Part 1

NUORI SUOMI I-III

Novelleja ja kertomuksia kotimaisilta kirjailijoilta

Helsingissä, G. W. Edlund'in kirjapainossa, 1885-1886.

SISÄLLYS:

I. Kahdeksan tunnin kokemukset. II. Mammonan orjuus. III. Sokea.

I. KAHDEKSAN TUNNIN KOKEMUKSET.

Kirjoittanut Aarne.

-- Emil, kultaseni? Ei hän ole kotona. Hän kuljeskelee ympärinsä, en tiedä missä, ja kerää satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle.

Kamarineuvoksen rouva huokasi syvään.

-- Kun äidin ainoa poika on tullut fennomaaniksi, silloin Agata-kulta, hän kyllä tietää saavansa kokea elämässä. Ajatella Emilini viikottain ja kuukausittain paljaitten raakain talonpokain parissa, pieksut jalassa... ehkäpä paljasjaloinkin. Olisihan voinut lähettää jonkin Karhusen tahi Huttusen?... Nykyiseen aikaan ei panna mitään arvoa sivistyneille ihmisille! Villitty Emil raukkani! Kirjoittaahan hän artikkeleita Uuteen Suomettareen ja onhan hänellä suomea puhuvia kumppaleita. Tosiaankin, niin pitkälle on tultu, että hän suoraan on kieltäytynyt seuraamasta minua, omaa äitiänsä, X.Y.Z:n iltahuveihin Alise on aivan hurjistuneena. Hän sanoo, ett'ei hän voi tanssia muualla kuin siellä... Jumalan kiitos, että Emilin isä-raukka tuli aateloituksi, ett'ei hän nimeänsä kumminkaan voi muuttaa. Muutoin saisin varmaankin nähdä vielä senkin surun, että jonakin päivänä kuulisin häntä puhuteltavan herra Kettuseksi tahi herra Hevoseksi... Niin, voitko ajatella, että hän päivällisillä lankosi, kreivin luona, julkisesti lausui hänestä olevan saman, oliko nimenä Hevonen vai Hästesko...

-- Herra Jumala, sanoiko hän todellakin niin?

-- Tosiaankin, niin hän sanoi. Ja me olemme lihallisia serkuksia Hästeskot ja me? Eikö ole niinkuin sanoin, että tuo hirmuinen kielikysymys repii rikki kaikki hellemmät siteet? Jospa hän edes tekisi minulle mieliksi ja naisi serkkunsa Kivinäsin Berthan. Hän on nykyjään tullut kotia Schveits'istä... äidin nimi on Ehrenheim, Ruotsista, -- hänen pitäisi olla esikuvana. Mutta tietysti hän ei kuule minua, hän on kuuro tässä niinkuin kaikessa muussakin mitä minä hänelle sanon.

Kamarineuvoksen rouva huokasi taaskin syvään.

-- Vanhanaikuista on tosin naittaa poikiansa. Mutta, hyvä Agata, epätoivoinen äiti ryhtyy kaikkiin keinoihin, kun on kysymys kadotetun pojan takaisinsaamisesta.

-- Minä luulen kumminkin että Emilin moralinen käytös...

-- Niin, siinä on hän tähän asti ollut moitteeton, Jumalan kiitos. Mutta kultaseni, paljonhan joka hetki voi odottaa siltä, joka on fennomaani, jägeriaani, absolutisti, realisti, emansipasionisti... Jumalapa sen ties -- ehkä on hän nihilistikin ja ateisti?

Kamarineuvoksen rouva itki ääneensä.

Sillä välin istui tuo kadotettu poika poissa kaukana Savossa, luki äitinsä kirjettä ja noitui sitä.

Se ei ollut kauniisti tehty, mutta mitä voi odottaa fennomaanilta, joka vielä päälliseksi on realisti?

Hän istui lirisevän puron partaalla, jonka äskeinen sade oli herättänyt uuteen eloon. Vanhat lepät vilpoisine varjoineen olivat kehässä hänen ympärillänsä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti.

Itse ei hän suinkaan loistanut. Päinvastoin näytti hänen ilmapuntarinsa osoittavan rajuilmaa, jota jo ennustivat yksinäiset, tuontuostakin tulevat äreät sanat.

-- Naisten vehkeitä! Saakelin historioita... Sappresti!

Kamarineuvoksen rouva olisi tuntenut helpoitusta jos olisi kuullut edes tämän franskalaisen kirouksen poikansa suusta.

-- Kivinäs gård... (kirottuja ruotsinkiihkoisia nimenvääristyksiä!)... kaunis paikka... (luultavasti joku puulato aituusrähjä ympärillä)... serkku Bertha... (siin on temppu!)... herttainen ja hyvin kasvatettu... (kuvernanttikasvatus, jopa jotakin!)... velvollisuutesi käydä täti kenraalittaren luona...

Kirje rutistui kouriin, sitä pudistettiin, ja rajuilma alkoi pauhata.

-- Tuhat tulimmaista! Hulluksi voi tulla, tosiaankin, hulluksi minä tulen tästä velvollisuuksien jankuttamisesta. Minä olen realisti. Minä en tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia. Ne ovat repaleita idealismin kuluneesta narrinkaapusta. Onko minun velvollisuuteni mennä naimisiin kaikkein herttaisten ja hyvin kasvatettujen tyttöjen kanssa? Hittoon semmoiset! Ne ovat hanhia... kanoja... nukkeja... niin, nukkeja ne ovat, sieluttomia ja ruumiittomia. Ruumiin lainaavat ne ompelijattarelta, ja sielun... ei, sielua niillä ei olekaan. Siinä minä olen kiinalainen.

Hän pisti kirjeen taskuunsa, sytytti lyhyen piippunsa, oikean talonpoikaisnykänsä, ja alkoi vedellä savuja, tuijottaen toivotonna alas lirisevään puroon.

Voi miltä hän näytti! Kamarineuvoksen rouva olisi pyörtynyt tahi kumminkin käskenyt palvelijan taluttamaan hänet ulos, jos hän siinä silmänräpähdyksessä olisi astunut sisään hänen luoksensa.

Päivettynyt aivan tuntemattomaksi, vieläpä nokinenkin. Yöllä oli hän ollut auttamassa nokivalkean sammuttamista kylässä, missä hän viimeksi oli levähdellyt, toimikaishousuissa, paitahihasillaan, paljain jaloin... Hänhän olikin päättänyt olla aivan luontoperäisesti kansallinen näinä kahdeksana viikkona.

-- Ennakkoluulo ja velvollisuus!

Hän katseli tomuisia jalkojansa ja pisti ne miettiväisenä kirkkaasen, juoksevaan veteen.

-- Ennakkoluulo ja velvollisuus. Kas siinä kaksi suurivaltaa, jotka hallitsevat ihmisiä. Miksi en saa mennä paljasjaloin äitini iltahuveihin, jos minua haluttaa? Se ei käy laatuun. -- Se on ennakkoluuloa ettei se käy laatuun. "Persoonallinen vapaus", sanoo Stuart Mill... Saakeli soikoon, olinhan päättänyt olla vetämättä esiin Stuart Milliä muutamaan aikaan. Hän rupeaa tulemaan minun auktoriteetikseni, ja minä en kärsi auktoriteetteja. Vielä: minun velvollisuuteni on naida herttainen ja hyvin kasvatettu tyttö. Mutta ihmisenpä pitää saada seurata luontoansa ja minun luontoni vihaa herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä.

Hän puri nykänsä puuloppia ja sanoi toistamiseen tyvenellä kiukulla: -- minä vihaan herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä. Siis ei voi olla minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa, sillä jos luonto huomaa jotakin vastahakoista...

Kaukainen sohina keinui leppien latvain yli hiljaa hänen luoksensa.

Hän heitti sikseen filosofiansa, kahlasi puron yli ja kiipesi toiselle rannalle.

Komea taulu:

Keskikesän auringonpaiste. Puoleksi leikattu elopelto. Kuhiloiden välissä työväkeä harvoissa riveissä. Ylhäällä mäellä tiheä koivikko Elokuun vakavassa vihannuudessa. Metsän alapuolella kappale Kallavettä, kuohuen tummansinisenä tuon keltaisen vainion takana. Kaukana lännessä hattarainen, vaaleanharmaa taivaanranta.

-- Talkoo! -- lausui realisti. -- Leikkuutalkoo! Siellä täytyy olla muassa. Tyhmää, tyhmää, että olen niin väsyksissä... No, mitä se tekee! Niin erinomainen tilaisuus ei saa mennä sadunkerääjän käsistä.

Hän kulki takaisin leposijalleen, otti yllensä jälleen sarkanuttunsa ja pieksunsa, aikoi vihdoinkin pestä noen naamastansa, mutta heitti sen sikseen.

-- Ei liene vahingoksi esiintyä vielä vähän luontoperäisempänä. Matkustanhan minä tuntemattomana. Hyvä, että olen leikannut ruista yhtenä ukko pehtorin kanssa siellä kotona.

Hän selaili paperiansa, kirjoitti joitakuita päivän kuluessa kuulemiansa sanoja, ja kätki pienen kirjelaukkunsa nahkapussiin, jota hän kantoi ryhmysauvassa olallaan.

-- Eteenpäin!

Yks', kaks' takaisin puron yli, pitkin jyrkkää penkerettä ja ulos kimaltelevassa auringonpaisteessa viljavainiolle.

Siellä oli kuhilas kuhilaan vieressä, miehiä pitkissä riveissä, tyttöjä ja vaimoja joukottain, kenties pari-, kolmekymmentä henkeä. Yhtämittainen ahkeruus, hiljainen naurunsihinä, sukkelia leikkipuheita, tyyni iloisuus... Savossa ei olla suuriäänisiä.

Realisti astua juppasi pitkillä arvelevilla askeleilla ja piippunysä suussa miesten luo, nykäsi lakkiansa ja sanoi hiljaa mumisten päivää.

Jotakin myrähdettiin vastaan.

Koko rivi herkesi leikkaamasta ja moni silmäpari lähimmäisestä vaimoparvesta tirkisteli häntä tummasinisten huivien alta.

Yleinen äänettömyys.

Sen perästä soivat taaskin sirpit vinkuen ilmassa ja oljet rauskahtelivat, kun niitä väännettiin lyhteisin.

Edelleen äänettömyys.

Realisti kuljeskeli edestakaisin kuhilaiden välillä, vaihtoi pari sanaa työväen kanssa ja ohjasi kulkunsa alas rantaan, jossa vanha ämmä keitti kahvia suurissa pannuissa.

-- Täällä leikataan.

-- Niin tehdään.

-- Oletteko Ristikyläläisiä?

-- Ristikylä? Ristikylähän on peninkulman päässä täältä.

Realisti oli unhottanut että hän, tulipalosta huolimatta, oli jo kulkenut yhden peninkulman tänäpäivänä.

Harmissaan vetäsi hän oikeen aika savut.

-- Eiköhän kävisi laatuun antaa minullekin joku sirppi? -- alotti hän, rykäsi ja koetti niistää nenäänsä -- ei nenäliinalla -- harjoitellaksensa.

-- Miks'ei -- katsellen epäileväisesti nahkalaukkuun. -- Täällä muutoin ei makseta juuri mitään palkkaa tänäpäivänä... Voisalmen isäntä pitää talkoota.

-- Kyllä minusta on hyötyä ruo'an edestä -- sanoi realisti, otti nutun pois päältänsä ja heitti sen sekä nahkalaukun kahvipannujen viereen.

-- Saakeli vieköön! -- ajatteli hän. -- Jos ne hävittävät minun kallisarvoiset muistoonpanoni! Eihän ämmä liene utelias.

Kohta seisoi hän rivin viimeisten joukossa, nuorenpuoleisen vaimoihmisen ja kahden rivakan, hajasäärisen nuoren miehen välissä.

Sirpin teroittaminen ja leikkaaminen kävi kuin tanssi. Hän muisti hyvin ukko Karleniuksen neuvot: polvet jäykäksi, Emil herra, älkää säästäkö selkää ja sylkekää kouriin!

Nyt ylisteli hän opetustuntiansa, jotka hän äidin tietämättä oli ulkotyössä ottanut, eikä ylistellyt niitä ensi kertaa tämän vaelluksensa aikana. Nehän vasta olivat yhdyttäneet häntä likemmin tähän kansaan, jota hän nyt kunnioitti ja rakasti, jonka edestä hän mielellään oli tahtonut uhrata mukavat tapansa, rikkautensa ja ansaitsemattomat etunsa yhteiskunnassa?

Hän huomasi heti olevansa ankaran arvostelun alaisena. Huomasipa vielä olevansa esineenä savolaisten ilvehtiville kokkapuheillekin.

Kun ei hän kumminkaan luullut voivansa vastata heille Savon murteella, jossa hän vielä tunsi itsensä vähän perehtymättömäksi, päätti hän tyvenesti olla toistaiseksi vaiti, pitää korvansa auki ja tehdä havaintoja.

Miehet olivat paitahihasillaan, pieksut jalassa ja valkeissa liinahousuissa -- useimmat piippu hampaissa. Vaimot savolaisissa tummansinisissä puuvillavaatteissa, yllään juovikkaat tahi ristikkoiset hameet, vaaleammat nutut, huivit ja esiliinat.

Yhdessä ja toisessa parvessa nauraa kikatettiin väliin jonkun kavaljeerin sukkeluuksille; pilkallisia soimauksia laskettiin hitaille köntyksille, kiitteleviä huudahduksia, piikillä höystettynä, sukkelammille. Siellä oli ilo ja elämä, mutta aivan omituista lajia. Suunnattoman hauskaa oli nähdä niin paljon väkeä, nauttia vapautta, ajatella kestitsemistä ja tanssia illalla. Mutta tätä hauskuutta nautittiin niinkuin savolaiset: tasaisesti, kohtuullisesti, ilman melua ja rähinää.

Mies lähinnä realistia oli mustapintainen, mustalaisnaamalla verkalakin alla. Hän näytti tekevän työtä vitkallisesti ja haluttomasti, heittäen vähemmän ystävällisiä silmäyksiä realistiin, jonka käsivarret, totutettuina lapsuudesta asti jo Helsingin voimisteluseurassa, eivät sallineet hänen jäädä jäljelle.

-- Täällä näyttää olevan yksi sirppi enemmän, kuin silloin kuin viimeksi tästä menin ohitse, -- lausui vanhanpuoleinen mies, nähtävästi ylhäisempi kuin muut. Hänellä oli vaksivaatteinen lakki ja hän turisti nenäänsä että pärskyi siniristiseen nenäliinaan.

-- Kulkeehan sitä tällaisina päivinä kaikenkaltaista väkeä ohitse, -- tokasi mustalaisnaama katsoen realistiin.

-- Enemmänhän kahdella sirpillä saa leikatuksi kuin yhdellä, -- vastasi kiiltolakki. -- Mistäpäin tulette?

-- Tuolta Ristikylästä.

-- Työn etsingolla, vai kuinka?

Realisti nyökäytti päätänsä.

-- Vankka mies. Näyttääpä jättävän tytöt saareen, kun vaan aikaa saa.

Kiiltolakki lyödä läpsäytti tyttöä, joka oli toisella puolen realistia, hiljaa olkapäälle. Tämä vetäytyi äkkiä pois edestä.

-- Kah! Katsos vaan! Hovin torpparinkin piijat pitävät itsensä hienompina kuin muut.

Mustalainen herkesi leikkaamasta ja rupesi teroittamaan sirppiänsä.

-- Maankulkijaimia kohtaan ei hän näytä olevan niinkään ylpeä, -- sanoi hän pilkallisesti.

-- Ei tytöt jää saareen, jos eivät itse tahdo. -- 'Sen mukaan mustalaiset puhuvat, kuin niillä suuta on, -- keskeytti kovalla äänellä vanhanpuoleinen vaimo, joka leikkasi toisella puolella tyttöä.

-- Ei minun papinkirjassani ole sitä, että minä olen mustalainen, -- sanoi mustalainen äreästi.

-- Eihän sen tarvitsekaan, kun sen näkee naamastakin, -- tokaisi heleä-ääninen tyttö silmille vedetyn huivin alta.

-- Suupaltto! sanoi mustalainen nurjamielisellä, mutta ihmettelevällä sivukatsannolla. -- Semmoisia ne ovat ainakin vanhat piijat. Varo itseäsi, Kivilän-Mari, ett'et jää siksi koko ijäksesi.

-- Parempi vanhapiika kuin mustilaisen vaimo, -- sanoi tyttö kerkeästi.

-- Kaikki tytöt tahtovat mielellään syödä omaa leipää, -- rehenteli mustalainen.

-- Miks'ei, mutta ei koskaan hevosenlihaa mustalaisen luona.

Kaikki nauroivat.

Useammat joukot olivat lakanneet leikkaamasta, kuullaksensa kankkailevia.

Mustalainen pyyhki päätänsä paitansa hihalla, ja mulkoili ivallisesti ympärillensä.

-- En koskaan ole ajatellut antaa kenenkään maankulkijaimen istua emäntänä Harjulla. Ei tiedetä oletko sinä kala vai lintu. Ja etkä sinä voinut juuri oikein sukkelasti kääntää sirppiä kädessäsi leikatessasi.

-- Kiuruvedellä ei leikata niinkuin täällä näkyy olevan tapana. Se on minun kotipitäjäni, ja siitä kannattaa puhua hyvää, siitä.

-- Hei! Kun sanoo sinulle yhden sanan, niin saa kymmenen takaisin. Vai Kiuruvedeltä? Tänne olet varmaankin tullut etsimään itsellesi miestä. En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Kivilällä on ollut piikaa.

-- En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Harjun isäntä määrää saavatko hovin torpparit ottaa piikaa leikkuu-ajaksi, -- puuttui taas puheesen eukko, joka leikkasi tytön vieressä.

Hän meni nyt tytön luoksi ja kuiskasi muutamia sanoja. Molemmat vetäytyivät sen perästä loitommaksi miehistä.

Mustalainen rupesi taas leikkaamaan mumisten. Toiset samoin.

Realisti oli sillävälin mielistynyt kielevään naapuriinsa, jonka hän toivoi olevan oikean henkilön sadunkerääjälle. Hän laittoi siis niin, että hän taaskin joutui vierekkäin tämän kanssa, ja tähysteli häntä siinä salavihkaisesti.

Hyvin alas silmille vedetyn tummansinisen päähineen alta kiilui pyöreät, mustaveriset kasvot. Niskalla riippui paksu, musta palmikko; jaloissa oli tummansiniset sukat ja matalat, avonaiset lipposet, niinkuin Savossa tavallisesti. Muilla tytöillä oli avarammat nutut uudempaa kuosia. Hänellä yksinään oli entiseen aikaan tavallinen körttiröijy mustaristisestä puuvillavaatteesta, juovikas hame, yksivärinen sininen esiliina ja päähuivi. Hän oli sievä ja ketterä. Ruskettuneet kädet sitoivat lyhteitä yhtä vikkelästi, kuin kieli oli äsken liikkunut.

Realisti käveli kauvan ja mietti sopivaa alkua kanssapuheelle.

Kuumuus? Leikkuu? Sievistelyt?

Hän oli, vaikka äitinsä poika, aina epätietoinen, kun oli kysymys naisista. Hämäläinen kun oli, ei hän sitä paitsi ollut oikein perehtynyt Savon murteesen ja vielä vähemmin vertauksista ja ilkkumisista tulvailevaan tarinoimiseen.

-- Sopiihan koettaa.

Sopivaksi aluksi polki hän naapuriansa aika lailla jalalle..

Tämä kirkasi ja kääntyi yhtäkkiä ympäri.

Hän näki suuret vihastuneet silmät kokoonkutistettujen silmäluomien alta, ja hehkuvat, tulipunaiset kasvot.

-- Soo-o? -- ajatteli hän. -- Sepä oli hauskaa nähdä Savon tyttöä vihaisna.

-- Taitaapa olla niinkuin ihmiset sanovat, että sinä pidät itseäsi hienona, -- sanoi hän pilkallisesti ja pisti piippuunsa.

Tyttö oli vaiti.

-- Taidat pitää itsesi liian hyvänä vastaamaan. Kauniiden tyttöjen ei pidä olla niin ylpeitä.

Yhä edelleenkin ääneti.

Tyttö vetäytyi aina loitommaksi hänestä, mutta hän seurasi perästä, uteliaana toivotusta hankkeestansa.

-- Hirmuisen ryökkynämäiset jalat sinulla taitaa olla. Torpparin piijat eivät tavallisesti älähdä sellaisesta turhanpäiväisestä.

-- Torpparin piikain jalat eivät ole tuohesta, enemmän kuin muidenkaan.

-- Sinä olet sukkela suultasi, sinä.

-- Kun olen saanut suun, niin puhunkin.

-- Jos jättäisin sinut saareen?...

-- Mokoma! Semmoinen kuin sinä olet? Siltä sinä et näytä.

-- Ohoo! ajatteli realisti harmistuneena. -- Luuletko että kuuden vuoden jokapäiväinen voimistelu tekee miehen kädet pavunvarsiksi?

Samassa kuului tuo iloinen sanoma "kahvia" hänen korviinsa. Se maistui savulta ja sikurilta, hän otti, niinkuin muutkin, yhden ainoan pienen sokeripalan, mutta se virkisti häntä kumminkin. Hän oli matkustuksensa ajalla oppinut pitämään suun säkkiä myöten.

Kahvin jälkeen levähdettiin hiukkasen. Miehet erikseen, tytöt erikseen, molemmat joukot vastakkain toinen toisiansa. Miehet tupakoitsivat, tytöt nauraa kyhersivät ja supisivat keskenänsä päät lähellä toinen toisiansa. Molemmissa joukoissa laskettiin latikkaa herkenemättä, ja realisti sai ajatuksissaan täyttää useampia sivuja muistikirjaansa.

Muilta kavaliereilta otti hän opetusta tupakan poltossa, syljeskelemisessä, loikumisessa ja housunkannattimien korjaamisessa. Hänen roolinsa miellytti häntä yhä enemmän ja enemmän. -- Eikö hän ollut realisti? -- ja hän filosofeerasi: sivistys on turhanpäiväistä. Kuta enemmän ihminen voi lähestyä luonnontilaa, sitä todellisemmasti ihmiselliseksi tulee hän.

Myöhempänä puolenpäivän rinnassa nousi mielet ylimmilleen. Useimmat rikkaimmista ja ylhäisemmistä tytöistä tulivat saareen leikatuiksi, muiden nauraessa ja ivatessa ja heidän itsensä tehdessä muka vastarintaa.

Mustalainen oli huonosti onnistunut parissa senkaltaisessa yrityksessä. Hänen kilpailijansa käskivät häntä pilkallisesti menemään kotiin paikkaamaan patojansa, tytöt eivät hänestä välittäneet.

Tästä vihastuneena kääntyi hän Kivilän-Marin puoleen, jota ei kukaan ollut huomannut: hänhän oli vaan hovin torpparin piika. Mutta täällä tapasi hän realistin, joka koko ajan oli tarkasti pysynyt yhtärintaa oikeanpuolisen naapurinsa kanssa.

-- Hei, pojat! -- kiljasi mustalainen. -- Annammeko maankulkijamen leikata saareen kylän omat tytöt?

-- Joka leikkiin tulee, se leikin kestäköön, -- ajatteli realisti ja puri hammasta. -- Voihan kerran vaihtelevaisuuden vuoksi suostutella torpparin piikaakin. Hän ei kumminkaan ole sisar Alisen riikinkukkoja.

Kohta oli Kivilän-Mari saareen leikattuna ja realisti kiroili pakottavia käsiänsä, kohentaissansa housujansa ja viskatessansa joitakuita pilkallisia soimauksia voitetulle kilpailijallensa.

Kivilän-Mari ei virkkanut sanaakaan. Hän veti vaan huivin alemmaksi silmillensä, oli ääneti ja teki työtänsä.

Kestitseminen päivällisillä oli runsas. Tuoresta rieskaa, kalaa, voita ja palvattua lihaa, maitoa ja pannukakkua.

Syötiin ja mässättiin kaikessa hiljaisuudessa, realisti etupäässä. Hänestä tuntui olevan äärettömän hauskaa saada seurata omaa "luonnettansa": ottaa sormillansa, kun tarvittiin, ottaa leipäpalanen puukkonsa kärjellä, istua Kivilän-Marin vieressä paita auki, paljasjaloin ja paljainpäin, viskata kalanruodot pieneen somaan rikkaläjään itsensä ja naapurinsa välillä, ja polttaa tupakkaa syönnin ajalla.

Sormillaan kalutessaan lampaankäpälää ja repiessään ja pureskellessaan sitkeätä lihaa, uhitteli hän ajatuksissaan oikein sydämensä halusta mammaansa kamarineuvoksen rouvaa, sirartansa Alisea ja koko hänen hienoa ystäväjoukkoansa.

-- Pois mukavuudet! Eläköön vapaus!

Olut ja viina kulki ympäri. Realisti joutui pulaan.

Hänhän ei ollut ainoastaan realisti, hän oli myöskin absolutisti.

Mitä oli tehtävä?

Hän koetti sukeltautua pois, mutta turhaan. Peloissaan älyämisestä otti hän muutamia aika kulauksia olutta, päättäen uudistaa raittiuslupauksensa Helsingissä.

Olut teki hänen päänsä raskaaksi. Nahkalaukku päänalustana pistäytyi hän salaa makaamaan pehmeälle, lämpöiselle hiekalle pajupensaiden varjoon rannalla.

Hän oli maannut jonkun aikaa, kun joku hyvin kiireissään juoksi hänen lymypaikkansa ohitse. Oksat löivät häntä vasten naamaa, hän heräsi ja katseli ympärillensä.

Kivilän-Mari, kaulahuivitta, palmikko puoleksi hajallaan, seisoi tiheän pajupensaikon takana rantaäyräällä. Hän oli hengästyksissään ja painoi käsillänsä rintaansa, katsoen alas ja näyttäen jotakin kuuntelevan.

Leikkuupellolta kuului huuto ja kovaääninen naurunkahakka, iltapuoleen oli tultu iloisemmiksi.

Realisti eroitti selvästi mustilaisen käheän äänen; hän kuuli myöskin muutamia raakoja sanoja ja aavisti että tämä oli syynä tytön pakenemiseen. Hän näki tytön panevan kätensä silmilleen ja nyyhkyttävän kovasti muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitten katsoi hän ylös, hymyili... jopa nauroikin ja kuivasi silmiänsä esiliinaansa.

Vesi näytti läikkyvässä peilissä koko hänen pitkän, solakan vartalonsa tummansinisessä, ruumiin mukaisessa liivissä ja lyhyessä, poimeisessa hameessa. Hän voi nyt selvästi nähdä hänen kasvonsa: tavattoman pieni pää, tuuheine, mustine hivuksineen, kasvaen kutreiksi otsalle. Pyöreä, mustahiviäinen muoto ja punertavat huulet. Vakava leuka, suuret säihkyvät silmät ja nenä osoittava järkevyyttä.

Nyt näytti hän rauhoittuneen ja istui siinä hiljaa rantaäyräällä. Kummallisia muutoksia näkyi hänen kasvoillansa. Kurottaen ottamaan muutamia myöhästyneitä sinisirkkusia luhtaheinien seasta, rupesi hän hiljaa hyräilemään realistille tuntematonta kansanlaulua.

Tämä ryömi heti ulos piilopaikastansa.

-- Sinähän kauniita lauluja laulat. Laulas tuo minulle uudestaan.

Tyttö säikähti nähtävästi kovasti hänen läsnäolostaan, sillä hänen äänensä vapisi, kun hän puoleksi poiskääntyneenä lauloi laulunsa loppuun.

Ääni oli norja ja taipusa, koko Itä-Suomelle omituinen, vienosointuinen.

Realisti katsoi mielitekoisena nahkalaukkuunsa, hakeaksensa muistiinpanovihkoansa. Hän ei kumminkaan tahtonut ilmaista tuntemattomuuttansa.

-- Kuka sinua on opettanut laulamaan?

-- Ei kukaan, -- kivakasti ja poiskäskeväisesti.

-- Teidänhän pitäisi olla taitavia laittamaan lauluja ja satuja täällä.

Äänettömyys.

-- Ei meillä ollakaan aivan ilman niitä.

Ja realisti kertoi viimeksi kirjoittamansa sadun, koettaen kaikin voimin muistaa murretta, sillä salaisella sivutarkoituksella että hän saisi tytön laulamaan tahi kertomaan satuja.

Suureksi iloksensa huomasi hän tämän olevan hyvin mieltyneen siihen, vaikka hän koetteli sitä salata tuontuostakin vetämällä huivia alas loistaville silmillensä.

-- No, nyt on sinun vuorosi, -- sanoi hän, lopetettuansa.

Tyttö kääntyi pikaisesti pois.

-- Etkö osaa joitakuita?

Äänettömyys.

-- Kyllä minä osaan -- yhden -- pitkäveteisesti ja viivytellen.

-- Se on parempi kuin ei yhtään.

Realisti nojasi kyynäskolkkasiinsa ja tähysteli häntä tarkasti. Eikö hän ollut arvannut oikein? Hän oli juuri hänen haluttu saaliinsa.

-- Eräällä miehellä oli hyvä vaimo...

-- Noo?

-- ... joka keitti hyvää ruokaa ja paikkasi hänen vaatteensa. Tämä piti myös häntä silmällä, niin ettei hän saanut juoda ja elää huolimattomasti. Sen vuoksi ei se tahtonut oikein kärsiä häntä. Tämän kuoltua otti hän itsellensä toisen vaimon, lauhkean raukan, joka keitti huonoa ruokaa eikä koskaan paikannut, vaan solmeili vähän yhteen riepaleita hänen vaatteissaan. Mies pieksi häntä, jos tämä sekoittautui siihen mitä hän teki. Niin kuoli tämä toinenkin vaimo. Nyt otti hän kolmannen, joka oli vielä lauhkeampi. Mutta tämä tuli harvoin keittäneeksi ruokaa ja reijät hänen vaatteissansa pisti hän kiinni nuppineuloilla. Tämä antoi hänen juoda ja elää, niinkuin hän tahtoi, mutta selvinpäin huokasi hän: -- Jumala siunatkoon sinua Paikkuri-kulta! Jos sinä olisit elänyt, niin ei olisi Solmuri solminnut eikä Pisturi olisi pistänyt.

-- Katsos vaan! -- ajatteli realisti pettyneenä. -- Uh, se ei ollut luontoperäistä, tuo.

Ääneensä sanoi hän: -- jaa, jaa, sellaisia ovat vaimot.

-- Sellaisia ovat miehet.

-- Mitä sanoit?

-- Sellaisia ovat miehet. Hyviä vaimoja eivät ne kärsi.

-- Etkö pelkää jääväsi miehettä, kun puhut tuolla tavalla?

Äänettömyys.

-- Miksi sinä istut kasvot poispäin käännettyinä? Käänny tännepäin, että saan sinuun katsoa.

Hän palmikoi sukkelasti hivuksensa, nousi ylös ja läksi menemään.

-- No no, mihin menet?