Part 3

PERTTULA. Kyllä se meillä on kohta kalliolla. Elä sinäkään jätä nuottaasi mereen. -- Mitä kummaa? Mitä ne miehet siellä veneessä tekevät! No onko se Rasi taaskin tuonut viinaa mukanaan? Eivät ne selvät miehet noin veneessä mellastele. Ja Eerokin. No kaikkea sitä saakin nähdä!

EEVASTIINA (Tulee kalamajasta ja puhuu ovelta majaan.) Nouse jo, Matti! Koko kylän väki on jo kalalla ja sinä vaan venyt ja laiskottelet. Eihän meille näin ollen tule mitään Viroon vietävää tänä vuonna. Kuuletko!

MATTI (Tulee unisena.) Hoh, hoi, olisipa se uni vielä maittanut! Mutta täytynee kai ne meidänkin verkot saada vedestä pois, vaikka ei niissä juuri kaloja liene.

EEVASTIINA. Eipä juuri, kun koko talven olet makaillut etkä verkkoja parsinut. Enkä minäkään jouda kaikkea tekemään.

MATTI. Maannutko? Minä? Koko talven? Kudoinhan kokonaisen verkon ja pyydystelin hylkeitä.

EEVASTIINA. Yksi verkko talvessa, se ei ole paljon. Ja hylkeitä et saanut yhtään. Käväsithän vähän jäillä jaloittelemassa, siinä kaikki. Pane airot veneeseen, niin lähdemme. Kas Annikki istuu tuolla ja itkee. Mikä sinun on?

ANNIKKI. Ei mikään, mitä sitä kysytte?

EEVASTIINA. Itkithän.

ANNIKKI. En itkenyt. Väsytti vaan.

EEVASTIINA. Mikset nukkunut yöllä? Kuka käski valvomaan? Tule sinäkin avuksi verkkoja kokemaan.

ANNIKKI. Kokekaa vaan verkot ilman minua. Ei minusta nyt ole siihen.

EEVASTIINA. Kun et tule, ole tulematta. Matista tosin ei ole suurta apua, mutta kai minä jaksan tämän taakkani yksinkin kantaa loppuun saakka. Ovatko airot veneessä? Mennään sitten.

(Matti ja Eevastiina menevät.)

PERTTULA. Vetäkää pauloja tasaisesti. Noin. Perä alkaa näkyä. Vetäkää nopeammin. Noin vaan. Pekka hoi, tarvo kovasti, etteivät pääse ulos perästä. Hyvä on, pian perä maihin. Kas vaan, melkein puolillaan hailia!

VIKLUND. Kas vaan. Ja aivan kuin kirkkainta hopeaa!

PERTTULA. Onhan se joskus onni saarelaisellakin.

VIKLUND (Lähenee toisten hommatessa kalojen kanssa Annikkia.) Mitä sinä itket? Eihän sinulla ole mitään itkun syytä.

ANNIKKI. Eipä ei, mitenkä voin minä katsoa Eeroa?

VIKLUND. Tuota humaltunutta luotsiako. Säästä surusi siksi kuin hän selviää.

ANNIKKI. Ei hän ole humalassa, hän vaan tekeytyy. Kyllä minä hänet tunnen. Ei ole koskaan ennen juonut. Ja jos hän nyt on humalassa, on se minun syyni. Hyvä Jumala, tuolla hän jo tulee veneestään maihin. Katsokaa häntä! Menkää etemmäksi minusta!

VIKLUND (Menee syrjään.) Tämä kohtaus ei näytä hauskalta. Luotsi näkyy ottavan asiat liian vakavalta kannalta.

PERTTULA. Katsokaapa Eeroa! Oletteko miestä ennen nähnyt noin valjuna. Nyt hän tulee tännepäin. -- Eero hoi, tuleppa katsomaan Pietarin kalansaalista! Vai onko sinulla muita saaliita kaupungista. Korjatkaa kalat koreihin ja viekää varjoon!

EERO (Tulee humalassa.) Korjatkaa kalat koreihin ja tehkää työtä. Vetäkää nuottaa tyynessä ja myrskyssä, kesällä ja talvella, kunnes joudutte kalojen omaan nuottaan ja saatte suunne täyteen suolavettä. Hikoilkaa kesät, palelkaa talvet ja nähkää nälkää vuosi umpeensa. Sitten on kaikki hyvä! Sitten on kaikki, niinkuin Jumala tahtoo!

ERÄS TYTÖISTÄ. No, no Eero! Hillitse kieltäsi. Ole pilkkaamatta. Ei tässä ole leikille sijaa.

EERO. Vai ei ole leikille sijaa. Luuletteko, että minä leikin. Kyllä vaan! Kun minä teille annan hyviä neuvoja, niin pitäkää hyvänänne. Vetäkää hailija ja syökää luita koko talvi. Kitukaa kesä, että sitä saatte tehdä talvellakin. Jospa tulisi taaskin se suuri myrsky ja pyyhkäisisi yhdellä vedolla kaikki veneet haileineen, ihmisineen meren pohjaan! Sitten ei olisi huolta talvesta, ei kesästä!

ERÄS KALASTAJA. No Eero, oletko sinä vallan vimmattu? Mikä sinua vaivaa?

EERO. Mikäkö minua vaivaa? Ei mikään! Ei Herra paratkoon mikään! Sanon vaan, mitä ajattelen. Kas Annikkikin on täällä? Päivää, päivää neitiseni. Eikö hienot sormet pilaannu nuotan köysistä? Suolavesi on hyvin kovaa. Vai ei vastata. Kysyn, kelpaavatko ne sormet herrojen kosketeltaviksi, jotka nuotan köysistä kovettuvat? Mitä? Vai itketään. Se on turhaa! Onhan sinulla niin suuria tuttavia, että pitäisi iloita.

ANNIKKI (On noussut kiveltä seisomaan.) Oletko sinä Eero? En tunne sinua, sillä se Eero, jonka tunsin, oli vallan toinen mies.

EERO. En tunne minäkään sinua. Se Annikki, jonka minä tunsin, oli vallan toinen tyttö. Vai ehkä tunsinkin väärin!

ANNIKKI. Jos vielä pilkkaat on kaikki loppu. Minä en sääli, jos minua ei säälitä.

EERO. En minäkään. Pilkkaan minkä jaksan, sillä muuta en voi. Juokse vaan muiden perässä ja juokse niille teille ainaiseksi, niin pääset pilkkaa kuulemasta!

ANNIKKI. Hyvä on. Minä tottelen. Kun tahdot, niin teen sen. Minä menen menojani, ja tee sinä samoin. Hyvästi!

(Menee.)

EERO. Annikki, älähän vielä! Tai mene vaan, minä en surusta kuole! En kuolekaan, vaikka ehkä luulet. -- Vai oli teillä Pietarin kalansaalis, kolme korillista!

(On tätä lausuessaan lähestynyt Viklundin maalaustelinettä. Katselee hetken Annikin kuvaa ja paiskaa sen telineineen maahan.) Olipa se koko rymäys!

PERTTULA. Eero, miten uskallat? Sen saat maksaa.

EERO. Periköön maksunsa, mistä haluaa. Minusta ei enään ole maksajaksi. Minun rahani menee parempaan.

PERTTULA (Ottaa Eeroa käsivarresta.) Eero, nyt sinä et ole mies etkä mikään, tule pois majaan. Ajattelehan toki, miten huudat ja pauhaat kuin hullu.

EERO. Anna minun olla!

PERTTULA. Annikkiako sinä suret, kun olet noin mieliltäsi? Sano se suoraan! Olenhan vanha ystäväsi.

EERO. Ei minulla ole ystävää.

PERTTULA. Sano vaan, mikä sinua vaivaa, niin ehkä voin sinua auttaa.

EERO. Minuako auttaa? Et voi.

PERTTULA. Sanoinhan, että voin, kun vaan virkat, että Annikkiko sinua surettaa.

EERO. Jos sanoisin, niin mitä sitten?

PERTTULA. Niin kertoisin sinulle, mitä olen nähnyt.

EERO. Oletko jo nähnyt jotain?

PERTTULA. Olen. Heitä se hiiden tyttö menemään menojaan! Hän ei kelpaa sinulle. Näin, kuinka maalari suuteli häntä.

EERO. Vai näit ... että ... maalari... Minä ... arvasin... Päätäni hiukan huimaa... Minä ... annan ... sen ... tytön ... mennä ... menojaan... Minä menen omia teitäni. Minä en sure ... en ... valita...

(Menee hoippuen pois.)

PERTTULA. Nyt se Eero asettui, alkakaa potkea uudestaan apajaa! Muuten menee aika hukkaan. Joko nuotta on veneessä?

MUUAN JOUKOSTA. Jo.

PERTTULA. Hyvä on. Alkakaa soutaa. Ehkä hailit vielä kulkevat tässä maiden alla. Soutakaa enemmän oikealle, ettei nuotta tartu kiveen. Hyvä on.

(Eeron laulu kuuluu näyttämön takaa.)

Joko se taas alkoi laulaa. Ja taas surullista.

EERO (Laulaa.)

Kenkään ei purjeitta seilaile, Kenkään ei airoitta souda, Keltään ei ilman itkua Lemmitty toiselle jouda.

Minä voin purjeitta seilailla, Minä voin airoitta soutaa, Minulta ilman itkua Lemmitty toiselle joutaa.

(Esirippu.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Mäntysaaren vahtimajakan tupa. Pienenpuoleinen huone, valkeat seinät. Vasemmalla lattian alta ensi kerroksesta tulevat portaat, oikealla torniin vievät kiertoportaat. Pöytä, penkki ja pari tuolia. Vainio kulkee edestakaisin ja katselee toisinaan ulos. Lokki makailee penkillä. Ulkona sadetta ja tuulta.

VAINIO. Kova ilma, kova ilma!

LOKKI. Onpa niinkin. Ei ole tänä kesänä vielä niin kovasti tuullut. Kun se asettuu pohjoiseen näin kesäaikaan ja taivas pysyy näin pilvisenä, niin kyllä sitä riittää useamman päivän.

VAINIO. Eipä siitä tuulesta nyt ole ollut puutetta. Kunpa vaan kylänmiehet pääsisivät kunnolla Virosta kotia! Kai ne jo ovat matkalla, koska on kaksi viikkoa siitä, kun läksivät.

(Katselee kiikarilla ulos.)

Tuolla näkyy virolaisen mallinen kuunari pyrkivän tänne päin. Kai se Eero kohta näkee, onko sillä luotsilippua.

LOKKI. Niin Eero, yhäkö se vaan uhkaa olla vahdissa?

VAINIO. Ei sitä sieltä alas saa, ennenkuin se maalari Annikin kanssa palaa Kaijaluodolta. Kaikkea sitä sattuukin, vaikka tiesinhän minä, että se niin kävisi. Varoitinhan minä Annikkia, mutta ei siitä ollut apua. Sen teki vaan mieli liehakoida maalarin kanssa, ja kun se toissapäivänä sai Annikin kanssaan tuonne luodolle -- piti muka siellä maalata taulu Annikista -- ja nousi tämä kova ilma, niin sinnepä jäivät pakostakin. Ei ne heidänlaisensa purjehtijat tässä ilmassa sieltä pois pääse.

LOKKI. Mitä sanoo Eero?

VAINIO. Mitäkö Eero sanoo? Ei mitään! Vaikka kyllä sen näkee, että sillä pojalla on tosi mielessä. Ei suinkaan hän muuten kahta vuorokautta melkein syömättä ja juomatta pitäisi vahtia. Ja jos häntä pyytää lähtemään kotiaan, niin...

(Lähestyy torniin vieviä portaita.)

Hän tulee, paras puhua muista asioista!

EERO. Siellä on taaskin laiva, joka tahtoo luotsia.

(Istuutuu.)

VAINIO. (Katsoo ulos akkunasta.) Lintula on vietävä isolla venheellä laivaan. Ottakaa paljon miehiä soutamaan, että pääsette pian. Se ajaa muuten Harvinmatalaan. Lokki, käy vetämässä lippu ja viemässä sanaa kylään.

(Lokki pukee sadetakin päälleen ja lähtee.)

EERO. Te puhuitte varmaan minusta!

VAINIO. Mekö? Mistä sen näet?

EERO. Miksi en sitä tietäisi. Näinhän teistä, että olitte hämillänne, kun tulin. Mitä te turhaan minusta puhutte, antakaa minun olla rauhassa!

VAINIO. No, no, Eero.

EERO. Niin juuri. Antakaa minun olla rauhassa. En minäkään teidän asioihinne sekaannu. Ja mikä minulla sitten olisi hätänä! Ei mikään! Vai luuletteko ehkä, että suren Annikkia? En rahtuakaan, tietäkää se!

VAINIO. No mene sitten kotiasi lepäämään! Mitä sinä turhaan olet vahdissa, vaikka ei olekaan vuorosi.

EERO (Nousee seisomaan.) En mene! En vaikka luulisitte mitä! Minä olen sanonut, että en lähde täältä vielä, enkä lähdekään. Mutta ehkä kohta! Kyllä huomaatte, kun lähden, olkaa varmat siitä!

(Astuu edestakaisin lattialla hetken ja vaipuu sitten synkkänä istumaan.)

VAINIO. Eero, kuule nyt vanhan miehen puhetta!

(Eero kavahtaa pystyyn.)

EERO. Minä en kuule kenenkään puhetta, olipa se kuka tahansa. En minä ole mikään paitaressu, jonka päätä silitellään.

(Lähtee torniin ja lausuu ylösmennessään.)

Olkaa huoleti, luotsivanhin, tällä kertaa ei tornivahti nuku!

(Menee.)

KANERVO (Tulee.) Tulin tänne torniin katsomaan tätä Herran ilmaa. Eikö Viklundia vielä näy? Yhäkö hän on Annikin kanssa saaressa?

VAINIO. Mitenkäpä he sieltä poiskaan pääsisivät! Ja Eero, hän vaan vahtii tornissa ja odottaa Annikkia. Mikähän tästä lopuksi tuleekaan!

KANERVO. Surkeaahan se on, mutta minkäpä sille mahtaa.

(Katselee ulos akkunasta.)

Hirveä ilma. Ja myrskyävä meri. Kaikessa kauheudessaan on se suurenmoinen. Mutta miltä se teistä saarelaisista näyttää?

VAINIO. Te tahdotte tietää, miltä meri meistä näyttää. Miltäkö meri meistä näyttää? Sepä on ihmeellinen kysymys. En ole koskaan ajatellut, miltä se näyttää, sillä en luule, että täällä karistossa juuri sitä niillä silmillä katsellaan.

KANERVO. No millä silmillä sitten?

VAINIO. Kansa näkee sen kuin lapsi isänsä, mutta ei ajattele, miltä se näyttää. Se tuntee vaan, että sen elämä on merestä riippuvainen, se tuntee, että se on vuoroin kauhea ja vuoroin hyvä kuin oikkuisa nainen, ja se tuntee, että meri sen tekee, että ulkosaarilla ei ruis kypsy. Meri ei anna sille leipää, meri vaatii, että saarikansan tulee olla merelle alamainen! Ja meren kanssa ei ole leikkiminen yhtä vähän kuin niiden kanssa, jotka siitä elävät.

(Viittaa kädellään torniin päin.)

Pitkät talvet, kun jäät kulkevat meren selkää, lyhyet kesät, kun on milloin tyyni milloin myrsky, saarikansa sen pienimpiäkin oikkuja tuska rinnassa tutkii ja on oppinut niitä ymmärtämään. Mutta se, joka ei merestä ja meren kansasta pääse selville, sen ei pidä tulla merisaareen.

KANERVO. Ymmärrän mitä tarkoitatte.

VAINIO. Miksi ette ymmärtäisi, sillä olettehan kansan lapsi!

KAKSI LASTA (Tulee.)

TOINEN LAPSISTA. Äiti lähetti kysymään, näkyykö isän jahtia Virosta tulevaksi?

VAINIO (Huutaa torniin.) Eero, näkyykö Peltolan jahtia?

(Lapsille.)

Sanokaa äidille, ettei näy vielä. Kyllä minä lähetän luotsin sanomaan, kun tulee näkyviin.

TOINEN LAPSISTA. Mutta äiti itkee niin kovasti. Sanoo pelkäävänsä.

VAINIO. Sano äidille, ettei pidä pelätä. Ehkä isäsi on jossain ankkurissa.

(Lapset menevät.)

VAINIO. Kun kerran tuli puhe merestä ja saarelaisista, niin sanottakoon kerta kaikkiaan, että kaikki eivät kelpaa saaren asukkaiksi, sen olen kyllä kokenut. Joka ei täällä ole syntynyt, se älköön tänne asettuko, ellei hän ole sellainen mies, joka johonkin kelpaa.

(Katselee ulos akkunasta.)

Kova on ilma! -- Olen katsellut meidän pappejamme täällä saaressa. Kun olin lapsi, oli täällä pappi, joka tuli tänne heti papiksi vihittyä. Hän oli karkea mies, joka oli luotu kalastajaksi, vaikka hänestä erehdyksestä oli tullut pappi; en siltä tahdo väittää, että hän olisi ollut huono pappi, päinvastoin. Mutta kalastajana hän oli parempi. Hän oli aina meidän kanssamme kalalla, kesät ulkoluodoilla verkoilla ja nuottaa vetämässä ja talvet talvinuotalla. Ja hän osasi iskeä reijät jäähän yhtä hyvin kuin kukaan muu ja kulettaa tankoa jään alla. Hän oli oikein mies, sellainen mies, jota me saaressa rakastamme. Sitten hän meni naimisiin. Savosta hän toi tänne vaimonsa, joka oli hento ja hieno kuin lapsi. Muistan selvästi sen päivän, jolloin hän saareen tuli. Minä olin isävainaani kanssa häntä mantereelta tuomassa. Kuinka me kaikki häntä ihmetellen katsoimme, kuinka me hänen kalpeaa hipiäänsä ihmettelimme! -- Alussa hän oli vähän ylpeä, sitten hän asettui, kun näki, että me myöskin oltiin sitä. Ja kun hän näki, miten saaren naiset raatoivat, ei hän tahtonut olla muita huonompi. Hän alkoi seurata miestään kalamatkoilla ja kotona ollessa suolata hailia. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä siihen hän ei ollut luotu. Hän kävi huonoksi ja heikoksi, sai pari lasta ja kuoli keuhkotautiin. Ja keuhkotauti, sehän se on saarelaisten tauti!

Pastorikin kuoli samana kesänä, kun oli matkalla sairaan luo. Taas oli suuri suru kylässä, sillä sellaista pappia ei meillä ole ollut eikä taideta saadakaan. Hän ei meille liikoja saarnannut, mutta kun hän saarnasi, osasi hän asettaa sanat niin, että me häntä ymmärsimme, sillä me emme kaikkea ymmärrä.

Sen jälkeen on meillä ollut monta pappia, mutta ne eivät täällä kestä monta vuotta. Ja mikä pahin, he ovat useimmat valittaneet huonoja tulojaan. Niinpä niin, mutta miksi he eivät elä niinkuin me muut, silloin me heitä rakastaisimme. Miksi he eivät kalasta?

KANERVO (Katselee ulos akkunasta.) Ja aina se meri vaan vaatii uusia uhreja. Tuolla se nyt on kivellä Kautolan uusi jahtikin, joka laskettiin vesille samana päivänä kuin tulimme saareen.

VAINIO. Niin, siellä se on ja sinne se jää. Se on täällä niin tavallista, ettei sitä enään juuri jaksa ajatellakaan. Antaa mennä vaan!

EEVASTIINA (Tulee.) Hyvää päivää! Minäkin tulin tänne katsomaan tätä Herran ilmaa. En tiedä, olen kuin päästäni vialla, kun ne meidän viimeiset verkot menivät viime myrskyssä Vahtiluodolla.

KANERVO. Lähdenpä tästä takaisin kotia. Ilmoittakaahan toki, kun Viklund tulee saaresta, sitä tulinkin vaan sanomaan.

(Menee.)

EEVASTIINA. Mikähän tässä nyt meidätkin perii. Mahdoton oli arvata, että siitä nousisi niin kova rajuilma. Juuri olimme saaneet verkot mereen -- eihän meillä ole nuottaa eikä nuottaosuutta, kun ollaan niin köyhiä -- ja sitten menimme kalamajaan levolle, niinkuin muutkin, jotka verkkoja laskivat. Toiset jäivät nuottaa vetämään, sillä auringon laskussa kala on liikkeellä. Sitten tulivat hekin levolle ja kaikki nukkuivat sikeästi, kun Honkala tuli tornista herättämään ja sanoi, että oli noussut iili. Kaikki juostiin ulos ja yritettiin veneisiin, mutta meri oli niin vihainen, ettei päästy mihinkään. Ei auttanut muu kuin katsella, kun myrsky vei verkot. Ja kukapa sitä olisi ilokseen katsellut, sillä siinä meni monenkin ainoa omaisuus. Hätäkös niillä on, joilla on rahaa ostaa rihmaa ja kutoa talvella uudet verkot! Toista se on minun! Miehestäni ei ole mihinkään ja poika juo, jos saa pennin ansaituksi. Ja Annikki...

(Purskahtaa kovasti itkemään.)

VAINIO. Niin Annikki, hänhän se teille oikein suruksi onkin. Se maalari sai hänet houkutelluksi saareen ja siellä he ovat nyt olleet vuorokauden, kun tuli myrsky eivätkä pääse pois. Miksette ole pyytänyt kylänmiehiä heitä hakemaan?

EEVASTIINA. Olenhan pyytänyt, mutta eivät vastaa mitään. Katsovat vaan vihaisesti. Ja jos joku vastaa, niin sanoo vaan pilkallisesti, että antaa Annikin huvitella. Sanoihan Metsola minulle, että kun olen kasvattanut tyttäreni herrain jälkiä juoksemaan, niin nythän minun muka tulisi iloita. Ja enkö minä varoittanut, kun sanoi lähtevänsä maalarin kanssa saareen! Hän vaan nauroi ja sanoi, että maalari maalaa hänestä kuvan, joka pannaan Helsingissä näytteille ja että he tulevat ennen auringon laskua kotia. Mutta sinnepä jäivät. Ja liekö tuon kotiin tulostakaan enään niin erityistä iloa!

VAINIO. Ei se Annikki parka näy tietävän, mitä tekee. Jos hän tietäisi...

(Viittaa kädellään torniin päin.)

Eero on tuolla. Hän on nyt ollut siellä kaksi vuorokautta yhtämittaa melkein syömättä ja juomatta. Katselee vaan kiikarilla saareen päin, missä Annikki on. Ei edes huomannut tänä aamuna, että laiva tahtoi luotsia, ja se ei ole hänelle ennen tapahtunut. -- Onko Eevastiina kuullut, että Kautolan uusi jahti Onni ajautui viime yönä Hallikariin. Liiverin kouti katkesi eivätkä sitten saaneet jahtia kääntymään. Täydessä lastissa se oli viljaa ja maaomenia. Se oli Kautolalle suuri vahinko, häneltäkin taisi viime yönnä mennä kaikki omaisuus.

EEVASTIINA. Olenhan toki kuullut siitä, siellähän ne ovat kaikki kylänmiehet pelastamassa, vaikkei siitä taida apua olla.

VAINIO. Eipä taida olla. Palasina kai lie jo jahti ja lasti meren pohjassa.

LEENA (Tulee.) Onko Eero täällä vai onko hänkin mennyt pelastamaan, kun ei ole käynyt ruualla?

VAINIO. Täällä on.

LEENA. Tuollako se on tornissa.

VAINIO. Siellä. Eikä se täältä ole poistunut kahteen vuorokauteen! Pitää vaan vahtia.

LEENA. Annikkiako se?

VAINIO. Niin kai. Kun viime yönä tuli se kova iili ja pelkäsin torninkin kaatuvan, koska suuret puut taittuivat kuin tulitikut, niin tulin tänne torniin ja menin pyytämään häntä alas. Hän ei virkkanut muuta, kuin ettei tule. Siinä kaikki!

LEENA. Ehkä Vainio kuitenkin vielä kävisi hänelle puhumassa, että tulisi pois. Eihän se siitä parane, että hän tappaa itsensä nälkään tuolla tornissa.

VAINIO. Turha vaiva. Ei häntä sieltä saa pois, ennenkuin Annikki tulee, ja mitä hän sitten tekee, sitä en mene takaamaan. Hänellä on kova luonto. Tunnen hänet pienestä pojasta ja tiedän, ettei hänen kanssaan ole leikkimistä.

LEENA. Niin se taitaa olla. Ei kai hän tule tornista pois. Ja kun hän ei vaan tekisi jotakin pahaa, kun Annikki tulee mantereelle! Minua peloittaa niin se poika.

VAINIO (Katselee ulos akkunasta.) Tuolla näkyy Kautola tulevan maihin jahtiaan pelastamasta. Kyllä siellä vielä on tuulta, koska ei ole kuin kokkapurje pystyssä ja sillä laskettelevat myötäistä.

LEENA. Kunhan tulisi se Annikkikin!

EEVASTIINA. Niin, kunhan hänkin tulisi!

VAINIO. Parasta on, etteivät maalari ja Annikki vielä tule, sillä tuuli on rankka ja maalari on huono purjehtija. Yöksi ehkä tyyntyy, kai he silloin palaavat.

(Askelia kuuluu tornipottailta.)

Eero tulee. Mikähän hänet nyt saa alas tornista.

EERO (Tulee alas kovassa mielenliikutuksessa. Katsoo läsnäolijoita ja kutsuu Vainion syrjään.) Kuulkaa, he tulevat. Minä näin veneen tulevan Kaijaluodolta päin.

(Pui nyrkkiään.)

Jospa he jo olisivat täällä!

VAINIO. Malta mieltäsi! Mitä aijot tehdä?

EERO. En erityisempää, mutta hiukan hyvää kuitenkin. Kyllä minä heille näytän!

VAINIO (Katselee ulos akkunasta.) Tuolla näkyy kuin näkyykin tulevan haapia myötätuuleen. Ah sitä lurjusta, eihän se osaa pitää perää! Nyt tuuli löi purjeen yli. Vähällä oli, etteivät kaatuneet.

EERO. Kunhan olisivatkin sen tehneet!

LEENA (Itkee.) Eero, Eero, älä toivo toisten ihmisten kuolemaa!

EERO. Mitä se äidille kuuluu, mitä minä toivon! Ovatko he toivoneet sen parempaa minulle?

VAINIO. Huonosti purjehtivat. Kunhan ei heille todellakin kävisi pahasti. Minä menen torniin vahtimaan ja pitämään heitä silmällä.

EERO. Kyllä minä menen sinne. Olen ottanut vahdin ja tahdon olla vahtini loppuun.

VAINIO. Mene sinä vaan kotiasi lepäämään. Olet vahtinut kyllin.

EERO. En vielä, mutta ehkä kohta.

VAINIO. Tämä alkaa käydä arveluttavaksi. Mikähän tästä seuraa! Jos Leena koettaisi puhua hänelle.

LEENA (Puhelee Eerolle, joka kulkee kiivaasti edestakaisin.) Voi Eero poikani, mikä sinua vaivaa? Sanohan toki äidillesi! Miksi et vastaa? En ole ollut näin levoton sen jälkeen, kun isävainaasi hylkeenpyydössä jäi jäälautalle ja ajelehti Suomen lahdelle. Sinä olit silloin pieni poika pahanen. Ja nyt, nyt olen aivan yhtä levoton! Kuule Eero lapseni, kerro minulle kaikki! Ethän ole koskaan ennen ollut tuollainen.

(Yrittää lähestyä Eeroa, joka kääntyy kiivaasti äitiään kohden.)

EERO. Tekin vielä tulitte minua kiusaamaan.

LEENA. Mutta Eero?

EERO. Olkaa vaiti! Ei teidän jaarituksenne minua liikuta. Te olette itse tähän kaikkeen syypää.

LEENA. Minäkö?

EERO. Niin juuri te!

(Leena purskahtaa itkemään ja istuutuu painaen silmät käsiinsä.) Itkekää vaan! Olen ennenkin kuullut naisten ulinaa!

(Leena itkee, Eero kävelee mielenliikutuksessaan edestakaisin, seisahtuu hetkeksi katsomaan äitiään, näyttää siltä, kuin hänenkin tekisi mieli itkeä, mutta hän hillitsee tunteitaan, menee hitaasti torninportaita kohti ja palaa äitinsä luo.)

Anteeksi äiti, älä itke minun takiani!

(Menee ylös torniin.)

VAINIO. No mitä Eero sanoi? Tai voinhan minä sen arvata Leenan itkustakin!

KAUTOLA (Tulee.) Siellä se nyt on Onni, jahtini, joka nyt meni. Ja se oli neljäs.

VAINIO. Eihän sitä vahingolle mitään mahda.

KAUTOLA. Eipä, ei. Mutta kyllä se kirveltää. Minä rakensin sen niin hyvillä toiveilla ja siksi minä paninkin sille nimeksi Onni. Ei olisi pitänyt antaa sille sellaista nimeä. Taisi olla Luojan uhmaamista!

VAINIO. Rakenna uusi!

KAUTOLA. Millä minä uuden rakennan? Siihen menee vielä vuosia, ennenkuin saan niin paljon rahoja kokoon, että siihen kykenen. Onnikin maksoi kolmetuhatta markkaa ja lasti erikseen. Taitaa olla minun vahtivuoroni tänään, vaikka olinkin nyt poissa?

VAINIO. Mene vaan kotiasi, kyllä minä täällä olen vahdissa.

(Kautola menee.)

EEVASTIINA (Tulee.) Ei Leena arvaakaan, kuinka minua surettaa se Annikki. Olihan minulla niitä huolia ennenkin kylliksi ja nyt piti tuleman tämä vielä lisää. Ja minä kun toivoin, että Eero ottaisi sen, mutta ei se taida nyt enään siitä huolia.

LEENA. Kunpa se sillä olisi hyvä, ettei se siitä huolisi, mutta kun se vielä uhkaileekin. Ja hänellä on isävainaansa ylpeä luonto. Minkä hän päättää tehdä, sen hän tekee. Oikein kylmältä tuntuu kuulla hänen sanojaan. Ja siitä ei ole kauvan, kun hän oli reipas ja iloinen. Toivoi aina vaan pääsevänsä luotsiksi minun ja Annikin takia. Oletko kuullut, mitä hän sanoi minulle, kun määräys tuli.

EEVASTIINA. En.

LEENA. Se määräys tuli kolme viikkoa sitten juuri sen jälkeen, kun maalari ensi kerran Vahtisaaressa oli maalannut Annikin kuvaa ja Eero ensi kerran oli juonut itsensä humalaan. Mari, joka minulle aina on uutisia kertonut, tuli kertomaan, että nyt se jo on tullut, se kauvan odotettu valtakirja. Minä juoksin tupaan siitä Eerolle ilmoittamaan, kun luulin hänen siitä ilostuvan. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Kysyin, miksi hän ei tuota uutista pitänyt sen tärkeämpänä. Silloin hän kavahti penkiltä pystyyn ja ärjäsi: Minä en huoli siitä valtakirjasta! Saatte polttaa sen. Se tuli liian myöhään! Ei hän sitä selittänyt, mitä sillä tarkoitti, kun pyysin. Suuttui vaan ja ajoi minut ulos, minun, oman äitinsä.

EEVASTIINA. Hyvä Jumala, ja minä luulin häntä niin hyväksi mieheksi.

LEENA. Hyvä hän kyllä onkin, mutta ylpeä. Ja kun hän heittäytyy tylyksi, niin häntä ei pehmitä ei kyyneleet eikä mikään. Se on varma se.