Part 2

-- Tyhmät lörpötykset ovat huonoja köyhälle torpparinkin piijalle.

Realisti kiipesi pitkillä askeleilla hänen peräänsä.

-- Usein puhutaan mitä sylki suuhun tuo, mutta siitä sanasta kiitän sinua. Naisväki muutoin tavallisesti pitää...

Tyttö kohotti itseänsä ja realisti näki taaskin kaksi silmää säihkyvän harmista.

-- Onko teillä äitiä, ja käytätte sellaisia sanoja meistä vaimoväestä?

Realistin hämmästys oli vähällä puhjeta kuuluvaan "Sappresti".

He olivat tulleet puoliväliin penkerettä. Tyttö seisoi hänen edessänsä, kellertävä, lainehtiva viljavainio takanansa, kosteat, kiiluvat pajupensaat ympärillänsä ja nousevat, laskevat aallot edessänsä.

Auringonlaskun lämpöinen, punertava paiste, viileä ilma tuoksuineen saarista ja järveltä teki realistin kummallisen mieliseksi.

-- Mari, -- sanoi hän. -- Sinä et ole niinkuin -- (hän taittoi sanansa) -- niinkuin... yksi meistä. Sinulle ei käy hyvin. Sinä olet niin kaunis, synti on, että...

-- Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?

Pelkäämättömät, ylenkatseelliset silmäykset kohtasivat hänen silmäyksiänsä.

-- Oletteko Jumalan vai perkeleen luomia, te ulmivat sudet heikon tytön ympärillä, valmiina nielaisemaan hänet syntiin? Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?

Realisti käänsi vastoin tahtoansa päänsä. Hänestä tuntui, että äitinsä kamarineuvoksen rouvan, sisar Alisen ja kaikkien tämän ystävättärien pitäisi seistä hänen takanansa.

-- Hei! -- huudettiin pellolta. -- Kaikki tytöt, niin monta kuin niitä on, pitää leikattaman saareen ennen auringonlaskua.

He olivat jo tulleet nähdyiksi. Kiiltolakki huusi heitä ja näytti heille työtä. Realisti seurasi Kivilän-Maria, joka kaihtivaisesti karttoi häntä ja nähtävästi oli väsyksissä.

-- Mari, -- alkoi hän hiljaa, käyden rinnatusten tämän kanssa -- kyllä kai tiedät mitä tarkoitan. Sinä olet viisas ja sukkela suultasi ja käsiltäsi. Mutta köyhällä yksinäisellä tytöllä on niin paljon kiusauksia. Ja sinä olet niin kaunis. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan...

Hän näki tytön sulkevan silmänsä ja horjuvan, niinkuin kovasta lyönnistä.

Hän tahtoi tukea tätä, mutta tämä survaisi häntä yhtäkkiä takaisin, varjosti silmiänsä kädellänsä ja tähysteli tarkasti avaralle selälle. Purje lähestyi.

Tyttö tuli hehkuvan punaiseksi. Lyhde lensi hänen käsistänsä, ja hän juoksi alas rantaan, missä pian katosi penkereen taakse.

-- Merkillinen tyttö! Kummallinen, kum-malli-nen tyttö! Hänen täytyy miellyttää jokaista. Mikä luonnollinen ymmärrys! Mitkä silmät, mikä vartalo! Synti, ikuinen vahinko... Täytyy koettaa tehdä jotakin hänen eteensä.

Sorina ja kuiskutukset saattoivat hänen katsomaan ylös.

Venhe oli tullut rantaan.

Rannasta tuli ylös verkalleen nuoria tyttöjä, -- nurmikukkia kukikkaissa kesäpuvuissa ja päivänvarjostimet käsissä. Nuori mies leveälierisessä olkihatussa, valkeassa takissa ja mustissa housuissa kävi heidän rinnallansa, osoitellen ympärillensä näköalaa kävelykepillänsä.

-- Tuhat tulimmaista! -- mutisi realisti.

Kiiltolakki otti vastaan herrasväkeä paljain päin. Nuori mies ojensi hänelle kätensä ja seisahtui puhelemaan hänen kanssansa. Tytöt nyökäyttivät päätänsä eri haaralle, kävelivät ympäri peltoa ja pyydettiin viimein juomaan kahvia suuren kuhilaan kupeella.

He pysähtyivät realistinkin eteen ja koettelivat leikata, mutta se kävi takaperoisesti. He sotkeentuivat hameensa helmuksiin, tallasivat viljaa, nauroivat ja päästivät voivotuksia.

Realisti tarkasteli heitä salaa.

Heillä oli ylhäiset, hienot kasvot ja osoittivat -- rentomielisyydestänsä huolimatta -- kaikissa liikenneissänsä sitä hentoutta ja sievyyttä jota säädystetty kasvatus myötänsä tuo.

Heidän saattajansa oli sitä vastaan toisellaista luontoa: leveähartiainen, sieväliikkeinen, terävillä, älykkäillä kasvonjuonteilla.

Hän katseli usein ympärillensä, heiluttaen keppiänsä ilmassa, ja kuljeskeli levottoman näköisenä edestakaisin kuhilaiden välissä, kunnes hän vihdoin katosi niiden sekaan.

Realistin voimat loppuivat viimein. Hän tahtoi hiipiä salaa hetkeksi levähtämään metsänrinteesen, otti sirppinsä ja linkutti pois. Hänen selkäänsä pakotti ja jalkansa olivat hellänä, kun hän saapui metsään...

Miksi seisahtui hän yht'äkkiä?

Käsi kädessä vieraan nuoren miehen kanssa seisoi Kivilän-Mari. Tuo uljas pää oli alas painunut, tuo uljas katsanto oli maahan vaipunut.

Realisti vetäytyi takaisin. Kaikki väsymys oli unhotettu ja kumminkin tunsi hän päätänsä huimaavan.

Mitä liikutti häntä köyhän torpparipiijan kohtalo?

Miksi näki hän yhtäkkiä lämpimässä, värähtelevässä valossa haamuja lukemattomista, uljaista, puhtaista, kainoista nuorista olennoista, häpeältä ja rikokselta saastutettuna, osoittavan häntä, koko hänen säätyänsä, koko hänen sukupuoltansa, ja sanovan: -- katsokaa meitä! Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?

Ei, hänelle ei kumminkaan mitään pahaa tapahtuisi.

Mutta vaikealta näyttää olevan enää saada tavata häntä. Häntä ei enää näkynyt, vaikka hän istui odottaen häntä kuhilaan takana, hyvinkin yhden tunnin ajan, tuhansia ajatuksia päässä, tuhansia tuumia aivoissa.

Mitä aikoi hän tehdä? Mitä tahtoi hän oikeastaan? Mihin veisi hän hänet? Voiko hänellä, 21-vuotiaalla nuorella miehellä olla turvatti, saattamatta häntä sekä itseänsä huonoimpien epäluulojen alaiseksi?

Hän puri hammasta ajatellessaan äitiänsä.

Samassa näki hän tytön huomaamatta menevän alas rantaan.

Hän oli ylhäällä kuin nuoli, ja oikasi suoraan hänen luoksensa tiheän vesakon lävitse lähellä penkerettä.

-- Mari, -- sanoi hän, läähättäen kovasta käynnistänsä. -- Seisahdu, Mari! Minun täytyy saada puhua kanssasi. Näin sinut äsken... yhdessä... erään... vieraan kanssa. Älä niin peljästy! Tahdon ainoastaan varoittaa sinua. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan, Mari-rukka, Seuraa minua! jos tänne jäät jäljelle, on se sinun onnettomuutesi.

Tyttö vapisi niin ett'ei hän voinut puhua, avasi turhaan huulensa ja tuijotti häneen.

-- Mari -- sanoi hän hellästi, -- (hän oli niin sanomattoman herttainen peljästyksessään, niin puhdas, niin täynnä sielunjaloutta), -- minä voin auttaa sinua... Sinun ei tarvitse enää tehdä työtä niin ankarasti ja olla turvatonna. Minä hankin sinulle hyvän kodin, jossa olet turvattu ja voit ansaita leipäsi vähemmällä työllä. Minä pidän sinusta...

Hän laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäällensä. Tämä irroitti itsensä, juoksi muutamia askeleita hänestä ja huusi kovasti.

Kiireellisillä askelilla riensi joku puiden välillä heitä vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vinkui kävelykepin sivalluksia sivalluksen perästä vimmasta ja hämmästyksestä liikkumattoman realistin ympärillä, samalla kun olkihattuinen herra useampia kertoja suurella tulisuudella sulki katkerasti itkevän tytön syliinsä.

-- Mitä... mitä... tämä... merkitsee? puhkesi realisti viimein sanoihin, änkyttäen harmista.

-- Se merkitsee, että sinä heti korjaat luusi täältä, hävytön konna! -- ärjyi olkihattuinen herra. -- Pois täältä!

Realisti julmistui.

-- Päästäkää irti tyttö! -- läähätti hän, polkien jalkaa maahan.

-- Pois! -- kiljasi toinen, uhaten häntä taaskin kepillänsä.

Nyt kiehui ja kihisi realistin sisukset. Hän astui vastustajansa eteen ja lausui hammasta purren ruotsiksi:

-- Tässä on erhetys. Nimeni on Emil von Martin, ylioppilas. Käytännöllisistä syistä olen käyttänyt valepukua kerätessäni satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle. Olkaa hyvä ja jättäkää tyttö minulle. Minä aijon rehellisellä tavalla pitää hänestä huolta.

Kuten oli arvannutkin, vaikutti hänen nimensä kuin sähköpuusti. Mutta mitä sitten tapahtui, saattoi hänet ällistymään, sillä molemmat kävivät erilleen, katselivat toinen toiseensa ja häneen, ja purskahtivat sen perästä katkeamattomaan nauruun.

Realisti punastui ja vaaleni vihasta.

Hän tempasi muistikirjansa nuttunsa taskusta ja ojensi ylpeästi käyntikorttinsa olkihattuiselle herralle.

Mutta tyttö tointui samassa, tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä viehättävällä hymyllä.

-- Tervetultua, serkku, -- sanoi hän ruotsiksi. -- Minä olen Bertha von Martin, serkkusi. Sinä näet minut valepuvussa, erään vedon johdosta...

Kuvaelma.

-- Mutta... mutta... mutta, -- änkytti realisti.

Yht'äkkiä oli hänen niin kummallisesti helpoittanut sydäntänsä.

-- Kun, huolimatta yhdestä vuodesta Schveitsissä, saa kovan onnen olla fennomaani, -- sanoi serkku Bertha leikillisesti, -- voi joutua siihen hulluun aatteesen, että tahtoo elää tuntemattomana jonkun päivän kansanelämää. Muutamia neuvoja Kivilän-muorilta, hänen vaiteliaisuutensa ja apunsa sekä vähän ruskeata poskimaalia, -- tämä yhtenä lapsuudessa saavutetun taidon kanssa savolaiseen kielevyyteen sallivat minun pitää voiton. Mutta se oltiin tempaisemaisillaan pois minulta. Hyvä serkku Emil, sinä näyttelit osaasi niin hyvin, että jokainen lähestymisesi tuotti minulle oikein sydäntuskaa ja mielipahaa.

Olisiko voinut uskoa? Realisti ei tullut vähääkään mielistellyksi tästä komplimangista. Vieläpä tunsi äkillisen ja palavan halun pesemään itseänsä ja heittämään pois piippunysänsä ja pieksunsa.

Ajatuksissaan luki hän jälleen äitinsä kirjettä.

-- Serkku Bertha näytteli myöskin osansa hyvin, -- sanoi hän.

Merkillistä oli, kuinka vaikea hänen oli kääntää pois silmäystänsä niistä ruskeista silmistä, jotka kiiluivat hänen edessänsä.

Tyttö tuli yhtäkkiä totiseksi.

-- Näytelmä olisi voinut loppua pahasti. Aina olen muistava peljästykseni, kun mustalainen... Mutta en ollut tahtonut jäädä osattomaksi tästä päivästä, näistä kahdeksan tunnin kokemuksista. Nyt olen saanut aavistuksen kuinka turvaton rahvaan nainen on, heitetty rikokselle alttiiksi. Tähän aamuun asti, kun auringonpaisteella ja hymyillen sousin kotoa, haluten nähdä vähäsen luonnonelämää, olin harvoin tuntenut tyytymättömyyttä siihen että asemani oli perustettu ylevämielisyydelle, ei oikeudellisuudelle. Me, jotka asumme elämän valosalla puolella, saamme harvoin kokea, että raakuus näyttää kamalan muotonsa siinä, missä ylevämielisyyden kaunis naamari poiskatoaa.

Taaskin nuo hehkuvassa, jalossa vihassa välähtelevät silmät, nuot vapisevat huulet.

-- Mitä olen tänäpäivänä nähnyt? Verrattain vaan valopuolia. Sydämeni on sykkinyt ilosta ja kiitollisuudesta että kuulun tähän kansaan, niin kohtuulliseen, niin uutteraan, niin siveelliseen, Ja kumminkin... Kun te niin äkkiä peljästytitte minua, kun mustalaisen raakuus saattoi minut pakenemaan, silloin melkein lupasin itsessäni pyhittää koko elämäni vaikuttamaan, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi.

Hän pani kätensä ristiin rinnoillensa. Talonpoikaispuvusta ja ruskeasta poskimaalista huolimatta näytti hän kasvavan realistin poiskääntymättömissä silmissä.

Realisti ajatteli, että hänen äitinsä viimmeinen kirje oli kaikkein järkevin ja paras mitä hän koskaan oli hänelle kirjoittanut.

-- Ja nyt tulet sinä tietysti kotia meidän kanssamme?

-- Olen lukenut artikkeleitasi Uudesta Suomettaresta ja kuullut puhuttavan viimeisestä esitelmästäsi naiskysymyksessä. Me kaksi kyllä sovimme siinä yhteen. (Realisti ei epäillyt sitä silmänräpähdystäkään käsi hänen kädessänsä). Meidän pitää etsiä tytöt ja...

Realisti oli kokonaan unhottanut, että sellaista henkilöä kuin olkihattuinen herra olikaan. Mutta serkku Bertha ei näyttänyt sitä unhoittaneen. Hän veti kätensä realistin kädestä ja käänsihe ympäri. Etsimänsä henkilö seisoi hänen takanansa, nojautuneena raitapajua vastaan, jonka notkea runko tutisi hänen painonsa alla. Realisti huomasi yht'äkkiä, että paitse hänen omia silmiänsä, pari toisiakin, ihastuksesta loistavina, poiskääntymättä oli katsellut tätä nuorta tyttöä.

Vähän punastuen jatkoi tyttö:

-- Suo esitelläni sinulle dosentti Inkeri.

Täten esitelty otti hatun päästänsä ja puisti nauraen hänen kättänsä.

-- Kaksi kunnon fennomaania voivat hyvin antaa anteeksi toisilleen yhtä ja toista. Muutoin jouduin kyllä eriskummallisella tavalla tuttavaksi uuden sukulaiseni kanssa.

Sukulaisen?

Realistin kasvoilla näkyi tuhansia kysymysmerkkiä.

-- Täti on tietysti saanut meidän korttimme? -- lausui Bertha.

-- Lyöntini eivät suinkaan vaan liene olleet liian voimakkaita? kysyi levottomana hänen sulhasensa dosentti. -- Toden mukaan sanottuna, olivat ne kyllä aijotut koskemaan kipeästi, mutta kuinka olisin voinut aavistaakaan...?

Ei, kuinka hän olisi voinut sitä aavistaa. Ja kuinka kamarineuvoksen rouva, kuinka serkku Bertha olisivat voineet aavistaa, kuinka realisti olisi voinut aavistaa...?

Toinen kirje äidiltänsä odotti häntä Kiviniemellä.

-- ... Kiitän Jumalaa, rakas Eemilini, uppiniskaisuutesi tähden, että tulit liian myöhään. Eräs Inkeri, fennomaani, vähäpätöinen henkilö, josta ei koskaan kuulla puhuttavan! Pikku Berthalla ei ole varmaankaan oman arvon tuntoa eikä kunnioitusta heimolaisiansa kohtaan. Ja niin huolellisesti kasvatettu!... hänen äiti-raukkansa!

Realistin mielestä oli tämä kirje kaikkein tyhmin mitä hänen äitinsä oli koskaan kirjoittanut, mutta hänen erhetyksensä tuotti hänelle silmänräpähdykseksi puhdasta iloa.

Hän ei viipynyt Kiviniemellä, vaikka häntä monta kertaa hartaasti houkuteltiin, enempää kuin yhden päivän. Puutarha ei ollut mikään aituusrämä, talo ei ollut mikään puulato, sija oli todellakin kauniilla paikalla.

Sittenkään ei häntä voitu saada jäämään sinne. Hän läksi jo aikaisin seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän sieltä, reppu seljässä ja ryhmysauva kädessä.

Täti kenraalitar ajatteli itsekseen hänen olevan raa'an.

-- Mutta se ei ole ihmeellistä. Hänhän on realisti ja fennomaani. Eemil-raukka! Hänen äiti-raukkansa!

Hän huokasi, täynnä myötätuntoisuutta. Hän oli viimeaikoina saanut avonaisen mielen tällaisille kärsimisille...

Kaukana kivisellä maantiellä vaelsi realisti. Suopea elokuun kuutamo välkkyi joen pinnalla, mikä konkeroissa polvekkeissa pikimustana luikerteli pitkin tien vartta: kuu valaisi viidakkoa ja kaukaista järveä. Yö hiljaisilla askeleilla ja suloisine tuoksuineen lähestyi lähestymistänsä.

Realisti olisi voinut kuulla pienimmänkin lehden putoamisen metsässä, mutta hän ei kuunnellut mitään ympäristöllänsä.

Hän käveli ja kertoili itseksensä muutamia sanoja.

Lakkaamatta, ja aina yhä uudelleen tulivat ne takaisin hänen mieleensä:

-- Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?... Koska me saamme turvaa, koska te tulette edesvastaukseen?... Ja minä ajattelin tahtovani omistaa koko elämäni vaikuttaakseni, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi...

II. MAMMONAN ORJUUS.

Kertoeli Aleksis Raunio.

Peräti luonnon-ihana on Teljon pitäjän kirkonkylä jossakin Keski-Suomessa. Eräällä vähäisellä ylänteellä lähellä järven rantaa seisoo viime vuosisadalla rakennettu puukirkko, vielä vanhempane kellotapulineen; sitä ympäröi kolmelta puolelta vieläkin vanhempi hautausmaa tuuheine lehtipuineen, hautakammioineen, kivisine, rautaisine ja puisine hautamerkkineen. Kesäisin, jolloin hautausmaa ennen Jumalanpalvelusta on kirkkoon tulijain mieluisin kävelypaikka, näkeekin vanhempain kävelevän käytäviä myöten, istuskelevan hautaturpeella jonkun rakkaan omaisen jäännösten läheisyydessä tahi lasten juoskentelevan ristiltä ristille lukemassa kenen tomu minkin alla lepää. Kaikki räyhy ja mehu sekä vanhempain että nuorempain suusta on kadonnut, kaikki puhuvat hiljaa, kuiskaten, ikäänkuin peläten vainajien lepoa häirisevänsä. Ainoastaan linnut tuosta ihmisten hiljaisuudesta eivät mitään tiedä: he täydestä sydämestä puiden oksilta lähettävät sunnuntain kirkkaasen aamu-ilmaan kiitoksensa korkeuden Herralle.

Nyt soivat aamukellot. Väki rientää kirkkoon. Vähän ajan kuluttua nousee vanha harmaaparta lukkari lehtarilleen, kääntää numerotaulun ja alkaa vähän värisevällä äänellään juhlallisesti kaikuvan aamuvirren, johon seurakunta täydestä sydämestä yhtyy. Virren säkeiden välillä kuuluu kesäistä vilpoisuutta laskevain avonaisten akkunain kautta ulkona myös veisaavain lintusten ääni.

Jumalanpalvelus käy siten hiljaista kulkuaan siksi, kunnes taas lähtövirsi eroittaa kunkin eri haaralleen.

Ken todella noita muistoja nuoruudestaan sydämessään säilyttää -- ja harva lienee, joka sitä ei tee -- hän ehdottomasti niitä ei konsaan voi unhottaa, vaan alati ne hänen mielikuvituksissaan häilyvät, saavat varmemman muodon, tulevat yhä suloisemmiksi ja vihdoin vanhemmalla ijällä näyttävät niin ihanalta, ettei konsaan muulloin semmoisissa oloissa ole elänyt eikä konsaan luule tulevansa elämään.

Vaan anteeksi! Eksyimme hiukan pois Teljon kirkonkylän ulkomuodon kertomisesta; vanhat muistot toisinaan tekevät pieniä kepposia.

Kirkosta, joka on kylän itäisessä päässä, levenee noin paria virstaa pitkä ja virstaa leveä pelto- ja niittytasanko pitkin järven rantaa. Pohjoispuolella lakeata on vankka metsäharjanne, joka muutenkin hedelmällistä alaa suojelee kylmiltä pohjoistuulilta.

Kesäisin rehottaakin tällä pienellä tasangolla yltäkylläisin riista. Heinänteko- ja leikkuu-ajoilla, etenkin jos talkoota jossakin talossa pidetään, kuuluukin kylässä senvuoksi iloisin laulu. Viulut soivat, tanner tömisee ja hurraahuudot kaikuvat myöhäiseen Heinä- ja Elokuun ilta-ilmaan.

Ensimmäisenä kirkosta on vanginvartian talo; sen lähellä vallan asuu maakauppias Repo. Pitkä rivi seuraa sitte enimmiten joko varakkaita tahi toimeentulevia talonpoikia ja niiden perästä kylän läntisimmällä kulmalla nimismies Manni ja käskynajaja Lipponen, kumpainenkin talon omistajia. Kauppias Revon ja järven rannan välillä on sorvari Tammisen talo pienellä järveen pistäyvällä niemellä.

Eräänä semmoisena kauniina sunnuntai-aamuna, Elokuussa, josta alussa kerrottiin, istui mättäällä Teljon hautausmaalla kaksi verevää talonpoikais-tyttöä. He tietysti juttelivat hiljaa niinkuin muutkin ja saattoipa heillä kukaties senlisäksi olla asioita keskusteltavana, joita eivät tahtoneet muiden antaa kuulla.

-- No, Klara, sanoi toinen tytöistä, sanopa nyt suoraan, vieläkö rouvanne itkee, niinkuin viimeksi kerroit ja mimmoista käytöstä vallesmanni nyt sinua vastaan on osoittanut?

-- Ei pahaa enää, vaan kyllä rouva suree, mitä hän sureneekin. Vaan tiedätkös Anna, mitä? Repo ja Lipponen ovat nyt useammin vallesmannin luona kuin ennen. Kummia puheita heillä on. Toisiltana esim. kun vein totivettä heille, kuulin Revon sanovan: "Tammisen meidän täytyy pakoittaa konk..." En enää muista tuota sanaa, mutta hyvää se vaan ei sinun isännällesi merkitse, että tuommoinen juonikukko kuin Repo semmoisia sanoja päästää suustaan.

-- Mikähän vaan todella isäntääni voisi uhata? sanoi vähän levottomana Annaksi nimitetty. -- Lapsi-raiska on peräti kipeä ja jos joku onnettomuus senlisäksi isää vielä -- -- --.

-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta, huusi kauppias Revon "rouva", juosten sukkelaan ja ovelasti kuin kissa tyttöin luokse, asettautuen turpeelle istumaan -- mitähän merkillistä siskoksilla taas on pakinoimista, -- kuuluuko mitään erinomaista Tammisesta Anna? Huonot asiat, arvaan mä, vai miten? Tai ottaako uuden rouvan vainajan sijaan? Vaan se olisi liian aikaista. Eihän -- -- --

-- Ei minun tietääkseni meiltä sen pahempaa kuulu kuin että lapsi on kipeä, vaan lääkäri on antanut hyvät toiveet ja pahenemaan päin se ei minun mielestäni enää ole. Se vaan tarvitsee hyvää ja tarkkaa hoitoa, vastasi kysytty.

-- Tarkkaa hoitoa! huudahti rouva, ja sinä varmaankin sen osaat antaa? Tuumaat varmaan päästä rouvaksi taloon? -- Kysymys oli hyvin pilkallinen.

-- Elkää toki, hyvä rouva, mokomia ajatelkokaan! Itsekin tiedätte, että äitini on kuollut ja minä vanhempana siskona olen velkapää mennä isän torppaan emännäksi heti ensi muuton aikana. -- Vaan kuulkaas, kellot kutsuvat kirkkoon, heitetään turhat lörpötykset ja mennään.

Eukko nousi vastenmielisesti, vaan sillä vähäisellä matkallakin kävi kielensä kuin "Pärpän mylly". Tytöt olisivat mielellään hänestä eronneet, vaan jos minne menivät, oli kiusanhenkensä heidän käsipuolessaan kiinni.

-- No Klara, säpsähti hän, vieläkö vallesmanni likist... tuota, onko hän vieläkin liian ystävällinen sinulle? Häh?

Tyttö kun punastui kiukusta ja riuhtasi itsensä irti, jatkoi "rouva" Repo: no, no, ei noin kiivas! Enhän minä epäile sinun siveyttäsi. -- Vaan tiedättekö tytöt mitä, läänin kuvernöri tulee kohta tänne ja syö aamiaista kruununvoudin tykönä ja meillä päivällisen. Ja sitte -- -- --

-- Krats, kuuli ääni ja kirkon katolta putosi eräs harjalauta ja oli vähällä tuolta räpättävältä akalta lyödä pään puhki.

Tytöt hymyten sydämessään, pääsivät hänestä eres sillä aikaa, kun joukko kirkkoon rientäviä saapuivat paikalle vahinkoa valittamaan, vaikka kukin, eukon pistävän kielen vuoksi samoin kuin hänen miehensäkin vuoksi olisi suonut hänet "niin pitkälle kuin pippuri kasvaa".

* * * * *

Saman päivän iltana kulki kaksi herrasmiehen tavoin puettua henkilöä nimismiehen talolta pitkin kylän raittia kirkolle päin. Yksi niistä, nimismies Manni, oli kookaskasvuinen, tuuheilla viiksillä ja ei vastenmielisillä kasvoilla varustettu mies. Käyntinsä oli ryhdikäs ja puheensa selvä sekä ikäänkuin ennen mietitty.

Tutustuaksemme heti häneen, mainitkaamme pari sanaa hänen elämästänsä. Oleskeltuansa neljä vuotta N. läänin kansselissa, määrättiin hän nimismieheksi johonkin Teljon naapuripitäjistä. Kohta tulonsa jälkeen rakastui hän pappilan sievään Selma neitiin ja ennen pitkää toikin hän nuorikon taloonsa. Talon varat karttuivat, sillä nimismies Manni, huolimatta ihmisten puheista, osasi hankkia niitä sopivalla ja sopimattomalla tavalla. Jälkimäisestäpä olikin seuraus, että hän kohtakin menetti virkansa viideksi vuodeksi. Jälkimäinen koski rouva-parkaa kovasti, sillä vaikka hän tiesi miehensä tuon nöyrrytyksen ansainneen, nöyrryytti se myös häntäkin. Erovuosien kuluttua sai Manni taas nimismiehen paikan tällä kertaa Teljossa ja oli hän nyt päättänyt "varuittaa" itseänsä, vaikka rahanhimo oli hänessä kahta kiihkeämpi kuin ennen. Kuhajärven rannalla, jossa Teljon kirkonkylä sijaitsi, oli Niemelän luonnon-ihana talo. Sen isäntää rikkaat tukinhaaskuu-vuodet olivat opettaneet yli varojensa elämään ja hän velkaantui. Nimismies Manni häntä runsaita korkoja ja "hyväntekijäisiä" vastaan päästi yhdestä velkamiehestä toisensa perästä, vaan siihen sijaan tulikin Manni ainoaksi saamamieheksi ja kun tämä luuli antaneensa kylliksi, hankki hän talon huutokauppaan ja osti sen kelikaupalla itse. Tämän onnen sysäyksen kautta hänen varallisuutensa yhä vaan, sivulta katsoen, näkyi enenevän. Tosin kerrottiin hänen hurjilla hevoskaupoilla, urakoilla ja tiheillä kaupunkimatkoilla panneen kauniit summat likoon, vaan noille jutuille hän itse nauroi, näyttäen yhä vaan olevansa rikastumaan päin.

Vierustoverinsa, maakauppias Repo, oli sitä vastoin lyhytkasvuinen ja tanakka ruumiiltaan. Ehkäpä kielevä, oli hänenkin puheensa tarkoin mietittyä, vaikkei vissiä pistävyyttä vailla. -- Tavallisesta sahatyömiehestä oli hän luonnollisella älyllään kohonnut ensin tukinmittaajaksi, jopa viimein tukkimetsäin ostajaksikin pitäjässä olevalle vesisahalle, vaan harjoitti myös samalla ostoja omaksi edukseenkin ja saikin siten, noina metsien haaskuuvuosina, monien onnellisten kauppain kautta melkoisen omaisuuden. Nyt erosi hän sahan palveluksesta, osti talon Teljon kirkonkylästä ja rupesi maakauppiaaksi, vaan jatkoi vieläkin metsien ostoja ja myyntiä. Siten, jos hän siitä kehuikin, oli hän todella hyvin toimeen tuleva eläjä.

Niinkuin sanottiin, kävelivät miehet verkalleen pitkin kylän raittia kirkolle päin.

-- Oli se kuitenkin vähän likainen juttu, tuo Salojärven metsäpalstan riita, sanoi Repo, ja katsoi yhdellä silmällä Mannia; -- Tammis-paha kärsi siinä kovin, sillä hän olisi puilla hyvinkin saanut 10,000 mrk. Nyt menivät runsaat käsirahat ja kaikki.

-- Menkööt, sanoi toinen, mitä se minuun koskee? Minä voitin jutun ja sain Salojärveltä luvatut 1,000 mrk. Miksis Tamminen sitte kirjoitutti välikirjan niin, että se lain edessä ei pitänyt ryhtiänsä.

-- Seikka kuitenkin saattaa vaikuttaa sen, että Tammisen ehkä täytyy lyödä rukkaset lautaan, tuumaili Repo. Nahkuritehtaansa on tähän saakka vaan yhä niellyt rahaa, eikä vielä mitään antanut.