella menneisyydellään:

-- Babyloonilainen!

Kuin unessa, vapisevin käsin, vaelsi pappi takaisin saliin ja alkoi nopeasti kävellä väljällä tilalla, huomaamatta että siellä paraikaa oli tapahtumassa skandaali.

Korttipöydän ääressä oli peli lakkautettu. Kovasti seisoi ojennetuin käsin voimattomana vakuutellen:

-- Mitja! Mitja!

Poika ei kuunnellut isäänsä.

Ei, ei, hän ei voi vaijeta, hänen on velvollisuus, hänen on pakko sanoa noille vasten silmiä koko katkera totuus.

-- Uusi yhteiskunnallinen järjestys lakaisee teidät maan pinnalta, -- huusi hän vimmastuneena osotellen ihan läheltä pappi Matveita. -- Ainoastaan historiaan jääpi musta lehdensivu! Te ette ole maan suola, vaan maan rapa!

Te puhutte Ranskan kulttuuritaistelusta, teette vertauksen itsenne ja länsimaisen papiston välillä... Teillä ei ole oikeutta tähän vertaukseen! Länsimainen papisto on kulttuurillista, valistunutta, sivistynyttä! Se on katoolilaisen papiston persoonassa luonut tieteen, taiteen, kirjallisuuden, laskenut ensimmäisen perustuksen nykyaikuiseen kansalaisvalistukseen, sivilisatsiooniin! Ne ovat mitä suurimpia ansioita! Mutta mitä ansioita on teillä?! Millä voitte ylpeillä te? Sillä alentavalla asemalla, jonka olette vallanneet vuosisatojen kuluessa ollen voimakkaan palveluksessa heikkoa ja sorrettua vastaan, unohtaen velvollisuutenne ja apostooliset traditsioonit, alkuperäisen kunnianne ja omantuntonne!

-- Mi-mitä te puhutte! -- kiljui isä Matvei heilutellen käsiään ja melkein hypähdellen hillittömässä vihassa: -- tuohan on jumalallisinten elämänperustusten järkyttämistä... Pyhyydenherjausta!

-- Mitja! Pyydän sinua! -- ulvoi rovasti.

-- Dmitri Viktoritsh! Tehän olette itsekkin hengellistä säätyä! -- sanoi kulmiaan liikuttaen isä Sylvester.

Ylioppilas kääntyi vihaisena ja intohimoisena puhujaan.

-- Ja tekö luulette ettei minuun käy kipeää puhua tätä kaikkea? Kyllä minuun käy kipeää!... Minussa virtaa teidän verenne... se perinnöllinen, minussa puhuu teidän esi-isienne ääni, teidän kaukaisten esi-isienne, jotka ovat johtaneet kansat maan orjuudesta, sanoneet kuninkaille totuuden vasten silmiä, pelkäämättä vankiloita! Mutta missä, missä ilmenee teissä esi-isienne jumalylpeä henki?! Missä on teidän suolanne?!

Hänen äänensä muuttui rinta-ääneksi ja hän aivankuin läähätti.

-- Teidän järkenne ja omattuntonne ovat kahleilla kytketyt! Ja te suutelette niitä! Te notkistatte heikkoja polvianne tyrmäläisten edessä!

-- Dmitri Viktoritsh! Malttakaahan...

-- Te olette orjia!! Ja tahdotte tehdä muutkin orjiksi. Mutta mahdotonta on, sanon minä teille, sammuttaa henkeä loppuun asti! Se virkoaa... Se on jo herännyt, vastustuksen henki, vapaa, ylpeä, voitokkaan älyn henki... Ja siitä solahtavat irti helisten teidän ruostuneet kahleenne!! Nousee vapaita Totuuden saarnamiehiä... Vaan te suistutte pimeyteen...

-- Ei! Mitä tämä on, isä rovasti? -- vinkui ja vihelsi Matvei pappi muiden pappien muristessa: -- nehän ovat puheita, jotka kuuluvat sellaiselle vääräuskolaiselle ja Pyhän Kirkon viholliselle kuin on Tolstoi!

Ylioppilas syöksähti vimmastuneena pöydän ääreen ja kaatoi itselleen lasin viinaa.

-- Esitän tämän maljan... Leo Tolstoin kunniaksi!!

Ikäänkuin pommi olisi heitetty pappien keskelle!

Salissa syntyi murinaa, melua ja huutoa.

Isä Favorski viskasi pöytään korttinsa ja ilmoitti, että hän lähtee pois. Missä noin kohdellaan hengellistä säätyä, siellä ei hän, ollen pappi ja sitä paitsi hengellinen tuomari, voi viihtyä! Mutta rovasti etsi vuoroin silmillään kadonnutta poikaansa muristen: -- "Mitja, Mitja! kuinka sinä voitkin!", vuoroin kehoitti isä Paavalia jäämään alalleen eikä kääntämään liiaksi huomiota tapahtumaan.

-- Nuorison puheita! -- puheli hän: -- meidän vanhusten on pakko antaa heille anteeksi!

Mutta Paavali pappi vain raivostui näistä sanoista.

Ensinnäkin: mikä vanhus _hän_ oli?

Samalla vaihtui tämä mieltä järkyttävä melu naurun-hohotukseksi. Tiakka Ivanovski näet kiemurrellen naurusta sopersi juosten toisen luota toisen luo:

-- Eihän hän ole vanhus! Hi-hi! Se oli oikein! Siihen on paljon todistajia! Varsinkin hänen omassa pitäjässään...

-- Suu kiinni! -- sanoi yrmeästi tiakka Sikerov repien häntä hihasta.

-- Arvoisat virkaveljet! -- rukoili rovasti, -- jättäkäämme kiistelyt ja riidat. Pyydän isiä pöytään!

-- "Ja olevi heillä päivisin pikkaraiset kekkerit juominensa ja kyrsinensä", -- pilaili Sikerov jyrisevällä äänellään.

Vaan Favorski lisäsi yleisessä naurun rähinässä:

-- Kuka kieltää juomasta paksun Paavalin maljaa? [_Paksu_ on venäjäksi vanhemmassa muodossaan "tolstoi", jota tässä käytetään pilavertauksena kreivi Tolstoin nimestä.]

Ja kaikki läksivät pitkässä jonossa ruokapöytään.

X.

Yö oli tukahduttavan kuuma ja kostea.

Jotain mustaa, pahaaennustavaa näytti riippuvan yläpuolella maata. Pilvet yhä vetelehtivät pitkin taivasta yksinäisinä möhkäleinä, raskaina ja uupuneina, antamatta enää sadetta maalle. Pimeän painostavana kohosi maan usva niitä kohti.

Rovastin vanha talo nukkui... Pitkin sen täpötäyteen sullotuita huoneita kuului äänekkäitä huokauksia, ähkäyksiä ja mutinaa, ikäänkuin itse talo ihmisten maatessa olisi elpynyt tuskittelemaan omia muistojaan.

Iivana pappi nukkui ylioppilaan kamarissa, pienessä huoneessa, jonka akkuna oli pihaan päin. Hän heräsi omaan huutoonsa koko ruumis hiessä, nousi ylös, pöllisteli hurjasti ympärilleen eikä käsittänyt, missä oli. Ryömi sitten akkunan ääreen, nojausi kyynäspäineen akkunalautaa vasten ja pisti päänsä ulos ilmaan. Painajainen vaivasi häntä vielä. Jotain hehkuvaa, sakeaa tuntui virtailevan hänen suonissaan ja painavan kuin lyijy päätä. Työläästi palasi häneen todellisuuden tunto ja hän muisti että on rovastin talossa, tuntiessaan pimeässä häämöttävän, kivestä-rakennetun vajan. Asteettain selveni hänelle muistiin, kuinka hän eilen oli nauttinut liikoja naukkuja pöydässä ja sitten kuljeksinut pitkin nukkuvaa markkinatoria vankkurien ja äänettömien kauppakopperoiden keskellä ikäänkuin olisi tahtonut mennä piiloon omalta itseltään; oli sitten rasittuneena ja väsyneenä palannut jo nukkuvaan pappilaan ja paiskautunut lattialle levitetylle huovalle, koettaen vapautua ajatuksistaan ja nukahtaa. Kuin unenhoureissa muisti hän, että ylioppilas makasi puseroisillaan, saappaat jaloissa, aivankuin ei olisi tottunutkaan riisuutumaan yöksi; makasi liikkumatta, hievahtamatta, kangistuneena kuin ruumis, mutta ei nukkunut, koskapa toisinaan hiljaa nousi ylös, hiipi kuin varjo akkunaan ja näytti jotain tarkastelevan. Ja muistui myös mieleen tai unessako se lienee ilmestynyt Iivana papille, että pari kertaa yön kuluessa ovi oli hiljaa avautunut ja siitä oli varovasti pistänyt sisään rovastin pää, jonka kalpeat kasvot olivat tutkineet huonetta. Olipa ukko vielä sopertanut poikansa nimeä ja joku tuska ja kauhu oli kaikunut siinä hänen soperruksessaan. Mutta poika ei ollut vastannut. Sitten oli kaikki taas kadonnut Iivana papin edestä.

Yön kaikki kuiskuttelevat äänet olivat hukkuneet uniseen pimeyteen.

Hän näki unta, että hän aamuhämärissä vaeltaa ristikulkueessa, kirkonkellojen kaukaa soidessa, leveän, kirkkaan joen rantaan, jonka nimen hän on aikoja sitten unhoittanut. Häntä kammottaa ja hirvittää että tuo nimi on unohtunut. Hänen täytyy se muistaa! Hän pinnistää muistiaan, mutta ihmiset odottavat ja napisevat. Ja tämä napina kasvaa ja tulee hänen päällensä, häntä uhaten. Ja yhtäkkiä joen hiljaisista vesistä sukeltaa esiin nainen... Tämä maanittelee häntä luokseen, puhuu jotakin käsittämätöntä aivankuin vieraalla kielellä. Äkisti erottaa hän vain yhden sanan:

-- Paetkaamme!

Kauhu ja riemu valtaavat hänet... Hän ponnistelee huutaakseen naiselle jotakin suurta, voimakasta, mikä kerralla ratkaiseisi kaikki epäilykset, mutta hänen kielensä on sidottu, hämärä ajatus raukenee, ja hänen huutonsa on kauhea.

Tästä huudostaan hän juuri heräsikin. Ja nyt, minne hyvänsä hän siirsikään turvottuneet silmänsä, seisoi hänen edessään tuo unen vaalea haamu, ja hän tiesi vallan hyvin, kuka se oli, sillä tuolla haamulla oli Paulinkan kasvot ja katse, joka kiehtoi ja kutsui.

Iivana pappi huokasi raskaasti, kuten yöllä huokaavat hevoset laitumella.

-- Perkeleen viet-te-lyk-siä!

Hän pudisti kovasti päätään ja alkoi hapuilla pöydältä hattuaan, koettaen tehdä sen niin hiljaa, jotta ei ylioppilas häiriintyisi. Mutta kompastuttuaan lattialla olevaan peittoon, huomasi hän kummakseen ettei vuoteella ketään ollutkaan. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen kutsuva vihellys akkunasta päin, ja nyt hän omalla tavallaan sen selitti, taas päästäen raskaan huokauksen:

-- Herra siunatkoon... Lihan himoja... kaikkialla, kaikkialla!

Hän läksi kulkemaan etehiseen varovaisesti astuen yli makaavien olentojen, ja tultuaan ulos pihaportaille, laskeutui raskain ja painavin askelin alas porrasastimia.

Hänen ohimoitaan ahdisti veri paukkuen.

Yön kostea pimeys, tuo mykkä ja liikkumaton, ei tuonut huojennusta; hän hengitti siitä sisäänsä vain vielä herpaisevampaa painostusta, ikäänkuin koko mailma olisi hourinut yhdessä hänen kanssaan aamuöistä hourettaan. Rakennusten piirteet siinsivät hänestä kummallisilta, pelottavilta: vailla päivän hälinän eloisuutta nuot aitat, saunat ja vaunuvajat näyttivät kuolleilta laatikoilta, omituisilta ruumisarkuilta, jotka olivat kohonneet maan pinnalle ja häiritsivät elämää. Tuo avara, maahanpainunut, vaitelias, musta talo, josta aika-ajottain sukelsi kuuluviin huokaavia säveliä, kuni itsemurhan tehneen pojan huokauksia, mikä teko oli tapahtunut yhdessä sen huoneista, oli kuin maahan litistynyt ja samalla itse ahdisti ihmistä kuin vankilan muuri.

Ja Iivana papin silmien edessä häälyi unen valkoinen haamu yhä huutaen huutoaan:

-- Paetkaamme!...

Päästettyään auki pappispukunsa ja otettuaan hatun päästään, katseli Iivana pappi suu puoleksi auki päin taivasta ja huohotti kuin hyvin väsynyt ihminen.

Tähdet tuikkivat himmeästi hajallaan siellä täällä, kuni silmiään räpäyttämättä. Kuni raskasten luomien alle peittyivät ne hitaasti pilviin, sitten taas auetakseen ja rävähtämättä tuijottaakseen, aivankuin taivaalta olisi maan ylitse kumartuneet katselemaan jonkun olennon surulliset kasvot.

Takana narahti ovi.

Iivana pappi kääntyi katsomaan. Rovastin kalpeat kasvot tuijottivat häneen.

-- Tekö se olette, isä Iivana? -- kuiskasi rovasti: -- minä käväsin juuri huoneessanne. Ettekö ole nähnyt Mitjaa? Minä luulin teidän yhdessä ulosmenneen...

Hän tuli ulos portaille eikä näyttänyt enää odottavankaan vastausta.

Iivana pappi tunsi hänelle käsittämätöntä ääretöntä hätää rovastin kuiskeessa ja sanoissa.

Ja sentähden hän, kotvan vaijettuaan, sanoi:

-- Nuorta verta!

Rovasti, puoleksi kuiskaamalla, äännähti alakuloisesti:

-- Ei se ole sitä!

Hän seisoi ja vaikeni kuni tarkasti kuulostaen jotakin. Hevonen tuntui hörähtävän jossakin. Toisaalla taas hanhi unisesti kahahti. Yölintu lentää sirisi hiljaa läpi ilman ja häipyi pimeään.

Rovasti laskeutui portaille isä Iivanan rinnalle.

-- Näin minä kuljen... enkä voi nukkua! -- alkoi hän haastella puolikuiskaamalla kuni peljäten herättää vaikenevan talon salaperäisiä solia, -- voi niitä lapsia, voi niitä lapsia!

-- Miksi te niin olette levoton? -- virkkoi Iivana pappi: -- nuori mies... tietysti...

-- Kun Mihail ampui itsensä, -- vastasi rovasti enemmän omiin ajatuksiinsa kuin Iivana papin sanoihin: -- niin minulla oli aavistus edeltäpäin... kun hän saapui kotiin, kun minä katsahdin hänen kalpeihin kasvoihinsa, kun kuulin hänen ensi sanansa: "isä kulta", niin hän sanoi, "minä tulin teille levähtääkseni... tai kenties saavuin myötyriksi..." Niin minä näin ikäänkuin mustan kuopan edessäni... Ja kun hän alkoi puhella petoksesta ja siitä kuinka ihminen on halpa ja heikko, ja että hän itse on murhaaja! Yökausiin en nukkunut... ja tahdoin ikäänkuin vartioida jotakin... Enkä kuitenkaan saanut vartioiduksi!

Hän vaikeni hetkisen.

-- Samoin nytkin... Jotain on tekeillä, jotain on uhkaamassa pääni päällä... jotain kamalaa! Minä sen jo tunnen... ja näen!

-- Mitä niin? -- katsahti Iivana pappi kummastellen.

-- Kunpa tietäisin minä... Mihail oli keskittynyt ihminen... Vaan Mitja on tulinen, hillitsemätön, itsepäinen... Kyllä minä pelkään! Sellainen levoton aika nykyään... Kun hän jonnekkin lähtee... niin ei puhu mitään... Vaan kun kerran alkaa puhua... niin kaikki on sellaista sairasta, ärtynyttä! Nykyään liikkuu kaikesta niin ikäviä huhuja... Tuo Ivanovskikin viittasi johonkin...

-- Kaikellaisia te kuuntelettekin! -- pärähti nauramaan Iivana pappi: -- sudenkorento se mies on! Rovasti kohottautui.

-- Vaan kenties poika on mennyt vaunuvajaan nukkumaan... Sisällä on niin kuuma! Annas kun menen katsomaan.

Kuni musta, tuskaileva aave, joka harhailee hautamaisten rakennusten keskellä, läksi hän kulkemaan hiljaisin askelin tummille ulkohuoneille.

Iivana pappi vuorostaan asteli portin taa. Sivu valkeanhohtavan kirkon, läpi markkinatorin, joka muistutti näöltään jättiläismäistä mustalaisleiriä, vaelsi hän niittytielle ja asteli nopeasti sitä pitkin ikäänkuin koettaen paeta omia ajatuksiaan. Mutta nuot levottomat ajatukset tempasivat hänet uudestaan vahvaan valtaansa vielä voimakkaammin kuin eilen hänen harhaillessaan kuurona pimeässä, ja vaivasivat häntä raskaammin kuin unen painajainen. Hänen päässään kuni kohoilivat hyökyaallot. Hänessä raivosi jälleen myrsky samallainen kuin eilen joella, silloin kun hän niin rohkeasti oli heittäytynyt kuohuvaan syvyyteen ja riemuinnut taistelusta luonnonvoimia vastaan. Mutta tästä sisällisestä myrskystä hän voi pahoin. Vihuri vei ja riuhtoi riekaleiksi hänen elämänsä haaveellisen rauhan ja hänen sielunsa avasi utuiset silmänsä kauhistuakseen sitä, mitä se näki. Hänen tunteensa olivat olleet tarkoin määriteltyjä ja hänen ajatuksensa kuin labyrintti vailla uloskäytävää. Nyt hänessä taistelivat ihminen ja pappi itsetajunnan usvaisella vainiolla. Ja niiden taistelu sisältyi siihen että ihminen mielettömällä himon huudolla nousi pystyyn suoristaen koko vartalonsa ja heti taas lankesi, vaan pappi koko ajan rukoili hänen puolestaan sotkien rukouksen sanat, sekoittaen ne kyyneliin, rukoili saadaksensa voiton ihmisestä, -- rukoili sitä että ihminen ijäksi vaikeneisi, vaeltaen jonkun hänelle raivaamaa elämänpolkua, alla uhkaavan taivaan, päällä maan, joka häntä odotti muuttaakseen mitättömäksi mullaksi sen, mikä elämässäkin oli ollut kuollutta tuhkaa.

Ihminen läähätti, oli läkähtymäisillään ja nouseskeli maasta kuni ammuttu huutaen: -- Minäkö se tahdoin?! Se on valhe! Se ei ole totta! Kun minä puin ylleni pappisviitan, niin iloitsin ainoastaan siitä, mitä en ymmärtänyt, vaan siitä, mitä ymmärsin, minä itkin! Minkätähden en siis voi heittää tuota naista, jos tahdon, miksi minun täytyy elää kuin haudassa, kun koko minun sieluni pyrkii uutta valoa vastaan, vapaaseen elämään? Miksi tämä uusi elämä on synnillinen?! Tahtoisinpa tietää! Kaikki se on valhetta!

Mutta pappi puheli lauhkeasti huohottaen: -- Johannes! Johannes! Turhaa on potkia tutkainta vastaan... Sinun päällesi vuodatetaan Pyhän Hengen siunaus... Voipiko sen heittää luotaan kuin minkä rievun? Se on pilkkaa Henkeä vastaan, anteeksiantamatonta syntiä! Rikotko lupauksen, itselleen Jumalalle antamasi?... Ja mitä varten? Minkä uuden elämän luulet löytäväsi, valanrikkoja? Eikö omatunto sinua vaivaa, -- eikö se myrkytä jokaista rikoksellista riemuasi? Vaimosi ja tyttäresi hylkäämällä -- keneen sinä rakkautesi himon tähtäätkään? Lihanhimo sinussa puhuu... Masenna... tapa se! Sillä jos sinun silmäsi pahentaa sinut, niin revi se irti...

Ja papin puolella oli sukupolvien viisaus, perustusten voima, tekstien varmuus. Ihmisen puolelle jäi vain -- elämän kauhu ja hänen rakkautensa. Eikä ihminen tiennyt, mitä uutta elämää hän tahtoo. Hän kuvitteli sitä mielessään vapaaksi kuin aroa, kirkkaaksi kuin ruskoa, vaikka vailla määrättyjä piirteitä. Mutta pappipa tiesi varmasti tiensä ja houkutteli sille ihmistäkin.

Iivana pappi meni heikoksi tästä taistelusta.

Hän huokasi äänekkäästi, siristäen silmiään kuin unen popperässä.

-- Saispa edes uineeksi!

Jo virisi aamurusko.

Tähdet sammuivat.

Kuni vaalea hymy kulki pitkin taivasta. Pilvet haihtuivat jäljettömiin, taivaan laki muuttui aivan puhtaaksi. Niityiltä kohosi usva keveänä savuna. Jättäen askeleistaan tummat jäljet märkään, sakeaan ruohoon, harhaili Iivana pappi joelle, ja riisuuduttuaan paiskautui pärskähtäen veteen aivankuin olisi siihen suistunut satavuotinen puu.

Pieni joki oli hiljainen, melkein rantojen tasalla, täynnä sakeaa, umpeenkasvanutta kaislikkoa, jonka keskeltä vain muutamin paikoin päilyi sileitä, hopeanhohtavia kohtia.

Iivana pappi istui kylmässä vedessä etsiskellen jalallaan jäisiä pohjalähteitä, vaipuipa paineenkin veden sisään, niin että hänen hiuksensa uiskentelivat pinnalla kuin meriruohot; korskahteli autuaallisesti säikäyttäen siten ruovostossa piilevät sorsat pahasti rääkähtelemään. Iso kala tölmäsi hänen jalkaansa vasten. Hän yritti sitä kiinniottamaan, vaan kiivaasta liikahduksesta nuljahti sekaan niin että täytyi nielaista vettä suunsa täydeltä. Ja silloin hänelle heti tuli hauska.

Pukeutuessaan tunsi hän voimansa jälleen virtaavan suoniinsa.

Hänessä syttyi halu elää... elää... Kulkea nopeasti pitkin kasteisia niittyjä, vasten aamuruskoa, laulaa, huutaa hoilailla... Vetäistyään rintansa täydeltä ilmaa sisäänsä, alkoi hän keuhkojen täydeltä hihkailla että:

-- Ho-ho-hei... Pa-et-kaam-me!... Ja itsekkin säikähti.

-- Johannes, Johannes! -- jupisi hän pujottautuen valkoisiin housuihinsa ja nousten usvaiselle rannalle kuni mikähän aave: -- mihin asti oletkaan elämässäsi tullut, mitä sinä toimittelet, isä Johannes?

Ja naurahti tavatessaan itsensä tekemässä pilaa tunnetusta saarnasta, samalla päättäen mielessään ettei hän ainakaan tällä hetkellä tehnyt mitään rikoksellista.

Vaan niittyjen takaa, kaukaa jostakin vuorirotkosta vastasi hänelle kaiku kutsuvalla huudolla:

-- Pa-et-kaam-me!!

Hän asteli nopeasti niittyä, pitkin pienen joen rantaa.

Hänen ajatuksensa kävivät rohkeammiksi, vakaantuneemmiksi.

Yhtäkkiä hän pysähtyi kuulostamaan.

Joku puikkelehti varovasti ruovoston läpi.

Äänet olivat huolellisen selvät: ruovot kahisivat, reunoilla sorahteli vesi, ja airo hiljaa, mutta heleästi läiskyi.

-- Lieneekö metsästäjä vai kalanpyytäjä? -- arveli Iivana pappi kurkistaen.

Hän tiesi että tämä kaislaa-kasvava joenpahanen yhtyi jonkun matkan päässä leveään Pajom-jokeen. "Kalastaja" -- arveli hän, -- "on yöksi laskenut jokeen pyydyksensä". Jo aivan likellä vavahtelivat kaislat notkistuen venheen edessä, ja hillitty keskustelu kantautui hänen kuultaviinsa.

-- Minä en ole samaa mieltä kuin sinä! -- kuului puhuvan nuori ääni, -- en ymmärrä tuota hitaisuutta! En sulata sisässäni. Jolloinkin, jotakin... Mokomaa venyttelemistä! Minä ymmärrän äkkirynnäkön, ymmärrän myrskyn!

-- Myrsky tekee kaiken... sepä tietty... varsinkin helteen jälkeen! -- kuului vastailevan toinen ääni: -- vaan mitäs sitten? Leimahtaa liekki, korventaa, polttaa... ja sammuu. Lennähtää tuuli tuhkaan ja hajoittaa sen! Ei, minä ajattelen näin: -- annas jahka metsä kasvaa! Työntyy maasta ylös summaton voima, hitaasti... mutta varmasti! Suuri metsä! Haaroineen, juurineen kiinnikasvaa... Ja yltää pilviin asti... Kurkistaapa vielä, mitä siellä on, pilvienkin takana!

-- Elämä on laveampi sinun teoriiojasi. Sinä... kuinka sen sanoisin... dogmatiseeraat sen! Ja siitä syntyy vain paikoillaanpysyvä, kuolemaakituva ilmiö!

-- Miksi niin! Minä sinulle esitän vain voima-ainekset, kun ne kootaan yhteisesti, ei turhaan, vaan harkinnan mukaan, se merkitsee, keskinäisesti... Meneppäs koluamaan moiseen metsään kirvespahasinesi, kun se on niin korkea, että taivasta hiipoo... juokse ruoskinesi ja nagaikan-raatoinesi ympäri... Ei älähäkkään!

Äänet kuulostivat sangen tutuilta Iivana papista, mutta keskustelu tapahtui hiljaa eikä hän saanut selvää, keitä keskustelijat olivat. Hetken päästä taas kuului puhetta veneestä: