Part 7

Hän oli muuttunut, kehittynyt enemmän näiden kahden kuukauden ajalla, kuin muuten koko vuonna. Hän tunsi sen itsekin. Jotakin rupesi selkenemään hänessä. Kun ensimmäinen tuskallisen vastenmielisyys puhua muiden edessä meni ohitse, huomasi hän ajattelevansa selkeämmin, sittenkun hän tiesi olevansa pakoitettu lukemaan ajatuksella, voidakseen antaa osaa muille siitä, mitä kirjassa oli parasta. Hänen hiljaiselle, umpimieliselle luonteelleen oli aivan tuskallista lausua ajatuksensa niillekin neljälle naiselle, jotka paitsi häntä kuuluivat yhdistykseen. Kumminkaan ei hän ollut siveellisessä suhteessa mikään pelokas luonne, hän oli ainoastaan sulkeutunut omaan itseensä, ahtaitten olosuhteitten vaikutuksesta. Senvuoksi voitti hän pian tuon ulkonaisen, melkeinpä fysillisen vastenmielisyyden, tuntiessaan tyydytystä siitä, että muiden, samoin ajattelevien seurassa taisi saada kokoon sadon, joka auttaisi heitä selvyyteen tässä ajatusten elinjuuria koskevassa kysymyksessä. Veljensä hyvänluontoinen pilkanteko, hänen tyytymättömyytensä, ihmisten kielitteleminen, heidän panettelunsa ja ilkuntansa, kaikki meni niin helposti hänen ohitsensa. Hän ei ollut ennen paheksunut, että puhuttiin hänen sileistä hameistansa. Ei hän nytkään huolinut pilkasta ja ivasanoista.

Hänelle, kuten monelle muullekin, oli naiskysymys tullut elinkysymykseksi. Uudessa, kirkkaassa päivänvalossa, joka tunki hänen tähän asti hämärään sielun-elämäänsä, näki hän mitä hän oli vaikuttanut ja tehnyt kahdeksanteenkolmatta ikävuoteensa asti, mihin hän oli käyttänyt voimiansa.

Oliko hän yhtenä ainoanakaan iltana tuntenut väsymystä työstä? Oliko hän yhtenä ainoanakaan yönä maistanut sitä suloista unta, minkä voimain ponnistusta vaativa, hyvin täytetty työ tuottaa?

Tuskinpa. Mahdollisesti hoitaessaan jotakuta sairasta, mutta sekin tapahtui ani harvoin, pari kertaa vuodessa.

Kaupungin harvat säätyhenkilöt kursailivat kohteliaasti, kun hän tarjosi apuansa. Emännät ujostelivat taudin ja tuskallisen levottomuuden aikoina pitää vierasta henkilöä luonaan. He pyysivät anteeksi että lakanat olivat kurttuisat, laatikot epäjärjestyksessä, sairaat kärsimättömiä, kahvi sekaista ja pesukaapit epäkunnossa. He eivät luulleet yhden ruokalajin riittävän päivällisiksi tahi voitavan olla ilman aamupäiväkahvia, vaikka lapsilla oli tulirokko taikka anoppimuori makasi lavantaudissa. "Olihan talossa vieras". He myöntivät että hän oli taitava, helläkätinen ja hiljaisesti kärsivällinen, mutta he ujostelivat nähdä "hienon rouvas-ihmisen", vieläpä oppineena pidetyn naisen toimittelevan töitä, joita matami Puustinen tahi yövartijan vaimo tavallisesti tekivät. Sitä paitsi ei voitu hänelle maksaa, ja lahjoja oli vaikea keksiä.

-- Maksa sinä vaan mieluisemmin muutama markka matami Puustiselle, äiti, -- sanoi pappa, joka ujosteli näyttäytyä yötakissa neidelle, jonka sanottiin lukevan latinaa. -- Perhana vieköön, tuskinhan kehtaa ottaa piippua esille, kun tuo madonna on täällä.

Liina ymmärsi heti, ett'eivät sivistyneet piitanneet hänen avuistaan. Se laimistutti ja peloitti häntä. Köyhien luona hän olisi mieluisimmin vaikuttanut, vaan sitä ei veli kernaasti suonut. Hän sanoi tosin: -- Jumala varjelkoon, tee kuin tahdot. -- Mutta jos hän valvoi yön jonkun sairaan ääressä tahi seurasi veljeänsä jonkun köyhän sairaan luo, silloin kuului nurku-äänellä: -- ei kelpaa mihinkään, että väsytät itseäsi ja tuot kotiin tarttumaa. Semmoiset ihmiset ovat kyllä tottuneet itse hoitamaan itseänsä.

Hän ei voinut tuntea tyydytystä, jos oli koko päivän ainoastaan ommellut omia vaatteitaan, hoitanut kukkia tai lukenut ilman tarkoitusta. Ainoat tilaisuudet, jolloin hän tunsi työskentelevänsä toisten eteen, olivat ne, kun hän ompeli tahi neuloi veljellensä, vaan tämä tapahtui ainoastaan silloin tällöin. Paitsi sitä tahtoi Kristiina enimmät toimittaa, sillä hän oli siihen tottunut jo niiltä ajoilta, kun Liina vielä oli lapsi.

Liina ei suinkaan halveksinut kotiaskareita, vaan hän ei uskonut itsellään olevan kyllä tointa siinä, että pyyhki tomut vierashuoneesta ja veljensä kamarista, piti kunnossa omia vaatteitaan, hoiti kukkia ja joka vuosi ompeli puolen tusinaa paitoja veljellensä.

Hän oli luonteeltaan hiljainen, mutta väsymättömän toimelias, melkein turhantarkkuuteen asti säännöllinen. Levottomuudella huomasi hän viime aikoina itsessään taipumusta vähäpätöiseen ja aikaa tuhlaavaan kuhnustelemiseen pikkuseikoissa. Hänestä tuntui siltä kuin hän vähitellen olisi ollut vajoamassa vähäpätöisyyteen, mukavuuteen ja hyvien päivien nauttimiseen.

Hän tiesi, että Jumala oli kätkenyt häneen hiljaisen, mutta palavan halun lääkärin toimeen, ja että hän tällä alalla voisi työskennellä riemulla. Kaikki mikä koski ihmisruumista hauskutti häntä. Pitkäveteisimmätkään sairauden kuvailemiset eivät väsyttäneet häntä.

Nyt häpesi hän tuota hänelle suotua laiskuutta. Terveenä, täysissä voimissa oleminen, ja tuskin koskaan tehdä työtä, todella työtä! Tämä ajatus oli alkanut häntä kauhistuttaa.

Kun veljensä tämän päivän puolisen jälkeen oli mennyt huoneesensa, nousi Liina ylös tavattoman pikaisesti ja meni työhönsä. Kiireesti parsi hän pakan hienoja ruokaliinoja, jotka Kristiinan suureksi harmiksi olivat vahingoittuneet uudessa mankelissa.

Puoli kuuden aikaan meni hän kokoukseen, ja heti sen perästä läksi tohtori Feliks Rasilaan.

Oli kylmä Huhtikuun iltapuoli, lunta oli tulossa ja tuima tuuli ajeli harmaita pilvenhattaroita taivaalla. Raikas kevät-ilma oli ainoa, joka antoi hyviä toivoja tulevaisuudesta. Raitio kiilsi kylmettyneistä lumikiteistä. Joka kerta kun hevosen kaviot kapsahtivat siihen, kuului soma, kalskuva ääni.

Rasila oli vähäinen maatila, oikeastaan vaan huvila, noin peninkulman päässä kaupungista, ja sen omistajina oli jo monta vuotta sitten ollut neljä vanhaa sisarusta. Tohtori Feliks oli heidän kotilääkärinsä, mutta hänen apuansa oli tähän asti käytetty ainoastaan kirjeiden kautta tahi kaupungissa käydessä; hän ei ollut koskaan ennen siellä käynyt. Sentähden hän, muistaen kanssapuhettansa sisarensa kanssa, katseli ympärillensä jonkunlaisella tyytyväisyydellä, kun reki seisahtui portin eteen.

-- Jumalan kiitos, täällä saa kumminkin levähtää noiden hyväin vanhain naisten luona, tarvitsematta peljätä emancipationi-aatteita tahi huonosti hoidettuja lapsia ja epäjärjestyksessä olevia huoneita.

Hän saapui pihaan.

Pieni harmaaksi rapattu rakennus, vinoksi käyneet rappuset, puoleksi viljelty, puoleksi ketoutunut puutarha, rappiolle joutuneet ulkohuoneet aukitörröttävine ovineen ja akkunaluukkuineen.

Edustuvassa väkevä kahvin ja kissojen haju. Kyökin ovessa pieni ympyriäinen kurkistusreikä.

Tohtorin riisuessa päällysvaatteita, kuului juoksua ja hätäilemistä sisältä. Kurkistusreikä oli yhtenä ainoana silmänä vaan. Vihdoin tuli, vaivaloisesti liikkuen, häntä vastaan-ottamaan neiti Akselina, vanhin sisarista, viisikymmenvuotias eukko, harmaissa puolivillaisissa vaatteissa, hänen pienen, mustan kolmikulmaisen silkkihuivinsa alta pisti esiin jäykät, laihat kasvot.

Kohta hänen perästänsä tuli sisään neiti Agatha, sitte neiti Adolfina ja viimeiksi neiti Augusta, nuorin eli sama, joka päivää ennen oli ollut sanaa tuomassa tohtorin luokse. Kaikilla oli harmaat puolivillaiset puvut ja mustat esiliinat, vahaliina-kaulukset ja -kalvokkaat. Kaikki puhuivat puoliääneen ja kaikki puhuivat yht'aikaa.

Tohtori Feliks, jolla aina oli kiire, käveli edestakaisin ikävän näköisessä salissa, jossa oli paljaat, harmaat seinät, harmaaksi maalattu lattia ja omituinen, ummehtunut ilma.

Hän oli vähän synkistynyt sitten kun tuli sisälle.

-- Miks'ette sanoneet, neiti, että lapsi oli niin vaarallisesti kipeä? -- keskeytti hän lyhyesti neiti Augustan hiljaisia selityksiä.

-- Herra Jumala! Miten voitte, tohtori, sillä lailla puhua? Kuinka olisin rohjennut arvostella, oliko tyttö vaarallisesti kipeä? Tohtori näytti paitsi sitä niin rauhalliselta...

-- Enhän minä ollut nähnytkään lasta.

-- Minä ajattelin... minä luulin, että tohtori parhaiten ymmärtäisi, oliko se vaarallista vai ei.

Viereisen huoneen ovi aukeni ja pieni itkusilmäinen rouva astui saliin. Kolme poikaa, noin seitsemän ja kolmen ikävuoden välillä, piti kiinni hänen hameestaan. Heillä oli läntistyneet kengät ja sukat; esiliinoista näkyi mitä he olivat puoliseksi syöneet.

-- Veljemme tytär, -- esitteli neiti Akselina.

-- Melkein kasvattityttäremme, -- jatkoi neiti Agatha.

-- Hän asuu yhä meillä, koska hänen miehensä on merikapteeni, -- selitti neiti Adolfina.

Äiti-raukka koetti puhua, mutta ei voinut. Hän ojensi lääkärille kätensä ja puhkesi itkuun. Kaikki neljä tätiä huokasi syvään.

-- Saanko nähdä lasta? -- kysäsi tohtori Feliks vähä kärsimättömänä.

-- Voi! Luulen -- nyyhki äiti -- että se... varmaankin on liian myöhäistä.

Tohtori Feliks lykkäsi oven auki ja astui sisään huoneesen, jonka huono järjestys ja umpinainen, raskas ilma saattoi hänet rypistämään otsaansa. Sama kulunut harmaa maali, samat paljaat seinät kuin salissakin. Kiinniliistratut sisä-akkunat eikä merkkiäkään siitä, että niitä voisi avata. Pari huonosti tehtyä makuusijaa, katetut mustilla peitteillä; kaikilla istuimilla leikkikaluja, leipäpalasia, lasten vaatteita, kenkiä ja rohtopulloja. Pimeimmässä nurkassa kehto, missä pään-alusten ja lakanain siisteyden suhteen olisi ollut yhtä ja toista toivottavaa. Näiden seassa makasi vähän toisella vuodella oleva lapsi, jonka ulkomuoto heti ilmoitti tohtorille, että hän oli tullut liian myöhään.

Hän sysäsi syrjään kamman ja parin sukkia eräältä tuolilta ja istuutui, tarttuen toiseen näistä pienistä, tulikuumista käsistä.

Lähinnä häntä seisoi äiti, kasvot nenäliinaan kätkettyinä. Puolipiirissä hänen ympärillään nuo neljä tätiä.

-- Odotimme tohtoria vasta myöhemmin... aijoin muuttaa kuivia tytölle, -- puolusteleikse itkevä äiti.

-- Hän on varmaankin vilustunut, -- huokasi täti Akselina.

-- En tiedä, -- kuului äidin nenäliinasta. -- Aina hän on ollut heikko. Rasitin itseäni liiaksi ennen hänen syntymistänsä...

-- Selittihän Vaasan lääkäri, että se oli sentähden, kun yksinäsi nostit kokonaista lampaanrunkoa syksyteurastuksessa, -- huokasi taaskin täti Akselina.

-- Silloin kun meillä oli tuo kelvoton Kyökki-Miina, -- jatkoi täti Agatha.

-- Palvelusväki onkin niin kelvotonta nykyaikana, -- säesti täti Adolfina.

Äiti oli ottanut lapsen syliinsä ja jatkoi kertomustansa kyynelten tulvatessa: -- aina olen pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Koko ensimmäisenä vuonna oli hän tuskin ollenkaan ulkona; jonkun kerran lämpimällä ilmalla harso silmäin edessä. Hän ei ole koskaan saanut muuta kuin maitoa ja vehnäjauhovelliä, ja kylvyt olen pitänyt aika lämpiminä. Lämpimästi puettuna on hän myös ollut, usein kaksinkertaisissa villapaidoissa, ja lämpimänä olen pitänyt lapsikamarinkin. Ja kumminkin...

Ääni sortui kyyneleihin.

-- No? Ja nyt olitte viimeinkin kyllä viisas viemään hänet ulos? -- keskeytti tohtori Feliks, jonka katsanto yhä enemmän oli synkistynyt.

-- Viisas? -- hänen itkuiset silmänsä tirkistivät verkallisella hämmästyksellä lääkäriä. -- Ei, se ei ollut minun tarkoitukseni, mutta kun oli niin kaunis ilma viime viikolla, ja tädit arvelivat, että minä voisin viedä häntä ulos. Oli kirkas päivänpaiste, mutta tuuli oli kylmää ja jäät ovat jo kauvan lähtöä tehneet.

-- Oliko hän kauvan ulkona?

-- Oli... ei, en muista oikein. Palvelustyttö häntä kulettikin ulkona, sillä minä olin koko aamupäivän panemassa tukille mankelituvassa.

-- Meidän sisäpiikamme on niin kunnoton, -- huokasi täti Akselina.

-- Emme edes saa ruokaliinojamme mankeloiduiksi, ellemme itse ole mukana, -- liitti Agatha.

-- Parempi olisi jättää ruokaliinat mankeloimatta ja itse katsoa lastansa, -- lausui tohtori Feliks karkeasti. -- Onko teillä aina yhtä lämmin kuin nyt täällä sisällä?

Hän heitti silmäyksen lämpömittariin, joka näytti 28° C.

-- Onko tohtorin mielestä täällä liian lämmin? Tädit taas sanovat...

Suonenvedon kohtaus väänsi samassa lapsen kasvot. Äiti kohensi sen päätä tyynyllä ja tähysteli katkerasti itkien noita pieniä, nyrkiksi puristettuja kätösiä ja niiden sinisiä kynsiä.

-- Tuokaa jäätä! -- käski tohtori Feliks lyhyesti.

Hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa.

Kaikki neljä neitiä meni ulos.

-- Lapset eivät saa olla sisällä, jatkoi lääkäri ja oli kompastua pienimpään poikaan, joka istui lattialla, imeksien likasia peukaloitansa.

-- Hyvät lapset, menkäät ulos, koska tohtori käskee, -- sanoi äiti hiljaa nyyhkytyksiensä välillä.

Peukalot otettiin pois suusta ja niiden omistaja rupesi huutamaan täyttä kurkkua.

Tohtori Feliks sysäsi hänen kursauksitta saliin ja sulki oven.

-- Minä tahdon jäädä tänne -- sanoi vanhin poika ja tunkeutui lähemmäksi äitiänsä.

-- Minä myöskin -- itki hänen veljensä, molemmilla käsillään pitäen kiinni äitinsä hameesta.

-- Hyvät pojat, tehkää tohtorille mieliksi, -- kuiskasi äiti. -- Olkaa kilttiä edes tällä kertaa.

Tohtori Feliks, jolla tavallisesti ei ollut kärsivällisyyttä itsepintaisten lasten kanssa, otti sanaakaan sanomatta heitä käsistä ja talutti heidät ulos.

Hän kääntyi äidin puoleen.

-- Tässä voi tuskin mitään enää tehdä. Lapsellanne on tavattoman heikko ruumiinrakennus, ja teidän kasvatuksenne on tehnyt sen suuressa määrässä araksi.

-- Mikä häntä vaivaa? -- änkytti äiti tuskallisesti. -- Tohtori luulee siis?...

-- Voinko saada pesusienen?

Tohtori Feliks avasi pesukaapin. Siellä oli pesuvati täynnä likaista vettä, siellä oli koko varasto käytettyjä vaatteita ja lasten kenkiä, mutta ei mitään muuta.

Samassa astui sisään neiti Akselina. Tohtori uudisti hänelle pyyntönsä, jonka vuoksi tämä jälleen läksi huoneesta, ottaen myötänsä pesuvadin.

Tohtori meni surkastuneen äidin luokse. -- Emme voi enää vaikuttaa minkäänlaista parantumista, -- sanoi hän niin lempeästi kuin hänen karkea äänensä salli. -- Lastanne vaivaa aivopolte ja sille ei voi mitään saada. Jos olisin tullut aikaisemmin, niin olisi ehkä ollut mahdollista pelastaa häntä.

Nyt tulivat taas kaikki neljä tätiä sisälle. Akselinalla oli pesusieni, Agathalla pesuvati ja Adolfinalla lautasella jäätä.

Tohtori Feliks kuivasi sienellä tuskanhikeä lapsen otsalta.

-- Olemme antaneet hänelle terveyssuolaa, -- huokasi täti Akselina.

-- Ja lehmuskukka-teetä, -- pitkitti täti Adolfina.

-- Sinappitaikinaa niskassa, -- sitä oli meillä yöllä, -- jupisi täti Agatha.

-- Miks'ette neiti, antaneet minulle tarkempaa selitystä taudista, -- kysyi lääkäri jyrkästi, kääntyen neiti Augustaan. -- Te sanoitte ainoastaan, että lapsella oli vatsakipua. Miksi ette maininneet suonenvedosta? Eikö hän tuolla lailla pidellyt päätänsä jo eilen?

-- Voi kyllä! Sitä on hän tehnyt useampina päivinä, -- nyyhkytti äiti.

-- Minä kävin niin ällistyneeksi tohtorin kysymyksistä, -- sanoi neiti Augusta hämillään. -- Tohtori kysyy niin jyrkästi ja suoraan asioista. En ymmärtänyt oikein kuinka pitäisi vastata. Ja kun niin selvästi sanoitte, ett'ette luulleet sen olevan vaarallista.

Hän puhkesi itkuun.

Tohtori Feliks kohotti olkapäitänsä.

-- Pitäkää ilma raittiina täällä sisällä, -- määräsi hän, vetäen hansikasta käteensä ja ottaen lakkinsa. -- Useampia kuin kaksi ei saa olla sisällä yhtä haavaa.

Hän kumarsi äitiraukalle, joka tuskasta jäykkänä vastasi hänen tervehdykseensä.

-- Vaikeaa on minulle, ett'en voi antaa teille mitään toivoa, -- lausui hän ystävällisesti. -- Eikö kukaan muu voi auttaa teitä hoitamisessa? Teillä ei tunnu olevan voimia pois-antaa, ja nykyinen tilanne paitsi sitä ei kärsi ruumiillista ponnistusta enempää kuin mielenliikutustakaan.

Neljä sisarta saattoi häntä ulos.

-- Henriette on aina ollut niin huolenpitävä lapsistansa, -- huokasi neiti Akselina. -- Ja kumminkin piti tämän iskun kohdata häntä.

-- Hän on elänyt ainoastaan heidän ja taloutensa hyväksi, -- säesti neiti Agatha.

-- Arvasin kyllä että niin piti käydä, -- jupisi Adolfina nenäliina silmillä. -- Viime viikolla näin unta että kulmahampaani oli pääsevinänsä irti.

-- Olemme koetelleet kaikkea mikä suinkin mahdollista, -- sanoi neiti Augusta. -- Mutta kun kuolema on määrätty tulevaksi, niin se myös tulee.

Kaikki neljä huokasivat he syvään. Suuremmat lapset jyskyttivät ovea ja pyysivät päästä mamman luo.

-- Olkaa nyt kilttiä, hyvät pojat, -- varoitti täti Augusta lempeästi kurkistusreijästä. -- Saatte nostinleipä-voileipää ja maitoa, kun vaan olette kilttiä ja hiljaa.

Itku ja jyskytys kuului yhtäläisesti kuin ennenkin.

Tohtori Feliks otti hyvästit.

Neljä vanhaa sisarusta niijasi syvään ja kiitti, esiliinan nurkka silmäin edessä, nöyrästi hänen käynnistään.

Tohtori Feliks'in kasvot eivät kirkastuneet kotimatkallakaan. Hän oli tällä viikolla hoitanut seitsemän alle neljän vuoden vanhaa lasta, jotka kaikki huonon hoidon tahi ymmärtämättömän kasvatuksen tähden eivät olleet voineet kestää kovanlaista tautia.

-- Vehnäjauhovelliä... kaksinkertaiset villapaidat ja 28° C. lastenkammarissa. Vähemmälläkin voidaan tehdä lapsille mahdottomaksi sietää pienintäkään puuskausta. Pane siihen lisäksi suunnaton siivottomuus, niin kuolemankokelas on valmis.

Kotiin tultuansa, tunsi hän mielihyvää, kun istahti odottavan teepöydän ääreen. Pöytäliina loisti valkoisena, teenkeitin höyrytä tuprutteli, ja kukoistava ruusu seisoi nurkkapöydällä hänen takanansa.

Liina, joka oli istunut työskentelemässä kirkkaasti loistavan kattolampun valossa, toi kyökistä höyryävän häränpaistin ja muutamia munia.

-- Se tulee maistumaan hyvältä kolkon matkan perästä -- lausui veli tyytyväisenä. -- No, mitä tekee Kristiina?

-- Kristiina läksi jo muutamia tuntia sitten kotoa. Hän on pyytänyt saada olla tyttärensä lasten luona niin kauvan kuin heidän äitinsä on poissa matkalla. -- Pitääkö sinun vielä matkustaa Rasilaan joku kerta?

-- He eivät tarvitse minua enää. Yöllä tulee loppu. Ei voi ajatellakaan parempaa kanaparvea, kuin se äiti raukka ja ne neljä vanhaa tätiä. Minua ihmetyttää, että se lapsiparka on voinut elää puoltatoista vuotta sillä hoidolla, kun se on saanut.

-- Mikä tauti sillä on?

-- Aivot, aivot. Heikko lapsi, kehno hoito, siivottomuudessa, saunanlämpimässä ja kaksinkertaiset villapaidat yllä. Siellä oli vielä huonompaa kuin rouva Karm'in luona.

Liina oli lakannut työstänsä ja tarjoili äänettömänä veljellensä ruokaa. Se kummastutti veljeä. Tavallisesti teki Liina kysymyksiä, enemmän kuin hän oli halukas vastaamaankaan, tullessaan kotiin sairaitten luota.

-- Käsittämätöntä, miksi ihmiset tahtovat elää sellaisessa epämukavuudessa, -- pitkitti hän, leikaten paistiansa. -- En vielä koskaan ennen ole nähnyt pesukaappia niin huonossa kunnossa. Pesukaappi on erinomainen järjestyksenmittari. Ensimmäinen tehtäväni, kun tulen taloon, on avata pesukaappi. Sen mukaan arvostelen järjestystä talossa yleensä. Täällä oli aivan hullusti. Kun pyysin pienintäkin kalua, juoksivat ne neljä vanhaa toinen toisensa jäljissä, ja siitä huolimatta sain kumminkin odottaa. Niin Liina kulta, puolusta sinä vanhoja neitsyitä mielesi mukaan. Se seikka vaan on varma, että he ovat lääkärille tuskistuttavimpia, eniten kärsivällisyyttä koettelevia olentoja.

-- Osaavatko Rasilan neidet logiikkaa ja matematiikkaa? -- kysyi Liina hymyillen.

-- Luuletko että ne olisivat opettaneet heitä kasvattamaan lapsia ja pitämään pesukaappia siistinä?

-- Kenties olisivat ne opettaneet heitä ajattelemaan.

-- Lörpötystä. Jokainen järjellinen ihminen voi ymmärtää, että kaksinkertaisten villapaitojen ja 28° C täytyy tehdä lasta hennoksi.

-- Niin, jos voi ajatella seurauksia siitä, mutta Rasilan neidit eivät sitä varmaankaan voi. Ja he eivät myöskään ole voineet opettaa kasvatustytärtänsä ajattelemaan.

-- Korupuheita, korupuheita! -- keskeytti tohtori kärsimättömänä. -- Jouduimmeko nyt taaskin tuohon ijankaikkiseen naiskysymykseen? Kuinka voit niin perättömiä uskoa, että naisen välttämättömästi tarvitsisi osata latinaa ja matematiikkaa, voidakseen hoitaa lapsiansa ja talouttansa?

-- En ole sanonut, ett'ei hän ilman näitä tietoja voisi olla hyvä emäntä ja äiti, jos hän luonteeltaan on siisti ja jos hänellä on hyvä, luonnollinen ymmärrys. Minä luulen vaan, että kaikki, mikä kehittää hänen ajatuskykyänsä, olisi hänelle äärettömän suureksi avuksi kodin ja lasten hoidossa, vieläpä kaikilla elämän aloilla.

-- Sen kuulee, että sinä tulet valituspäiviltä, -- sanoi veli hymyillen. -- No, oliko siellä lukuisasti yleisöä? Saattoivatko keskustelut mihinkään päätökseen?

-- Noin viisitoista henkilöä oli saapuvilla. Päätös tuli samallaiseksi kuin Helsingissäkin.

-- Siis listoja ja keräyksiä. Onnea vaan! Mutta älä pyydäkkään apua minulta. Yhtä kernaasti heitän minä rahani mereen.

Tohtori Feliks joi teelasinsa tyhjäksi ja aikoi mennä huoneesensa, kun Liina pidätti häntä.

-- Tahtoisin sinulle ilmoittaa päätöksen, jonka olen tehnyt poissa-ollessasi, -- sanoi hän hiljaa.

-- Kunpa se olisi päätös mennä naimisiin, -- ivaili veli, taputtaen ystävällisesti sisaren työn yli kumartunutta päätä.

Liina tarttui hänen käteensä ja painoi sen kasvojansa vasten tavattomalla tulisuudella.

-- Teen vastenmielisesti sinun tahtoasi vastaan, Feliks. Sinä olet ollut minulle sekä isänä että äitinä. Mutta en voi olla seuraamatta sitä kehoitusta jonka tunnen sydämessäni.

-- Kehoitustako naimisiin mennäksesi? -- kysyi veli, yhä vieläkin naurellen. -- Se ilahuttaa minua. Siihen olisi kyllä jo aika. Sinulla on nytkin jo koko kasa turhanpäiväisiä houreita.

-- Niitä lisääntyy vuosia myöten, joll'en tule oikealle paikalleni, -- hymyili Liina vienosti.

-- Sinun oikea paikkasi on kyökissä ja lasten kamarissa. Siis olet kumminkin päättänyt mennä naimisiin? Mutta kenen kanssa? Kuka lienee ollut täällä minun poissa ollessani?

-- Jättäkäämme tämä leikki, Feliks. Täällä ei ole ollut ketään, enkä minä aijo mennä naimisiin. Aijon antautua sairashoidon alalle, siihen toimeen, joka tähän asti on katsottu sopimattomaksi sivistyneelle naiselle.

Liinan ääni vapisi ja hänen katseensa vaipui alas. Värit vaihtelivat lakkaamatta hänen kasvoillansa, odottaessaan veljensä vastausta.

Se tuli, tyytymättömänä ja kummastelevana.

-- Tiedät hyvin, ett'en ollenkaan voi hyväksyä sellaista päätöstä. Koska sen olet tehnyt?

-- Tänään. Mutta se on vuosikausia itänyt minussa, vaikka nyt vasta olen saanut rohkeutta tekemään sinua vastaan. Muistatko vielä kirjettä, jonka neljä vuotta sitten sain ystävältäni Lapista ja joka ensiksi saattoi minut tätä ajattelemaan? Tänä iltana sain taaskin kirjeen, joka koskee samaa asiaa.

Liina ojensi hänelle yhden kirjeen ja näytti siitä yhtä sivua.

-- ... Kolme kertaa olen sen kestänyt ja joka kerta olen ajatellut: ensi kerralla saan vastaan-ottaa apua Liinan kädestä. En lakkaa rukoilemasta sinua ennenkuin saan sinut hereille. Jumala ei ole pannut sinuun tuota taipumusta sairaanhoitoon, ellei hän olisi sillä jotain tarkoittanut. Vielä olet sen ymmärtävä. Monet tulevat sinua silloin siunaamaan, monet, jotka minun laillani ovat saaneet kokea vieraan, sivistymättömän henkilön raakaa uteliaisuutta ja kärkästä intoa niinä hetkinä, jolloin kaikkein enimmin tarvitsisi sivistyneen naisen hienotuntoisuutta ja tarkkuutta.

-- Kauvemmin en voi vastustaa, -- puhui Liina puoliääneen. -- Minä uskon nyt kutsumustani. Joll'en olisi kahdeksankolmatta vuoden vanha, niin rupeaisin opiskelemaan voidakseni päästä lääkäriksi. Mutta olen liian vanha. Senvuoksi tahdon antautua ainoalle lääkäritoimen alalle, joka tähän asti on ollut sallittu naisille, vaikka se tavallisesti annetaankin sivistymättömien huostaan.

Tohtori Feliks teki kädellään väistävän liikkeen.

-- Romaanintapaisia vanhanpiian ideeoita! Ole noiden raakojen ja sivistymättömäin naisten kanssa vaan yhdessä ainoassakin luennossa, jossa lääkäri ehkä huvittelee saattaaksensa sinua hämille, -- silloin jo olet iloinen, että voit palata takaisin minun hiljaiseen kotiini ja toimittaa pieniä kotiaskareitasi.