Part 4

Ukko Mattila, jonka vaiheisin nyt hetkiseksi siirrymme, oli vanhempi kylän asukas, kuin kukaan tässä ennen mainittu. Jo silloin kun Kuuspellon taloa ei vielä löytynytkään, perusti Mattila torppansa sen nykyiseen paikkaansa. Se kuului silloin nimismiehen nyt omistaman Niemelän tilan alle. Sovinnollisen suostumuksen kautta yksi talon veljeksistä muutti Mattilan pohjoispuolelle n.k. Kuuspellon rinteille ja siitä talokin sai nimensä. Isossa jaossa sitte sille annettiin oma numero ja Mattilan torppa tuli taloon kuuluvaksi sekä sille päivätöitä suorittamaan. Saatuaan torppansa mukiin menevään kuntoon nai Mattila ja siitä avioliitosta syntyivät nuo meille tunnetut sisarukset Anna ja Klaara. -- Torppari useinkin elää pönäkämmin kuin isäntänsä, vaan tässä oli päinvastoin. Karkeata luontoa vastaan sai Mattila yhä taistella, moni kivimäki pusersi hikipisaroita hänen otsaltaan ja niukan leivän hän sittenkin perheenensä söi. Päivätyön teko ja muut taloon annettavat possakat olivat kylläkin työläät täyttää ja olisikin järki köyhyys torpassa vallinnut, ellei paikan kolme lehmää ja viime aikoina hevoskaakki talvisilla tukinvedoillaan olisi torppaan elatusvaroja lisäilleet. -- Noin vuosikymmen ennen tätä oli pitäjään perustettu kansakoulu. Vaikka moni varakaskin talollinen ylenkatsoi laitosta eikä laittanut sinne lapsiaan, tekivät sen kuitenkin enimmiten torpparit ja loiset. Mattilakin vähillä varoillaan kustansi kumpaisenkin tyttärensä koulunkäynnin neljä vuotta. Tyttöset sieltä päästyään ja rippikoulun käytyään, auttoivat vanhempiaan koti-askareissa; vaan kun torpan varallisuus ei siitä kostunut, päättivät he lähteä palvelukseen. Niin tulikin tätä edellisenä syksynä vanhempi sisko Anna emännöitsijäksi Tammistoon, kun talon oma emäntä jo useimmiten oli vuoteen omana ja nuorempi sisko Klaara piiaksi nimismies Männille. Vanhemman siskon toimiin Tammisen luona olemme jo vähän perehtyneet, vaan Klaaran suhteen on vähän muistuttamista lisään. Nimismiehen taloon tultuaan olivat kaikki peräti mielistyneet kirkassilmäiseen ja verevään tyttöön, joka sukkelasti kuin orava toimitti askareensa. Etenkin nimismies itse oli omituisesti ystävällinen hänelle. Paitsi että tytön palkka oli suurempi kuin vanhemman siskon Tammistossa, toi nimismies kaupunkimatkoiltaan hänelle lahjaksi milloin kaulahuivin, milloin esiliinavaatteen, jopa joululahjaksi oivallisen hamekankaankin. Rouva tosin nureksi ja tuumi, että vaikkapa tyttö olikin hyvä, välttäisivät vähemmätkin lahjukset. Rouva-parka ei silloin vielä tietänyt syytä tämmöiseen anteliaisuuteen, sillä hän oli kasvatettu liian siveellisessä kodissa, löytääkseen pahempia syitä miehensä menettelöön. Lahjuksien ohessa rupesi nimismies Klaaralle ennen pitkää laskemaan leikkipuheita, joissa toisinaan joku rivouskin piili, silloin kun luuli rouvan korvan välttävän. Sitte seurasi siivottomia nuoren miehen kertomuksia, jopa nimismies joskus tarttui tytön vyötäryksiinkin, puristaen häntä aika lailla rintaansa vastaan. Rakastavan vaimon silmä, koettakoon hän parempia luulojaan vaikka miten vireillä pitää, täytyy tuommoisen vihdoinkin keksiä ja niinpä rouvakin vähitellen täysin ymmärsi miehensä intohimot; halveksiminen ja ylenkatse miestään kohtaan sai yhä enemmän vallan hänen sydämessään.

Ukko Mattila vaimoneen eleli nyt hyviä päiviä, sillä nimismies otti maksaakseen ukon kaikki velat, antoi eloa ja muuta elämistä, joista kuitenkaan ei unohtanut ottaa velkakirjaa toisensa perään. Vanhukset luulivat, että nimismies, palkitakseen Klaaran hyvää käytöstä, täten tahtoi vanhempiakin auttaa vaikeiden aikojen yli.

Klaaran tunteet kaiken tämän aikana muuttuivat omituisella tavalla. Ei hän kokemattomuudessaan ollut aavistanut maailmaa tuommoiseksi. Tuntien sydämeensä tunkeutuvan omituisen myrkyn, hän kerran sisarensa kanssa käydessä vanhempiaan tervehtimässä, isän ulkona ollessa, äidilleen ja siskolleen itkien kertoi tilansa ja sisällisen harminsa nimismiehen kohtelun vuoksi. Kumpaankin kuuntelijaan kertomus iski kuin salaman liekki; he ensin vaikenivat hetken, sitte pullahtivat hekin itkemään sitä vaaraa, mikä Klaara-parkaa oli kohtaamaisillaan. Mielten vähän tyynnyttyä päätettiin, että Klaara heti pyytäisi eroa paikastaan, ja jos tähän ei nimismies suostuisi, niinkuin luultavampaa oli, tyttö hänelle, kun vasta vielä hyväilyksiään uudistaisi, antaisi rouvan kuullen semmoiset ripitykset, ettei mieli enää vasta tekisi tyttöön käsiksi käydä.

Niin kävikin kuin oli tuumattu. Klaaraa ei laskettu paikastaan keskellä vuotta, nimismies sai ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa aika löylytyksen ensin Klaaralta sitte vielä myrkyllisemmän rouvalta ja niin sai tyttö vihdoinkin jäädä tykkänään rauhaan. Nimismiehen kohtelu nyt muuttui määrätyksi, kuivaksi ja käskeväiseksi. Vaan tuo oli Klaaralle kuitenkin helppo kantaa edelliseen siveettömään käytökseen verraten, sillä se jo uhkasi saastuttaa kokemattoman tyttösen sydämen kokonaan.

Muut seuraukset olivat lyhyet. Nimismies Manni haki Kuvernöörin viraston kautta saatavansa ukko Mattilalta: ei yhtaikaa, niinkuin olisi ollut luonnollisempaa, vaan yhden pienen velkakirjan sisällön toisensa perästä. Näin nousivat oikeudenkäynti-kulungit ja muut kustannukset melkein itse velkojen suuruisiksi. Ja niinpä eräänä kauniina kevättalvi-päivänä myytiin ukko Mattilan kolme lehmää, hevonen, vasikka ja sika sekä muuta irtonaista. Surusta kohta senjälkeen kuoli kivulloinen Mattilan muorikin, sillä hän ei voinut käsittää elämää enää mahdolliseksi ilman rakkaita lehmiään. Ukko Mattila, vaikka tätä lisä-iskua kovasti surikin, ei kuitenkaan epäillyt tulevaisuudesta. Heti otti hän, niinkuin sanotaan, lehmän "ruuville". Sitä hoiti nyt torpassa asuva loinen siksi, kun Annan palvelusvuosi menisi umpeen ja hän saisi palata kotiansa emännöimään. Hevosenkin toivoi Mattila keväämmällä saavansa, jos ei muuten, niin velaksi. -- Vaan hän ei tuntenut täydellistä ihmiskostoa, joka salassa piilee. Sillä kun kruununrahatkin vielä olivat rästinä eikä nimismiehenkään saaminen täysin kuitti,1 haki tämä Mattilan torpparakennuksetkin myytäviksi.

Noille miehensä vehkeille rouva Manni toisinaan katkerasti nauroi, vaan kun taas muisti hänen pettyneet toiveensa ja siitä seuraavan kiukun, taisi hän inhosta ja häpeästä tuntimäärät itkeä ja päiväkaudet käydä punettuneilla silmillä, joka kuitenkaan ei estänyt Mannia kulkemasta ennakolta määräämää tietään; sillä hän ei voinut muuten: hänen käsitteensä hyvästä ja pahasta olivat nyt kerran saaneet sen suunnan.

* * * * *

Nyt rupesivat asiat Teljossa käymään kuin nuottien mukaan.

Mattilan torpparakennukset myytiin ja ne osti nimismies Manni. Jo samana päivänä täytyi ukko Mattilan muuttaa ja hänet otti Tamminen työhönsä toistaiseksi.

Vielä Elokuussa sai Tamminen käskyn, että hänen kuukauden sisällä tuli N. kaupungin säästöpankille suorittaa velkansa 4,000 mrk. ynnä sisällä olevan vuoden maksamattomat korot. Tamminen säpsähti tuota iskua: olihan velka hänelle luvattu "seisovaksi lainaksi", kunhan vaan korot säntilleen suorittaisi ja sen hän oli tehnytkin.

Tamminen rupesi Salojärven isäntää ensiksi käsirahoistaan noin 2,000 markasta pihistämään. Kun tämä rupesi hävyttömäksi ja haukkui Tammista silmät korvat täyteen, manuutti jälkimäinen Salojärven tuleviin syyskäräjiin. Salojärvi taas, niinkuin toinen oli aavistanut, muutti heti rahaksi irtonaisensa, möi tilansa hyvine tukkimetsineen Viipurilaisille tukkiherroille 12,000 markasta ja muutti, Tammiselle kiusaa tehdäkseen, kirkonkylään, jossa hyvän tuttavansa, maakauppias Revon kanssa makeasti nauroivat mokomalle "sukkeluudelle".

Ahdistettu Tamminen koetti tavan takaa saada Kyllölän rikasta isäntää käsiinsä, sillä olihan tämä häntä luvannut auttaa tarpeen tullessa. Kokeet pitkät aikaa olivat turhat. Kotonaan tämä ei milloinkaan "sattunut olemaan" Tammisen siellä käydessä ja kirkonmäelläkin Kyllönen vältti häntä kuin ruttotautista ja aina hävisi väkijoukkoon, kun toinen oli hänet tapaamaisillaan. Kerran kuitenkin miehet yhtyivät eräässä kirkonkokouksessa ja vastenmielisesti Kyllönen seurasi Tammista ulos. Kun jälkimäinen kertoi ahdingostaan ja pyysi nyt juuri luvattua apua, vastasi toinen ihmeellisen kylmäverisesti:

-- Vaikka olisikin rahaa, niin en nyt, hyvä veli, voi auttaa. Kertoohan koko pitäjä sinun olevan vararikon partaalla. Maksuksi saisin vaan vaivat valvoa saatavaani sinun konkurssissasi ja tyytyä osille niinkuin muutkin.

-- No, sama se, tuumi Tamminen itsekseen, kun kokouksesta alla päin astuskeli kotiansa kohti. -- Tässä kuussa (Syyskuu oli jo käsissä) saan haloista rahat, joilla tukkean puolet säästöpankin velkaa. Lokakuulla lähden markkinoille sorvaus- ja nahkatavarain kanssa ja niin ehkä Jumalan avulla pääsen pahimmasta taakasta. Repo ei kiireimmällä lainkäynnillään kuukausiin voi minulle mitään ja vastahan Joulukuulla Mannin hallussa oleva vekseli on maksettava; olenhan sitä paitse siitäkin vähin erin suorittanut jo likemmä neljännen osan.

Tamminen oli näitä mietteitään lopettaessaan asioistaan paljoa levollisempi kuin koskaan ennen.

Viikkoa pari vieri ja Tamminen saattoi ilokseen kaupungissa asuvalle Viipurilaisten asiamiehelle ilmoittaa halko-urakan olevan täyden. Heti saikin hän vastauksen, että laiva oli jo lähetetty puita vastaanottamaan ja lastaamaan, jolloin Tamminenkin saisi sovitun urakkasumman käteensä.

Vieri niin taas viikon päivät ja asiat Teljon kylässä näyttivät menevän entistä latuansa. Eräänä päivänä silloin ilmestyi Kuhajärvelle hinaajahöyry, tuoden Viipurilaisten lotjaa Kuusniemen rantaan. Tamminen ripeästi soudatti itsensä halkopaikalle. Puiden vastaan-ottaja tarkasti tavaran, hyväksyi ne ja ryhdyttiin heti mittaamistoimeen.

Niemelän rannastakin läksi vene ja siinä kaksi miestä. Alussa ei tuota kukaan huomannut, vaan veneen lähetessä lastauspaikkaa, huomasi Tamminen yhä selvemmin kokardihatusta, kenen kanssa hänellä tuli olla tekemistä ja säpsähti hiukan. Nimismies Manni nousikin kohta rannalle Lipposen seurassa, läheni Tammista ja halkojen vastaanottajaa, jotka seurasivat mittamiehiä, sekä kysyi kuivasti papereja taskustaan kaivellen:

-- Kenen halkoja tässä mitataan?

-- Niinkuin itsekin hyvin tiedätte, ovat ne minun vielä, vaan Viipuriin kaupatuita, vastasi Tamminen.

-- Siinä tapauksessa minä tämän Kuvernörin oikeuden välipäätöksen nojalla otan halot N. kaupungin säästöpankin saamisen vakuudeksi takavarikkoon ja kiellän käskynajaja Lipposen kuullessa haloista kalikkaakaan koskemasta. Tässä on Tammiselle kopio välipäätöksestä ja teille, joka luultavasti olette Viipurilaisten asiamies, toinen. Papereista näette valitusajan ja paikan, mihin on mentävä.

Toimituksensa täytettyään läksivät kruununpalvelijat taas pois soutamaan, jättäen ällistyneet kaupanhierojat suu auki seisomaan Kuusniemen rannalle.

Mitäs tehdä? Miesten mietittyä vähän aikaa, päätettiin lotjan antaa sen päivän vielä seista paikoillaan, kunnes Tamminen ehtisi pistäydä kaupungissa kysymässä syytä moiseen menettelöön.

Kaupunkiin oli vaan kolme peninkulmaa ja pianhan Tamminen tuon matkan hyvällä virkullaan oli tehnyt. Hän tapasikin säästöpankin johtajan ja kysyi, miksi velka niin pian oli suoritettavaksi vaadittu, vaikka se oli olevinaan "seisova laina".

-- Siksi, vastasi johtaja, kun te haaskaatte Tammiston metsää ja teette talon pian arvottomaksi.

-- Ei viisisataa syltä halkoja minun tilaani arvottomaksi tee.

-- Kaksituhattahan kuulutte ottavankin, on meille kerrottu.

-- Se ei ole totta. Kuka semmoisia on teille kertonut? uteli Tamminen.

-- Me emme saa pankin salaisuuksia ilmoitella, oli toisen vastaus.

Tamminen arvasi nyt, ketä hänen tuli kaikista vastoinkäymisistään kiittää. Kun takavarikkokieltoakaan ei luvattu peruuttaa, ja että hänen päinvastoin viikon sisällä tuli velkansa suorittaa lainkäynnin uhalla, läksi miesparka kotiansa kohti niin apealla mielellä, kun semmoisissa suhteissa lähteä voi.

Halkokaupasta siis ei tullut mitään ja niin lähti Viipurilainen lotja Kuusniemen rannalta matkaansa. -- Siitä riemusta Manni samana iltana Revon luona, jossa myös Salojärvi rikkaana rehenteli, joi itsensä patahumalaan, niin että toiset käsikynkästä saivat häntä taluttaa aina kotiportailleen asti, johon hän tunnotonna kuin eläin jäi makaamaan.

Paria viikkoa ennen syyskäräjäin alkua sai Tamminen kaksi manuuta velasta samana päivänä: yhden N. kaupungin säästöpankilta ja toisen maakauppias Revolta.

* * * * *

Lokakuun keskipaikoilla alkoivat käräjät. Tamminen oli sitte manuut saatuaan ollut niin äimeyksissä, ettei kyennyt juuri mitään toimimaan. Niinpä olivat markkinaretkensäkin, joista niin paljon odotti, jääneet tekemättä.

Vanhain juttujen loputtua oli Tamminen heti pihdissä. Nimismies Manni säästöpankin puolesta ja maakauppias Repo omasta puolestaan vaativat Tammisen asettamista konkurssitilaan, koska hän ei muka voinut sitomuksiaan suorittaa ja hän vaan keinotteli vierailla varoilla. Oikeus määräsikin ahdistetun viikon sisällä, jolla ajalla vielä käräjät kestivät, tekemään luettelon varoistaan ja veloistaan sekä kielsi häntä lain edesvastauksen uhalla paikkakunnalta liikahtamasta.

Nyt tiesi Tamminen mitä kello oli lyönyt. Määrätyn ajan sisällä hän valmistikin täydelliset konkurssipaperit. Omaisuus näiden mukaan nousi 24,000 markkaan ja velat 11,000:teen.

Oikeuden välipäätöksessä määrättiin nimismies Manni ja kauppias Repo pesän väli-aikaisiksi hoitajiksi ja saisivat he jo heti ruveta irtonaista omaisuutta rahaksi muuttamaan. Nahkuritehtaan ammeet, irtaimisto ja työn alla olevat tavarat saisi, Mannin erityisestä anomuksesta, myöskin myydä, vaan sorvaustyökaluja ei, koska Tamminen ilmoitti ei muuta eläkettä pesästä tahtovansa, kunhan vaan saisi jatkaa varsinaista ammattiaan pesälle kuuluvilla työkaluilla. Asua hän saisi Tammistossa niinkauan kun tila tulisi myydyksi. Lopullinen tuomio julistettaisiin seuraavissa talvikäräjissä.

* * * * *

Niin olivat nyt Tammisen kauniit tulevaisuuden toiveet rauenneet tyhjiksi utukuviksi vaan. Surulliselta tuntui nähdä niin monen vuoden ahkeran työnsä hedelmät kahden ahnaan korpin raastettavana ja että ne tekisivät parastansa, siitä oli hän varma.

Eräänä sateisena iltana Marraskuun alkupuolella istui hän työnsä päätettyään salin keinutuolissa oikaisemassa selkäänsä ja mietti juuri omien huonekapineiden tekoa, kun ovi avaantui ja Anna Mattila pikku Elli sylissä astui sisälle. Ottaen pikku tyttönsä polvilleen, sanoi hän:

-- Se oli hyvä, Anna, että tulitte. Minulla olisi vähän teille sanottavaa. Kun taka-aikoina tulevaisuuteni kimmelsi edessäni hopeanhohtavalta ja luulin Tammistossa saavani elää ja kuolla, pyysin teitä emännäksi siihen ja te puolittain lupasitte. Nyt kun kaikki, kaikki on jo melkein mennyttä, ja minä itse kohta maantiellä, annan teille puolinaisen lupauksenne takaisin. En tahdo sitoa teitä kukatiesi mimmoisiin puutteisin. Minun on taas alkaminen lusikasta ja silloin aina on paras olla toista sitomatta onnettomaan kohtaloonsa. Niin, Anna, kätenne tuohon: lupauksenne annan takaisin, joskopa se kuinkin mieltäni katkeroi.

Anna ei antanut kättänsä. -- Olisin siihen suostunut muutama kuukausi takaperin, itsestänikin, pyytämättänne, sanoi hän, vaan nyt en sitä niinkään hevillä tee. Isäni silloin ajettiin keppikerjäläisenä mökistään ja minä pidin vallan mahdottomana edes ajatellakaan semmoisen tytärtä Tammiston emäntänä.

Tammisen silmät suurenivat. -- Uskaltaisitkos nyt siis, kun minulla ei mitään muuta ole kun kaksi kättä, ruveta katsomaan mahdollisia puutteita silmästä silmään? kysyi Tamminen.

-- Nyt juuri uskallankin, oli tytön suora vastaus. -- Yltäkylläisyyteen en ole tottunut ja työtä ei minua ole opetettu pelkäämään. Vähemmän on sitä paitsi ihmisilläkään syytä soimata, että Tammiston yltäkylläisyyteen haluten olen siihen emännäksi tunkeutunut.

Tamminen saattoi kiitollisuudesta vaan puristaa tytön kättä ja sillä oli liitto kahden henkilön kesken elämään ja kuolemaan vaan toinen toisensa edestä solmittu.

* * * * *

Heti välipäätöksen käräjissä langettua, alkoivat pesänhoitajat aika lailla mellastaa Tammistossa. Nimismies Manni matkusti heti kaupunkiin, sai takavarikon halko-urakan suhteen puretuksi, möi halot paikalla taas Viipurilaisten asiamiehelle ja sai rahat, 2,000 mark., heti käteensä, sillä olivathan puut jo hyväksytyt ja ulko-ilmassa kuivamisen kautta yhä parantuneet. Vaan näistä rahoista ei monta markkaa lie Teljoon saapunut, sillä huhu tiesi kertoa jo tänne saakka, että Manni korttipöydässä eräänä yönä kaupungin iloisten herrain parissa ne melkein sukupuuttoon menetti.

Sitä kiukkuisempana palasi Manni kotiansa. Hän oikein vapisi saadakseen raastaa Tammistoa ja sen omaisuutta niin silmittömästi kuin mahdollista. Ilmoitus lähetettiin kaupungin sanomalehteen nahkuritehtaan kaluston ja tavaran myymisestä, ja kumma kyllä, vaikka Manni itse niitä halusi niin halvalla kuin mahdollista, ylistettiin myytäviä ylenluonnollisesti. Viekas Repokaan ei saanut tutkituksi miksi Manni näin teki.

Antaen ilmoituksen parin viikon ajan vaikuttaa, minkä se voi, ryhdyttiin nyt Tammiston muun irtaimiston huutokauppaan. Surkeata oli nähdä kuinka vasara lankesi, ja yksi ammuva elukka toisensa perästä jätti tutun talon. Niin menivät hevoset ja muutkin eläimet. Maanviljelyskaluston ja kalanpyydykset melkein kokonaisuudessaan osti Repo, sillä hän piti itseään jo puolittain Tammiston omistajana. Seurasi sitte huone y.m. kapineet. Tammiselle itselleen jätettiin toistaiseksi ainoastaan välttämättömimmät näistä.

Eräs seikka kuitenkin Tammista miellytti. Tavaransa eivät kelikaupalla menneet. Kaupungista oli saapunut varakas teurastaja, joka, tietäin lehmäin hinnan ja ymmärtäen niitä arvostella, kiskoi hinnat niin korkealle kuin suinkin oli mahdollista. Eivätpä hevosetkaan tai muut elukat polkuhintaan menneet. Ja kun huutokauppa loppui, oli nimismiehellä koossa alun neljättä tuhatta markkaa. Vaan sitte olikin Tammisto puti puhdas, että seinät vaan kumisivat tyhjyydestä.

Nimismies Manni oli itsevaltaisesti, Revolta kysymättä, ottanut rahastonhoitajan toimen niskoillensa ja jälkimmäinen taas ei tuota vastaan mitään muistuttanut, vaan mietti talvikäräjissä kyllä panevansa miehensä tiukalle.

Seuraavaa huutokauppaa odottaessa kävi kaupungista eräs nahkurimestari Tammistossa tehdasta ja sen tavaroita katsomassa. Saatuaan tarkat tiedot työnjohtajalta tavaroista, saapuikin hän nimismies Mannin tietämättä huutokauppaan.

Ensin myytiin Tammisen saatavat. Yksi huusi kelikaupalla yhden, toinen toisen. Manni itse tuli muutamalla markalla saamaan Salojärven velan pesälle 2,000 markkaa.

Nyt ryhdyttiin nahkatehtaasen. Lipponen, joka käytti vasaraa, ilmoitti mitä kaikkea samalla lyönnillä meni ja kysyi, mitä tarjottaisiin.

-- 2,000 mark. vastasi edellä mainittu nahkuri.

Manni nosti silmänsä ja näki hartiakkaan käsityöläisen seisovan kädet selän takana levollisena.

-- 2,000 mark. ensimäinen, 2,000 mark. toinen, 2,000 mark. kolmas -- -- --

-- 2,500, huusi Manni ja lisäsi kovasti: kalusto ja työn alla olevat tavarat myydään ainoastaan käteiseen rahaan.

-- Tiedetään, vastasi nahkuri, 3,000 mark.

-- 3,000 mark. ensimäinen, 3,000 toinen, jatkoi Lipponen.

-- 3,500, rinkasi Manni ja likeni nahkuria, jolle kuiskasi: rahat ovat todella lyötävät lautaan heti.

-- Niin seisoi aviisissa. 4,000 mark. tarjottu.

Mannia rupesi jo huimaamaan. Olisikohan tuolla törrikäisellä rahaa? mietti hän, vaan huusi 4,500.

Nahkuri meni 5,000:teen, Manni 5,500:taan, toinen taas kylmäverisesti 6,000:teen markkaan.

Manni raivosi. -- Peijakas vie, eiköhän tuota haisevaa pässiä saa pian luopumaan kiusanteostaan, huusi hän, ja lisäsi: 6,500 mark. tarjottu:

-- 6,500 mark. ensimäinen, 6,500 mark. toinen ja 6,500 mark. kolmas kerta. Eikö kuka tarjoa enemmän?

Ei jäntärekään nahkurin kasvoissa värähtänyt.

Vasara lankesi ja siis oli tehtaan kalusto ja tavarat Mannin omat.

-- Jos työmies, joka itse ymmärtää työn käytännön, olisi maksanut kaikesta 6,000 mrk., olisi hän kukaties vaivoistaan jotakin saanut, vaan miten hieno herrasmies pässin ammatista voittoa tuumaa ottaa, sitä en ymmärrä, sanoi nahkuri kuuluvasti.

Manni loi häneen vaan kiukkuisen silmäyksen ja kääntyi selin.

Senjälkeen myytiin puidut elot, aumat, useita ladollisia heiniä, kaikki heinäpielekset ynnä muuta, mitä vielä Tammistossa oli vähempää rihkamaa.

Mitä ei Manni, eikä Repokaan huomanneet, oli, että Tamminen tässä tilaisuudessa samoin kuin edellisessäkin huutokaupassa seurasi myyntiä suurimmalla tarkkuudella, ja salavihkaa kirjoitti huutokauppasummat markka markalta ja penni penniltä muistiinsa. Olipa hänellä jo täysi tieto Mannin tekemästä halkokaupastakin ja sen johdosta myöskin, millä kannalla asiansa nyt olivat. Harvinaisesti iloisena saattoikin hän siis astua valitun elämänsä seurakumppanin luo ilmoittamaan sitä, kenenkään ennakolta aavistamatonta uutista, että Tammisto oli sittekin jääpä heidän omaisuudekseen ja ehkäpä vähän vielä lisäksikin. Tamminen päätti pikemmiten asiainsa suhteen ruveta toimimaan siten, kun ne vaativat.

Tästä kaikesta tietämättä, Manni ainakin huolimatta miettiäkään niin pitkälle, astuivat toimitusmiehet ja ostajat Tammiston saliin, johon emännöitsijä oli kutsunut heidät kahville.

-- Vaan nyt sinun tulee muuttaa nahkuritehdas Tammistosta pois, tuumaili Repo Männille heidän sisälle tultuansa. -- Minä kaikissa tapauksissa ostan tämän talon ja tarvitsen tehdasrakennuksen toisiin tarpeisiin.

-- Et sinä sen määrääjä vielä ole, sanoi riitatuulella oleva Manni; -- etkös ole kuullut sananpartta: "elä nuolaise ennenkuin tipahtaa".

-- Sinun kiusaksesikin sen ostan ja laita vaan siksi, että rojusi ovat matkassa, vastasi toinenkin vihasta paisuen.

Kukaties olisivat miehet hypänneet toisillensa tukkaan, jos ei Tamminen olisi samalla sisälle astunut.

Kahvia nauttiessa lauhtui Mannin mieli vähän ja hän jo hymyhuulin, kiusaa muka tehdäkseen, tuumaili isännälle:

-- No, Tamminen, nyt on vaan teidän kaunis tilanne myymättä.

-- Ettekä sitä konsaan myykään, vastasi Tamminen kuivasti.

-- Mikäs estää? kysyi Manni.

-- Eikö myydä? kiljasi Repo.

Kumpainenkin seisoivat uhkaavina Tammisen edessä ja olisivat varmaankin noin rohkean puheen päästäneen elävänä nielleet, vaan Tammisen kasvojen jäntäreet eivät värähtäneet, kun hän vastasi tyyneesti:

-- Ei myydä siitä syystä, että rahaa jo on karttunut kappaletta yli velkojen. Minä puolestani pesästä vielä odotan melkoistakin rahasummaa ja silloin kun minun aikani on tullut, varustakaa vaan kukkaronne suu hyvin leveälle, sillä itsestännekin tiedätte, ettette minulta sääliä raha-asioissa tarvitse odottaakaan. Itsehän minut siihen olette opettaneet.

-- Onko asian laita niin? uteli Repo, joka vähemmin asian juoksua tunsi.

-- Lopputili sen näyttänee, oli vaan Mannin hajamielinen vastaus.

Salojärvi oli myös huutokaupassa. Kahvin nautittua vei Manni hänet sivuhuoneesen, ottaen Lipposen ja Kyllölän isännän vierasmiehiksi.

-- Tunnustatte kai Tammiselle olleenne velkaa 2,000 markkaa? alotti Manni.

Mies myönsi.

-- Se saaminen nyt huutokaupassa on siirtynyt minulle. En rahaa vaadikaan vielä, vaan tahdon ainoastaan kuolevaisuuden vuoksi, että panette puumerkkinne tähän paperiin. -- Sen sanottua veti Manni esille pitkän, valmiiksi kirjoitetun paperiluiskan, mihin Salojärvi vastustamatta antoikin puumerkkinsä ja sen todistivat läsnä olevat vierasmiehet. Salojärvi itsekseen tuumi vetävänsä Manniakin nenästä, vaan tällä kertaa ainakin oli hän antanut viekoitella itsensä pulmaan, josta ei niin helpolla pääsisikään, sillä hän oli tunnustanut vekselin, joihin hän, salon yksinäisyydessä asuen, ei vielä ollut ennättänyt ollenkaan tutustua.

* * * * *

Muutama kuukaus on kulunut. Astumme taas nimismies Mannin työhuoneesen. Ovella seisoo Salojärvi surkean näköisenä ja sen läheisyydessä olevalla tuolilla istuu käskynajaja Lipponen. Manni itse kävelee piippu suussa pitkin laattiaa.

-- Eikö teillä ole hiukkaakaan armahtavaisuutta rinnassanne minua kohtaan, kysyi Salojärvi.