Part 10

Pääskyset katosivat, kurpat vaikenivat, kaukana vain huusi levottomasti myöhästynyt naakka. Suovat ja kummut ikäänkuin lytistyivät maata vasten. Pilvi, nielaistuaan auringon, värjäytyi silmänräpäykseksi purppuranpunaisella valolla, mutta pimeni uudestaan ja muuttui mustaksi, ja vain sinne-tänne ilmaantui harmaita pilkkuja kuni tykinkuulan kuluneita reikiä. Hirviön pää näytti kasvavan yli vainioiden, ja sen hiustöyhdöt, vuoroin hopeanharmaat, vuoroin mustat, pörröttyivät hajalleen pitkin taivaankantta.

Auringon suojaimen alla kävi keskustelu. -- Sanoinhan minä ja sanon vieläkin, -- murisi tyytymättömänä Matvei pappi: -- että parempi on olla ensimmäisenä maalla kuin viimeisenä kaupungissa. Täällä minä olen isäntä paikallani. Edessäni moukat lakki-kourassa seisovat! Täällä minä tunnen oman valtani. Täällä minä olen oikea pappi ja hallinnonhoitaja ja jossakin määrin tuomarikin. Yhtaikaa! ja ylipäänsä...

-- Ja ylipäänsä mitä? -- halveksimisen vivahdus äänessään toisti Paula Grigorjevna.

-- Ja ylipäänsä minä en missään tapauksessa mene kaupunkiin!

-- Minäkö sinua sitten sinne houkuttelen -- kuinka? -- sanoi kummastellen Matvei pappi: -- mitä sinun siis sinne oli pakko lähteä? Mikä sinulta puuttuu? Mikä ahnas sielu sinulla lieneekään!

Paula Grigorjevna oli vaiti.

-- Minä kysyn sinulta vihdoinkin! -- huudahti ärtyneesti Matvei pappi: -- miksi vaikenet? Meidän täytyy puhua asiat selville!

Vastaamatta hänelle kurkisti Paula Grigorjevna varjostimen alta.

-- Ukonilma tulee! -- huudahti hän: -- sepä vasta ihanaa!

Hän laski kiireesti varjostimen kokoon, puhuen kiihkoilevasti:

-- Tuossa tuokiossa tulee ukkonen! Ukkonen... ja salamat! Myrsky! Kuinka minä rakastan! Minua haluttaisi yhä olla merellä ukonilmalla... Oikeassa "Sturmissa"! Ivan Vasilitsh, katsohan, kuinka tuo pilvi on musta... kuinka se on musta!!

Hän osoitti kädellään.

-- Aivankuin linnan muuri liikkuisi... Ja tuolla ovat taistelijat!! Kohta räjähtää yhteislaukaus! Pommeja ja nuolia lentää! Vaan alhaalla... taivaanrannalla savuaa jotain harmaata! Ikäänkuin nelistävä ratsuväki! Nuori papinrouva läiskäytteli kämmeniään.

-- Ukkonen!

-- Kohta saadaan löylyä! -- pilaili isä Iivana.

-- Ei haittaa... en minä sokerista ole!

Matvei pappi kiskoi aitansa ison saalin ja alkoi peitellä vaimonsa hartioita.

-- Tulee kylmä helteen perästä... Peitä itsesi! Irroittamatta silmiään pilvestä, työnsi rouva luotaan miehensä käden.

-- Elä koske...

-- Hevoset kiitivät eteenpäin.

Tie yleni vihdoin mäen päälle asti ja kaukaa näkyivät jo joen leveät ja tummat vedet. Ilmaan levisi kosteutta.

-- Kun minä olin pikkunen tytön letukka, -- puheli Paula Grigorjevna: -- niin näin ukonilmalla aina lähdin arolle... Meidän talomme sijaitsi juuri metsän reunassa... Minä mennä tipsutan pilveä vastaan... Myrsky tulla tuprahtaa, repii ja kiskoo minua yltympäri, mutta minä vain menen! Ja hauska on... Ja samalla ikäänkuin ikävä jotakin... Niin i-ikävä, niin i-ikävä! Kunpa joku tulisi -- ottaisi kädestä, veisi... ihan hirmumyrskyn keskelle, -- sinne, missä ukkonen jyrisee ja salama leimuaa... Toisinaan tulin läpimärkänä kotiin... Eikä sitten nukuttanut yöllä... Ja tyyny oli märkä kyynelistä: vaan miksikä itkin, en tiennyt...

-- Sinun päässäsi on aina ollut tuhmuuksia: -- murisi Matvei pappi kääriytyen saaliin, joka hänet paikalla muutti mustalaisen näköiseksi.

Vaunut tekivät kolme käännähdystä hiekkaisella tiellä matalan tammisten keskellä ja vierivät alas roomurantaan.

Roomulta huusivat kymmenet eri äänet:

-- Joutukaa-aa!! Ukkonen tulee-ee!!

Silmänräpäyksessä päästettiin pappien hevoset valjaistaan ja matkavaunut vieritettiin lauttaan, jossa muutamia talonpoikain vankkureita kaikellaisine kamssuineen seisoi aisat pystyssä, niin että vaunuille vielä riitti sijaa. Pappi itse piti silmällä, kuinka hevoset talutettiin roomuun.

-- Varovammin, hyvät miehet! -- puheli hän: -- minun hevoseni ovat arat... varsinkin aisahevonen! Hampaansa särkee...

-- Mepä kuulimme että aisakello soi! -- kertoi papin vieressä häärien, vaikka mitään tekemättä ja toisia vain häiriten, lyhytkasvuinen roomumies, jolla oli tummansininen nenä ja kyynelöivät silmät: -- ihan varmaan, ajattelimme, on se pappi! Esivallalla näet on kova-ääninen kello, vaan pappien aisakellot ne laulavat kuin kuoripojat kirkossa.

Hän mennä kyhnysteli pitkäkasvuisen talonpojan luo.

-- Mihin sinä sitä ohjasta kiskot... pirunpenikka! Silkistä se on hengellisten suitsi! Ei mikään köydenpätkä!

-- Ka, ka, sinä! -- sadatteli jurosti talonpoika: -- lempsatin nahjus!

Roomu läksi liikkeelle.

Se kynti vielä kirkasta joenpintaa, mutta länsipuolelle, josta pilvi läheni, näytti jokeen valuvan verellä sekoitettua mustetta. Pilvenlonka oli jo kadottanut kaikki muotonsa. Se oli kuin kasvava pimeyden valta, liikkuva kaaos, -- joka vielä oli vaiti ja salasi kauhunsa, joista ennen itse maapallo oli tärissyt.

Istuen matkavaunuissa ei Paula Grigorjevna päästänyt pilvestä irti noita suuriksi avattuja, loistavia silmiään, kädet ristissä ikäänkuin rukoillen jotain tuntematonta, häntä viehättävää jumaluutta.

-- Mitritsh! Vedä kovemmin! -- huusivat talonpojat lautturille.

-- Tulkaa auttamaan! -- kähisi Mitritsh.

-- Kunpa Jumala soisi keretä ennen rajuilman puhkeamista! Katsokaahan miten pilvet ryömivät...

-- Ei haittaa, pappeja on matkassa!

Talonpojat nauroivat.

-- Mitä tavaraa teillä on kuormissa, veljet? -- kysyi Iivana pappi, hypistellen kuormaa: -- markkinoillekko matka, vai minne?

-- Bogdanofkaan, markkinoille. Markkinat ovat huomenna. Onhan meillä kaikenlaista kalua ja kilua... lusikkaa, kuppia, savivatia, lakkia...

-- Hyvinkö käy kaupaksi?

-- Roskatavaraa! -- virkkoi vaunuista isä Matvei.

-- Eikö mitä, siinähän tuo menee! -- puhuivat talonpojat: -- takavuosina oli varsin hyvät markkinat... Mutta nykyvuosina, tiettypä tuo, on kansa kaikkialla rappeutunut. Ei ole leipää, ei heinää... karja on muuttunut...

-- Ja rahvas suuttunut! -- kivahti nyreästi pitkä kasvuinen talonpoika työntäen lakin niskaan ja katsoen pilveä: -- kaikellaisista ahdistuksista...

Nämät sanat kuullessaan akat kuormilta ikäänkuin sopimuksesta huokasivat, vaan ukot painoivat päänsä alas.

-- Maapäällikkö... tietysti niin nimitetty hänen jalosukuisuutensa... on liian ankara... vieläpä sortaakin... eikä aina toimita asioita oikein!

-- Hänen suhteensa täytyy menetellä itsenäisemmin! -- virkkoi eräs rauhallinen, pilkallinen ääni: -- ken lakki kourassa selkäänsä taivuttaa, on itse altis kaikellaiseen sortoon.

Pappi Iivana katsahti puhujaan. Se oli tanakka, kyyryselkäinen talonpoika, jolla oli levolliset, hiukan kesakoiset, sileäksi ajellut kasvot. Harjasmaiset viikset peittivät hänen ohuet, päättäväisiksi puristetut huulensa, vaan katseensa oli kolkon-pilkallinen.

-- Sinäpä urhoollinen olet... mikä on nimesi? -- sanoi Iivana pappi.

-- Nimeni on Aleksi, -- vastasi talonpoika, -- vaan urhoollisuus on joka miehelle tarpeeseen. Tulista ratsua ei lyödä eikä ruoskita, eikä irvistävään koiraan ole hyvä koskea! Kalkkuna on iso lintu, vaan ei siitä ole paljon taikaa, -- mutta hanhi suhisee ja kaulaansa kuikistaa -- ja sitä syrjätään...

-- Se on oikeata puhetta! -- sanoi pitkäkasvuinen talonpoika: -- maanmoukka on tottunut toraan, -- ei irvistele... Ja sentähden kaikellaiset roistot hänen seljässään ratsastelevat... Vaan annahan olla! -- lisäsi hän äkkiä nyreästi: -- se aika on menevä!

-- Älykästä sanaa on hauska kuunnella! -- lausui Aleksi: -- jospa vain kaikki maanmoukat noin ajatteleisivat... Yksimielisesti!

-- Pian tulevat niin tekemään! -- sanoi jäykästi talonpoika.

Pappi Iivana kuunteli ihmeissään moista keskustelua. Mutta äkisti tarttui hän hattuunsa ja huusi:

-- Ähäh! Nyt pitäkää varanne, veikot!

Lautta oli saavuttanut jo joen keskikohdan.

Joki karehti kuni rypistäen kasvojaan. Pahaaennustava hiljaisuus syleili tummia rantoja. Aivankuin linnut olisivat kuolleet, pudonneet hiekkaan kurpat, jähmettyneet kaislistoonsa sorsat; vimmatusti kirkuen leijaili vain yli virran kalalokki kuni radaltaan eksyneenä. Hevoset korskahtelivat säikähtyneesti ojennellen kaulojaan aavistaessaan ensimmäisiä iskuja, jotka nopeasti ryntäsivät päin yhä mustenevasta pimeydestä. Mustana varjona syöksähti pilvi jokeen, ja lautta näytti kantautuvan suoraan hirviön kitaan, tuulen valtaan, joka oli puhkeamaisillaan hirmumyrskyksi, räiskeineen, vaahtopäisine aaltoineen, pölypilvineen...

Ja se puhkesikin!

Jo kaukaa näki Iivana pappi, kuinka liikkumattomat puut alavalla rannalla repalehtivat, mustenivat, pieksivät ilmaa kaikilla oksillaan, ja sitten yhtäkkiä sujahtivat maahan. Ikäänkuin leikkien kyykistysleikkiä, karkasivat niiden ylitse maantien ja peltojen pölypatsaat, nousi hirmuinen vihuri ja huimasti pyörien pärskähti veteen.

Silmänräpäys vain...

Ja kaikki sekaantui tuhannen-tuppuraan: taivas ja maa, vesi ja rannat, ja puut...

Kuni joku jättiläisolento olisi puhaltanut mustaa, kosteaa, tomuista henkeään ilmaan. Ulvovin vihellyksin raastoi tuuli veden pintaa, rikkoen sen räiskeisiin ja riepottaen ylös pilviin...

Hevoset tömistivät jalkojaan ja karskuttivat hampaitaan.

Kameelinkarvaisten kauhtanoiden liepeet läiskyivät kuin kämmenet; oljet rippelehtivät kuormissa; akat painautuivat niitä vasten sanellen:

-- Taivaallinen Hallitsijatar! Millaiset himot sinulla on! Ristin voima olkoon meidän kanssamme!

-- Mitritsh! Vedä! Vedä lujemmin! Ljaksei... auta häntä! Auttakaa kaikki, veikkoset!

Huutavilta talonpojilta oli tuuli kiskoa parrat irti ja vei ne näkymättömin käsin yli hiusten...

Paula Grigorjevna oli tyrmistynyt äänettömään riemuun.

Hän katseli suoraan riehuvain elementtien syvimpään kurimukseen, seurasi jännittynein silmin mustien ja harmaiden, tuulen repimien pilvenpärskeiden hurjaa lentoa, ja vavahti iloisesti, kun salamat aivankuin räjähtävät granaatit hänen päänsä yläpuolella vinkkuroiden sinkoilivat ja ukkosen jyrinä iski veteen halkaisevalla painolla.

-- Mene piiloon, mene piiloon! -- änkytti hänelle peljästynyt pappi Matvei, -- mene vaunujen alle... tuossapaikassa lankeaa rankkasade!

-- Mene tiehesi! -- sanoi nuori rouva vuorostaan kärsimättömästi.

-- Vedä, Ljaksei, vedä! -- mörisivät talonpojat: -- Mitritsh!

-- Pappi paras! Autappas! -- kääntyi isä Iivanan puoleen Aleksi nauraen: -- sinähän näytät väkevältä mieheltä...

-- Ka olenhan jonkunlainen! -- arveli Iivana pappi käärien hihojaan: -- hännästä minä hevosen pysäytän!

-- Ihanko laukasta?

-- Pilttuustako sitten luulet, häh?

Ja Iivana pappi yritti tarttumaan köyteen. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi ylhäältä pilvistä ikäänkuin raskas paino: -- raivokas tuulenpuuska pusersi lauttaa vasten vettä, syleili sitä sen kaikilta tervatuilta kupeilta -- kallisti kyljelleen ja syöksi vimmatulla voimalla eteenpäin. Korskahdellen horjahti Aleksikin paikoiltaan ja rymähti raskaasti lautanpohjaa vasten, vaan hänen ylitsensä pyllähti kuperkeikkaa lautturi Mitritsh.

Suristen luisui köysi, retkahtaen höllänä alas.

Monta vuotta siedettyään kahleiden orjuutta, tärskähti nyt lautta, tuntiessaan olevansa vapaa. Se heilahteli, pysähtyi hetkeksi miettimään ja läksi sitten nopeasti liukumaan pitkin joen uomaa, hiljalleen pyörien. Rannat luisuivat ohi, niiden puut notkuivat epätoivossa ikäänkuin valmistautuen vyörähtämään syvyyteen, ympäri lauttaa kuohuivat uhkaavina mustat aallot.

-- Köysi on katkennut! Köysi!!

Ihmiset ja eläimet tempasi sekasortoinen pakokauhu.

Pilvet repeilivät, salamat rätisten iskivät rannoille.

Rankkasade kaatui päälle.

Hevoset teutaroivat ja hirnahtelivat surkeasti.

Akat ahersivat kuormainsa päällä, kirkuen rukoussanojaan. Heidän epätoivoiset huutonsa sulivat yhteen tuulen ulvonnan, sateen sohinan ja talonpoikain sekasortoisen puhelun kanssa.

-- Hyvät ihmiset!... Nyt ollaan hukassa!

-- Tuolla... alempana... kallioranta!

-- Siellä on salakareja... Ja kosket! Mitritsh touhusi neuvotonna roomun reunoilla.

-- Herrajumala! Herrajumala! Herrajumala! Kuolema kurja nyt tulee... Herrajumala! Annushkani, Annushkani, armas akkani! Ja tyttäreni mun... jääkää hyvästi... tyttäryiseni!...

-- Oi voi voi! -- säestivät häntä akat parkuen. Ja he juoksivat kuormiltaan roomun laidoille, jossa hääräili Mitritsh, ja matkivat lautturin liikkeitä...

-- Jumalan sallimus! Jumalan tahto... tämä on sinun tähtesi! -- kiljui läpisäikähtänyt ja kalpea Matvei pappi vaimolleen: -- tee parannus rikoksistasi! kadu kuten Joonas...

-- Ei täällä ole valaskaloja! -- sanoi papinrouva halveksivasti.

Riemuisin väristyksin hengitti hän sisäänsä ukkosen ilmaa ja sen vaaroja, asettaen päänsä rankkasateelle alttiiksi ja ainoastaan läsnäolevien tähden arastellen paljastamasta poveansa täyttävää iloa.

Pappi Iivana seisoi neuvotonna kädet puuskassa ja suu puoleksi auki. Hän harkitsi sitä, että vielä on pari virstaa, niin lautta välttämättä töytää koskeen ja särkyy kiviin.

-- Jumala siunatkoon! -- kajahti äkkiä kuoleman kammottava huuto.

Ja Iivana pappi huomasi, kuinka Mitritsh, rajusti ristien silmiään, valmistautui hyppäämään veteen. Hänen takanaan tekivät akat ja talonpojat myös ristinmerkkejä ja ahtautuivat samoin roomun reunalle...

Iivana pappi koppasi Mitritshiä kiinni paidasta, samalla kun Aleksi sieppasi syliinsä paksun akan-lyllerön, joka myös aikoi hypätä veteen.

-- Mihin sinä ryömit, sen ryöväri? -- huusi Iivana pappi, -- vai tahdotko hukkua?

Lautturi Mitritsh seisoi silmät muljollaan, mitään älyämättä ja tutisten kauhusta.

-- Pöljä! -- sanoi pappi samaan nuottiin.

Ja tukkien suun myrskyltä, huudahti hän yli lautan:

-- Väki kaikki! Seis alallanne!!

Josta oli se seuraus että kaikki, yksin hevosetkin, asettuivat ja vaikenivat, tuntien mahtavan voiman ja jäivät syrinkarin, verestävin silmin tuijottamaan mieheen, joka oli noussut lautan isännäksi ja heidän kohtalonsa ohjaajaksi.

-- Lempoko teitä riivaa? -- huusi pappi: -- kun tahallanne hukkua aijotte! Hei, kiireesti köysiä tänne! Antakaa köysiä!

Ei kukaan ruvennut kyselemään -- miksi.

-- Köysiä! Akat hoi! Köysiä papille...

-- Anna ohjakset! Kierrä, kierrä! -- komensi Iivana pappi. -- Lahonneita ei tarvita! Anna vahvimmat! Sukkelaan!! Abdul, sido! Tänne kaikki! Sitokaa kiinni! Hoi Aleksi!

Lakkaamatta jyrisi ukkonen. Sadekuuro roiskui alas pilvistä pauhaavana pimeytenä, jossa rannat näyttivät pyörivän ja vilistävän ohi ja lautta seisovan paikallaan.

Iivana pappi kiskasi yltänsä kauhtanan.

-- Pastorin rouva! Kääntykää poispäin! -- huusi hän. Hän riisti saappaansa ja leveät valkoiset housunsa. Paljas paita päällään, kömpelösti liikkuen, viskellen kädellään kasvoiltaan syrjään märkiä hiuksiaan, jotka olivat pitkät kuin aallottarella, sitoi hän ympärilleen rinnan alitse nuoran ja tehtyään ristinmerkin paiskautui veteen kuni raudan raskas sukeltaja, -- puhalsi korskahdellen veden sieramistaan, pudisti harjaansa ja alkoi karjua:

-- Löysätkää köyttä... elkää torkkuko! Aleksi! Ryhdy toimeen!

-- Kyllä maar! -- huudahti Aleksi.

-- Laske kovemmin! Ja kun huudan, rupea kiristämään!

Papin suoniset kädet soutivat tahdissa -- yks-kaks -- tasaisesti ja raskaasti kuin aironlavat, aaltoja halkoen. Hän korskui ja läähätti kovasti. Pinnistetyllä huomiolla, kauhulla ja toivolla seurasivat talonpojat ja akat, kuinka hän vähitellen peittyi sadekuuron usvaan, ulvovien luonnonvoimien mustaan kitaan ja myrskyn pimeyteen.

Pimenneiltä rannoilta näyttivät puut häntä uhkailevan mustilla haaroillaan, taipuen mataliksi yli veden, ja mustat aallot kuohuivat ympärillä ilkkuvin loiskein. Salamain räjähtäessä vilahti hänen pörröinen päänsä vielä pari kertaa ikäänkuin loistaen fosforivalolla.

Sitten se katosi...

Luistava, värisevä nuora vain ilmaisi äänettömällä kielellään että pappi vielä ui, ja kaikki seurasivat jännitetyin mielin sen värisevää soljuntaa.

Kamala hiljaisuus syntyi yhtäkkiä taivaalla ja samoin roomussa. Tuuli hervahti, jyrinä taukosi, sade vain pauhasi...

Köysi retkotti avuttomana.

Kymmenet silmät tähtäytyivät siihen aueten yhä avarammiksi -- kauhulla, epätoivolla, rukouksella ja toivolla... Ei ukkosen pamahtava jyrinäkään saanut ketään paikaltaan hievahtamaan aivankuin olisi lautta ollut täynnänsä patsaiksi muuttuneita vainajia, ja ainoastaan uudelleen päälleryntäävä rajutuuli pääsi riepottelemaan hiuksia, partoja, saaleja ja vaatteita.

Yhtäkkiä köysi vavahti, irtautui veden pinnasta, pingottui -- hölleni, ja jälleen pingottui kuni soittimen kieli. Sukkelasti väänsi Aleksi sen pylvääseen. Lautta vavahti, heilahti ikäänkuin nöyrästi huoahtaen, ja kääntyen hitaasti, alkoi hiljakseen lähestyä rantaa!

... Kun kaikki olivat päässeet rannalle, niin Iivana pappi, joka vaivoin sai itsensä pujotetuksi märkään kauhtanaansa, virkkoi heikon sointuvasti:

-- Kylläpä nyt tekisi hyvää lämmitellä, veikkoset! Olisikkohan kellään viinan tilkkaista, pojat?

Silmänräpäyksessä ojentui kuormilta akkojen käsiä pulloineen. Ikäänkuin taikavoimalla nousivat liepeet ja ukkojen taskuista alkoi työntyä pulloja ja puolipulloja.

-- Hehheh! Tepä olette hyvin varustettua kansaa!

-- Pappi kulta! Sinun hyväksesi vain! Herra siunatkoon sinua!

-- Oma isämme!!

-- Hyvä, hyvä! Antakaapa vähän purastavaakin! Ämmät! Eikö ole mitään kuivaa!

Ja hän loi vinon silmäyksen Matvei pappiin, joka surkeana vapisi vieressä...

-- Haluatko lämmitystä?

-- En ikipäivinä semmoista moskaa ole juonut! -- ähkyi Matvei pappi: -- kunhan tästä pääsisi ensin jonnekkin lämpimään, niin...

-- Vaan minäpä ryyppään! -- sanoi papin rouva, heilauttaen reippaasti päätään.

Hän meni pappi Iivanan luo, lumoavasti ja riemusilmin häntä kasvoihin katsoen.

-- Se vasta papinrouva! -- hyväksyi Iivana pappi: -- paloviina on terveellistä... panee hyytyneen veren kiertämään! Vaan suo anteeksi ettei ole astiaa!

-- Minäpä juon niinkuin sinäkin... pullonsuusta!

Rouva kohotti pullon kuin maljan huulilleen ja sanoi luonnottoman korkealla äänellä, hiukan vaaleten, ja katsoen hehkuvine silmineen isä Iivanaa kasvoihin:

-- Sankarien malja... ja kaiken elämän sankarillisuuden malja!

Ja maistaen paloviinaa, alkoi yskiä niin että kyynelet kihosivat silmiin.

Hätäilemättä, kallistaen päänsä taaksepäin ja pulputtaen kaatoi Iivana pappi alas kurkustaan puolisko-pullon koko sisällön, pyyhki sitten partansa, röyhkäsi ja sanoi:

-- Jo välttää! Vaan nyt me metsänpirua vähän säikäytämme, jott'ei toista kertaa tule ilveilemään.

Talonpoikain nauraessa kääntyi hän päin pauhaavaa jokea ja vallaten myrskyltä äänivallan, alkoi karjua:

-- O-hoi-ho-ho-ho-ho-hoo-i...

IX.

Lääninrovastin talon akkunoista vuoti virtanaan valoa, joka loi himmeitä pilkkuja kadulla sohisevaan raesateeseen. Talo surisi kuin mehiläiskeko. Mutta kiihkoisa ja meluinen keskustelu salissa vaikeni heti, kun Iivana pappi seurueineen näyttäytyi. Vain vierushuoneessa jyrisi vielä joku matalalla naurunäänellä:

-- Voin ilmoittaa teille että hän on... ha-ha! kipperä muija!

Vikkelä naisääni pistihen väliin tähän nauruun:

-- Ettekö muista, ettekö muista, mitä olen sanonut... Krestofkan papinrouvalta elkää odottako hyvää, sanoin!

Ja aivankuin lattian alle kieri naurunrähinä ja puhe. Vanha harmaapäinen rovasti nousi hämillään hymyillen vieraita vastaan.

-- Hoo! Isä Johannes! ja isä Mathias! Ja oikein yhdessä emännän kanssa! Tervetulemaan! Sepä hauskaa, sepä hauskaa!

Hän puristi heidän käsiään ja suudella lopsautti.

-- Olkaa hyvät ja astukaa hökkeliini. Sade taisi teidät tavata? Varmaan kastelikin? Tehkää hyvin ja kuivailkaa...

-- Sen viheriän käärmeenkö luona?

-- Niin, siellä missä se lie ollutkin! Kaikkea sitä sattuukin...

Ja Iivana pappi selitti sukkelasti rovastille matkalla tapahtuneen seikkailun ja pyysi kuivaa pukua. Viipymättä ilmestyi jostakin rovastin kauhtana, etehinen suljettiin ja yleisessä naurunrähäkässä muutettiin Iivana papille kuivat vaatteet, juhlallisilla tempuilla kuten arkkipiispalle, mutta valitettavasti oli kauhtana liika ahdas, lyhyt ja ratisi joka liikahduksella. Sitten avattiin ovi juhlallisesti ja isä Iivana talutettiin käsivarresta pöydän äpäreen naurulla ja huudoilla:

-- Antakaa tietä Moosekselle, syvyyden kuilusta pelastajalle!

Ja tiakka Sikerov veisata hyräili:

Meren Punaisen ku-ri-mu-us...

Hämmästys oli äkkiä hävinnyt. Huoneissa virisi uudestaan pauhuinen puhelu.

Viinapöydän ääressä tungeksi enin väkeä. Siellä ryiskeltiin arvokkaasti, iskettiin silmää toisilleen läpi pullojen, kilisteltiin, kokkailtiin ja sitten höystepaloja pureskellen ja viiksiä hieroskellen -- tavattoman suurilla nenäliinoilla -- asteltiin läpi huoneiden ruokasaliin teepöydän ääreen, jotta päästäisiin sekaantumaan eukkojen pätevään porinaan, tai piiritettiin miehissä salin nurkassa seisova korttipöytä, jonka takaa savupilvien keskessä häämötti hengellisen tuomarin, isä Favorskin lihava olemus, opettaja Sigsaginski ynnä pari muuta vähäpätöisen näköistä pappismiestä. Favorski, jolla oli pyöreät, pienet naiskasvot, närä ja hengenahdistus, oli niin muhevanlihava, että pilkkakirveet hänestä sanoivat että muka autuudenpöhö hänen päällään lepäjää kuin vesitauti. Usein lasketteli hän sukkeluuksia keksien harvinaisia nimityksiä korteille, nauroi käheästi omille oveluuksilleen, niin että kunniamerkit hänen rinnallaan hypähtelivät. Ja heti kun hän ratkesi nauruun, muikenivat pöytää ympäröivältä yleisöltä naamat leveisiin hymyilyihin, ja vatsat hytkyivät naurusta.

-- Ruutua-riitua! -- puhui isä Favorski: -- ka hei, mittee sie minun ruutanoitani vastaan asetat? Ja mittee sie siinä höliset?

Opettaja Sigsaginski ("Vinkkuravääränen"), harmaakasvoinen nuori mies, jolla oli ankan nenä, säesti hänelle:

-- Mehän, teidän korkea siunauksellisuutenne, iskemme madonreikiä... Hei vaan te madot, matoseni, matoseni mustat mun!...

Molemmat vähäpätöisen näköiset pappismiehet tokasivat yhteen ääneen:

-- Passia!

Ja sitten yhtaikaa katsahtivat viinapöydällä oleviin makupaloihin.

Isä Favorski pöyristi huuliaan.

-- Vaan entäpäs jos ässäytän sinua pataässällä? Mitäs silloin äliset?

-- Silloin me teidän allenne työnnämme tytön... Jolloin hukka teidät perii!

-- He-he-he! -- räjähti yleisö nauramaan.

-- Mitä se sanoi? Miten se sanoi? -- kysyi uteliaana nuori tiakka, jolla oli terävä nenä, mikä ikäänkuin noukki ilmaa, ja joka aikasemmin oli ollut katketa naurusta: -- niitä kummaa se sanoi, hyvät veljet?

-- Sanoi turmion tulevan neitsyestä...

-- Ahaa, ha, ha, ha! -- pärähti tiakka vinkuvasti nauramaan taivuttaen ruumistaan mielihyvästä taaksepäin sennäköisenä kuin olisi häntä kutkutettu kainaloiden alta.

Ja hän juoksi teepöydän ääreen kuiskuttaaksensa sukkeluuden vaimonsa korvaan, samallaisen nuorekkaan ja yhtä uteliaan kuin hän itsekkin oli.

Tiakan rouva läpsäytti käsiään.

-- Valehtelet?! -- sopersi hän.

-- Jumaliste, totta se on! Ristin kautta sen vannon! Sitten juoksi häh maistelupöydän ääreen, ja näkyi, kuinka hän siellä teki liikkeitä käsillään selkä kaksinkerroin naurusta.

Tiakan rouva kumartui ensin oikeanpuoleisen naapurittaren, sitten vasemmalla istuvan puoleen, ja pian kiersi sukkeluus koko pöytyeen. Papineukot ja tiakkain rouvat nauroivat hillitysti, hieroen kasvojaan, jotka hehkuivat hihityksestä, teestä ja viinasta.

-- Kuinka se sopii hyvin tuolle isä Paavalille! -- sanoi rovastin eukko, säilyttäen levollisen ja arvokkaan ilmeen kauniilla kasvoillaan.

-- Kyllä se Sigsaginskikin osaa sutkauttaa! -- sanoi purren hymyileviä huuliaan eräs papineukko, kuiva kuin luuranko, kovasti puistaen päätään ja ikäänkuin mittaillen, kummallekko olkapäälle sen laskisi.

-- Mikä on totta, se on totta... eikä ole synti sitä salata.

-- Lesken leikkiä, minkäpäs hälle voinee!

-- Leskenpä, lesken... täytyy keksiä teräviä sanoja.

-- Puhuvat että kun pitäjällä joku neitsyt synnyttää poikalapsen, hän ne kaikki ristii Paavaleiksi...

-- Niinpä hyvinkin... niistä tehdään tietysti Paavali Paavalinpoikia... se sopii sukuperään...

Papineukot nauraa tirskuivat autuaallisesti, mutta tiakan rouva Ivanovskaja alkoi ihan ulvoa riemusta.

-- Hänenpä pitäisi... sen... -- yritti hän sanomaan.