Part 3

-- Vararikon hän tekeekin, se on varma, oli Mannin vastaus. Viime viikolla tulin Sallilan pohatalta kaupoissa saaneeksi Tammisen tunnustaman 3,000:nen vekselin. Kun sen maksu-aika lankeaa, en minä puolestani anna tiimaakaan armoa.

-- Vai niin. -- Revon silmistä ei oikein voinut lukea, oliko hän tyytyväinen vaiko tyytymätön tuosta uutisesta; hän jatkoi: minun saamiseni tosin ei ole erittäin suuri eikä vanhakaan, vaan jos sinä häntä pihistämään rupeat, en minäkään tuumaa jäädä suu auki katsomaan. Koppanajaossa olen minäkin mukana.

Keskustelu teki miehet vähän enemmän avosydämisiksi toisilleen. Manni jo sanoi:

-- Olla Tammisen nahkatehtaan omistajana ei olisi hullumpaa.

-- Ja Tammisto olisi hyvin sopiva yhdistää minun tilaani, lisäsi Repo. -- Toden totta, Tammisen _täytyy_ tehdä vararikko.

Miehet käsittivät nyt tarkoilleen toinen toisensa, kun viattomimmalla naamalla avasivat Tammiston maalatun pihaveräjän ja astuivat sisälle.

Sievän, keltaiseksi maalatun asuin-kartanon takaa näkyivät talli- ja läävärakennukset, niiden välillä karjapiha ja siinä kymmenkunta ammuvia tai märehtiviä lehmiä, joita pari piikaa paraikaa lypsivät. Karjapihan ja rannan välillä oli sauna ja riihi ja vallan rannalla tuo edellisessä keskustelussa mainittu uusi nahkatehdas. Jos vielä ottaa lukuun nuottamiehet, jotka rasvatyyneen Kuhajärveen pistäyvällä kallionkielekkeellä puuhasivat nuottaa venheesen, oli taulu todella viehättävä. Ei kumma siis jos kateellinen naapuri jo laski hankkeita saada semmoista paratiisia itselleen.

Miesten astuessa pihalle istui talon omistaja, sorvari Tamminen avonaisen kuistinsa penkillä ja poltteli tupakkaa. Hän oli puolivälissä neljänsilläkymmenillä, pitkäkasvuinen, vaan hoikka. Kasvoissansa oli jotakin surunsekaista, kun hän ystävällisesti tervehti tulijoita ja vei heidät huoneisin.

Tamminen oli enemmän kuin kymmenen vuotta ollut pitäjän asukas. Ehkei hän ollut varaton asettuessaan Teljoon asumaan, karttuivat varansa yhä vaikka vähitellen, sillä hänen keksimilleen "pinnatuoleille" tuli pian semmoinen maine, ettei hän enää yksin ennättänyt niin paljoa valmistaa kuin niitä meni kaupan. Täytyi siis ottaa parikin apulaista ja nytkös niitä oikein tuiskuamalla levisi ympäri pitäjiä ja eipä niin vähiä määriä lähellä olevaan kaupunkiinkaan. Myös hänen piippujaan levitettiin kymmenien peninkulmain päähän. Tästä kaikesta kokoontui Tammisen taskuun kauniit rahat ja kun hän oli tarkka ja säästäväinen kuvautui tulevaisuus hänelle hyvinkin ihanaksi. Eräällä kaupusteluretkellään tutustui hän kaupungissa sievään piikatyttöön, hän kosi ja ennen pitkää olikin onnellinen aviomies. "Liika ei luotaan lykkää" sanotaan ja niinpä ei Tammisellekaan ollut vastenmielistä, että hänen toverinsa toi yhteiseen pesään useita satoja säästetyitä varoja ja Tamminen itse sai nostaa elinkorkolaitoksesta 1,000 mrk. vaimonsa myötäjäisrahoja, sillä kaupungissa asuva herrasväki, jonka luona vaimonsa pienestä tytöstä oli palvellut, olivat niin aikanaan huolehtineet. Heidän elämänsä kulki niin rauhallista ja surutonta latuansa kun se hyvästi voivassa ja ahkerassa käsityöläisperheessä voi kulkea. Vaan ajat ovat muuttuvaiset ja toiset vaiheet voivat hyvinkin pian kohdata. Eräs hyvä, vaikka rappiolle jätetty tila järven rannalla tuli pakkohuutokaupalla myytäväksi. Tamminen ryhtyi tuumaan ja osti sen. Tosin ei omat varansa tarpeesen täysin riittäneet, vaan hän sai kiinnikettä vastaan seisovan lainan kaupungin säästöpankista ja niin oli talo, jonka hän nimitti Tammistoksi, hänen omansa. Tämä kaikki tapahtui ennen nimismiehen ja kauppiaan pitäjään muuttamista.

Rappeutunut tila vaati tietysti varoja, vaan niitä oli Tammisen verrattain helppo saada, sillä sorvausliikkeensä oli entisessä voimassaan ja hän entisten töiden lisäksi sai koristustyön, kun pitäjän kirkkoa sisältä uudistettiin.

Ei voi kieltää, ettei hänellä ollut vähän levoton henki ryhtyessään yhdestä puuhasta toiseen. Yleisessä tukkimetsäin osto-innossa joutui hänkin pyörteesen ja osti verrattain helpolla pitäjän salolta metsäpalstan. Tällä hän luuli voittavansa hyvinkin ja olisi sen tehnytkin, jollei myyjä, saatuaan runsaat käsirahat, olisi ruvennut juonittelemaan. Tämä sai nimismies Mannin asiamiehekseen ja hän taas käytti hyväkseen kaikki julkiset ja salaiset konstit, mitkä vaan Tammisen oikeutta metsäpalstaan olisi saattanut niin epäedulliseen valoon kuin mahdollista. Jo vuosia oli riita kestänyt ja asia oli mennyt senaattiin, vaan päätöksestä ei Tammisella ollut vielä mitään tietoa.

Vuosi ennen tämän kertomuksen alkua oli Tamminen taas alkanut erään varakkaan talonpojan kanssa puuhata nahkuritehdasta. Vaan kohtakin talonpoika vetäytyi pois yrityksestä ja niin jäi Tamminen yksin. Häpeän vuoksikaan ei tämä taas voinut luopua yrityksestä, vaan jatkoi yhä tehtaantekoa ja olikin se nyt jo valmis sekä käynnissä, mutta siitä ei hän vielä kaukaan aikonutkaan odottaa sanottua hyötyä; aikaa voittaen oli se kyllä tuleva kannattavaksi yritykseksi. Paha vaan, että hän kaikkein näiden puuhain kautta velkaantui, vaikkei ollut pelkoa, että saamamiehensä häntä erittäin heti ahdistaisi, sillä olivathan yrityksensä perustetut järjelliselle kannalle ja Tamminen itse, karttaen kaikkea turhaa pöyhkeilemistä, jota maaseuduilla vasta alkavassa niin usein huomaa, eli perheineen tarkasti ja säästävästi.

Pariskunnan avioliitto oli alussa lapseton, vaan vuosi ennen kertomuksemme alkua syntyi heille pikku tyttö. Mutta siitä alkoivat äidin voimat riutua yhä ja ei puolta vuotta ollut umpeen kulunut, kun Tamminen eräänä kylmänä talvipäivänä sai murhe ja tuska sydämessä seurata rakasta vaimovainajatansa Teljon kirkkomaahan. Keväämmällä istutettiin haudalle vainajan eläessään rakastama syrenipensas Tammiston puutarhasta ja sen suojassa turpeella vietti Tamminen monet kesä-illat, kun päivän hyörimiset olivat loppuneet ja hän taas sai hakea uutta voimaa seuraavan päivän ponnistuksiin.

Yksi lohdutus surevalla leskellä oli kuitenkin: pikku kätkyessä hymyilevä Ellinsä. Hänelle onnistui hänen saada kelpo hoitaja, tuo siskonsa kanssa keskustelusta kirkkomaalla entuudestaan tuttu Anna Mattila. Tyttö, vaivojaan säästämättä, emäntänsä kuoltua ryhtyi kohta huolellisemmin pienokaisen hoitoon, joka ei kuitenkaan estänyt, että pikku tyttö sairastui tuhkarokkoon, josta tyttöset kirkkomaallakin keskustelivat. Ehkei kirkonkylässä pistäynyt piirilääkäri tautia pitänyt vaarallisena, vaati pienokaisen tila kuitenkin todellisen äidin hoitoa ja sitä Anna koettikin parhaan ymmärryksensä mukaan, kärsivällisesti ja tuskastumatta antaa.

Vaikkei kumpainenkaan, yhtävähän Manni kuin Repo olleet Tammiselle mieluisia vieraita; -- edellisestä oli hän Salojärven metsäpalstan riidassa huomannut yhtä ja toista epärehellistä, jälkimäinen taas oli liukkaalla kielellään enemmän kuin kerran koettanut tehdä mitättömäksi hänen yrityksiään -- otti talon isäntä heidät kuitenkin ystävällisesti vastaan ja vei vierashuoneisinsa, niinkuin mainittiin.

Teevettä nauttien koski miesten keskustelu pitäjän yleisiä asioita vaan: puukauppojen huonontumista, kirkon koristamista, kunnankokouksen päätöstä muuttaa kansakoulu kirkolle ja rakentaa sille oma kouluhuone, viinaverorahojen käyttämistä j.n.e.

Ehkä Tamminen itse rakasti olla raitis ja vesiselvä sekä vastusti päihdyttävien juomain nautintoa, oli hänen tapanaan kuitenkin tarjota senkaltaisia, jos hän tiesi vieraansa lasin illan kuluksi mielellään kallistavan, ollen itse näön vuoksi mukana. Hän katsoi vielä olevansa liian alkava eläjä, voidaksensa ruveta vallitsevia oloja toisiksi mullistamaan. Niinpä nytkin toi sirosti puettu emännöitsijä Anna Mattila totineuvot salin pöydälle, vaan niitä huomaamatta Tamminen yhä jatkoi keskustelua kansakoulun kirkolle muuttamisesta ja viinavero-rahojen koulun hyväksi käyttämisestä ja oli niin asiasta innostunut, että tuntui ikäänkuin olisi saanut kipallisen vettä niskaansa, kun ajatusjuoksunsa keskeytyi seuraavasta muistutuksesta:

-- Näkyleipiäkös nämä nyt tänä iltana ovatkin?

Tamminen vilkaisi ääneen päin ja näki Revon seisovan tarjottavien ääressä kädet puuskassa ja vähän pilallisesti irvistäen isännälle.

-- Niin, anteeksi hyvät herrat! Olkaa kaikin mokomin niin hyvät ja laittakaa lasi illan kuluksi, sanoi Tamminen vähän hämillään pistävästä muistutuksesta.

Isäntä tietysti itse "meni näyttämään tietä", ja niin oli kohta kaikilla höyryävä lasi edessään ja puhe kävi yhä vilkkaammaksi.

Manni oli mies, joka ei tarvinnut itseään rohkaista millään, mutta vasta toista lasia tehdessään näkyi todellinen syy käyntiinsä tulevan puheeksi.

-- Yhdestä toiseen, Tamminen, jokos teillä on tieto miten Salojärven metsäpalstan riita on senatissa päättynyt? kysyi hän. -- Minä eilen kaupungissa pistäydessäni sain sähkösanoman, että te olette jutun tapanneet.

-- Vai niin, sanoi vaan Tamminen ja kävi äänettömäksi. Se oli ensimäinen isku, joka koski kipeään. Hetken kuluttua kysyi hän: mitenkäs jo suorittamieni maksujen kanssa käy?

-- Ne saatte oikeuden kautta häneltä takaisin riidellä, vastasi Manni kuivasti.

Se oli huono lohdutus, sillä Tamminen tunsi Salojärven isännän kunnon koukuttelijaksi. Hän ennen hävittäisi talonsa ja taloutensa, kuin ropoakaan soisi Tammiselle korvausta.

-- Huono seikka, tuumi Repo fariseamaisella osaa-ottavaisuudella, -- tuommoisia paukkuja pari kolme veisi vankankin eläjän perikatoon.

-- On minulla toinenkin tarkoitus käynnilläni, sanoi Manni vielä kylmäverisemmällä äänellä ja harppasi aika kulauksen, -- viime viikolla tulin kaupoissa saaneeksi Sallilan rusthollarilta teidän tunnustamanne 3,000 vekselin; kaiketi se lienee oikea paperi?

-- Oikea on, sanoi Tamminen vähän värähtelevällä äänellä, -- mutta eihän se lankea maksettavaksi ennenkuin joulukuussa.

-- Niin lankeaa, tuumi toinen, minä vaan tahdoinkin ilmoittaa paperin olevan minulla lunastettavana. Vaan eikös se teillekin olisi helpompaa, jos vähitellen jo lankeemispäivää ennenkin voisitte vähin erin sitä ruveta kuittaamaan? Sillä vaikea lienee yhtäkkiä vihoviimeisellä hetkellä kopata tarvittavat rahat.

-- Voin tehdä senkin, oli Tammisen vastaus; -- sitä paitsi sain Kyllölän isännältä luvan tarvittaessa apua.

Repo tuli suolana kipeään silmään.

-- Etkös velihopea, Tamminen, voisi minullekin kohdakkoin suorittaa pikku saatavaani? sanoi hän. Eihän se korkoneen nouse täyteen tuhanteen markkaan. Minun pitäisi ruveta nyt jo syyspuoleen rakennuttamaan uutta laivaa tulevan kesäistä halko-urakkaani varten ja se yritys kysta kyllä kysyy.

-- Nyt en rahaksi voi muuttua, oli Tammisen surullinen vastaus; -- vaimovainajani sairaus, niinkuin itsekin tiedät, maksoi kosolta ja eipä nahkatehdaskaan vielä ole ennättänyt muuta kuin yhä vaan rahaa niellä. Nyt paraikaa hakkautan Kuusniemellä Viipurilaisille 500 syltä halkoja. Syyskuulla on summa täysi ja silloin on mulla niiden hinta 2,000 markkaa käsissä. Tottahan siksi jaksanet odottaa, ja ethän siihen kiireimmällä lainkäynnilläkään ennätä saada velkaasi käsiin.

-- Mutta, kun sinulla on niin tiukat asiat, eikö olisi parempi tehdä vararikko ja antaa kaikki omaisuus tasajakoon, uskalsi jo Repo, vaikka vähän peläten, esitellä.

-- Niin sitte saamamiehet jotakin saavat, säili Manni rohkeasti; -- nyt jos te vielä muutamia vuosia yrityksiänne jatkatte, saavat he pyyhkiä suutaan.

-- Ei ole pakko sitä askelta ottaa, vastasi ahdistettu jyrkästi; tosin eivät asiani ole loistavalla kannalla, vaan Jumalan avulla toivon niistä pääseväni. Nahkatehtaani kohta rupeaa päästelemään tavaraa ja kolmet, neljät markkinat pelastavat minun ensimäisistä rahapulistani. Kyllä te hyvät herrat saatte mun vararikkoani kauankin odotella.

-- No, mitäpä siitä kiistellä, sanoi nimismies pehmeällä kielellä kääntäen puheen toisaalle, -- sanokaapa, paljoko nahkuritehtaanne tuli lopullisesti maksamaan?

-- Ei tehdas itse kaluineen kuin vähän päälle kuudentuhannen, vaan ostetun raakatavaran kanssa on yrityksessä kiinni yli kymmenentuhannen.

-- Entäpä Tammisto, jokos se on sulle kuinka hintava, uteli vielä Repo.

-- Ehkäpä siihenkin jo on tullut pannuksi toinen mokoma.

Jos Tamminen olisi aavistanut vieraidensa hankkeet omaisuuttaan kohtaan, olisi hän ollut paljon varovampi niitä ilmoittaessa. Vaan peräti rehellinen kun itse oli, ei hän aavistanut niin suurta kavaluutta muissa löytyvän.

Nyt kun jo ilta rupesi kovin hämärtämään ja vieraatkin päässeet tarkoituksiensa perille: lannistaneet ainakin osaksi Tammisen uskoa paremmista ajoista, saaneet tietää hänen nykyiset hankkeensa ja omaisuutensa arvon edes osapuille, ottivat he lakkinsa -- semminkin kun konjakki karafiinista oli loppunut -- ja läksivät matkaansa. Vieraiden ollessa jo niin kaukana Tammiston veräjästä, ettei ollut pelkoa kenenkään heitä enää kuulevan sopersi Manni:

-- Nyt on ki-kiire tarpeen. Jos tapaat Ky-yllölän isännän, niin -- tuota -- varoita häntä tuppaamasta rahojaan Ta-ammiselle. -- Helkkarin huonoa konjakkia varmaan, kun noin kai-kaivelee sisuksia. -- Kyllä minä muusta pidän huolt -- yhyi!

Repo, vaikka mielellään joi, oli ollut kyllä varova saattaakseen itselleen vatsan väänteitä väkevistä juomista ainakaan. Selvästi hän vastasikin: sen teen. Mutta mitähän pankki tuumisi, jos saisi tietää tuon metsänhaaskuun Tammiston ulkopalstolla?

-- Senkin olen jo miettinyt. Jä-ätä se minun huolekseni.

Miehet tuppasivat toisilleen kättä. Manni alkoi vähän epävakavin askelin hoipuroida raittia myöten kotiansa kohti. Repo taas jäi hetkeksi seisomaan maantielle ja katsoi pilkallisesti poiskulkevaa. -- Monelle sinäkin renttu kuoppaa kaivat, vaan varo, ett'et joskus itse omiin ansoihisi tartu, sanoi hän puoli-ääneen, kun avasi pisteaita-porttinsa ja astui pihallensa.

Seuraava yö oli Tammisella uneton. Vaikkei hän vielä epäillyt voivansa vähän rettelöisiä asioitaan korjata, oli hän kuitenkin peräti alakuloinen ja aavisti Mannin ja Revon puolelta saavansa odottaa kukaties vielä mimmoisia juonia.

* * * * *

Huomis-aamuna istui pitkä, laiha mies nimismies Mannin komean työhuoneen oven suussa. Isännän jo pirteänä pöytänsä ääressä kirjoitellen mainitkaamme muutama sana odottavasta miehestä. Se oli käskynajaja Lipponen. Mannin Teljoon muuttaessa oli mies vaan tavallinen, niukanpuoleisesti elävä talonpoika. Pikku kirjoitustaidollaan, jota sai näyttää kyhätessään talonpojille kuitteja ja velkakirjoja, joutui hän piankin, naapurina semminkin, nimismies Mannin huomioon. Tämä alkoi Lipposta yhä useammin käyttää vieraanamiehenä ryöstöretkillään pitäjällä, erittäinkin kun entinen käskynajaja oli ikäkulu mies ja virkaatekevä erittäin nokkela sekä ikäänkuin käskynajajaksi luotu. Mikä olikaan siis luonnollisempaa, että, kun entinen käskynajaja kuoli, Lipponen olisi luonnollisin seuraaja ja niinpä hän viran saikin. Ammatti ei tosin ollut suurituloinen, vaan maanviljelyksen ohessa lienee se ollut hyväkin sivu-ansio, koska Lipponen saattoi nykyään elää niinkuin muutkin hyvinvoipaiset talonpojat. Ei muun muassa mitään harvinaista ollut, että nimismies ja rikkaimmatkin pitäjässä kävivät Lipposessa kestissä, joita hän taas puolestaan vastakäynnillään muisti.

Nimismies lakkasi kirjoittamasta ja Lipponen nousi seisoalleen, läheten päämiestään.

-- Tämmöisen kirjeen pyytäisin teidän kirjoittamaan, sanoi edellinen ja nousi istuimeltaan, asettaen mallikirjoituksensa ja paperia Lipposen eteen, joka jo oli ottanut nimismiehen paikan pöydän ääressä.

Toisen kynä alkoikin raapia paperilla. Hetken perästä kysyi hän: kenen nimi pannaan alle?

-- Ei kenenkään, sillä se on niinkutsuttu "anonymikirje".

Lipponen, joka tuota sanaa ei ymmärtänyt, luuli sen olevan sitä lajia virkapaperia, joista hän ennen ei ollut kuullut mitään, katsoen puolestaan luonnolliseksi asiaksi, että semmoisia tuli löytyä myöskin.

Nyt kuoreen ja siihen päällekirjoitus: "Säästöpankille N. kaupungissa".

Kohta rapisi taas kynä ja Lipponen nousi istuimelta. -- Olisiko herra vallesmannilla vielä mitä? kysyi hän.

-- Ei mitään tällä kertaa. Kirjeen toimitan postiin. Vaan yksi seikka juohtuu todella mieleeni: syyskuulla tulevat Viipurilaisten alukset Kuusniemelle lastaamaan Tammiselta tingatuita halkoja. Pitäkää vaari niiden tulosta ja ilmoittakaa asiasta heti minulle.

-- Hyvä, toimitetaan, oli toisen lyhyt vastaus.

-- Muuten, Mattilan torpparakennusten myyntilupa saapui viime postissa, jatkoi vielä nimismies, -- meidän tulee kohdakkoin ryhtyä huutokaupan pitoon. -- Nyökäten päätään Lipposelle, tämä taas kumarsi, antoi kättä ja läksi.

Lipposen lähdettyä otti Mannikin hattunsa ja alkoi astua kirkolle päin. Päätänsä vähän kivisti ja hän tiesi hyvän ystävänsä Revon semmoisissa tapauksissa mielellään apua antavan. "Aamusiisti" toverin seurassa oli hyvä lääke, joskopa se toisinaan ajoi työky'yn ja halun miehestä siksi päivää tipposen tiehensä.

Kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi kotiansa, seisoi vaimonsa, vaalea, huolehtuneen näköinen nainen pöytänsä ääressä ja silmäili erästä kädessään olevaa paperia. Miehensä poissa ollessa oli vaimo mennyt järjestämään hänen kirjoituspöytäänsä. Siinä oli vielä tuo Lipposelle kirjoitettu malli ja tämä oli nyt rouvan ihmettelyn esineenä.

-- Miks, Fredrik, sinä Tammista vainoat, kysyi hän mieheltään. -- Tässähän N:n säästöpankille ilmoitat, että Tamminen haaskaa metsäänsä, ottamalla siitä 2,000 syltä halkoja ja neuvot pankkia pitämään huolta saamisensa ajoissa uloshankkimisesta.

-- Mitä sinä, Selma, semmoisista ymmärrät? vastasi mies selin häneen, kruununmiehen on pidettävä huoli senlaatuisista asioista.

-- En paljon niihin kajoakaan, tohti vaimo muistuttaa, vaan vaistomaisesti ymmärrän, ettei tämä ole vallan oikein tehty. Muistapas sen lisäksi, mikä suuri apu oli Tammisesta meidän Teljoon muuttaessa. Näinkö hänen silloista hyvyyttään nyt palkitset? -- Kun mies ei tähänkään mitään vastannut, vaan seisoi yhä selin, jatkoi rouva: kun asia edes olisi tosi, niin voisi sitä kukaties jotenkin puollustaa mutta asian laita lieneekin toinen, päättäen siitä mitä Klaara sisarensa luota Tammistosta kerran palatessaan kertoi.

Manni ei tähänkään virkkanut mitään, vaan läksi, päästäkseen vaimonsa nuhteista, ulos talliin katsomaan vasta ostamaa orittansa, jättäen toverinsa itsekseen punnitsemaan menettelönsä oikeutta tai kohtuuttomuutta.

* * * * *

Levottoman yön vietettyään nousi Tamminenkin jo kello 5 aikana yövuoteeltaan ja riensi sorvausverstaasensa, jossa kaksi työmiestään jo olivat täydessä touhussa. Tamminen tarkasteli työn menoa, kyseli yhtä ja toista, teki muistutuksiaan ja lähti sitte nahkuritehtaasen, jossa sälli ja kaksi opinpoikaa parastaikaa ammeita hämmentelivät. Kutsuen työnjohtajansa kuivaan verstaasen tuumi Tamminen:

-- Minulle taitaa ruveta koittamaan tiukat raha-ajat; eiköhän voisi olla mahdollista saada tavaraa valmistumaan ennen kuutta kuukautta?

-- Sitäpä itsekin mietin tänä aamuna, vastasi työnjohtaja; -- kun ammeita katselin, tulin siihen päätökseen, että jo Marraskuulla nyt liossa olevat tavarat ovat kaupaksi valmiit, jopa muutamat lajit aikaisin Lokakuullakin.

-- Sepä hyvä, sanoi toinen iloisemmilla kasvoilla, lupauksenne nostaa raskaan taakan sydämeltäni.

Silmäiltyään märällä puolella vielä työn kulkua, astui Tamminen hyvinkin kevennetyllä sydämellä rehoittaville vainioilleen, jotka tosin vielä eivät olleet erittäin laveat, vaan hyvässä kunnossa ja joilla senvuoksi rehoitti kauniin ruis, juuri leikattavaksi kypsynyt. Hyvätpä olivat toiveet muistakin viljalajeista. Heinänkorjuu oli edellisen viikon suopeilla ilmoilla saatu loppuun ja niinpä saattoikin Tamminen tulevaa vuotta, ainakin joukkonsa elatuksen puolesta, katsoa levollisesti ja pelotta silmiin. Kun vaan ei olisi niin tiukat raha-ajat, mietti hän kävellessään, ja tuo ajatus vähän synkistytti mieltänsä. Luottaen kuitenkin hyväin ihmisten lupaamaan apuun, astui hän aamiaisen aikana taas asuntoonsa.

Aluksi pistäytyi hän huoneesen, jossa emännöitsijänsä Anna Mattila kätkyestä nostettua ja räpyttelevää pikku Elliänsä pesi.

-- Onko Annan todellinen aikomus muuttaa minun luotani? kysyi Tamminen, hetken lapsen räpyttelemistä katsottuansa.

-- On, vastasi toinen ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.

-- Elli tulee paljon teidän äidillistä hoitoanne kaihoamaan, mietti Tamminen. -- Ettekö voisi muuttotuumaanne ainaiseksi hylätä?

-- Mitä te sillä tarkoitatte? uteli tyttö veitikkamaisella hymyllä silmäillen Tammista.

-- Että -- että jäisitte järkinään emännäksi taloon, sai tämä vihdoinkin vastanneeksi.

-- Ei halpa piikatyttö Tammiston emännäksi sovellu, vastasi Anna teeskentelemättä; -- kyllä siihen on pitäjän pohatoita etsittävä.

-- Vaan jos minä en rikkautta ennenkään ole etsinyt ja enkä sitä nytkään tekisi? intti toinen. Minä etsin vaan rakastavaa ja nöyrää sydäntä, jonka rinnalla kohtaavat vastoinkäymisetkin ovat vähäpätöiset kantaa. Ja semmoisen aarteen luulen sinussa, hyvä Anna, löytäneeni.

-- Onko teillä nuo mielipiteet vielä puolen vuoden tai vuoden kuluttuakin? kysyi Anna hämmästymättä.

-- On -- ikuisesti, oli Tammisen järkähtämätön vastaus.

-- Sen ajan kuluttua sitte saadaan nähdä, päätti tyttö, nosti lapsen kylvystä ja alkoi sitä hellästi kuivailla.

* * * * *

Ymmärtääksemme seuraavata oikein on huomattava, että Lipposen tilalla, Kuuspellolla, paitsi tarpeellisia ulkohuoneita, oli nykyään komea asuinrakennus, jonka omistaja oli teettänyt käskyn-ajajaksi päästyään. Melkein seinä seinässä sen kanssa seisoi vielä vanha asuinkartano, jota nyt käytettiin keittiönä. Tätä oli Lipponen jo aikoja tuumannut repiä maahan, vaan oli se kuitenkin, armoilla, vielä saanut seista. Ainoastaan muutama syli tästä oli edellisessä nimismies Mannin mainitsema, Lipposen maalla sijaitseva, Mattilan torppa, muistona vielä niistä isojakoa ennen omituisista suhteista, jonka mukaan ihmiset rakensivat asuntonsa niin lähelle toisiansa kuin mahdollista. Lipponen oli jo kauan aikonut tätä siirrättää tieltään loitommaksi, vaan oli kuitenkin ukko Mattilan antanut asua paikoillaan osaksi säälistä, osaksi myös, kun tiesi, että ukon elämä oli loppumaisillaan ja tämän ilman pakkokeinoja täytyi itsestäänkin paikasta luopua.