Part 6

Sheriffin ‰‰nen kuultuansa Benjamin herkesi lyˆm‰st‰ ja Hiram k‰‰ntyi kasvot ajeissa tulijaan.

-- Lain t‰ytyy est‰‰ t‰mmˆist‰ v‰kivaltaa, huusi h‰n rohkeasti sheriffin n‰hty‰‰n. Min‰ vaadin hyvityst‰. Herra sheriffi, ottakaa kiini t‰m‰ v‰kivallan harjoittaja ja pankaa h‰net vankeuteen.

Sill‰ v‰lin oli Richard ottanut selkoa asiasta ja sanoi nuhdellen hovimestarille:

-- Benjamin, mitenk‰ te olette tullut jalkapuuhun? Min‰ olen aina pit‰nyt teit‰ lempe‰n‰ ja luullut teit‰ lauhkeaksi kuin lammasta ja sen vuoksi min‰ juuri olen pit‰nyt teit‰ suuressa arvossa. Benjamin, Benjamin, t‰llaisella sopimattomalla k‰ytˆksell‰nne te olette h‰p‰issyt sek‰ itsenne ett‰ yst‰v‰nne. Jumala armahtakoon teit‰, herra Doolittle! Silt‰ n‰ytt‰‰ kuin h‰n olisi lyˆnyt kasvonne ihan pilalle.

Hiram oli jo kˆmpinyt seisaalleen ja niin pian kuin h‰n vain p‰‰si kylliksi et‰‰lle hovimestarista, ei h‰nen raivollaan ollut suuntaa eik‰ toista ja h‰n uhkaili kauheasti kostaa. Tapaus oli liian julkinen eik‰ sit‰ voinut j‰tt‰‰ rankaisematta, niin tukalalta kuin sheriffist‰ tuntuikin hovimestarinsa vangitseminen. Nahkajalan jalkapuussa-oloaika oli jo kulunut, ja kuultuansa, ett‰ heid‰t ainakin ensimm‰iseksi yˆksi sulettaisiin samaan vankikoppiin ei Benjamin vastustanut vangitsemistansa.

-- Min‰ en ole ollenkaan pahoillani siit‰, ett‰ Bumpon kanssa saan viett‰‰ yˆn vankilassa, Squire Jones! virkkoi h‰n. Mutta sen min‰ sanon viel‰kin, jotta se on vasten j‰rke‰ ja koko kristinuskoa, ett‰ ihmist‰ rangaistaan siit‰, ett‰ h‰n on lyˆd‰ mukittanut Doolittlen posket pilalle, niinkuin sanoitte. H‰nt‰ pahempaa verenimij‰‰ ei ole koko maassa ja jollei se riiviˆ ole pˆkkelˆst‰, niin kyll‰ muistaa minut viel‰.

Richard ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata siihen mit‰‰n, ja paikalla kun vangit oli saatu telkien taa, h‰n poistui sielt‰.

Benjamin tarinoi koko iltap‰iv‰n ohikulkijain kanssa rauta-ristikon takaa, mutta h‰nen toverinsa kulki allap‰in ja kiihke‰sti ja levottomasti edes takaisin ahtaassa huoneessa. H‰m‰riss‰ n‰kyi Edvards kotvasen pakinoivan yst‰v‰ns‰ Nahkajalan kanssa ikkunasta, ja varmaan h‰n toi hyvi‰ tietoja, koskapa Natty paikalla h‰nen l‰hdetty‰ns‰ heittihe tilalleen ja vaipui sike‰‰n uneen.

Hovimestarinkin kieli oli liiasta l‰rp‰tt‰misest‰ kangistunut h‰nen tyydytt‰ess‰‰n katselijain uteliaisuutta. Ja kun Billy Kirby, viimeinen heist‰, oli poistunut ikkunasta, rupesi h‰nkin nukkumaan.

Kuudes luku.

Pako.

Pime‰n tultua kulki tuomari Temple tytt‰rens‰ ja Luise Grantin kanssa pitkin poppelikujannetta, joka vei tuomarilasta kyl‰‰n.

-- Paraiten sit‰ sin‰ voit h‰nen kiihottunutta mielt‰‰n rauhoittaa, Elisabet! sanoi Marmaduke. T‰ss‰ lompakossa on kaksisataa dollaria. Mene vangin luo -- sin‰ et tarvitse mit‰‰n pel‰t‰ -- anna t‰m‰ lippu vanginvartijalle ja kun tulet Bumpon luo, niin lohduta h‰nt‰, miesraukkaa, miten paraiten voit.

Elisabet ei vastannut mit‰‰n. H‰n puristi vain hell‰sti k‰tt‰, jossa lompakko oli, tarttui yst‰v‰ns‰ k‰sivarteen ja kulki h‰nen kanssaan kyl‰n valtakatua pitkin.

Kulkiessaan talojen vieritse -- pime‰ss‰ heit‰ tuskin erotti -- eiv‰t he kuulleet muuta kuin h‰rk‰parin hitaita askelia ja k‰rrien t‰rin‰‰, jotka tuntuivat kulkevan samaan suuntaan kuin hekin. Ajajaa, joka mateli juhtainsa vieress‰, heid‰n oli miltei mahdotonta erottaa pime‰ss‰. Vankilan kulmassa heid‰n t‰ytyi v‰h‰n pys‰hty‰, sill‰ k‰rrit k‰‰ntyiv‰t samaanne p‰in ja h‰r‰t n‰kyiv‰t saavan hein‰vihkon vaivainsa palkkioksi. Se oli kaikki niin tavallista, ettei Elisabetille edes mieleenk‰‰n vilahtanut sen enemp‰‰ tarkastaa k‰rri‰ ja h‰rki‰, kunnes h‰n kuuli ajajan hiljalleen puhuvan niille:

-- Hiljaa, papuri! Ole hiljaa -- ymm‰rr‰tkˆ sin‰?

Sek‰ ‰‰ness‰ ett‰ yst‰v‰llisiss‰ sanoissa oli jotain, joka h‰mm‰stytti Elisabetia. Kulmasta k‰‰nnytty‰‰n t‰ytyi h‰nen ehdottomasti l‰hesty‰ miest‰, ja h‰nen ter‰v‰ silm‰ns‰ tunsi heti Oliver Edvardsin. He katsoivat silm‰kk‰in ja tunsivat heti toisensa, niin pime‰ kuin olikin.

-- Onko mahdollista, virkkoi Edvards, ett‰ tapaan teid‰t vankilan l‰heisyydess‰?

-- Me emme ainoastaan ole sen l‰heisyydess‰, vastasi Elisabet, vaan me aiomme menn‰kkin sinne. Me sanomme Nahkajalalle, ettemme ole h‰nt‰ unohtaneet, ja ett‰ is‰ni on h‰nelle kiitollinen, vaikkakin h‰nen t‰ytyy olla ankara tuomarina. Luultavasti on teill‰ samat aikeet, mutta minun t‰ytyy pyyt‰‰ teilt‰ etuoikeutta, vain kymmeneksi minuutiksi. Hyv‰ yˆt‰, herra Edvards -- - min‰ syd‰mmest‰ni teit‰ s‰‰lin, mutta is‰ni ihan varmasti -- --

-- Mielell‰ni min‰ suostun teid‰n pyyntˆˆnne, neiti, keskeytti nuorukainen. Mutta suostuttekos te minun pyyntˆˆni, ettette mainitse is‰llenne minun olleen t‰‰ll‰.

-- Olkaa varma siit‰, vastasi Elisabet, hiukan p‰‰t‰ns‰ nyˆk‰ytt‰en nuorukaisen kumartaessa, ja katosi yst‰v‰ns‰ kanssa vankilanportista.

Vanginvartija ei pit‰nyt ollenkaan kummallisena naisten pyyntˆ‰ p‰‰st‰ vankilaan ja olisihan tuomarin lippukin luonnollisesti est‰nyt kaiken ep‰ilyksen. Viivyttelem‰tt‰ h‰n l‰hti avaamaan. Avainta suulle pannessa kuului Benjamin jyrk‰sti kysyv‰n:

-- Ahaa! Kukas sielt‰ nyt tulee?

-- T‰‰lt‰ tulee nyt semmoinen, jota mielell‰nne tahdotte n‰hd‰, vastasi vanginvartija.

-- Nahkajalka! sanoi Elisabet, sitten kun vanginvartija oli poistunut ja v‰‰nt‰nyt oven lukkoon. Vanha yst‰v‰ni Nahkajalka! Kiitollisuus tuo minut t‰nne teid‰n luoksenne. T‰st‰ l‰hin pid‰n min‰ huolta siit‰, ett‰ te el‰m‰nne loppup‰iv‰t saatte viett‰‰ rauhassa ja puutetta k‰rsim‰tt‰.

-- Rauhassako ja puutettako k‰rsim‰tt‰? toisti Nahkajalka nopeasti. Mit‰s rauhaa voi toivoa vanha mies, kun h‰nen t‰ytyy penikulmittain kulkea aukeaa kentt‰‰, ennenkuin lˆyt‰‰ siimeksen lev‰t‰kseen ja vilvoitelIakseen auringon polttavilta s‰teilt‰? Ja mitenk‰ te voitte puhua puutteen poistumisesta, kun saa p‰iv‰kaudet kierrell‰ lˆyt‰m‰tt‰ saaliin nimellist‰k‰‰n. Vaikeat saatavat ovat majavatkin, joita tarvitsen sakkoni suoritukseksi, sill‰ minun t‰ytyy k‰vell‰ l‰hes sata peninkulmaa, aina Pennsylvanian rajalle, ennenkuin niit‰ lainkaan saan. Eih‰n t‰‰ll‰ l‰hitienoilla ole en‰‰ ainoatakaan. Teid‰n viljelyksenne ja mets‰n raivauksenne ovat ne uimenin h‰vitt‰neet. Oletteko valmis, Benjamin? Nyt on jo aika l‰hte‰, jatkoi mets‰st‰j‰. H‰r‰t tuntuvat jo puskevan vankilansein‰‰.

-- Antakaa vain k‰sky ja silloin jalat alle, vastasi Benjamin.

-- Etteh‰n te pet‰ vanhaa miest‰, joka ik‰vˆiden kaipaa taivaan raitista ilmaa hengitt‰‰kseen? sanoi Nahkajalka, katsoen luottavaisesti Elisabetia silmiin. Kun laki on m‰‰r‰nnyt minun maksamaan sata dollaria, niin t‰ytyy minun k‰ytt‰‰ hyv‰kseni t‰t‰ vuoden aikaa saadakseni sen. T‰m‰ kunnon mies on minulla apuna.

-- Pyyt‰k‰‰ vain majavia, huudahti Benjamin, huitoen k‰sill‰‰n, ja jos min‰ ne irti p‰‰st‰n, niin olen aika kana. Muuta en virka.

-- Mit‰ te aiotte? kauhistui Elisabet. Kolmeksikymmeneksi p‰iv‰ksih‰n teid‰t on t‰nne m‰‰r‰tty. Ja mit‰ sakkorahoihin tulee, niin ne ovat minulla t‰‰ll‰ lompakossa. Ottakaa n‰m‰, niin voitte jo huomenna maksaa sakkonne mutta olkaa k‰rsiv‰llinen ja kest‰k‰‰ t‰m‰ kuukaus, joka teille on tuomittu.

-- Kokonainen kuukausko? nauroi Nahkajalka kuivasti. En p‰iv‰‰k‰‰n, en tuntiakaan en‰‰ t‰‰ll‰ viivy. Jos kohta teid‰n is‰nne on tuominnut minut t‰nne, niin ei h‰n kuitenkaan voi minua t‰‰ll‰ pit‰‰, jollei h‰nell‰ ole t‰m‰n parempaa s‰ilytyspaikkaa.

H‰n vaikeni, silm‰ili huonetta, tyˆnsi hiljaa hovimestarin syrj‰‰n, nosti peitot lavereilta ja osotti aukkoa, joka ik‰‰n oli vasaralla ja taltalla hakattu sein‰hirsiin.

-- Ei muuta kuin pikku sys‰ys ja tie on auki ja sitten --

-- Pois, niin, pois! huudahti Benjamin. Se on hauskaa! Te pyyd‰tte ne ja min‰ s‰ilyt‰n nahkat ja myˆn ne hatuntekij‰lle.

-- Pahoin pelk‰‰n, ett‰ tuosta se ristin heitt‰‰, virkkoi Nahkajalka, sill‰ h‰n ei ole nyt vikkelimpi‰ jaloistaan.

-- Ette suinkaan te aio j‰tt‰‰ meit‰? kysyi Elisabet. Ajatelkaapas, ettei teill‰ sitten ole muuta turvaa kuin jylh‰t mets‰t, ja vanhuus l‰hestyy ripein askelin. K‰rsik‰‰ siis t‰m‰ pikkinen aika ja sitten voitte te julkisesti hyv‰ll‰ omallatunnolla j‰tt‰‰ t‰m‰n talon.

-- Onkos t‰‰ll‰ majavia, mit‰ pyyt‰‰, tyttˆ?

-- Ei, ei ole; mutta t‰ss‰ on sakkorahat ja kuukauden per‰st‰ te olette vapaa. Katsokaas, n‰m‰ ovat kultarahoja.

-- Ei, hyv‰ lapsi, sanoi Nahkajalka p‰‰tt‰v‰sti. Mutta jotain te sent‰‰n voitte minun hyv‰kseni tehd‰ enk‰ min‰ sit‰ voikkaan pyyt‰‰ muiden toimittamaan.

-- Ja mit‰ se sitten on? Sanokaa!

-- Olisi ostettava rasiallinen ruutia, joka maksaa kaksi hopeadollaria. Ranskalainen on ainoa, jolla sit‰ on kaupan. Se on parasta lajia ja juuri minun pyssyyni sopivaa. Ostatteko sen? Sanokaa, ostatteko?

-- Min‰ tuon sen teille itse, Nahkajalka, vaikkakin minun pit‰isi koko p‰iv‰ etsi‰ teit‰ mets‰st‰. Miss‰ ja milloin min‰ teid‰t tapaan?

-- Miss‰? mietti Nahkajalka. Niin, huomenna Aavevuorella. Min‰ odotan teit‰ huomenna vuorenhuipulla, silloin kun aurinko on korkeimmillaan. Mutta katsokaa tarkasti, ett‰ ruuti on pienijyv‰ist‰. Kyll‰h‰n te sen tunnette v‰rist‰ ja hinnastakin.

-- Min‰ lupaan sen toimittaa, sanoi Elisabet varmasti.

Nahkajalka istuutui, pisti jalkansa aukkoon ja pujottautui jotakuinkin helposti kadulle. Tytˆt kuulivat olkien kahisevan ja tajusivat paikalla, mit‰ varten Edvards oli pukeutunut h‰r‰najajaksi.

-- Tulkaa, Benjamin, kiirehti Nahkajalka, ei yˆ en‰‰ siit‰‰n pimene, sill‰ tunnin per‰st‰ jo kuu kumottaa.

-- Seis! sanoi Elisabet. Kukaan ei saa sanoa teid‰n paenneen tuomarin tytt‰ren t‰‰ll‰ ollessa. Odottakaa edes siksi, ett‰ me l‰hdemme.

Vanginvartijan askelet jo kuuluivat, ja Nahkajalan t‰ytyi myˆst‰‰ pakonsa. Tuskin oli h‰n vet‰issyt jalkansa aukosta ja enn‰tt‰nyt peitt‰‰ aukon peitteill‰, kun avainta v‰‰nnettiin ja ovi aukeni.

-- Sopiiko nyt, neiti Temple? kysyi vanginvartija kohteliaasti. Sill‰ vankila suletaan t‰h‰n aikaan.

-- Min‰ tulen, sanoi Elisabet. Hyv‰‰ yˆt‰, Nahkajalka!

Elisabet ja Luise seurasivat vanginvartijaa, joka v‰‰nsi avainta vain yhden kerran, sill‰ h‰n aikoi palata vankien luo paikalla kun oli saattanut tytˆt kadulle. He kulkivat syd‰n kourassa kulmaan p‰in.

-- Hiljaa, kuiskasi Elisabet. Kuuletko hein‰in kahisevan? Nyt he pakenevat. Voi, kyll‰ heid‰t varmaankin saadaan kiini.

Heid‰n kadun kulmaan saapuessaan vetiv‰t Edvards ja Nahkajalka paraillaan Benjaminin melkein elotonta ruumista aukosta. He olivat k‰‰nt‰neet h‰r‰t kadulle p‰in saadakseen enemm‰n tilaa.

-- Ker‰tk‰‰ hein‰t h‰kkiin, sanoi Edvards, muuten he heti ‰ly‰v‰t, miten te olette paenneet. Pian, etteiv‰t enn‰t‰ mit‰‰n huomata.

Nahkajalka oli juuri ik‰‰n saanut hein‰t ker‰tyksi, kun vanginvartijan kynttelin valo n‰kyi aukosta ja h‰n kuului huutavan vankia.

-- Mit‰ nyt tehd‰‰n? kysyi Edvards. Juopunut hovimestari antaa meid‰t ilmi emmek‰ me saa hetke‰k‰‰n kadottaa.

-- T‰st‰ he ovat murtautuneet. He ovat paenneet! huusi viisi kuusi ‰‰nt‰ yhteen suuhun.

-- Meid‰n t‰ytyy j‰tt‰‰ h‰net, arveli Edvards.

-- Se ei k‰y p‰ins‰, vastasi Nahkajalka. H‰n on istunut jalkapuussa minun kanssani ja muutenkin ollut minulle yst‰v‰llinen.

Samassa kuului pari kolme miest‰ tulevan naapurista ja Billy Kirbyn karskin ‰‰nen erotti selv‰sti heid‰n joukostaan.

-- Me olemme hukassa, jollemme j‰t‰ hovimestaria oman onnensa nojaan, sanoi Edvards.

Elisabet riensi l‰hemm‰ ja kuiskasi:

-- Nostakaa h‰net kuormalle ja nyk‰isk‰‰ h‰r‰t liikkeelle.

Neuvoa seurattiin niin pian kuin mahdollista. Hovimestari nostettiin kuormalle, ruoska pistettiin h‰nelle k‰teen ja h‰nen k‰skettiin olla hiljaa ja hiiskumatta. H‰r‰t nyk‰istiin kulkemaan. Sen tehty‰‰n hiipiv‰t Edvards ja Nahkajalka v‰h‰n matkaa seinivieritse ja pujahtivat sitten kapeille kujosille rakennusten taa. H‰r‰t juoksivat ripe‰sti eteenp‰in ja samassa kuului jo takaa-ajajain h‰lin‰‰ kadulta. Selv‰sti kuului Billy Kirbyn ‰‰ni, joka vannoi ja vakuutti heti saavansa pakolaiset kiini ja tuovansa Nahkajalan ja Benjaminin takaisin toisen toisessa taskussaan.

-- Jakautukaa, miehet, huusi h‰n tˆyd‰tess‰‰n tyttˆjen ohitse. Jakautukaa ja joutukaa vuorille. Nelj‰nnestunnissa he jo enn‰tt‰v‰t mets‰‰n eiv‰tk‰ he sitten en‰‰ ole saatavissa.

Rient‰ess‰ns‰ hiekoitettua k‰yt‰v‰‰ kotiinsa huomasivat tytˆt tuomarilan luona kaksi haamua, jotka puiden suojassa hiipiv‰t eteenp‰in. Ne olivat Edvards ja mets‰st‰j‰.

-- Paetkaa, paetkaa! kiirehti Elisabet. Koko kyl‰ on jalkeella. Ennenkuin mets‰n laitaankaan enn‰t‰tte, ovat jo takaa-ajajat kintereill‰nne, jollei -- jollei -- -- Katu on tyhj‰, rient‰k‰‰ rannalle ja ottakaa is‰ni vene. Sielt‰ te p‰‰sette vuorelle mihin kohti tahansa.

-- Tulkaa, Nahkajalka! kiirehti Edvards levottomasti.

-- Tulenhan min‰ hyv‰ lapsi, tulenhan min‰. Jumala palkitkoon teit‰ kumpaakin, sill‰ te suotte hyv‰‰ vanhukselle. El‰ unohda ruutia, lapsi.

Tytˆt seisoivat ja katsoivat poistuvia haamuja, kunnes ne h‰ipyiv‰t n‰kyvist‰, ja riensiv‰t sitten rivakasti kotiin.

Sillaikana oli Kirby tavoittanut hein‰kuorman. Ne olivatkin h‰nen omat ajoneuvonsa. Edvards oli siepannut ne sielt‰, jossa h‰r‰t iltaisin tyynesti odottivat is‰nt‰‰ns‰.

-- El‰p‰s mit‰‰n, minun elukkanihan n‰m‰ ovat! ihmetteli h‰n. Mitenk‰ ihmeell‰ te olette t‰nne tulleet, tyhmeliinit?

-- Eteenp‰in! marahti Benjamin, umpim‰hk‰‰n heilauttaen ruoskaansa, joka sattui Kirbyn olkap‰‰h‰n.

-- Kukas kummitus te olette? huudahti Kirby, h‰mm‰styneen‰ k‰‰nn‰ht‰en, mutta tuntematta h‰nelt‰ j‰i kuin j‰ikin ajaja, jonka p‰‰ riippui h‰kin laidalta.

-- Kukako min‰ olen? Ettekˆs te sitten tied‰, Kirby, ett‰ Nahkajalka ja min‰ -- se on Benjamin Penguillan -- tunnettehan te Benjaminin? No niin, Benjamin ja min‰ -- ei! Min‰ ja Benjamin -- tule ja pala! Ei minulla nyt ole oikein selvill‰, mitenk‰ se oli, mutta toisen meist‰ piti l‰hte‰ hakemaan majavannahkoja, n‰ettekˆs, ja sitten me otimme n‰m‰ vaunut, joilla tuomme ne kotiin.

Billy ‰lysi paikalla miten hovimestarin asiat olivat. H‰n k‰veli kotveroisen miettiv‰isen‰ kuorman vieress‰, otti sitten ruoskan Benjaminilta, joka oli vaipunut kuormalle ja nukahtanut, ja vei h‰rk‰ns‰ mets‰‰n raateelle, jossa h‰n seuraavana p‰iv‰n‰ aikoi jatkaa tyˆt‰‰n. Tiell‰ h‰n ei tavannut muita kuin edes takaisin kulkevat poliisit, joiden tiedustuksiin h‰n sivumennen hoihkasi vastauksen.

Elisabet seisoi kauvan huoneensa ikkunassa, katsellen takaa-ajajain tulisoihtujen v‰l‰htelemist‰ vuoren rinteell‰. Tunnin kuluttua palasivat viimeisetkin v‰synein‰ ja tyhjin toimin, ja syv‰ hiljaisuus vallitsi kohta kyl‰ss‰.

Jo varhain seuraavana aamuna meniv‰t Elisabet ja Luise herra Le Quoin puotiin ostamaan ruutia Nahkajalalle.

Sielt‰ he jatkoivat matkaa, kunnes tulivat sillalle, josta erosi tie Nahkajalan mainitsemalle yhtym‰paikalle. Kun Luise Grant ei ollut oikein terve eik‰ uskaltaunut vuorille, j‰tti Elisabet h‰net l‰helle maantiet‰, josta h‰n kulkijain huomaamatta n‰ki koko kyl‰n. Yksin jatkoi sitten Elisabet matkaansa vuorelle.

Pitk‰llinen pouta oli muuttanut vihannan laakson ruskeahkoksi, synk‰ksi. Aurinkokaan ei jaksanut l‰p‰ist‰ tihe‰‰ auerhuntua. Selv‰‰ taivasta n‰kyi vain kapea kaistale sielt‰ t‰‰lt‰. Ilmakin oli niin kuumaa ja kuivaa, ett‰ sit‰ oli vaikea hengitt‰‰. Polulle k‰‰nnytty‰ns‰ tuntui Elisabetista niin tukalalta, ett‰ oli v‰h‰ll‰ tukehtua. Rient‰m‰ll‰ h‰n kuitenkin riensi eteenp‰in. Aavevuoren huipulla oli pikkinen aukko, josta n‰ki koko kyl‰n ja laakson. Siell‰ h‰n luuli tapaavansa mets‰st‰j‰n ja sinne h‰n koki pyrki‰ niin rivakasti kuin jyrk‰lt‰ rinteelt‰ ja pensaikolta vain p‰‰si. H‰nen p‰‰tt‰v‰isyytens‰ voitti kaikki esteet, ja mik‰li h‰nen kellostaan voi p‰‰tt‰‰, oli h‰n siell‰ jo hiukkasta ennen sovittua aikaa.

Hetkisen istuttuaan ja lev‰tty‰‰n puunrungolla, katseli h‰n ymp‰rilleen, etsien vanhaa yst‰v‰‰ns‰; mutta h‰nt‰ ei vain n‰kynyt. H‰n k‰veli mets‰nlaiteella ja tarkasti jokaista paikkaa, johon Nahkajalka mahdollisesti olisi voinut piiloutua. Kaikki turhaan.

-- Natty! Nahkajalka! Vanha yst‰v‰! huuteli Elisabet. Mutta h‰nelle vastasi vain mets‰n kaiku, kertoen h‰nen omat sanansa.

Elisabet kulki huipun toiseen laitaan ja laskeutui noin sata jalkaa alempana olevalle pengerm‰lle. H‰n astui ihan sen ‰yr‰‰lle ja katsoi kallionsein‰m‰‰, joka kohtisuorana laskihe rotkoon. Kuivat lehdet kahisivat ihan l‰hell‰ h‰nt‰. H‰n kipsahti, k‰‰nsihe sinnep‰in ja s‰ik‰hti. Mutta kohtsill‰‰n h‰n tointui ja vakavasti, kenties hiukan uteliaanakin meni h‰n l‰hemm‰.

Chingachgook istui kaatuneen tammen rungolla, katsoen Elisabetiin raivokkaasti hehkuvilla silmill‰‰n. Vaippa oli pudonnut h‰nen hartioiltaan, rinta ja k‰sivarret olivat paljaat. Pitk‰, miltei aitoharmaa tukka riippui palmikoituna ja korkea otsa kaareili puhtaana. Korvissa oli h‰nell‰ hopeapalasia, helmi‰ ja siilin piikki‰, ja muutenkin oli h‰n varustaunut kaikkiin omituisiin koristuksiin, joita intiaanisotilas k‰ytt‰‰ valmistautuessaan tavallista t‰rke‰mp‰‰n toimeen.

-- Miten voitte, Chingachgook? puhutteli h‰nt‰ Elisabet. Siit‰ on jo kotvanen, kun viimeksi k‰vitte kyl‰ss‰.

Intiaani tuijotti h‰neen v‰h‰‰n aikaa mit‰‰n virkkamatta, pudisti sitten p‰‰t‰‰n ja vastasi harvakseen:

-- Tule t‰nnemm‰ksi, tyt‰r, ett‰ n‰et suuren l‰hteen, is‰si wigwamin ja maan luikertelevan joen rannalla. Chingachgook oli nuori, kun h‰nen heimonsa lahjoitti koko t‰m‰n alueen, tuosta siint‰v‰st‰ vuoresta, joka n‰ytt‰‰ kuin vedest‰ ylenev‰n, aina tuonne asti, jossa Susquehanna puiden taakse piilotaikse. Koko t‰m‰n alueen, kaikkineen, mit‰ siin‰ oli ja eli, he lahjoittivat "tulensyˆj‰lle", sill‰ he rakastivat h‰nt‰. H‰n oli voimakas ja h‰n auttoi heit‰. Mutta Chingachgook on n‰hnyt, miten maa tulensyˆj‰lt‰ riistettiin ja riistettiin h‰nen lapseltaan ja h‰nen lapsensa lapselta ja miten uusi p‰‰llikkˆ maahan asettui.

-- Jos te tarkemmin tuntisitte meid‰n lakimme ja tapamme, vastasi Elisabet hieman h‰mill‰‰n, niin ihan toisin te meid‰n tekojamme arvostelisitte. Elk‰‰ luulko is‰st‰ni pahaa, Chingachgook, sill‰ h‰n on hyv‰ ja noudattaa oikeutta.

-- Tyt‰r! Suuri henki loi sinun is‰si valkeaihoiseksi ja minut punaihoiseksi, mutta kummankin suoniin on h‰n pannut veren kiert‰m‰‰n. L‰mminn‰ ja nopeasti se virtasi, kun se oli nuorta, mutta nyt vanhuuden p‰ivin‰, on se kylm‰‰ ja hidasliikkeist‰. Onko sitten muuta erotusta kuin ihon v‰ri? Ei. Kerran oli Chingachgookilla vaimo. H‰n oli Unkan ‰iti ja h‰n oli lempe‰, ja mit‰ min‰ k‰skin, sen h‰n teki. Luuletkohan, ettei Chingachgook rakastanut Wah-ta-wahia, nuoruutensa morsianta, poikansa ‰iti‰?

-- Minne ovat sitten vaimonne ja poikanne joutuneet? kysyi Elisabet hell‰sti.

-- Minne on joutunut j‰‰, joka kattoi suuren l‰hteen? Sulanut se on ja vedeksi muuttunut. Sinis on Chingachgook el‰nyt, kunnes koko h‰nen kansansa on n‰ilt‰ ilmoilta erinnyt, siirtynyt suuren hengen asuntoihin; nyt on h‰nen aikansa tullut ja h‰n on valmis. Kaikki ovat poissa! Ei ole minulla muuta poikaa kuin "nuori kotka" ja h‰nen suonissansa virtaa valkean miehen veri.

-- Sanokaa, -- pyysi Elisabet, joka tahtoi toisaalle k‰‰nt‰‰ vanhuksen ajatuksia ja v‰h‰np‰ uteliaisuudestakin -- kuka se on se Edvards? Mink‰ t‰hden te h‰nt‰ niin rakastatte ja mist‰ h‰n on tullut t‰nne?

Intiaani tarttui Elisabetin k‰teen, painoi h‰net viereens‰ istumaan ja osoitti avaraa maisemaa, joka pengerm‰lle n‰kyi:

-- Katso tuota, tyt‰r! Niin kauvas kuin silm‰si kantaa, oli t‰m‰ maa h‰nen -- --

ƒ‰rettˆmi‰ savupilvi‰ vyˆryi heid‰n p‰‰ns‰ p‰‰llitse vuorenrinnett‰ alas. Kauhistuneena hyp‰hti Elisabet seisalleen ja k‰‰ntyi katsomaan huippua, joka sekin oli samallaisen savupilven peitossa, ja viuhuva ‰‰ni kuin tuulen suhina kuului mets‰st‰ heid‰n yl‰puoleltaan.

-- Mit‰ t‰m‰ on, Chingachgook? huudahti h‰n. Meh‰n olemme ihan savun ymp‰rˆim‰n‰ ja aivan sulamme kuumuudesta.

Ennenkuin intiaani enn‰tti vastata, kajahti mets‰st‰:

-- Chingachgook! Miss‰ sin‰ olet, vanha mohikaani? Mets‰ palaa ja sinulla on vain silm‰nr‰p‰ys aikaa paetaksesi.

Ripeit‰, h‰t‰isi‰ askeleita kuului pensaikosta ja siin‰ tuokiossa ilmestyi Edvards kauhun valtaamana.

-- Pois, pois! huusi h‰n heng‰styksiss‰‰n. Kenties se jo on liian myˆh‰ist‰. Tuli kiert‰‰ kukkulaa ja jollemme p‰‰see sit‰ tiet‰, niin ei ole muuta neuvoa kuin laskeutua jyrk‰nteest‰. Pois, pois! Ottakaa minua k‰sivarresta, Elisabet-neiti. Tottahan mets‰ss‰ toki lienee siksi aukkoa, ett‰ p‰‰semme pelastumaaan. Mutta kest‰ttekˆ sen ponnistuksen?

-- Kest‰n, kest‰n. Mutta en min‰ luule vaaraa niin suureksi, herra Edvards. Viek‰‰ minut sinnep‰in, josta tulitte.

-- Min‰ vien -- minun t‰ytyy! huudahti nuorukainen p‰‰tt‰v‰sti. Ei, ei, vaaraa ei ole. Min‰ olen teit‰ turhanp‰iten s‰ik‰ytt‰nyt.

-- Mutta voimmeko j‰tt‰‰ intiaanin? H‰n sanoi juuri ik‰‰n tahtovansa kuolla. Saammeko antaa sen tapahtua?

Tuskallisesti v‰r‰htiv‰t nuorukaisen kasvot. H‰n seisahtui ja katsoi taakseen, katsoi Chingachgookia, p‰‰st‰m‰tt‰ kuitenkaan Elisabetia, jota h‰n veti mukaansa, koettaen pyrki‰ liekkien v‰litse sinnep‰in, josta oli juuri tullut.

-- Elk‰‰ h‰nest‰ v‰litt‰kˆ, sanoi h‰n kamalan levollisesti. H‰n on tottunut liikkumaan metsiss‰ ja t‰llaisia n‰kem‰‰n. Ehk‰p‰ h‰n pelastuu vuorten -- kallioiden toiselle puolelle tai j‰‰ sinne, miss‰ on ja pysyy vahingoittumatonna.

-- Te olitte ik‰‰n ihan toista mielt‰, Edvards. Elk‰‰ j‰tt‰kˆ h‰nt‰ sellaiselle kuolemalle alttiiksi! huudahti Elisabet ja katsoi h‰neen ik‰‰nkuin olisi ep‰illyt h‰nen j‰rke‰‰n.

-- Kuka on kuullut intiaanin milloinkaan joutuneen liekkien uhriksi? Intiaani ei kuole tuleen. Tulkaa, tulkaa, rient‰k‰‰, neiti Temple! -- savu voi olla teille vaarallista.

-- Edvards! Min‰ pelk‰‰n teid‰n katsettanne. Sanokaa suoraan: onko vaara suurempi kuin milt‰ se n‰ytt‰‰? Ja vaikka se olisikkin -- min‰ en sit‰ pelk‰‰.

-- Jos me enn‰t‰mme tuonne kallionkielekkeelle, ennenkuin tuli sen anastaa, niin me olomme pelastetut, neiti Temple, virkkoi nuorukainen jaksamatta en‰‰ kest‰‰ tyynen‰. Paetkaa niin nopeaan kuin voitte. Teid‰n henkenne on kysymyksess‰.

Se paikka, jossa Elisabet oli tavannut intiaanin, oli, niinkuin jo mainittiin, pengerm‰n tapainen ja laskihe pystysuorasti syvyyteen. Se oli melkein ympyr‰n muotoinen ja sen v‰hitellen kohoavat kummut liittiv‰t sen vuoriryhm‰‰n. Muutaman sellaisen kummun yli oli Edvards tullut ja sinne h‰n koki tuskallisen kiireesti pyrki‰ Elisabetin kanssa.

ƒ‰rettˆm‰n suuret valkeat savupilvet ymp‰rˆiv‰t vuoren huippua, niin ettei raivoavan tulen etenemist‰ voinut n‰hd‰. Mutta r‰tin‰st‰ p‰‰tt‰en levisi tuli vihurina ja savupilven reunaa nuoli jo liekki, milloin leimahtaen korkealle ilmaan, milloin ahmaisten tulisella kielell‰‰n jokaisen ruohonkorrenkin, joka sen tielle sattui. Pakenijat riensiv‰t, mink‰ kerkisiv‰t. Mutta onnettomuudeksi oli poikkiteloin tiell‰ kasa kuivia puunlatvoja, ja juuri kuin he jo luulivat olevansa pelastetut, viskautui pitk‰ tulenkielake risul‰j‰‰n, joka paikalla humahti tuleen ja leimuavana roviona katkaisi kerrassaan heilt‰ tien. S‰ik‰ht‰nein‰ he pakenivat kallionreunalle, josta he miltei tiedottomina tuijottivat hulmuavaan tuleen. Elisabetin ohuen puvun takia eiv‰t he uskaltaneet edes tulen likettyellekk‰‰n. Edvards kuletti h‰nt‰ savupilven reunaa, turhaan koettaen etsi‰ pakopaikkaa. Siten olivat he kiert‰neet pengerm‰n yl‰osan, kunnes he heti toiselle kukkulalle tultuaan kauhukseen huomasivat, ett‰ tuli ymp‰rˆi heit‰ joka puolelta.

-- Emme ole viel‰ ihan hukassa, -- sanoi Edvards, vaikka h‰nen sekava katseensa ilmaisi aivan toista. -- Meid‰n t‰ytyy palata kallionkielekkeelle. Totta kai sielt‰ p‰‰semme neuvolla mill‰ tahansa.

-- Viek‰‰ minut sitten sinne, pyysi Elisabet. Me emme saa j‰tt‰‰ mit‰‰n koettamatta.

Eik‰ h‰n vastausta odottanut, vaan riensi jyrk‰nteen ‰yr‰‰lle. Samassa oli Edvards h‰nen vieress‰‰n, tuskallisesti etsien vuorenkylest‰ edes jotakin lokeroa, joka olisi pakenemista helpottanut. Mutta kallio oli sile‰ kuin vuoltu. Mahdotonta oli heid‰n liukua siit‰, turha ajatellakkaan p‰‰st‰ liukasta rinnett‰ alas. Nuorukainen oivalsi heti, ettei siit‰ apua koitunut ja toivottomuudessaan aikoi h‰n koettaa toista keinoa.

-- Meill‰ ei nyt en‰‰ ole muuta neuvoa, neiti Temple, sanoi h‰n, kuin koettaa saada teid‰t tuolle kalliolle tuolla alhaalla. Minun nuttuni ei kest‰ eik‰ riit‰ -- mutta ehk‰p‰ se onnistuu, kun otamme Chingachgookin vaipan.